PEHKOS-JUSSI.
Piirteitä elämästä.
"Pehkos-Jussi! Pehkos-Jussi!" riemuitsivat pappilan lapset kapasten kilvalla akkunaan.
"Mutta malttakaakin kerrankaan, lapset, ja antakaa vähämielisen miesparan olla rauhassa! Ettekö muista, mitä pappa sanoi, kuin viimeksi häntä kiusasitte? Jumala saattaa rangaistukseksi vielä teiltäkin järjen viedä, niin entäs sitte!" puheli pruustinna toruen kilhuimmillaan olevaa lapsilaumaansa.
"Emmehän me mitään pahaa, mamma! Ilmanhan me vain leikillä vähän — —"
"Vai leikillä?… Mitäs leikkiä se semmoinenkin on, kun Janne tuonoin teki? Ei anneta ukkoparan kontinkaan olla rauhassa, vaan härnätään ja härnätään, kunnes Jussi kerkeää suuttua … ja oma syynne, jos silloin saatte kintuillenne…"
"Mekö kintuillemme?… Ei niistä mitään", sanoi Janne vilkkaasti, "onpa nuo kinttunsa ennenkin varottu!…"
"Mitenkäs kävi Antille tässä keväällä, olisitpas tainnut liistakolla saada, jos renki Matti ei olisi hätään päässyt…"
"Eipä se olisi tohtinut lyödä kuitenkaan … se vain uhittelee ja aikoo", sanoi Antti, vaaleatukkainen pojan nulikka.
"Ketäs se hullu pelkää … elkäähän siihen luottako, vaan antakaa ukon olla … ja joka konttiin ensiksi koskee, sille annan minä omasta kädestä luutavarpua", uhkasi vakavasti pruustinna lähtiessään kyökkikamariin piika Marilla kuteilla olevaa nelivartista kangasta katsomaan.
Lapset sillä aikaa akkunassa porisivat ja vilkkaina kujalle katselivat, josta hiljalleen astua letusteli vanha, ryysyinen ukkorahjus kontti selässä ja sauva kädessä. Ei hän akkunassa olijoita näyttänyt huomaavankaan, alaspäin katsoi ja kepillään eteensä kopeloi kuin vähänäköinen olisi ollut. Selvänäköinen hän kuitenkin oli toki, Pehkos-Jussi, mutta varovaisuutta se häneltä sentään oli olevinaan. Olivat näet poikahurtat kerran vanhaan tehneet Pehkos-Jussille semmoisen tepposen, että syyspuhteella kujansuun poikki hänen eteensä nuoran pingoittivat ja saivatkin ilokseen nähdä, kuinka Jussi-parka heitti kuperkeikkaa konttineen maaperässä. Mutta siitä päivästä lähtein varustausikin Junnu tanakalla koivusauvalla, jota käytti niin hyvin maaperää tunnustellakseen kuin poikarakkia hosuakseen.
Itsekseen höpöttäen ja kepillänsä kopeloiden pääsi ukko vihdoin kartanoportille, joka oli aivan pytingin akkunan luona siinä. Ei malttaneet pojat enää lasin läpi katsella, vaan toisen puolen aukasivat.
"Hyvää päivää, Jussi!" huudettiin neljästä kurkusta yhteen kaikuun tulijaa vastaan, joka juuri oli akkunan alle ehtinyt.
"Ke, ke, no! päivää", vastasi Junnukin äkkihuudossa säikähtäen.
"Mistä se Jussi tulee?"
"Tuoltapahan tulen … tietythän ne ovat köyhän tiet!…"
"Jussiko köyhä!… Kaikkia se vielä puhuu … aivan tänne kuului, kuinka housunlakkarissa äskenkin rahat helkki … ettekö kuulleet muutkin?…" kääntyi Janne toisiin.
"Kuului kait se oloksikin", todistettiin.
"Vai kuului!… Hyväpä se, hyväpä se … aina sitä tähän taloon tullessa saapi noilta silmiään varoa … rouvastin ollaan lapsia olevinaan, vaan köyhää sitä kyllä pilkata osataan…" nurisi ukko kääntyen kartanon poikki pirttiin päin.
"Kuulkaahan, Jussi, Jussi hoooi!" huusi Janne perään.
"Hääh!… mikä sillä nyt?…" murahti Jussi ja hieman päätään käänsi.
