II.
Tämmöiseksi se oli Alvar Lindströmin elämä nyt käynyt. Jos joku noin pari kymmentä vuotta sitten olisi uskaltanut hänelle sanoa, että hän Antipoffissa vielä kerran yönsä viettää, niin olisi hän empimättä sanojaa vetänyt korvalle sillä mitalla, ett'ei vain olisi toista kertaa sitä uusimaan mieli tehnyt.
Mutta niin se kuitenkin oli käynyt.
Kun hän lapsena isänsä, kapellimestarin luona pianon ääressä istua näpötti ja pienillä, hennoilla sormillaan tangentteja näppäili ja toisen kappaleen toisensa perästä oppi, silloin ennustettiin hänestä suuria ja toivottiin mestaria. Ja ihmeellinen taipumus hänellä olikin soitantoon tuolla pienellä Alvarilla. Kun hän istui siinä soittokoneensa edessä hentona ja soitantoonsa vaipuneena, tumman tukkansa pitkät suortuvat vaaleille kasvoille valahtaneina ja suuret, miettiväiset silmät nuotteihin kiinnitettyinä, silloin katseli häntä todellakin kuin mitähän ihmelasta.
Ja mikäli vuosia vieri, edistyi nuori Alvarkin taiteessansa. Koulussa hänellä ei tahtonut mitenkään edistyä, läksyt olivat hänestä niin tuiki vastenmielisiä. Laskento varsinkin ja mittausoppi, ne ne aivan olisivat hänet itsemurhaan saattaneet, ell'ei aina välissä olisi saanut pianon ääreen istahtaa ja Haydnin, Gluckin, Beethowenin ja rakkaan Kjerulfin sävellyksillä noita ilkeitä numeroita ja mittausopillisia kiukeroita mielestään haihdutella.
Ja niin tarkoin ne silloin haihtuivatkin, että kun niihin taas piti käsiksi käydä, katsoa töllistelivät ne nuorta Alvaria niin oudostellen kuin eivät ikinä olisi yrittäneetkään tuttavuutta tekemään sen vähemmän vanhoja tuttuja olleet. Ja silloin se Alvar raukka itkemään puhkesi ja itki niin katkerasti, että äitikin itkemään heltyi ja isääkin arvelutti tokko hänestä ensinkään lukumieheksi oli.
Aikansa kun oli tätä nähty ja kärsitty, tuskausi vanha kapellimestari tuohon alituiseen ruikutukseen ja otti poikansa koulusta pois.
Ja nytkös ilon ja riemun päivät Alvarille koittivat! Sai istua pianon ääressä niin kau'an kuin tahtoi ja kun siihen kylläysi, sai isän kamarista hakea muutaman noita seinällä riippuvia sieviä viuluja ja isän opetuksella siihenkin harjoitella. Läksykirjansa hän paremmaksi vakuudeksi enimmäkseen vintille kantoi ja isoon arkkuun upotti, mutta laskentovihot ja mittausopin hän kaikessa hiljaisuudessa eräänä iltana vanhempain poissa ollessa kammarinsa uunissa poltti, ett'eivät suinkaan enää olisi ilkeillä tehtävillään häntä kiusaamassa!
Kun isä sitten sesonkiaikana soittajaisia antoi tai muitten antamissa kävi, sai Alvarkin aina seurata muassa, sillä nyt oli isä ainakin huomannut, mihin poika kykeni ja halusi, ja hänen taipumustaan ohjaamaan ruvennut. Ja kesäisinä aikoina taas, kun isä soittokuntaansa ulkoisalla johti, Kaivopuistossa, Kapellissa tai jossakin muualla, silloin istui hän aina jossakin läheisyydessä ja tarkkaavana kuunteli.
Näin hän kasvoi, kehittyi ja mieheksi varttui. Isänsä johtamassa soittokunnassa hän jo oli tehokkaana jäsenenä ja olipa itsekin jo säveltelemään yritellyt ja niistä useilta ihmettelyä ja kiitosta saanut.
