III.
— Oli satanut koko edellisen päivän ja näyttipä siltä kuin sitä yhäkin kestäisi. Ilma tuntui niin raskaalta ja pilvet juosta jollottivat niin tasaisesti pitkin taivaan lakea, eikä aurinkoakaan näkynyt.
Mutta oliko mahdollista, että Vapun-päivä, tuo kau'an odotettu ja toivottu päivä tämmöisenä valkeneisi? Kylläpä sitten ei tarvitsisi koko päivää vuodessa ollakkaan, jos se tällaisena tulisi. Vaan sitäpä se ei tehnytkään: kirkkaana paistoi päivä pilvettömältä taivaalta Vapun-päivän aamuna ja tuulen henki oli puhaltanut pois tuon rasittavan raskaan ilman. Ja kahta vilpoisemmalta ja hauskemmalta se nyt tuntuikin, sillä pelko huonosta päivän-vietosta oli muuttunut riemuksi.
Koko Helsingin väestö näytti tämän oivaltaneen. Kaikkialla kaduilla vilisi iloista kansaa, vanhaa ja nuorta. Ja valkeita lakkeja, joita tähän saakka vain siellä täällä näki yksinäisinä kuin tähtiä keväisellä taivaalla, niitä oli nyt kuin taika-iskusta ilmestynyt satamääriä, jott'ei Esplanaadilla paljo muita näkynytkään kuin valkolakkisia nuoria, iloisia miehiä, ruusunen tahi muu pieni kukkas-vihkonen linnassa.
Näyttipä siltä kuin olisi tenttaminapuuhista kuihtunut opettajan alkukin kevään tullessa, uutta virkeyttä ja elon voimaa suoniinsa saanut ja pois oli pitänyt viskata Cicerot ja Plautukset, pois Senecan viisaat neuvot ja Iliadin ihanat laulut. Tämä päivä oli pyhitetty nuoruuden jumalalle, elonvoimasta ja toiveista uhkuvalle aikakaudelle eikä silloin saaneet luvut miestä estellä.
Ylioppilas-talon edustalle keräytyi nuorukaisjoukko, hetki hetkeltä se suureni ja nuo valkoiset lakit ne näyttivät niin hauskan näköisiltä. Niin, todellakin ne somistivat miestä, myönsi Anni neitikin, joka muiden muassa oli kiirehtinyt katsomaan, kun "ylioppilaat lähtevät", ja kuiskasi hyvälle vierus-ystävälleen, kuinka pulskalta Kallekin näytti tuossa uuden uutukaisessa valko-lakissaan.
"Katsoppas, Lyyli, eikö Kallekin ole kuin eri mies tänä päivänä?" kuiski hän vielä kumppalin korvaan.
Mutta Lyylilläpä oli jo oma katseltavansa, tuo notkea ja reipas Vikberg'in Vilho, jonka kanssa hän talven kuluessa oli niin tutuksi tullut luistinradalla, niin tutuksi, että… Kas, kas jopahan huomasi, arveli Lyyli itsekseen, ja oli hyvin välinpitämättömänä katsovinaan aivan toiselle taholle, vaikka nurkkasilmällä kyllä katsasti, että tuleekohan tuo tervehtimään. Tulihan se, astui rohkeasti häntä kohti ja lakkiaan heiluttaen niin tutusti sanoi: "hyvää huomenta, neiti Lundberg!" — — —
Ihmisiä oli jo kertynyt ylioppilas-talon edusta täpösen täyteen. Kaikki odottivat, milloin "ne lähtevät" ja moni heistä oli päättänyt lähteä mukaan aamukahville taikka huomenryypyille, toiset ruotsinmielisten kanssa Kaisaniemeen, toiset suomimielisten kera Alppilaan.
Jo kajahti Vaasan marssin reippaat säveleet ja Annakin hyppäsi, että nyt sitä lähdetään. "I högan nord vår vagga stod…"
Eipä se vielä ollutkaan suomimielisten lähtömerkki! Mutta ruotsinmieliset ne lähtivät, neljä miestä aina riviinsä asettausi laulajien jälkeen ja niin lähtivät, tahdikkaasti astuen laulun mukaan … ja suuri joukko katsojia, vanhaa ja nuorta, impeä ja äitiä, kiirehti mukaan Kaisaniemeen aamukahvia ylioppilaslaulun kaikuessa nauttimaan.
