I.
Tuossa hän taas istua käyrötti "Kappeli esplanaatin" soittopaviljongin kupeella tavallisella paikallaan. Ilma ei juuri ollut suotuisimpia … hiljainen tihkusade vihmoi näet ehtimiseen taivaalta. Senpä tähden ei ihmisiäkään tänä iltana paljo näkynyt soittoa kuuntelemassa ja nekin, jotka tulivat, toimittausivat kiireen vilkkaan katon alle, tilasivat lasin lämmintä "tuutinkia", kuumennettua punssia tai muuta sellaista, että ollenkaan tarkenisivat. Eivätkä vielä siihenkään tyytyneet, vaan käskivät numerorintaisen viinurin tuoda jonkun noita tavallisia raanuja, joita Kappelissa istujat kolkolla säällä kääreivät sääriensä suojaksi.
Mutta tuo pitkään ja kuluneeseen mustaan päällysnuttuun kääreytynyt olento se vain istui hyypeyksissään kovalla ja märällä penkillänsä. Soiton mukaan huojui hänen hinterä ruumiinsa edestakaisin ja irvottaviin kengän rajoihin tukittu jalkansa löi tarkkaan ja säntilleen tahtia soiton mukaan.
Ja sikäli kuin kiihkeni sävelten kieli, sikäli kuin loitsivat torvet intoa ja tunteiden kuohahduksia kertoivat, sikäli vertyi tuo nyökkäävä ruumis ja elostuivat nuo laihat, kellertävät kasvot. Riipuksissa oleva pää kohosi vihdoin myöskin ja silloin vasta voi huomata hänen syvälle vaipuneet silmänsä.
Olisittepa nähneet, kuinka kiihkeinä ne kimmeltivät syytäen säteitä mustista kuopistaan noiden sydenkarvaisten kulmien alta! Ne antoivat syrjäisenkin aavistaa, mikä intohimojen ahjo ja pyörre tuossa laihassa ryysyisessä olennossa alkuaan oli mahtanut olla ja mikä tuli siellä vieläkin leimusi.
Vaan kun soitto taukosi, kyykähti hän taas entiseen asemaansa ikään kuin häveten äskeistä rohkeuttaan. Pää vaipui takaisin nuokuksiin ja sormet, jotka myöskin olivat äsken eloon virkistyneet, luihottivat taas pitkinä, laihoina, suonikkaina ja kuultavina kostuneella polvella. Ja kun hän toisinaan kätensä nosti ja sormillaan pitkää ja tuuhean mustaa tukkaansa harasi, näkyi röyhistyneen hian suusta laiha, suonikas ja karvainen käsivarsi.
Näin hän siinä kytrötti iltakauden tihkusateessa ja syysvilussa tuntematta kumpaistakaan, kuten näytti.
Ja kun soittajat illan tullen torvensa mustiin verhovaatteisiin peittivät, ja harmaita sarkaviittojansa tiivimpään kiinnittäen uneliaina lähtivät astumaan tiehensä ja iloitsivat loppuneesta päivätyöstä, silloin huokasi tuo yksinäinen, milt'eipä ainoa kuulija, niin syvään ja pitkään kuin olisi hän siten aikonut surunsa syys-illan sumuun kerrassaan puhaltaa.
Ja sitten hänkin takkinsa liepeitä paremmin ympärilleen kokoili, työnsi laihat kellertävät kätensä vastakkaisiin hian suihin ja selkä kumarassa pitkillä harppauksilla poistumaan lähti.
Kiireesti sivuutti hän vastaantulijoita ja kun puistokadun päähän pääsi, poikkesi siitä kaupungin laiteille vievälle poikkikadulle. Keskuskaupunkia hän oikein näytti pelkäävän, niin arasti ja pelokkaasti hän siellä liikkui, mutta mitä enemmän hän syrjään pääsi ja kaupungin laiteita läheni, sen kodistuneemmaksi hän näytti itsensä tuntevan ja varmistuvan olennossaan.
Käynti ei enää ollut niin kuumeentapaista eikä askeleet niin rientäviä.
Ajatuksiinsa vaipuneena hän kulki ja niissä elävän näytti.
Rähinä ja viulun vingutus eräästä valaistusta huoneesta hänet äkkiä ulkomaailmaan palauttivat. Käyntinsä seisauttaen ja päänsä ikkunaan päin kallistaen hän tarkkaan kuunteli. Vaan hetkisen päästä jo päätänsä pudistellen kiiruhti matkaansa.
"Huono tahti, huono tahti … epäselvät äänet … ja kelvoton soittaja … ensikertalainen tai dilettantti … korvaa puuttuu … ja musikaalista tunnetta…"
Näin mutisi hän poiketessaan yhä likaisemmalle syrjäkadulle, jonka kivettömän ja mutaisen maaperän syksyinen sade oli liejuksi lioitellut ja liukkaaksi. Mutta siitä ei näkynyt huolivan miesparka, eteenpäin vain tarpoi, kunnes muutaman likaisen talon portista sisään pujahti.