Mutta tähän hän ei tyytynyt. Hän halusi pois syntymäkaupungistaan, jonnekin ulkomaan soitanto-opistoon, jossa kyky nähtäisiin ja nero tunnustettaisiin. Ja kun hän tapasi nuoria kotimaahan palaavia taiteilijoita, ja heiltä kuuli kertomuksia ulkomailta, Pietarin ja Leipzigin konservatorioista, Rubinsteinistä, Scharvenkasta y.m., silloin sädehtivät nuo mustat silmät tummain kulmien alta ja innostuksen tulta tupruivat. Isäänsä hän sitten kotiin tultuansa aina ahdisteli ja rukoilemalla rukoili, että päästää hänet jonnekin muualle oppimaan … kyllä hän näyttäisi ansaitsevansa isän luottamuksen … ja jonkun ajan kuluttua kuuluisana palaisi!
Isä, joka itse oli tuollainen nuorra ollut ja suurella riidalla taipumustaan saanut seurata, myöntyikin vihdoin Alvarin pyyntöön. Pietariin hän pääsisi, siellä näet oli isällä tuttavia, joille hän voi suosittaa poikaansa. Mutta kauan ja vakavasti hän tätä neuvoi ja varoitteli suuren kaupungin viettelyksistä, ennenkuin lähtemään laski. Nuorella ja hyvännäköisellä (tässä tunsi Alvar punastuvansa) ja intohimoisella taiteilijan alulla oli niin paljo vaaroja vältettävänä tuollaisessa oudossa maailmassa, että tarvitsi ponnistella kynsin hampain pystyssä pysyäkseen. Vaan ehkäpä hänen halunsa soittoon oli niin suuri, että se kaikki voitti.
Näin puheli tuo vanha kapellimestari poikaansa asemalle saattaessaan. Ja äiti seurasi mukana ja itkeä tihutteli tietämättä oikeastaan, minkä vuoksi. Sen hän vain tiesi, että erota täytyi rakkaasta pojastaan, ja siinä oli hänelle kylläksi. Ja kun asemakelloa kolmannesti soitettiin ja konduktööri alkoi katsastaa lähteviä olivatko jo junalla, silloin äiti parka oikein ääneen itkemään purskahti eikä pojastaan erota tahtonut. Hänestä tuntui kuin olisi hän nyt viimeisen kerran poikaansa syleillä saanut, sillä jos hän eläisikin, kun tämä palajaa, niin oli kai tuo iso maailma jo hänet vieroittanut ja toisellaiseksi tehnyt.
Kimakasti juna viimeisen kerran vinkasi … kolisten ja ratisten alkoivat rattaat eteenpäin pyöriä, ensin hiljempaa, sitten vinhemmin… Ihmiset koettivat ensin käytävää pitkin astellen seurata sitä ja vielä viimeisiä jäähyväissanoja vaihtaa, mutta kauan eivät sitäkään voineet tehdä … jälelle jäivät kuin jäivätkin … nenäliinojansa taskuistaan kaivoivat ja huiskuttaa alkoivat ja päällään nyökkäillä… Hetken sitäkin vain kesti … pian eteni juna … yhtenä rominana hietapenkerettä Töölön lahden poikki mennä huristi ja savua ilmaan tuprutti…
Ja niin oli kaikki poissa. Poissa äskeiset tutut kasvot, poissa sukulaiset ja ystävät … poissa kaikki. Juna katosi tuonne kalliohalkeaman ta'a ja sinne katosi Alvar Lindströmkin. Miettiväisenä ja surullisena asteli vanha kapellimestari nyyhkivän rouvansa kanssa kotiinsa päin.
* * * * *
"Kyllä pojalla on soitannollista taipumusta ja kykyä tarkka korva ja hieno musikaalinen tunne, mutta hänellä on liian paljo itseluottamusta, liian paljo, nähkääs…"
Näin kirjoitti Alvar Lindströmistä jonkun ajan perästä vanhan kapellimestarin hyvä tuttava Pietarissa, jossa hän jo muutamia vuosia oli tämän johdolla opiskellut.
