Elämästä / Pienempiä kertomuksia

by Kasimir Leino

LASKIAISLUPA.

Kyllä oli surinaa tänä päivänä ala-alkeiskoulun ensimmäisellä luokalla. Tuo pienenlainen ja vanhanaikanen kouluhuone, josta tervan haju ja kengän voiteen katku ainoastaan kesäluvan aikana tuulottua kerkesi ja kerrassaan erkauta, se surisi ja kuhisi nyt kun mehiläispesä mäen rinteessä kesäsenä poutapäivänä. Ja ääntä siellä oli, kimeimmästä kirkunasta alkaen aina äänenmurroksessa olevaan karkeaan saakka ja kaikki ne vain kokivat suun täydeltä asiaansa toimittaa.

Seikka oli semmonen, että nyt oli laskiaistiistain aatto ja huomenna siis itse laskiainen. Aina ennen oli tämä päivä ollut ilon ja riemun päivä, mutta nyt uhkasi se tuoda ikävää ja murhetta koko ala-alkeiskoulun ensimmäiselle luokalle: Alasen maisteri oli tuominnut luokan arestiin huomispäivän aamupuoleksi!

Laskiaistiistaina arestiin! Onko maailmassa mokomaa ennen kuultu? Se oli kerrassaan ihmisrääkkäystä, sanoi Rantalan Ville ja siltä se juuri tuntui toisistakin.

Ja eläs kelpo asiasta sitten! Joku hulivili oli aivan piloillaan ja mitään pahaa tarkottamatta mustan taulun selkäpuolelle sattunut kirjottamaan: maisteri Alasen tunnilla saa tehdä mitä vain tahtoo ja ilkeää! Olipa sitten latinan tunti tullut ja Alasen maisteri ruvennut oikein taululla näyttämään mitenkä latinaksi rakastetaan, on rakastettu ja vastakin aiotaan rakastaa, ja kun taulun toinen puoli ei rakastelemiselle riittänytkään, yritti maisteri jatkaa selitystänsä ja rupesi kääntämään taulua, mutta voi kauhistus! Siellähän seisoivat nuo turmiota ennustavat sanat. Ylösalasin ne tosin olivat siinä, mutta siinä ne kuitenkin olivat ja Alasen maisteri olikin semmoinen maisteri, joka nurinkurisetkin asiat selville sai.

Ja sai hän ne nytkin. Vakavana ja äänetönnä kirjotukseen kotvasen tuijotti, ei jänterekään noissa keltasen kuivahkoissa kasvoissa liikahtanut, ja sitten hän yhtä hiljasena rivi riviltä poikajoukon tutkisteli ja vapistuksen ja pelon sekaseen mielentilaan saattoi. Syyttömiä he kyllä tiesivät olevansa, mutta pelotti se kuitenkin, miksikähän lie pelottanutkin, ehkäpä siksi, kun itsekukin tunsi omat ajatuksensa tuohon taululle kirjotetuksi ja arveli, että nythän lukee maisteri hänen sydämmensä mietteet kun kirjasta ikään!

Alasen maisteri tällä välin vain jatkoi tutkisteluaan, joka äänettömyytensä kautta juuri enin kauhistutti. Viimein toki hiljasuuden keskeytti — olisikin äsken erottanut vaikka neula olisi lattialle pudonnut — ja sitte hän levollisesti oli kysässyt: kuka tuon kirjotti?

Eihän sitä kukaan tiennyt ja varoi se tepposen tekiä ilmottautumasta. Toisiaan vaan pojat äänettöminä katsastelivat ja posket heillä hohti kun puolukan päivänpuoleinen pollukka jälkikesällä. Eikä sittenkään vielä mitään virkettu, vaikka Alasen maisteri toistamiseen ja kipakammasti kivahti: "kuka tuon kirjotti? kysyn minä". Sama punastus ja äänettömyys.

Mutta silloinpa se oli lauennutkin! Ei kukaan kuolevainen ollut Alasen maisterin haahmoa semmosena nähnyt, kun sen nyt näki. Sanoissa ja äänessä ei kiukku ilmestynyt, vaan ne värähtelevät laihat kasvot ja mulkoilevat silmät!… voi laupias sentään!

