PAKANALLINEN UNI.
Ma kerran kummia uneksin: muka manalan maille ma astelin, tein tilini kanssa maailman ja auki jo ukset Tuonelan ma eessäni näin; näin Tuonen valkean joutsenen, näin Tuonen tuikean paimenen, joka ampui nuolen mun sy'ämehen; — hän kieltä korskaakin käytti jo ja kuolon varjot hän näytti jo ja Tuonen tyttöjen karkeloon hän pyys — ja mustahan aurinkoon jo tahtoi muakin uskomaan. Mut minäpä narrille nauroin vaan ja käännyin päivyen kultaan päin; niin unta näin.
Ei minusta Tuonen tytöt huolineet — kai kammoivat he punaa poskipäiden, vai oisko suonet tulta tuiskineet, ei nauru mieleen ollut kassapäiden. Ma Tuonen vaa'alla kun punnittiin, viel' aivan köykäiseks ma löydettiin ja elon rantaan jälleen saatettiin; ei huoli Tuonen herra pakanoista, ei hurjapäistä, elon akanoista, näät pilkkanauru hälle aina on kuin kultasilta maiseen elohon — niin unta näin.
Ma lähtöpassin sain — ja vieköön Hiisi, jos sinne tarjokkaana toiste käyn! Mut tuosta matkastain nyt huolin viisi — ja ellei kalma kerran itse tulle, niin kiinni pysyy Mannun ukset mulle. Hän vaatii pelkoa ja vavistusta tuo Tuonen isäntä ja ukko musta — ja siksipä pilkkanaurajat ja elämän riemunlaulajat vain vieraina käyvätkin manalan mailla niin unta näin.
Kun heräsin, niin koitti päivyt jo ja yli metsän aamun aurinko taas kylvi kultiansa maailmaan ja katsoi hymyellen — pakanaan!