III.
Ketteränä juoksentelee vahtimestari Yliopiston juhlasalin kaasulamppuja sytytellen … ensin alempaa ovien luota, sitten ympäri huonetta, kunnes vihdoin akkunalta akkunalle hypellen peräseinälläkin olevat akkunoiden väliset torvet sytyttää. Vestibyylissä paraatiovella seisoo jo tuo tuttu vanhanpuoleinen pilettien myöjä kymmenkunnan myömättä jääneen 6 markan piletin kanssa; kaikki muut ovat näet jo aamupäivällä loppuun myödyt.
Tuolla tulee jo konsertin antaja … nopsana issikan kasaanilaisesta reestä hypähtää, maksaa ja rappusia kiiresti ylös juoksee. Vahtimestareilta hän yhtä ja toista kyselee … saksansekaista ruotsia on puhuvinaan … ja hetkisen viivähdettyään jo kelloonsa katsahtaa ja rientävin askelin oikealle kiitää salin viereiseen huoneesen pulskaa majavannahkaista turkkiansa heittämään.
Ja sitten hän pianon ääreen juhlasaliin kiiruhtaa vielä kerran soittamaan vaikeampia ohjelmassa mainittuja kappaleita. Kirjavana sävelryhmänä helmeilee siinä Schumannin "Carneval" vuoroin leikkien vuoroin juhlallisesti leijaten … ja Liszt'in neapelilaisen "Tarantellan" keikkuvan sävelleikin perästä alkaa yht'äkkiä Schubert-Liszt'in ikimuistettava "Erlkönig". Jos lie Goethe tässä lapsen tuskan, luonnon jylhyyden ja matkan kiitävän nopeuden mestarillisesti sanoissa kuvannut, niin yhä sydäntä vihlovampi on tuon pelkäävän pienokaisen soitannollinen valitus, joka kiihkenee, kiihkenee, kunnes vihdoin nääntyvään vaikerrukseen tukehtuu.
Mutta jo rientää vahtimestari soitantoonsa vaipuneen taideniekan luo … ihmisiä alkaa jo tulla … ensimmäiset jo päällysvaatteitansa eteisholvissa puistelevat, ulkona on näet lunta ruvennut pyryämään. Näin toimittaa nokkela vahtimestari ja unelmistaan äkkiä toipuen katoaa nuori mustatukkainen mies äskeiseen viereishuoneesen.
Yhtenä helinänä kaikuu issikkain tiu'ut ja kulkuset, tuohon paraatioven rappusten eteen kun ajaa tuikasuttavat. Toinen toisensa perästä lennähtää siihen kuin pyssyn suusta ja niin vähitellen ja yksi kerrallaan hevosensa käännyttää ja astutellen poistuu. Turkkeihin ja kappoihin kääriytyneet ihmiset kiirehtivät niin pian kuin ehtivät katon alle … puistelevat vestibyylissä vaatteitansa, jotka sitten oikealle ja vasemmalle menevien korridoorien nauloihin ripustelevat … ja samassa touhussa saliin paraimpia paikkoja katselemaan rientävät.
Jo ovat viimeisetkin kalliit piletit kuin siivillä viedyt … jo täyttyvät salin lukuisat penkit ja lehteri-istuimet … nojatuolit ja muutamat alimmaiset penkit vain enää tyhjänä ovat… Ei puutu enää monta minuuttia puoli kahdeksasta, jolloin konsertin tulee alkaa … jännityksellä odottavat muutamat tuota sanomalehtein ylistämää nuorta neroa, sillä aikaa kuin toiset levollisina ja välinpitämättömän näköisinä teaatterikiikareilla ja lorgneteilla toisiansa tähystelevät.
Jo keskeytyy tähystely ja hiljainen kuiske … ovi aukeaa ja sisään astuu tuo äskeinen juhlapukuun puettu nuori taiteilija … nopein askelin pianon ääreen rientää … hätäisesti yleisölle kumartaa, ennenkuin sijalleen istahtaa. Yksinäisiä kätten taputuksia kuuluu sieltä täältä tervehdykseksi, mutta useimmat istuvat vain alallaan kylminä ja välinpitämättöminä kuin lautamiehet kihlakunnan oikeudessa — — —
Kovat äänet eteisovelta häiritsevät äkkiä Schumannin hienoa "Träumerei'tä" … oven luona seisova laiha, heikkohermoinen herra ei kärsi tuota enempää, vaan avaa oven ja hiljaa, mutta kiihkeästi ärähtää, että "mikä siellä?… eikö vahtimestari tee tehtävätään?…"
Tehtävätään siellä tuo kunnon mies juuri olikin tekemässä … takin kauluksesta ulos laahasi muuatta repaleista, viinalle haisevaa mustatukkaista miehen kutaletta, joka oli sisään koettanut pakkelehtaa.