"Tuollako kepillään se, Jussi, on ne lantit kopeloinut, jotka nyt niin iloisesti helkkää?… Eipähän se ole tyhjään mennyt tuo alituinen kopeloiminen … ja sillähän se aina maahan päin katsookin, ett'eikö löytyisi jotakin…"
"Niin sillähän se, sillähän se, sillähän se", matki ukko Jannea eikä sen enempää kuunnellut, vaan jatkoi matkaansa pirttiin päin ja itsekseen höpötti: "Tässä talossa sitä aina silmillä ollaan, vaikkahan on pappilakin olevinaan … kakarat kun vallan päällä rouvastin poissa ollessa … ei näy olevan nytkään kotona rouvasti … säilyneekö noilta konttikaan sikiöiltä … panen ma hänen tuohon pirtin porstuaan … kuulenhan minä, jos romuta alkavat, kuulenhan minä … niin, kuulenhan minä…"
Ja siihen laski ukko konttinsa hartioiltaan porstuan nurkkaan ja pirttiin mennessään vielä jälkeensä vilkasi, ett'eihän ne vain juuttaat perässä jo hiivi. Vaan eivät ne vielä ainakaan hiipineet, akkunasta vielä kurkottivat ja huusivat, että "tanssippa, Jussi, mustilaista viiden pennin edestä tai naurappa ruotsiksi, niin saat ryypyn…"
Tiesivätpä ne viksarit, mitä Pehkos-Jussin mieli teki … hyvin tunsivat Junnun viinajanon ja kahvenkaipuun ja kaikki, niin että osasivat suuta pieksää, vaikk'eivät isojakaan olleet.
Jo tuli prustinnakin kangastansa katsomasta.
"No, lapset, mihinkäs se Pehkos-ukko katosi?… Pirttiinkö meni?…"
"Pilttiin te meni … ja tuuli kontti oli tillä … ja ten pani polttuaan", toimitti pikku Liisu äitiinsä liittyen.
"Vai niin, vai oli tillä tuuli konttikin", matki äiti kiepsahuttaen tytön syliinsä ja leikitellen hänen kellertävillä suortuvillaan. "Vai oli tillä kontti tillä ukolla, vai oli…"
Ja helakasti täytyi Liisun nauraa äitin leikitellessä, ja kutkutellessa, milloin kainaloista, milloin niskasta ja milloin leuan alta.
Eikä huomannutkaan äiti, että Janne ja Antti sillä aikaa akkunasta alas livahtivat ja Esterin ihan yksinään jättivät heidän peräänsä kuikistelemaan. Iloisesti hän vain jatkoi leikittelyään pikku Liisun kanssa, jonka heleä nauru häntä niin näytti miellyttävän.
"Vai oli tillä kontti, ukolla … tuuli kontti, mutta jot annetaan lenki Matin tehdä temmonen pieni, tievä kontti Liitulle, johon taapi maljoja poimia … puolukoita titte tyktyllä Ettelin kanta… Niin entät titte, entät titte…" ja yhä kutkutteli äiti Liisuansa, niin että Liisu parka ihan oikosenaan äitin käsivarrella nauroi ja läkähtyä oli.
"Otappa kiini, Jussi, otappa hiiri hännästä kiini!" kuului samassa ulkoa kimeä huuto.
"Kyllä minä opetan teidät keleet mun konttiani kopeloimaan…" rönkäsi äreä ja vihainen ääni heti jälkeen.
"No lyöppäs vain … koetappas … aha, kutti, aha, kutti!… Otappa kiini … näytäppä lantit lakkaristasi. Junnu, näytäppä! Noo, koetappa löydä … lyöpi kehno…"
Samassa oli pruustinnakin avonaisessa akkunassa, sillä nyt hän vasta oli huomannut, että pojat olivatkin lipetissä.
"Jussi sinä, lyöppäs vain … hyi häpeä, kun vanha mies viitsii poikasia ahdistella … hyi, ja tuommoisella kepakolla, jolla luut saattaisi poikki lyödä… Mitenkä se, Jussi, noin voipi tyhjästä suuttua?…" äyväsi pruustinna avonaisesta akkunasta kartanolle.
Siellä oltiin jo parhaassa kahussa: Janne ja Antti juoksivat ympäri kartanoa, minkä käpälistä lähti, ja perässä potalsi Pehkos-Jussi sauvakko ojona oikeassa kädessä. Ruustinnan äänestä jahti kuitenkin taukosi ja Pehkos-Jussi kääntyi lääpästyneenä ja hämillään akkunaan päin; hiki tihkusi miesparan kasvoilta, turkkireuhka kun näet oli päällä ja kesäkuumassa oli juosta pitänyt.
"Tyhjästä, sanoo ruustinna, kun ne eivät koskaan saata antaa mun kontilleni rauhaa … mitä heill' on sen kanssa tekemistä", puolteli Jussi itseään ja karvalakin päästään otti osaksi tervehtiäkseen osaksi hikeä pyhkiäkseen.
"Vai jo ne taas olivat kontissa käsinä, vaikka minä lupasin luudanvarvusta sille, joka ei anna Jussin kontin olla rauhassa… Vai niin, elkääpä menkö, pojat … vai te pakoon kapasette, kun kysymys tulee…"
Mutta pirtin solasta olivat pojatkin jo käpälämäkeen livahtaneet. Eipä sillä, että he mamman uhkauksia paljo pelkäsivät, mutta arvelivatpahan muuten, että joutaahan asia vähän vanheta.