"Ja sitä paitse", lisäsi hän vielä, "on hän peräti itsepäinen tuossa itseluottamuksessaan. Kun hänen tuonottain piti ensimmäisen kerran opettajiston edessä esiintyä, täytyi hänen välttämättä saada eräs vaikeimpia sonaatteja, sinä muistanet tuon Beethovenilaisen, jota silloinen opettajamme ei koskaan saanut mielikseen menemään … tuosta hienon hienosta, melkeinpä kuulumattomasta pianissimosta niin taiteellisesti etenevä forte ja fortissimo … se se nyt piti hänen saada muka. Ja tiesihän sen, ett'ei hän siinä niin onnistunut kuin monessa muussa hänelle sopivammassa kappaleessa olisi tehnyt. Tästä hän taas niin nyrpistyi, että uhkasi lähteä pois muihin opistoihin ja kaikellaista muuta joutavaa jaaritteli. Minä pelkään pojalta puuttuvan tarpeellista malttia … ja ehkäpä on hän piennä liiallisella kiitoksella pilattu!…
Vihdoin viimein on hän silmittömästi rakastunut erääsen laulajattareen täkäläisessä itaalialaisessa ooperassa, josta myöskään ei hyviä seuranne… Sanon näin sen vuoksi, että jo olen oppinut tuntemaan poikasi intohimoisen luonteen aivan tarkkaan… Hän antaupi niin täydelleen intohimonsa valtaan … elää siinä joka hetki, ja jos hän nyt esim. näkee pettyvänsä, niin en vastaa siitä, mihin hän mahdollisesti ryhtyy…"
Tällaista kirjoitteli vanha opettaja ja suurella huolella luettiin se kapellimestarin kotona ja pelolla odotettiin sattuisiko käymään niin kuin näissä ennusteltiin.
Eikä tarvinnut hyvinkään kauan odottaa ennen kuin jo tuli kirje itseltään Alvarilta. Pitkä se ei ollut, mutta harvat sanat puhuivat sen enemmän:
"Rakkaat vanhempani! Toiveissani, elämäni tarkoitusperässä ja rakkaudessani olen kurjasti pettynyt! Kaikki on mennyttä, kaikki, kaikki! Repaleisempaa miestä ei maa ole kantanut, henkisesti repaleisempaa … ja ehkäpä pian ruumiillisestikin. Hyvästi vanhempani, kiitän kaikesta! Elkää surko sitä, joka ei kauan surra aio!… Taikka surkaa niinkuin olisin kuollut kymmenen vuotta sitten pianon ääreen piennä Alvarinanne."
Ei odottanut vanha kapellimestari enää… Jo kauan hän oli aikonut matkustaa poikansa luo Pietariin, nyt hän sen päätti tehdä ja tekikin. Mutta myöhään oli se sittenkin. Poika oli kadonnut … viulunsa vain oli mukaansa ottanut, muut tavaransa myönyt … oli nähty humalapäisenä rehjastelevan … siivotonna ja uhkamielisenä … ja sitten ei missään … ei missään! Vanhalta tuttavaltaan hän sen vain kuuli, että hän taaskin, ensimmäistä kertaa julkisesti esiintyessään, oli erään vaikean, ainoastaan mestareita varten aiotun, Chopinin Nocturnen valinnut ja siitä noin keskinkertaisen kritiikin saanut, vaikka parasta toivoi. Tämä häneen jo syvästi koski ja kun samaan aikaan tuo laulajatar, hänen rakastettunsa, oli eräälle pohatalle naittunut, niin silloin oli malja täysi. Silloin oli hän opistolta kadonnut eikä hänestä sen enempää oltu kuultu ei nähty muuta kuin sittemmin joskus humalaisena kadulla rehjastelevan.
Kyllä kuulustelutti ja etsitti vanha kapellimestari kadonnutta poikaansa, mutta turhaan raukesivat yritykset kaikki. Toisinaan tosin kerrottiin jossakin huonomaineisessa kapakassa, tai vieläkin pahemmassa, sellaisen mustatukkaisen, kalvakan ja laihan nuoren miehen liikkuneen; viulua soitellen oli hän aina sen verran rahoja saanut, että viinaa sai ja ruokaa siksi, että hengissä pysyi. Mutta kun tapailemaan mentiin, oli hän ammon jo kadonnut eikä kukaan tiennyt sanoa, mistä hän oli tullut ja minne mennyt.
Pois täytyi heittää vihdoin kaikki hakuyritykset ja löydön toiveet. Surullisempana kuin koskaan istahti harmaapäinen kapellimestari Lindström Helsinkiin menevään junaan ja kyyneleet kiertyivät noista vakavista silmistä, kun hän poistuvan junan akkunasta hämärämmäksi ja epäselvemmäksi häipyvää laajaa talo-ryhmää, suurta mahtavaa Pietaria, silmäili.