"Ilman pilettiäkö se rehvana?"
"Ei olihan sillä muka piletti olevinaan … että kyllähän se sen puolesta, mutta eihän sitä mikä tuommoista hampuusia … humalaista … voi päästää häiritsemään…"
"Ei, potkikaa ulos se räihyämästä ja tietäkää olla hiljaa soiton kestäessä…"
Äreä herra sulki oven ja vahtimestari työnsi viinalta haisevan miehen portaille … tuuppasi häntä niskasta menemään ja eväiksi pari kertaa takalistolle potkasi, niin että mies raukka silmälleen lumeen tuikasi.
"Sen lurjukset kuin alkavat käydä rohkeiksi … eläpäs muuta kuin juo pääsi täyteen ja ala kontata ihmisten ristiksi konsertteihin… Ja mistä lie tuon piletinkin siepannut, mokoma, mutta annoin minä sille sentään siksi tuiman lähdön, ett'ei se taida heti ensi hetkessä takaisin pyrkiä…" puheli vahtimestari kumppalilleen ja mahtavana sekä hiukan läähättäen edes takaisin eteisholvissa käveli.
Sadatellen ja tuhisten kampi ulos tuupattu mies kinoksen laidasta, ensin käsiensä varaan nousi ja siitä vähitellen jaloilleen toimesi.
"Lemmon moukat ja sivistymättömät vietävät … eivät tarvitse muuta kuin lukemaan ja kirjoittaa töhrimään oppivat ja saavat vahtimestarin kalunat takkinsa pieluksiin … niin siitäkös kuin pörhistytään, ett'ei enää muut mitään… Lie tuota oltu ennenkin konserteissa ja sen verran tarkattu kuin muutkin … sen verran kuin muutkin niin…"
Miesparka lähti hoiperrellen astumaan Yliopiston portille, josta kartanolle livahti ja valaistuja konserttisalin akkunoita läheni.
"Mutta kuunnella minun sitä kuitenkin täytyy saada … nähnyt minä sen jo olen… On vähän minun näköiseni mies … eli semmoinen kuin minä kymmeninen vuotta sitten olin … samoin on hänelläkin pitkä musta tukka, laihat, kalvakot kasvot ja mustat silmät … joita Luigiana niin ihaili… Luigiana vainaja!… minua hän kuitenkin rakasti … ja kuinka hän hätkähti, kun Katariinan kirkon rappusilla minut repaleisena näki … aivan pyörtyä oli ja paikalle vaipua, Luigiana raukka!… raukka oli hänkin … jos minäkin!…"
Lunta sataa tihutteli hiljalleen … äänettömästi seinän viereen kyykähtäneen ja tarkasti kuuntelevan miehen harteille laskeusi ja lakkireuhkalle … ja vetenä niskaan tihkusi. Mutta ei mies mitään siitä pitänyt … lieneekö edes huomannutkaan, niin tarkkaavaisena hän kuunteli kartanollekin asti kuuluvaa soittoa.
"Nyt, nyt se juuri soittaa Scarlattin 'Capricciota', jota minäkin silloin Luigianalle … sujuvasti, sujuvasti menee ja tahdikkaasti … en kaikkea erota, mutta sormien heitosta jo taidon tuntee … se on kerrankin musiikkia!…"
Ja ikään kuin arvostelun paremmaksi vakuudeksi kuului silloin ankara käsien taputtaminen … pitkä ja harras mieltymyksen osoitus riemastuneen yleisön puolelta. Nuori taideniekka oli arvosteluhalukkaatkin voittanut… Ei enää istuttu kylminä tuomitsemassa … jo nautittiin … nautittiin, riemastuttiin ja ihastuttiin!
Mutta ulkona hiljaisessa lumisateessakin nautittiin ja ihastuttiin… Siellä seisoi tarkkaavana yhä äskeinen mies ja kun joku viehättävä paikka tuli, joka ulos kuului, silloin oikaisihe laiha mies ja yhä tiivimmin seinään päin painausi. Ja näin hän iltakauden jaksoi tuossa asemassaan olla … ei muistanut sadetta, ei mitään! Vasta kun viimeisen numeron, Liszt'in "Don-Juan-Fantasian" viehkeät, intohimoiset sävelet olivat haihtuneet ja yleisö vihdoinkin mieltymyksenosoituksissansa tyyntynyt ja poislähtöä tehdä alkanut, vasta sitten havausi miesparkakin elämään, ravisti enintä lunta päältänsä ja pitkin askelin poistui.