"Siinä sen ruustinna nyt näkee … ei suinkaan se pakoon lähde, joka oikeassa lie … eipähän Jussi lähde … eipähän Jussi lähde", ylvästeli ukko vanha ja ikäänkuin iskeytyen kiini tuohon ajatukseensa toisteli vielä pari kertaa, "ett'eipähän Jussi lähde…"
"Niin tahtoohan ne olla vähän vallattomia, mutta minkäs niille taitaa vaimoinen ihminen … eikä ole rovastikaan kotona, että kurittaisi… Mistä päin se Jussi muuten nyt kuleksii … kotikylältäkö vai?…"
"Enpähän kuin tuolta kaupungista … pormestari se siellä antoi mulle tämän takin…" tuumaili Jussi katsellen mielihyvillään reunallaan olevaa turkin kutaletta, kuten näytti.
"Minkä?… tuonko turkin antoi?…" kysäsi ruustinna nauraen.
"Eikä, kuin tämän alimmaisen…"
Nyt koki Junnu repiä turkkireuhkaansa avonaisemmaksi ja saikin vihdoin vanhan ruskean haaratakin hännykset käsiinsä. "Tämänhän se antoi, pormestari … jopa tämän…"
"Hyvä mieshän se taitaa olla pormestari … kiittävät sitä muutkin…"
"Hyvä kait mulle on ollut … antoi tässä tuonottainkin tupakin periä rakkokukkaron täyteen … ja lantilla käski vielä ryypytkin käydä ottamassa…"
"Katsohan vain!… Mitä se Jussikin ryypyillä … ei toki pilaisi noin vanhan miehen…"
"Hyvääpä tuo on vanhallekin … särpimestä se köyhälle käypi… Ja sanoi olevan hänen nimipäivänsä silloin…"
"Ohoo, no sittenhän tuo… Onkos se Jussi syönyt einettäänkään … tuonko minä kalaa ja leipää ja piimän sintua…" kysyi ruustinna ystävällisesti.
"Antoihan ne mulle vallesmannissa vähän … mutta eihän se lisä pahaa — — —"
"Muualle kuin selkään", kiljasi Janne samassa ukon selän takana ja säkäsi raparperin putkella housujen taustalle, ennenkuin kyökkirappusille livahti turvapaikkaan.
"No lemps — —! Nuo ne ovat joka paikassa … tuossahan sen nyt ruustinna omin silmin näkee", tiuskasi Junnu katsoen karsaasti Anttiin, joka myöskin nurkkajuuresta pujahti ja portaille potalsi. "Tuossahan sen nyt ruustinna itse näkee…"
Mutta ei sitä ruustinna nähnytkään, hän oli näet jo ehtinyt mennä hakemaan lupaamiansa ruoka-aineksia ukolle, joten koko tepponen kävi iltikseen. Pian oli ruustinna kuitenkin rappusilla sintutoopi toisessa ja silakoita leipäpuoliskon päällä toisessa kädessä.
"Täällä olisi Jussille vähän ruuan tapaista … tulkaapahan ottamaan", sanoi hän huomaamatta poikia toisella puolen ovea.
Jussi astua töpösteli rappusten eteen ja hommausi juuri ottamaan vastaan antimia kun Janne piilostansa pistihe esiin.
"Mamma, pyytäkää te Jussia ensin tanssimaan mustilaista … pyytäkää mamma!… tanssikaahan, Jussi, ensin mustilaista, niin sitte saatte…" toimitti hän.
"Ole vaiti sinä, karkulainen, vai tänne sinä olet jo piilottunut…"
"Muttilaitta, mamma, muttilaitta…" pyyteli pikku Liisukin nykkien mammaansa hameen kupeesta.
"Vai muttilaitta te tinäkin tahdot, no jos Jussi tahtoo tehdä tälle pikku Liisulle mieliksi ja tanssii mustilaista, niin käyn minä lantinkin noutamassa … eli käyppäshän sinä Liisu siitä mamman kirjoituspöydältä kymmenen penniä, niin olet hyvä lapsi."
Pikku Liisu jo mennä haiveloi äidin asialle, kynnykset ne kyllä yrittelivät aina vastukseksi heittäytyä, vaan niistä kun pääsi, niin sitten se paremminkin sujui. Kaukaista ei viipynytkään ennenkuin jo tulla kupitti lantti kourassa ja viimeisen kynnyksen pärjättyään huusi: "mamma, tättä te on!"
"Kiitoksia, hyvä lapsi, kiitoksia! No jos Jussi nyt tanssii, niin Liisu antaa lantin…"
Jussi katsasteli vähän epäileväisesti Janneen ja Anttiin, joihin kumpaiseenkin hänellä oli kehnonlainen silmä. Sitten hän kohautti housujaan vähän ylemmäksi ja alkoi laulaa jonkunlaista kuivaa nuottia, johon muka oli mustilaiskieliset sanatkin: "Apas peiliposki tukka kieroo, Entos sarna sokka vieroo j.n.e."
Ja sitä laulaessaan hän uneliaasti ja veltosti ruumistaan hetkutteli ja vanhoja kenkärajojaan nakkeli ja yhteen kopsautteli. Eivät malttaneet pojat totisina tuota kauan katsoa. Pian purskahti Janne hillitsemättömään nauruun ja Antti jälkeen. Ja pikku Liisu se oikein hyppi ilosta mamman ympärillä ja kättään huiskuttaen huusi: "muttilaitta! muttilaitta!"
