SALAMAIN KESKELLÄ.
Kun istun aarnihonkain alla ja katson lonkia taivahalla, niin tuulensiipien suhinaa jo kuulen mä korvissani ja paisuen hirmumyrskyksi se lientävi taivahani. — Ja nuo kun taivahat salamoi ja pilven suonia ratkoo ja nuo kun myrskyn soittimet soi ja latvoja honkain katkoo, niin onpa kuin luonnon valtimot nyt auki jo valahtaisi ja maat sekä taivahan kappaleet kaikk' yhtehen uppoaisi…
Ma olen jo jumala mielestäin, joka muotoja uusia luo, on alkuaineiden kaaosta tuo — Demiurgos hän miettivi näin: ma loisin uudesta maailman, ma löisin vangiksi salaman, ja merten lainehet lannistaisin, ja tuulet vuorehen tuivertaisin — ja maahan, luontohon uutehen myös uuden loisin ma ihmisen, joka lailla Eevan ja Aatamin sais periä ijäksi Eedenin, näät syntiä en minä tahtoiskaan, vaan tahtoisin taivaaksi kaiken maan, jonka riemun kukkasin kylväisin ja onnen kaarella kaartaisin ja tähdet loistaisi aurinkoina ja ihmiset leikkisi jumaloina — ja minä itse — kas, pitkäisen nuoli nyt aarnihongan jo poikki löi…