Jälelle jäivät vielä suomimieliset ja heidän tuttavansa ja hengenheimolaisensa. Siinä seisottelivat vähän aikaa katsellen menevien perään ja tarkastellen jäikö heidän osakseen impysiä ollenkaan ja — minkälaisia. Vaan pian ilmestyi valkealakkisten keskelle ylioppilaskunnan hopealta hohtava lippu, pitkän ja pulskan partaniekkaisen miehen kantamana, ja kuin sotamiehet ainakin keräytyivät valkolakit lippunsa ympärille. Eikä viipynyt kauvan, ennenkuin "Meill' Pohjola luminen on kotimaa", reippaasti helähti ja toinen joukkue astumaan lähti, mutta ei samaan suuntaan kuin äskeinen, vaan tulliportille päin maantietä myöten … Alppilaa kohti!
Ja ihmisjoukko se perässä tulla humusi ja tyttöset toisiaan tyrkkien ehättelivät rinnalla pysyäkseen ja päivän sankareita oikein likeltä katsellakseen. Eikä tahtoneet papat ja mammatkaan jälkeen jäädä, vaan puhkuen ja puhaltaen kokivat perässä pysytellä.
"Huh, huh, lämminpä tässä tulee … ja kun vielä sitten noin tomuaa … huh, oikein silmät sokasee ja sieramet täyttää … huh!… minkä peijakkaan tähden ne nyt niin lentävät … luulisi tulen takaa hätyyttelevän … puh!… astuvat juupelit kuin seitsemän ryssän kasakkia … mitä sinä poika siinä! me' matkaas' ihmisten tieltä … puh!"
Näin puheli lihava ja vanttera vartaloinen, punakkaverinen, noin 40 vuoden vanha mies, joka toisten perässä koki tulla puputtaa, vaikka se vaikeaksi näyttikin miehelle käyvän, koskahan hiki otsasta ja hivusten nenistä virtana juoksi ja aina vähän väliä piti nenäliinalla silinterihatun sisälaiteita kuivailla. Eikä tuntunut isoa apua olevan siitäkään, että päällystakkinsa pois nilisti ja käsivarrellaan kantoi … mutta helpotti se hiukan kuitenkin.
Pitkillä askelilla harppasi vantteran miehen perässä laihallainen herrasmies, jonka huolellinen ja muodikas puku, mustakehyksiset rillat, kellertävät kävelyhansikkaat ja hopea-mokulainen, yläpäästä paksumpi keppinsä osoitti hienoa, maailman menoon tottunutta ihmisolentoa. Hän astui niin vakaana ja miettiväisenä eikä näyttänyt kenestäkään juuri mitään huolivan … astui vaan, että tomu tuprusi, ja heilutteli keppiänsä niin varomattomasti, että vantteran herran housun lahetta sivumennessään pyyhkäsi.
"Aj, förlåt!" sanoi laiha herra ja kohteliaasti kumarsi. "Ingenting, ingenting att förlåta!…" puhkuili lihava herra ja katseli tarkasti miettiväistä laihaa herraa.
"No, men om ja' inte ha' blivit starrblind på minä gamla dar, sä ä' de' där en gammal bekant" virkkoi hän ääneen.
Laiha herra heräsi äkkiä mietteistään ja katsahti lihavaan.
"No, ta' mej sju tunnar tusan, ä' de' inte Yrjö i sin egen värdiga person!" huudahti lihava herra riemastuneena ja muutti päällystakkinsa toiselle käsivarrelle, että kätellä saattaisi.
Ja sitten sitä käteltiin, käteltiinpä oikein pitkään ja hartaasti, niin kuin ainakin tuttavat tekevät, jotka pitkästä kotvasta jälleen toisensa yhyttävät.