"No jo nyt piisaa, Jussi, tuoss' on ruokasi portailla ja sinä, Liisu, annappashan se lantti ukolle!" puheli ruustinna, joka väkisellä oli koettanut nauruansa pidättää.
Pikku Liisu astui muutaman portaan alemmaksi, mutta suuremmaksi vakuudeksi kuitenkin mamman hameesta toisella kädellään piti, kun toisella lanttia Pehkos-Jussille ojensi.
"Tättä tulle!"
"Hyvä röökinä, kaunis röökinä, nalli röökinä, suuri kiitos, paljo kiitoksia", kiitteli ja kosteli Jussi tavoitellen lanttia ja pistäen sen housuntaskuunsa, jonne pudotessa se kilahti muihin koviin esineihin.
"Onpahan sillä Jussilla lakkarit rahoja täynnä, kuulihan mammakin, kun kilahti, kuulittehan", kyseli kiivaasti äidiltään Janne.
"Eihän se Jussi todella taida ollakkaan niin köyhä … ne hokevat
Jussin säästelevän kontin pohjalle", nauroi ruustinnakin.
"Minunko?… Konttiniko pohjalle?… Elkää ruustinna uskoko juoruja … ilman maailman juoruja … ilman juoruja…"
"Lienevätkö nuo niin aivan juorujakaan … sanotaanhan, ett'ei savua tuletta tule…"
"Niin, ja näytäppä lakkarisi, Jussi, eipähän uskalla näyttää lakkareitaan", ivaili Janne.
"No hennon kait minä nämä juuri näyttääkin", tiuskasi Jussi viimein, sillä tuota syytöstä hän ei koskaan ennenkään ollut sietänyt muiltakaan saati sitten itseltään ruustinnalta. Eiväthän ne enää antaisi mitään, jos siihen luuloon pääsisivät, että hänellä rahoja tallessa oli, tuumi Jussi työntäen kätensä housuntaskuihin ja alkaen niitä nurin vääntää.
Mutta nytkös pojille lysti tuli! Ennestään he jo korvakuulolta tunsivat tämän historian ja vastahan se oli Mattilan Ranssu heille kertonut, kuinka Jussi heillä lakkarinsa tyhjensi ja niistä säkillisen tavaroita kaivoi. Se se nyt poikia miellytti, kun itse saivat omin silmin sen nähdä ja kuta etemmäksi Jussi tyhjennystyössään edistyi, sitä enemmän heitä nauratti.
Ja olikin siinä moskaa! Porsliinin palasia, nahkatilkkuja, nappeja, nuoran säikeitä, leipäkyrsiä, vaateriepuja, joku mustaksi pinttynyt sokerimurunen, pari silakan päätä y.m. sekä lopuksi pari kolme viisipennistä. Kaiken tämän rikkautensa tyhjensi ukko portaille naurusta pakahtumaisillaan olevien poikasten eteen ja täytyipä ruustinnankin vähäisen nauraa pihauttaa, kun silakan päät sieltä pudota tupsahtivat.
"No uskotaan jo, ei kiusata enää, korjatkaa omanne takaisin, Jussi, mutta mitä te silakan päilläkin teette?" nauroi ruustinna.
"Kuka sen tietää, milloin hiukamaan sattuisi eikä satu suolaista olemaankaan … ei ne ole köyhällä kaikki niin äärestä otettavissa…" Ukko tukki jo aika kyytiä tavaroitaan takaisin taskuihinsa.
"Näitte kait sen nyt ruustinna, että ne on ilman juorupuheita … eihän niitä mistä meikäläisillä kertymään jouda, jos jonkun lantin saapikin … ei toki … köyhä on köyhä… Uskoohan sen nyt ruustinnakin?…"
"Uskon, uskon … ilman taitavat vain juoruta… No menkää nyt pirttiin syömään … tuokaa sitten astia pois!"
Niin lähti ruustinna pikku Liisun kanssa sisälle ja Jussikin, joka oli taskunsa entiseen kuntoonsa saanut, otti nyt ruoka-ainekset käteensä ja alkoi pirttiin astua. Porstuaan tullessaan sovitti toopin ja leipäpuoliskon toiseen käteen ja toisella konttinsa viileikkeistä pirttiin laahasi.
"Parasta taitaa olla, että viepi omansa perässään … ei niiltä ruojilta ne säily kumminkaan … niin, kutti, töllöttäkää siellä nyt, sen urvelot!…" lisäsi hän vielä silmätessään taaksensa portaille päin.
Niin meni pojilta se lysti tällä kertaa, kun Junnu korjasi konttinsa mennessään. Mutta eivät he siitä vielä nolostuneet. Päättivät kuin päättivätkin vielä naurattavansa ukkoa ruotsiksi ja laulattavansa "Aatamia". Vaan millä keinoin? Rahaa heillä ei ollut ja ruokaa oli Jussi saanut. Viinalla ja kahvella hänet myöskin olisi taivuttanut siihen, mutta niidenkin haltija oli mamma.
"Käyppäs sinä, Antti, katso onko piipunperiä papan porolootassa", kehoitteli Janne veljeään, "minä pidän sillä aikaa omat konstini".