Portille päästyään hän repaleisen kauhtanansa tiivimpään laihan ruumiinsa ympärille kiersi ja lakki-reuhkansa alemmaksi silmille painoi. Ja niin mennä harppi ajatuksissansa, että kun kadun poikki lähti tulemaan, oli konsertista palaavien issikalla ajajien tielle kepertyä ja hevosten jalkoihin jäädä.
"Matliinskan luo minun nyt taas täytyy päästä … kovinpa alkoi vilustamaan tuossa lumisateessa, hyi!… Jos minulla vain pianiino olisi, niin pian minä tuon yhden kappaleen oppisin … se tunnustikin vähän tutulta… Mutta ehkäpä sen viulullakin sentään sinne päin saisi… Matliinskallahan se nyt on viulunikin … kunhan se kehno ei vain sitä muille myödä kerkeisi ennen kuin minä ehdin rahoja saada … piammiten kai minun täytyy saada kopioiduksi ne torvisoittokunnan nuotit … ja ehkäpä minä jo niillä rahoilla viuluni voinkin lunastaa. Matliinskan luo minun nyt kuitenkin täytyy … viinaryyppy nyt hyvää tekee … niinpä tuo vilustaakin, että…"
Merikadulle päin pyrki laiha mies ja pitkiä askelia kasoittuneissa lumikinoksissa harppaili. Tuolle valottomalle kadulle hän vihdoin poikkesikin ja pian Matliinskan pieneen pihaan hupeni ja sille ovelle kolkutti, jonka luona olevasta akkunasta valo tuon punaisen verhon läpi kuumotti.
"Kuka siellä taas?"
"Minähän se … sattuuko Matliinskalla joku ryyppy olemaan kotoisalla, kovin rupesi vilustamaan?…"
"Jasso Lindströmikö se siellä on … ainahan minulla toki Linströmille asti…" ja Matliinska avasi oven.
"Vieläkö se on minun viuluni täällä?…"
"Missäpähän muuallakaan … en tuota ole hyvin viitsinyt kaupoitellakaan ja tokkopa nuo tuosta huolisikaan. Ja kunhan Lindströmi aina käypi minulle sitä miesvainajani laulua soittamassa, niin saatanhan minä odottaa siksi, kunnes Lindströmi rahaa saapi…"
"Hyvä, hyvä … pian kai minä raittiusseuralta saankin … ja sitten minä sen lunastan…"
Vanha ämmä pärähti nauramaan.
"Raittiusseuraltako?… Onko se Lindströmi mennyt raittiusseuraan?…
Katsohan vain sitä vekkulia!… raittiusseuralta rahoja perii ja sitten
Matliinskan luona viinaan juopi … ei uskoisi sitä kälmiä!…"
"En minä itse seuraan vielä kuulu … vaikka tienestiä siltä olen saanut … mutta parasta kait se olisi … parasta olisi…" toimitti Alvar Lindström solahtaessaan ämmän lämpimään tölliin.
Kerrankin se oli Lindström tänne pujahtanut sen jälkeen kuin syntymäkaupunkiinsa kurjana kulkulaissa palasi. Surkeaa elämää hän oli Pietarissakin viettänyt, mutta ei parannut se kotikaupungissakaan. Pelkkänä varjona hän ympäri kuleksi ja varsinkin soittopaikat vainusi ja siellä ulkopuolella kuunteli ja kuunteli, kunnes poliisi tai muu häntä käsivarteen tarttui ärjästen, että "mitä sinä ihmisten akkunain alla tollotat … kursi jalkoihisi siitä paikalla!…"
Mutta poliisitkin ne olivat vähitellen hänet hupsahtaneeksi olleet huomaavinaan ja peräti hiljaiseksi, niin ett'ei häntä enää hyvin epäiltykään, vaan annettiin jokseenkin häiritsemättä olla ja kuleksia. Kirjoitellen puhtaaksi asiapapereita entisille tuttavilleen, kopioiden nuotteja ja huonommissa kapakoissa soitellen hän ruoakseen tienasi ja särpimekseen viinaksi.
Matliinskan luona hän silloin tavallisesti ryypyt otti, tämä kun oli hänen vanhempainsa luona palvellut ja Alvaria polvillaan ennen muinoin hypitellyt. Ja siellä hänen aina täytyi Matliinskalle soittaa sitä "myrskylaulua", jota Matliinskan miesvainajan, merimiehen, oli tapa laulella. Ja sitä siellä taas tänäkin iltana soitettiin ja vanha ämmä soiton jälkeen sitä laulaa koetti, vaikka se enemmän variksen ääneen vivahti kuin ihmis-lauluun.