Pimeä ja liejuinen oli piha … ihan hyllysi ja litisi jalkain alla. Ei olisi äkkinäinen täällä mihinkään osannutkaan, mutta kulkijalle näkyivät paikat olevan tuttuja. Suoraan hän tiensä matalalle ovelle ohjasi, jonka viereisestä ikkunasta valo punaisen verhon läpi himmeästi tunkeusi, ja ovelle kun pääsi, kolkutti pari kolme kertaa, että komahteli.
"Kuka siellä!" ärähdettiin sisältä.
"Onpahan muudan. Onko Matliinskalla viinaa pari ryyppyä ja joku leipäpala?" kysyi laiha mies sävyisästi.
"Aina tuota lie sen verran, että Lindströmi lämpimän saa … Vaan onko sitä rahaa?"
"On … on joku lantti … päästäkäähän sisään, Matliinska … minulla on kylmä, että hampaat lokattaa!" rukoili hän yhä.
Ovi avattiin.
"Päästänhän minä, kun rahaa lienee … ja Lindströmin varsinkin, mutta sitten pitääkin Lindströmin soittaa se myrskylaulu, jota miesvainajani aina lauloi…"
"Viuluni on siis vielä teidän hallussanne?…"
"Missäpäs se muualla lie … eihän tuo rema näy kellekään kelpaavan…"
"Hyvä se, hyvä se … ehkäpä kohta saankin niin paljo kokoon, että voin sen lunastaa", urahti viluinen miesparka ovesta livahtaessaan.
"Haha-haha!" nauroi vanha ämmä ilkeästi, "niinhän se on Lindströmi jo sanonut senkin seitsemänkymmentä kertaa … vaan ei noita vielä ole näkynyt … ja saatanhan tuon pitää minäkin että välistä aina saan sen myrskylaulun kuulla, jota miesvainajani oli tapa laulaa!"
Ovi narahti kiinni jälleen ja salpa solutettiin sisäpuolelta paikoilleen.
Eikä viipynyt kauan ennenkuin tuolta matalasta töllykästä alkoi kuulua virkeä viulun ääni, joka iloisia laulun nuottia tapaili. Ja noihin soinnukkaisiin viulun säveliin yhtyi vanhan ämmän särähtelevä ja kaiuton ääni kuin särkyneen padan räminä heleän torven luihkuun.
Lindströmi paran laihat ja viluiset sormet siellä jouhista rokaa hypähyttelivät … viinaryyppynsä ja leipäpalansa korvaukseksi hän siellä ämmälle sitä "miesvainajan myrskylaulua" veteli!…
* * * * *
Myöhään oli yö jo kulunut, ennenkuin viulun ääni töllissä taukosi. Taas siirrettiin syrjään telki, taas narahti ovi ja ulos tuli äskeinen kulkija, jonka perästä ovi entiseen tapaan sulettiin.
"Kuulkaahan, Matliinska!"
Lindströmi oli jo menossa, vaan vielä ovelle päin käännähti.
"Hääh! sanoiko se Lindströmi mitä?" kuului ämmä sisältä kysyvän.
"Niin, minä vain arvelin Matliinskalta pyytää, ettette möisi vielä sitä viulua … ehkäpä minä sen piankin tässä lunastan, kunhan tienestiä saan…"
"No noh, ei huolita myödä, kunhan Lindströmi aina käypi täällä sitä miesvainajani laulua soittamassa, niin…"
"Kyllä, kyllä … ja minä maksan siitä sitten enemmän kun muut,
Matliinska…"
"Hyvä, hyvä…"
Sisäovetkin kuuluivat kiinni tupsahtavan ja pian sammui valokin punaisen verhon takaa tehden tuon pienen likaisen pihan, jos mahdollista, vielä entistä pimeämmäksi. Senkö lie ollut syy vai sateesta yhä liettyneemmän maaperän taikka ehkä Matliinskan viinaryyppyjen, että Lindströmi nyt tuntui seisovan paljo epävakaisemmilla perusteilla kuin tänne tullessaan.
Pimeälle kadulle päästyään, jolta ainoakin lyhty jo oli sammutettu, kupsahti hän tuon tuostakin kämmeniensä varaan, vaikka hyvin koettikin seinän vieruksilla pysytellä ja seinuksista varailla.
Pitkä matka hänellä sentään ei ollut … muudan Antipoffin kuuluisia rakennuksia oli lähellä ja sinne päin hapuili tuo ryvettynyt miesparkakin kuin vaiston viemänä. Kotvasen kuitenkin sieti ponnistella ennenkuin talon avonaisen portin kohdalle pääsi, siitä ra'ollaan olevalle ovelle osausi ja vihdoin himmeästi valaistuun eteiseen katosi.