Antti katosi neuvotulle asialleen ja Janne hyppäsi aidan yli puutarhaan, josta katkoi pari raparperin lehteä. Hetkisen kuluttua olivat pojat jo takaisin, mutta ei ollut Antilla periä kuin puolikymmentä piipullista kämmenellään.
"Vähäpä sait! Mutta onpa minulla sen sijaan", nauroi Janne.
"Raparperia!… mitä sinä sillä aiot, Janne?…" kummasteli Antti.
"Näethän sen kohta odotahan kun Jussi tulee!"
Ja pianpa se Jussi joutuikin. Ei malttanut syödäkkään, kun vasta oli vallesmannissa syötetty … särpäsi vain piimäsinukan ja pari suupalaa purasi, loput konttiinsa pisti ja kytästeli sen entiselleen kiini. Tooppi kädessä hän sitten kartanolle poikain iloksi ilmestyi ja käskyn mukaan tuli sitä takaisin ruustinnalle jättämään.
Verkalleen Jussi pihan poikki lötösteli. Tapansa mukaan alaspäin tuijotti maata vasten eikä poikiakaan muistanut ennenkuin vasta portaiden edessä.
"Kuulehan, Jussi, heitetään pois ne vanhat vihat ja sovitaan ystävyksiksi", sanoi Janne mielittelevästi ukolle, "ja minä annan teille vielä oikeaa ulkomaan tupakkia, jota pappa on omassa puutarhassaan ruvennut kasvattamaan".
"Mistäpä ne lie sullakaan tupakit?…"
"Tässä … näettehän nämä lehdet … yhteen laatuun kuin Venäjän lehdetkin … ne pitkät lehdet…"
"Niinhän nuo näkyvät olevan … mutta tuoreitahan ne on … ei suinkaan ne tuoreeltaan millekään maista…"
Halukkaasti Jussi jo noita suuria, pulskia lehtiä katsasteli.
"Ka maistelkaahan … eivät taida tuoreeltaan olla millekään, vaan kun uunilla kuivaatte ja leikkelette, niin…"
"No ei nuo juuri pahallekaan … syöpikinhän noita…" Jussilla olikin jo sun täynnä matusteltavana.
"Saatte nämä sovinnoksi … mutta laulattehan te sitten sitä 'Aatamia',
Jussi, kun minä en ole sitä vielä kuullutkaan", pyyteli Janne.
"No, jospa tuota tupakin edestä vähän laulaisikin… Pannaanhan ensin tupakit talteen…"
Ja kun raparperinlehdet oli ensin hyvään korjuusen poveen kätketty, karastelihe Juho muutamia kertoja ja sitten yksitoikkoisella nuotilla alkoi:
"Aatami suuri valtija
Hallitsi koko maailmaa;
Kaksi poikaa hänellä,
Kaini ja Aapeli nimeltä.
Voi, voi, huusi Aapeli,
Elä rakas veljeni
Viatonta verta vuodata,
Se on synti kamala j.n.e."
Jolkutettuaan tämän melkoisen pitkän virren pätkän loppuun, sylkäsi Jussi äskeiset lehden jätteet suustaan meinaten, "ett'ei ruojista ole tuoreeltaan … aivan maistavat heinälle…" Ja tämäkös poikia taas nauratti niin imelästi, että ukko jo alkoi petosta aavistaa.
"Mitä lienette antaneetkaan … eivät taida tupakkia ollakkaan … vaan saan minä niistä selvän kunhan yön seutuna kuivaan", vakuutteli ukko laskien toopin portaille ja hommautuen pirttiin konttinsa luo takaisin, sillä siitä hän oli tuiki arka. Ei pirtissä tosin muita ollut kuin ruotimuori … näin hein'aikana, mutta konttiansa vartioi Junnu taivaan linnuiltakin saati nälkäiseltä muorivanhalta.
"Elkäähän vielä … saatte suutupakkia hyvät perät, jos näytätte, miten ruotsiksi nauretaan … ka, näettehän sen Antilla…"
"Onko sillä?… Mitä lienevät hellaporoja…"
"O-eheei, ihan oikeita periä … vasta nouti sisältä… Saatte, jos ruotsiksi nauratte…"
"Näinhän nuo sanoo ruotsiksi naurettavan…" Ja Pehkos-Jussi pärähti niin hahattavaan nauruun, että ruustinnakin ovelle kahnasi kummaa katsomaan.
"Mikä Jussille tuli?…" kysäsi hän.
"Ilman minä noiden poikain kanssa…" sopersi Jussi hiukan hämillään, "tuossa olisi tuo tooppi, paljo kiitoksia, kost' Jumala ruustinnalle…"
"Se on nauranut meille ruotsiksi, mamma", toimitti Antti ja Janne nauroi revetäkseen. "Naurakaahan vielä, että mammakin kuulee…"
"Minä teille vielä … antakaa nyt ne perät, kun antanette…"
"Anna pois, Antti, että Jussi pääsee rauhaan", käski ruustinnakin, "johan minä kuulinkin sen äskeisen remauksen…"
"No hekkää … tuoss' on!…"
Antti löi kourastaan perät Jussin kämmenelle, jossa Jussi niitä hiukan perkkaili viskellen pois tulitikun päät, ja sitten avonaiseen suuhunsa paiskasi. Ja voitte sen arvata, ett'ei se suun ympäryskään niin häävin puhdas ollut!…
"No nyt saa Jussi mennä ja poikain pitää tulla lukemaan … sillä kun pappa tulee puoliselle niityltä ja alkaa läksyjä tiedustella, niin mitäs sitä silloin sanotaan", lausui ruustinna ottaen Jannea ja Anttia käsipuolesta ja taluttaen heidät sisälle.