Mutta ääni se vain kähisi kurkkuperässä ja katkonaisia sanoja koki pinnistää esille: "te … te … lurjukset!… Vai … vai sillä lailla … te … te rakkarit … pa … palkitsette … mutta ky … kyllä minä … opetan teitä … te lurjukset … te rakkarit … te … te! — —"

Ja kuka sen tiesi kuinka kauan maisteri olisi tähän tyyliin jatkanut, mutta läkähtyä kun alkoi, täytyi toki heretä. Vasta sitten kun tovin oli yskinyt ja kakistellut, oli taas rauhottunut entiselleen ja liitupalasen pöydän nurkalle pannut.

"Jos ei tämän tekiä viikon kuluessa minulle ilmottaudu, saa koko luokka istua laskiaisaamupuolen arestissa, muistakaa se!" Niin oli maisten sanonut ja niine hyvineen mennyt jättäen luokan pelon ja hämmästyksen valtaan.

Nyt oli laskiaistiistain aatto. Huomenna oli tuomio toteutettava, sillä viikon kuluessa ei kukaan ollut ilmottautumassakaan käynyt. Tiedettiin kyllä, kuka tekiä oli, mutta päätettiin uhallakin näyttää, että tällä luokalla oli yksimielistä väkeä, joka ei antanutkaan menetellä kanssaan niin kun eräät tahtoivat. Oli sillä hitunen tahtoa silläkin, sen oli Alasen maisteri saava kokea!

Tästä tärkeästä asiasta sitä nyt tuumattiin ja rähistiin ja kaikki olivat mielessään entistä ylpeämmät, sillä nytpä saivat yläluokkalaisetkin nähdä, mitä miehiä ensimmäisen luokan pojat oikeastaan olivat. Tokkopa toisilla luokilla näin rohkeita oltaisiinkaan? Tokkopa raukat uskaltaisivatkaan opettajaansa vastustella? Jaa-a, juuri opettajaa, ei se ollutkaan vain leikin asia, mutta täällä sitä tohdittiin!…

Tuolla tuli katua myöten jo maisteri. Verkalleen köyryselkänä asteli, maahan päin tuijotti ja käsiään selän taakse ristiin taivutteli. Kyllä pojat sen tismalleen tiesivät, mistä maisteri parastaikaa juuri palasi. Ja senhän tiesi jok'ikinen ihminen kaupungissa, joka vähäkään aikaa lie paikkakunnalla oleskellut. Sillä maisteri Alanen ei ollutkaan mikään löyhkänkenkä ja vaihteleva elämän tavoissaan. Yliopistosta asti hän tapansa oli pitänyt ja sepä se muun muassa vaati, että ennen kymmentä piti käydä Seurahuoneella — muutakaan sopivaa paikkaa ei löytynyt — kahvensa juomassa ja sanomalehtensä lukemassa.

Kun kello lie alkanut olla neljännestä vaille kymmenen, tiesi Seurahuoneen palvelia maisterin olevan tulossa ja kävi jo tuon määrätyn tuolin määrättyyn paikkaan asettamassa ja valmisteli kahvekojeet tarjottimelle. Ja lyönnilleen neljännestä vaille astui maisterikin tavallisesti sisään, pani kuluneen silinterihattunsa aina samaan peränaulaan ja keppinsä aina samaan nurkkaan.

Salin ympäri hän sitten kierroksen teki tutkien pöydät ja etsien tuoreimmat sanomalehdet kynsiinsä. Ne kun lie saanut, köpitti pöytänsä ääreen, jonne kyypparikin jo oli kahvekojeet tuonut. Juotuaan ja luettuaan vihelsi palvelian luokseen, marisi kahven kehnoutta ja maksoi, ylioppilastavan mukaan kuitenkin aina juomarahaakin antoi. Ja sitten hän meni, asteli verkalleen kouluun poikia komentelemaan ja haukuskelemaan, ett'eivät milloinkaan mitään osanneet, ei milloinkaan mitään, eikä poikkeuksia koskaan, sen laiskurit!…

Siinäpä hän jo olikin luokan ovella. Entistänsä verkempaan käveli ja koko olento näytti niin raukealta ja uupuneelta. Luokan priimus tuli kirjoineen ja näytti, mitä läksyksi oli latinan kieliopista. Taivutuskaavoja! "No alappas sinä, Virkkula, imperfektum konjunktiivi passiivi verbistä lego!"