"No, mutta kuka lemppari olisi uskonut, että me täällä yhyttäisiin, puh! — hui kuin on väri … juuri Vapunpäivänä! Mikä sinut on tänne tuonut, Yrjö, puh … sinähän olet hovioikeuden-notariuksena Vaasassa, olen minä kalenterista huomannut? Puh!… Olet tainnut saada virkavapautta vähäksi aikaa, vai?…"
Niin oli Yrjö saanut … kolmeksi kuukaudeksi virkavapautta kivulloisuutensa vuoksi … oli tullut Helsingissä ensin käymään ja aikoi sitten muutamia viikkoja viipyä veljensä luona saaristossa … kesäksi oli hänellä ai'e lähteä kylpemään Hankoniemelle eli Visbyyhyn, ei oikein tiennyt vielä kumpaanko.
Paljo oli Lullella ja Yrjöllä puhelemista, ainahan sitä vanhoilla tutuilla piisaa. Eivät he huomanneetkaan, että olivat muusta joukosta jälkeen jääneet. Mutta siinä se oli jutellessa matkakin kulunut, niin että Alppilan kukkula jo vähän matkan päässä häämötti ja ylioppilasten raikas laulu huvilan balkongilta vastaan helähteli.
Vilkasta oli elämä huvilan edustalla. Pöytiä oli aseteltu toistensa viereen hiekkaselle tasangolle ja niiden välillä liehui valkolakkeja tuoleista riidellen ja kilvoitellen. Kyypparit pujoitteliivat ihmisjoukossa kuunnellen ja muistoonsa tarkasti painaen, mitä kullekin pöydälle tilattiin ja joka taholta kuului vihellystä ja sihittämistä: "psss! vaktmästare!" Mutta eihän ne jokapaikkaan kerralla revenneet, saivat kuin saivatkin toiset odottaa hiukan aikaa.
Loitompaa katselivat hetkisen tuota mylläkkää Lulle ja Yrjö, jotka nyt jo olivat törmän päälle päässeet. Katselivat noita ilosta pyräkehtäviä seurueita tuolla metsän rinteessä, jossa näppärät, punaposkiset impyset viiniä maistelivat ja kilistelivät ilvehtivien, leikkiä laskevien poikien kanssa ja nauroivat heidän sukkeluuksilleen, jotta paisuva, pullea povi hykähteli; katselivat kuinka papat ja mammat tyytyväisinä istuivat pöytiensä ympärillä lyyrylakkista poikaansa katsellen ja ihastellen.
Monta kertaa he tuon näytelmän olivat nähneet, niin Yrjö kuin Lullekin, mutta aina sillä vain oli oma tuoreutensa ja uutuutensa, niin kuin keväälläkin pitkän talven perästä.
"No, veli, mistäs me sitten saamme paikat itsellemme?" kysyi Lulle
Yrjöön kääntyen.
"Näyttääpä siltä, kun saisimme katsoa päältä koko lystin pitoa! — Mutta äläpäs huoli, lähtäänpäs tuonne sisälle ja koetetaan saada sijaa tässä nurkkakammarissa, jossa niin usein ennenkin on istuttu ja puheltu."
Niin lähtivät ystävät pujoitteleimaan väkijoukon ja pöytien välistä. Eikä viipynyt kaukaista ennenkuin istuivat nurkkakammarissa kahven ja liköörin edessä … tällä kertaa täytyi Yrjön välttämättömästi saada "pluusata" ystävälleen, sillä Lulle oli niin monta kertaa ennen hänen edestään maksanut. Lasi toisensa perästä tyhjeni, täyttyi, taas tyhjeni ja täyttyi … ystävykset katselivat menoa tuolla ulkona ja puhelivat entisistä muistoista ja hauskuuksista, joita ennen vanhaan yhdessä olivat viettäneet.
Vähitellen olivat he joutuneet tuohon omituiseen tilaan, joka mielet niin pehmeiksi ja tunteellisiksi tekee, joka sydämmen sulut aukoo ja tunteen virtaukset höllistää ja kahleistaan päästää. Yrjö se etenkin taas miettiväiseksi kävi ja hajamielisenä nuorten meluavaa laumaa katseli ja tyttöjen punoittavia poskipäitä ja virkeitä silmiä…
Ne muistuttivat niin elävästi entisiä aikoja, jolloin hänkin oli nuori ja toivehikas, tulinen ja innokas ja jolloin hänkin lietsoi virkeyttä innokkailla puheilla ympärilleen, maljojen ääressä.