Eikä auttanut tällä kertaa vastustelu ja pelottipa se papankin tulo niityltä, sillä ei sitä hänen kanssaan käynytkään leikitteleminen niinkuin mamman, sen pojat kyllä tiesivät. Akkunasta he kuitenkin näkivät Pehkos-Jussin pirttiin menevän ja sieltä vähän ajan perästä palaavan kontti selässä ja sauva kädessä niinkuin oli taloon tullutkin. Ja akkunan alatse kun ihan meni, niin ei malttanut olla Janne äännähtämättä, että "tanssippa, Jussi, mustilaista vielä viiden pennin edestä…"
Mutta ei näyttänyt Jussi kuulevankaan … eikö lie kuullutkaan. Verkalleen vössysteli kujatietä poispäin ja alla päin kepillään eteensä kopeloi ja kaikenlaista itseksensä höpötti — — —
Tuota tekoaan se oli Pehkos-Jussi jo kymmeniä vuosia tehnyt. Oli koetettu joskus saada häntä ruotilaiseksi jonnekin asettumaan, oli myöty pari kertaa "avessuunissakin" huutolaiseksi vähimmän vaativalle, mutta ei vain ottanut sitä totellakseen Jussi. Hän oli sen niin saanut päähänsä, että kulkulaisena se on parempi ja niin oli hän lähtenyt maailmalle kerjäilemään. Vaikka synnynnästään hassahtava, oli hän muuten hiljainen ja sävyisä ja antoi mielellään muille rauhan, kun vain muut olisivat hänelle sen antaneet.
Mutta siihenpä eivät pojanpurlakat ensinkään suostuneet, pyörivät vain ukkoparan ympärillä, kun tämän turkkireuhkasta lienevät sipaleenkaan äkänneet. Missä talossa vain lie lapsia ollut, ja varsinkin kasvavia, käsipuhkopoikia [nimitys johtunut siitä, kun pienempiä kaloja käsin puhkotaan perkatessa], siellä tehtiin ukolle sellaista kiusaa, kuin juuri näimme pappilan poikainkin harjoittavan. Ja samoin kuin häntä sielläkin laulatettiin, tanssitettiin ja nauratettiin, samoten kaikkialla muuallakin. Mutta näinpä se Pehkos-Jussikin pysyi tupakissa ja ruuassa, edellinen oli näet Juholle aivan yhtä tärkeä kuin jälkimäinenkin.
Tuli se näiden lisäksi joskus vielä kolmaskin halu ukkoparkaa kiusaamaan ja silloin siinä ei muu auttanut kuin suorinta tietä kaupunkiin karnasta. Kaupungissa kyllä oli katupojat, jotka eivät mitenkään voineet antaa tuon kummallisen äijän turkki päällä kesäkuumassa rauhassa tallustella, vaan ahdistelivat kaikella tavoin ja härnäilivät. Mutta kaupungissapa ne myöskin paremmin lantit lähtivät ja lanteilla ryypyt, ja siksipä se Junnullakin sinne toisinaan aina mieli teki.
Eikä sitä sitten enää hätää ollutkaan, kun lie kerran parin kolmen ryypyn vanhaksi päässyt, niin että jalat niin lystisti tuntuivat kohahtelevan. Tunsivat ne katupojat Pehkos-Juhon käynnistäkin jo oliko käkeilemistä, sillä reippaammin astui ryypyn saatuaan Jussi ja sauvaansa heilutteli ja ympärilleen katsellen uhotteli, että "tulkaapa nyt, rakit, niin saatte tietää, mitä se muksu maksaa…"
Mutta silloinpa juuri ne eivät tulleetkaan. Antoivat Jussin vain rauhassa katuja kuleksia ja tulliportistakin poistua, kauan hän näet ei kaupungissakaan viihtynyt.
* * * * *
Taitaa nyt tulla kymmenkunta vuotta siitä mätäkuun päivästä, jona Pehkos-Jussi matkustussauvansa maahan laski ja arastelevat silmänsä ijäksi päiväksi umpeen sulki.
Se oli tuollainen poutainen ja helteinen kesäpäivä, jona heinämiehet luojaansa kiittelevät ja jok'kisen lapoonsa huolettomasti kuivumaan hajoittelevat. Kilkis, kalkis, kilkis, kalkis kuuluikin kaikilta kyläläisten nurmilta, siellä kun he kukin aina vuorollaan tylsyneitä viikatteitansa terästivät. Ja sitten he niin vakavasti kyykistyivät ja huurs, huurs huusi tuore heinä poikki mennessään ja röyhevälle niitokselle kellahti.