"Legerer, legereris, legeretur, lege — legerimus legeristis, legeruntur!" — saneli Virkkula ja katseli epäilevästi maisteria.

"Ei se niin ollut, se oli väärin, saanko minä, saanko minä?" kuiski joku takaa päin.

Mutta Alasen maisteri ei kuullut mitään. Hän istui nojatuolissaan mietteihinsä vaipuneena ja nuo raukeat silmät näyttivät vettä tuhertavan. Kummastellen pojat maisteriansa katselivat, vaan eivät pahoin uskaltaneet äännähdelläkään, sillä huomennahan oli laskiainen!

Jo viimein heräsi maisteri, pyyhki hien otsaltaan, korjasi silmälasinsa vaakasuoraan ja katseli luokkaan päin. Pojat istuivat kun naulatut, huomennahan oli laskiainen!

"Minä en voi oikein hyvästi tällä kertaa, saatte luvan täksi tunniksi, mutta pysykää alallanne, ett'ette häiritse vierusluokkaa", sanoi maisteri lopuksi, pani kirjan pöydälle ja teki poislähtöä.

Pojat vilkuilivat toisiinsa. Kumpahan ei tulisi huomennakaan, arvelivat, eikä ylihuomennakaan eikä sittenkään, niin saisimmepa lupaa! Niin, ja huominen aresti, siitä sitä pitäisi päästä — ja kyllä vain taidettiin päästäkin, arvailivat.

Maisteri meni: yhtä hiljalleen kun tuli, asteli poiskin ja oven perästään kiini veti. Ensin vähä aikaa kokivat pojat olla hiljempaa ja puhella supattamalla, mutta vähitellen koveni puhe, kunnes lopulla jo aika remakka syntyi. Viereisen huoneen ovesta katsahti sisään opettaja: "Mitä jyräkkää täällä? Missä opettaja?"

Asianlaita selitettiin.

"Vai niin, no olkaa sitten siivolla, mutta…" Ovi sulettiin. Mutta vielä sai opettaja tunnin kuluessa toisen kerran käydä ovesta ärjäsemässä, ennen kun pojat älysivät alallaan pysyä tunnin loppuun.

* * * * *

Kammarissaan Kirkkokadun varrella istui Alasen maisteri saman päivän iltana. Siinä paloi punaseksi maalatulla kirjotuspöydällä hänen vanha vihreäsuojuksinen petroleumilamppunsa ja verkalleen hän itse keinotuolissa edes takasin souteli. Papereja oli hänellä tukko levällään pöydällä, kellahtavia, vanhan näkösiä paperiliuskoja, jotka hän juuri oli esille pengostellut muun romun alta arkun pohjalta, missä ne niin kauan olivat rauhassa olleet.

Maailma niistä ei olisi paljo piitannut noista ummehtuneista irtanaisista paperipalasista, mutta Alasen maisterille ne olivat tärkeintä omaisuutta: ne sisälsivätkin koko hänen elämänsä historian! Elämäkerrallisia tietoja ja vuosilukuja niissä ei ollut, olipahan vain satakunta runosepustusta, jotka arvostelia olisi katsonut pyhimmäksi velvollisuudekseen tuleen viskata, ja sen lisäksi pari täpläkästä kirjettä, siinä kaikki. Mutta siihenpä se Alasen maisterin elämän historia toki mahtuikin!

Nuorena oli hän ylioppilaaksi tullut ja hyvänpuoleisilla arvosanoilla. Kehuivatpa toverit häntä lahjakkaaksikin. Ja sitä paitse oli hän jo varhain, pienestä pahasta alkain, osottanut taipumusta runonsommitteluun. Alasen rouva, nykysen maisterin äitivainaja, oli ollutkin niin ylpeä pojastaan, kun tämä syntymäpäiväksi tai muuksi merkilliseksi hetkeksi kirjotti runonpätkän ja vieraiden läsnäollessa sen lausui.

