MA LEPÄÄN RANNALLA RUOHISTOSSA.
Mä lepään rannalla ruohistossa — ja raitojen lehdillä leikkivä päivyt se kastenurmelle nuortealle väriseittinsä häilyvät heittää; ei kahise korkeat rannan kaislat, ei väräjä välkkyvä vetten pinta, vain hyttysten karkelo eessäni väikkyy ja sinistä taivahan lakea vastaan lokin valkeat siivet välkkyy.
Mut lehto jo raikavi heleintä ääntä, jalat kevyet kierteistä polkua polkee: läpi koivikon kirjavat hamoset huiskaa ja vetreät vartalot notkuu; ne notkuvat ohi mun untelon silmän, ne vilkkuvat rannalla leppien alla ja lentävät hiekalle huiskin ja haiskin: hei, oksille huivit ja paasille paidat, kelokannolle kepeät kengät!
Hui, kuinka on vilpeä Ahtolan helma! kihelmöitsevi sievä ja valkea jalka — ja tuntuvi pyöreissä pohkeissa kylmä ja tutjuvat viertävät lanteet; hui, hui, nyt leikkivät kuulakat laineet jo valkeilla kummuilla, notkeilla vöillä, ja kirkkaita helmiä hartsilla hohtaa ja kiertäen kaulojen puhdasta lunta ne tähtinä kutreilla tuikkaa.
Ja kultaisin suukkosin aamuinen päivä nyt lempivi muotoja Vellamon impein — ja kirkkaana hopeisten tiukujen lailla soi viehkeän hurmaava nauru; se hyppii veikaten vesiä myöten ja kaislojen päillä ja lehvillä leppäin ja hiipoen ohi mun hermoni herkkäin se lentää mansikkavaaroja pitkin ja sammuvi saarien taakse.
Ma lepään rannalla ruohistossa — ma kuulen kaiken ja nään tuon kaiken ja kiihkeän kuumina valtimot tykkii ja jänteistä velttous kaikkoo: ma olen kuin nuortunut metsän peikko tai satujen saartama Lemminkäinen, jok' katsovi leikkejä saaren impein ja tuntee suonissa tulisen kiihkon nyt Kyllikin joukosta riistää.
Vaan lempo mun tuumani rohkeat estää, ma kateena katson, kun muhkeat muodot ja viertävät lanteet ja valkeat kummut nyt soljuvat kainohon peittoon; pian raikuu laulu jo lehdossa jälleen ja ohitse keinuvat vartalot hoikat ja huiskavat huivit ja pehmeät kutrit — taas sinistä taivahan lakea vastaan lokin valkeat siivet välkkyy.