Lammin rantueilta talonsa alta teetti juuri heinää kirkonkylän kauppamies. Myötämäkeä löivät siinä miehet ja veden ääreen tultuaan aina kovasimiaan huuhtasivat, ennenkuin liippaamaan rupesivat.
Tuossa lammin rannalla vesirajassa se oli saunakin ja saunan lattialla rukiin olilla makasi huohottavasti hengittävä, harmaatukkainen ukko. Pehkos-Jussi se oli, joka siinä kuumeessa huohotti ja toisinaan aina voihkasi. Kauppijaalle oli hän hiukan sukuakin olevinaan ja siinä ollessaan sairastunut; sentähden oli kauppamies arvellut, että viekää saunaan, siihen vanhempaan, joka on likempänä rantaa!
Piika oli siihen sanonut, että entäpä jos se sinne kuolee ja kalman tartuttaa, petoko siellä sitten enää kylpee!… Mutta kauppamies oli sen kerran niin päättänyt … eihän sitä minne muuannekaan voitu panna … ja olihan talossa kaksi saunaa… Kylpeköön uudessa tulevalta talvelta väkikin…
Tähän ei kellään enää ollut mitään sanottavaa. Itsekseen arveli kauppamieskin, ett'eihän siitä kylvettäväksi enää sitten ole, mutta tallin luoksehan minä olen sen aikonut muuttaakin ja maaltaa sikoläätiksi… Ahtaaksi alkaa käydä navettakin nyt, kun on yksi lypsävä enempi ja joutilaitakin niin monta!…
Ja niille puheille se oli sitten Jussi pirtistä saunaan kannettu — kuolemaan. Viikkoa kaksiko jo lie sairastanut … eikä näyttänyt kostumaan rupeavan … yhä vain huononi huononemistaan.
Pari kertaa oli Reeta muori jo kuullut hänen houreissaan huutavankin… Jumalata oli hänkin ollut avukseen huutavinaan ja Jeesusta, sanoi muori. Eikä hänen sitä ole ennen tekevän kuultu, niin että tottapa se lie lujalle ottanut!…
Ja lujalle se oli ottanutkin, hyvin lujalle. Tuskan hien oli sairaan ryppyisille kasvoille nostanut ja posket hohtivat kuin tulessa. Ja sisällä oli niin kuuma, valitti hän, sisukset paloivat … vettä, vettä!
"Nyt se tekee hengen lähtöä", sanoi emännälle Reetamuori kylmempää vettä kaivolta noutaessaan.
Emännän kanssa he sitten yhdessä saunaan jouduttausivat. Riuhtasemalla sairas juoma-astian Reetamuorilta tempasi ja muutamia suuntäysiä nieltyään jo tyyntyvän näytti.
"Eiköhän tuo pappilan maisteri rupeisi niin hyväksi, että tulisi luokseni, jos käskettäisiin…" mutisi hän hiljaa.
"No kuka tuon tiennee … Kun sattuisi kotiinsa eikä muita kiireitä olisi…"
"Voi käykääpä te, Reeta, kyllä sen Jumala teille palkitsee, jos minä en saattaisikaan…"
"Mitenkäpä se sinäkään … vaan käypihän tuota tuon verran palkattakin… Kunhan se nyt vain kotiinsa sattuisi…"
Niin lähtivät emännän kanssa saunalta pihaan.
"Luuleeko emäntä sen lähtevän?" kysäsi muori, kun olivat vähän matkan päässä.
"Mene tuota tiedä … vaan niin se minusta tuntuu, ett'ei se lähde semmoisten vihamielisten luo kuin Jussikin", arveli emäntä.
"No, vaan sanotaanhan kirjassa, että 'autuaat ovat ne, jotka isoovat ja janoovat, sillä heitä pitää ravittaman'," intti muori. "Ja kun hällä nyt halu on, niin…"
"Niin, niin, enhän minä estelekkään… Menkää vain … ja kiire taitaa ollakkin…"
Emäntä meni "puotia katsomaan" ja Reeta muori lähti kiireen kahussa pappilaan astua suoputtamaan.
Muu väki ei tästä mitään tiennyt eikä siitä heille mitään sanottukaan. Yksinään sai Jussi Pehkonen saunassa voivotella, vaan oven olivat kuitenkin auki jättäneet, että ilma oli raittiimpi ja jotakin katsella saattoi. Tuolla kaareusi pilvetön sinitaivas ylhäällä niin puhtaana ja mieltä kohottavana, tuolla lentää suikasi pääskyspari kiistaten keskenänsä lennossa ja säveltaidossa ja tuolla lammen toisella rannalla liikkuivat iloiset piikatytöt luo'olle haravoiden miesten pörhöpäisiä niitoksia.
Ei tainnut sentään saunassa olija joutaa ajatustaan enemmän kuin katsettaankaan mihinkään kiinnittämään. Kuolevalla lie näet omat ajatuksensa ja sen Pehkos-Jussi hyvin tunsi, että nyt ei kuolema enää kaukana ollut. Niin alkoi kaikki tuntua heikolta ja voimattomalta. Ja hengitys oli lyhyt ja tuhuttava ja rintaa taas niin poltti kuin pikiliekissä.