Mutta poissa oli nyt silloinen into ja tulisuus, rauvenneet olivat elämän entiset ihanteet, noin vähitellen, kuni ehtoopilvien rusottava punerrus, olivat ne vaalenneet ja läpikuultavimmiksi käyneet, kunnes hän vihdoin oli jäänyt kuivaksi kelopuuksi töröttämään. Ja semmoiseksi juuri tunsi hän nyt itsensä tässä nuorukaisjoukossa … oli kuin vanha kelo nuortean näremetsän keskellä … ja sepä se häntä ajattelutti ja mietitytti.
"Kuuleppas, veli Yrjö, muistatko sinä sitä iltaa … siitä nyt on jo toistakymmentä vuotta … puh … kun kaikki istuimme tässä samassa huoneessa illanvietossa. Me olimme silloin kärsineet tappion Ylioppilas-kunnassa — — puh — — ja sinä pidit silloin niin peevelin kauniin puheen siitä, miten oikeutta puh — — ja totuutta ja vapautta aina on — — polettu ja koettu kuristaa, vaikk'ei se ole koskaan onnistunut eikä nytkään ole onnistuva, sanoit sinä — —"
Yrjö istui ajatuksiinsa vaipuneena, veteli pitkiä savuja ja kattoa kohti puhalteli ja partaansa siveli. Hyvin muisti hän sen illan ja monta, monta muuta samanlaista … niin ja "nachspielit" ja Eljaksen päivät ja kaikki…
"Mutta olit sinä aika totuuden sankari siihen aikaan, Yrjö! Etkö muista, kun minä sinua aina sillä nimellä kutsuin? Mutta nyt olet sinä valtion palveluksessa niin kuin me muutkin syntiset ihmiset ja saat koreasti pitää suusi tupessa, ett'eivät niskaasi hyppää… Et sinä uskonut minua silloin, mutta niin se käypi, että ne semmoiset puheet totuudesta ja pahuudesta ja vääryydestä y.m. ne aikaa myöten kuolevat huulille tai jäävät hampaiden ta'a … varsinkin kun on perhe ja lapsia elätettävinä… Mutta niinhän tuo lie maailman meno, mitäpä me niistä … silloin haaveksittiin ja unelmissa elettiin … nyt ollaan valveilla, mutta — nukutaan kuitenkin! hah! hah! hah! Mut heit' hiiteen tuo surullinen muotos'! Vaktmästare, psss, psss! har du öron, du din — — —!"
Siihen lennähti kyyppari. "Hva' falls?"
"En flaska likör och par flaskor vatten!"
"Jahah!"
Hetkessä olivat sileiksi ja särmäkkäiksi hiotut liköörilasit taas nestettä täynnä; mutta ei vain tahtonut Lulle ystävätänsä saada iloiselle mielelle, vaikka hyvinkin koetteli.
"Kuuleppas, anna sinä entisten muistojen nyt olla, Yrjö … tyhmästipä teinkin kun rupesin niistä juttelemaan, mutta johtui vain se totuuden into mieleen. Vaan sehän haihtuu kuten muutkin innottelut ja unelmat … eikä siitä sen enempää! No kippis, bror!"
Vaistomaisesti otti Yrjö lasin käteensä ja kilisti, katsahti sitten ulos ja Eljaksen iltana tehtyä lupaustaan muistellen huokasi:
"Mutta se oli kuitenkin minun kaunein unelmani; joka — murtui!"
Ja siinä istuivat he molemmat mietteissään, eikä Lullekaan jaksanut entistä iloista mieltänsä pitää.
Mutta ulkoa kuului nuorison iloinen humu ja remakka, naurua ja heleitä naisääniä ja juuri heidän päänsä päältä balkongilta kajahti äkkiä Topeliuksen tuttu ja reipas laulu:
"Vi äro andens fria folk,
Som stolt att vara ljusets tolk,
Skall evigt kämpa för dess rätt,
Och evigt skydda det!" j.n.e.