Tuskissaan vääntelehti siinä ukkoparka, niin että pään-aluksena oleva konttirottelo rutisi. Kontistaan ei Jussi näet vieläkään ollut hentonut luopua, vaan pään-aluksekseen oli hänen se saada pitänyt…
… Vihdoinkin palasi Reeta muori asialtaan, mutta tyhjin toimin: maisteri ei nyt mitenkään ollut joutanut, vaan oli sanonut tulevansa niin pian kuin pääsee päivällisten jälkeen.
"Oh, oh," vaikeroi sairas, "silloin ei Jussia enää ole … se on tanssinsa tanssannut silloin … oh, oh, missä ei rakit ole vainoomassa ja kintuilla … oh, oh! vettä, vettä!
"Ka joko se on kaikki tuonkin juonut … odota, odota, minä juoksen kaivosta", kiirehti muori ja oikein juoksun touhussa pihaan riensi. Sivumennessään taas emännällekin sanomassa pistäysi: "nyt taitaa tulla loppu, en saanut vielä maisteriakaan … ristijäisiin oli lupaunut…"
Ja sitten kaivolle ja vesiastioilleen takaisin saunaan!
Taas tempasi sairas viimeisillä voimillaaan vesihaarikan aikoen sitä huulilleen viedä, mutta silloinpa juuri loppuivat voimatkin, niin että hän takaisin vuoteelleen suistui. Astioineen päivineen hän sinne tyyskähti ja kylmä vesi kaulalle ja ryntäille hulahti.
Ja siihen nuivertui miesparka selälleen … eikä enää sen koommin liikahtanut. Huulet vain vielä jonkun sanan kuitenkin lausuivat epäselvään ja tupsahtelemalla.
"Mitä se puhuu?" kysyi hiljaa Reeta muorilta emäntä, joka myös oli ovelle ilmestynyt.
"Eihän tuosta oikein saa selvää … kontistaan kait se puhuu…"
"… kontti Reetalle … palkaksi … köyhältä…" sopersi viimeisiksi sanoikseen sairas ja jäykistyvistä kasvoista päättäen ei Pehkos-Jussia näillä mailla enää ollut.
Hän oli tanssinsa elämän tanssilavalla loppuun tanssinut!
* * * * *
Muutama päivä vain — taisi ollakin jo toisena päivänä tuon kuolemantapauksen jälkeen — nähtiin mustaa yksinkertaista kirstua kannettavan kauppamiehen pihasta lähellä olevalle hautausmaalle. Kauppamies emäntineen, Reeta muori, pappi ja lukkari olivat, paitse neljää kantomiestä, ainoat saattajat.
Kirkon luona kuitenkin yhtyi pari miestä saattoon, astellen sentään hiukan jälempänä muita ja pysähtyen hautausmaan aitoviereen juttelemaan.
"Ketä siinä viedään?" kysäsi heti toinen.
"Sitä Pehkos-Jussia, kun liette sattunut näkemään siellä kaupungissa…"
"Tunnenhan minä toki Juhon! Vai on se jo hänkin kuollut! Milloinka kuoli?…"
"Tässä se vasta eilissä päivänä tuonne kauppijaan saunaan…"
"Eipä kauan ruumista maan päällä pitäneet … eikähän sitä näin mätäkuulla saatakkaan … Nuoko ne peijaisvieraat… Ei tainnut kauppamies ruveta maahanpanijaisia toimittamaan … köyhäin kassaan taisi turva tulla…"
"Eikö helkutassa… Ettekös te ole kuulleet, että Jussihan itse toki itsensä hautaan kustansi ja peijaat ja kaikki … jättihän se, kuulenma, pari sataa markkaa rahaista rahaakin…"
"No ei nyt kummemmalla, vai pari sataa markkaa rahaa … elähän huoli! Lieneekö meissä senkään jättäjää", nauroi mies, joka kuulusti olevan kaupunkilainen, "no, kukas ne perii? Tämäkö se kauppamies?…"
"Kauppamieshän se sukulainen olisi … mutta Jussi kuuluu kuollessaan luvanneen konttinsa Reetalle, kauppijaan ruotimuorille, eikä ollut kauppamieskään aikonut ruveta käräjöimään, vaikka saisikinhan se ne, jos haluttaisi, kun vieraita miehiäkään ei ole…"
"Vai niin, vai niin, no tanssillaan ja 'Aatamillaankohan' tuo nuo tienasi?…"
"Milläpähän muullakaan … itsekullakinhan ne ovat omat elinkeinonsa…"
Kellot olivat jo tau'onneet ja paraillaan luki maisteri hautauslukua. Sitä kuuntelivat miehet vähän aikaa äänettöminä, kunnes toinen jo poislähtöä teki ja hyvästellessään lausui:
"No saipahan kerran Pehkos-Jussikin kylän läpi rauhassa kulkea … ei ollut tällä kertaa pojan naskalit kintuilla…"
"Saihan tuo kerran … ja hautaansahan tuon rauhan jo toki saada sietääkin!…"'