Ja olikinhan se todella erinomaista! Tokkopa lie tiheän päähän kuultu, että toista vuosikymmentä alotteleva pojanviksari, ihan lapsi, itse semmosen runon tekasee ja päällepäätteeksi sen sillä keinoin lausuu? Tokkopa lie kuultu, kysäsi Alasen rouvavainaja pappilan pruustinnalta ja vallesmannin rouvalta. Ei suinkaan pruustinna ollut kuullut eikä vallesmanninkaan rouva sinä ilmossa ikänä — ja kylläpä Alasen rouvakin sen hyvin uskoi, että eivät ne olleet…

Niinpä oli tuosta kullan-nuppulasta vihdoin lyyrylakki tullut. Se oli riemun herttanen aika Alasen herrasväelle tuo kesä, jolloin rakas Kalle herra valkolakkineen kyläläisten silmät huikasi. Niin oli Alasen rouvakin taas kun nuori jälleen ja mielipä se tuohon vanhaan ukonjörötykseenkin hiukan vaikuttamaan. Ja voi hyvänen aika, kun sitä kylää sinä kesänä laukattiin ja Kalle herra se vain aina piti muassa olla lyyryneen lakkineen. Hänen tähtensähän sitä oikeastaan kyläiltiinkin!

Mutta siitäkin lystistä tuli loppu niin kun kaikesta muustakin maallisesta. Kalle herra matkusti Helsinkiin opintojansa jatkamaan ja oppineeksi sukeutumaan.

Mutta oikeata oppinutta ei hänestä koskaan tullut. Kirjoja hän kyllä lueksi liiaksikin ja itsekin kynää käytteli Osakunnan sanomiin pieniä runonpätkiä kirjotellen, mutta niitäkään eivät tahtoneet kaikki ymmärtää. Että vika oli kuulloissa, siitä oli Kalle herra varma, sillä tiesihän hän, että kykyä hänellä oli, sitähän oli vakuutettu niin kotona kun koulussakin.

Sattuipa eräänä päivänä muuan toveri juohauttamaan Kallelle, että hänen pitäisi antaa lahjansa ja kykynsä suuremman yleisön tuomittavaksi, sillä sitten se vasta oikein asianlaita muka nähtiin. Sitähän Kallekin jo oli kotvasen mielessään miettinyt ja kovasti oli hän vakuutettu siitä, että yleisö, tuo suurempi yleisö, hänet kyllä ymmärtää. Niin oli viimein saanutkin kustantajan sepustuksilleen ja ennen pitkää näkyikin kirjakaupan akkunassa "Kevään kukkasia, seppeleeksi sommitteli Kaarlo A."

Voi taivasten teidät, kuin Kallella sydän silloin lujasti pamppaili! Hänen teelmänsä, Kalle Alasen runot, olivat nyt tuossa sirona vihkosena ihmisten silmäin edessä! Tuntui vähän pelottavalta, mutta hyvältä kuitenkin. Ja kirjakauppaan kun meni, tahallaan meni, että kerrankin omatekemän kirjansa saisi ostaa, niin tuntui oikein kummalta sanoa, että saisikko hän "Kevään kukkasia" nimisen vihkosen.

Ei tiennyt puotilainen koko vihkoa olemassa olevankaan, vaan kysäsi tekiää ja milloin kirja oli ilmestynyt.

Aivan oli Kalle vähällä sanoa, että minä se tekiä olen, vaan osasi kuitenkin kompastuksen välttää ja sanoa, että Kaarlo kai se oli tekiä ja vasta se oli ilmestynyt.

Tovin oli sitten ikävissään saanut odottaa, milloin sanomalehdissä arvostelun tapasta näkyisi, mutta vihdoin se sentään tuli. Vaan minkälainen se oli? Voi hyvä Jumala sitä iskua! Aivan oli arvostelia nauruksi vääntänyt koko kirjan ja pilkannut, että mitähän ajatusta muka tässäkin oli:

Mun impi ihanainen
Kun ruskopilvi on,
Min rantaa taivahainen
Koi kultaa auringon.

Impi kun ruskopilvi! Ja auringon koi! Mitä se muka oli? Ja entäs tämä sitten:

Ja vahtonilja myrskyn
Se uurtaa rantamaa,
Ja tuska tuima tyrskyn
Se rintaa ahdistaa.

Myrskyn nilja ja tuskan tyrsky! Ja rannan uurtaminen ja rinnan ahdistus! Mitä niillä oli toistensa kanssa tekemistä?

Tämmöstä ja paljo muuta samaan tyyliin seisoi päivälehdessä ja lopussa vielä ivallinen kehotus, että tekiä panisi myrskyineen nukkumaan eikä nousisi ennen kun tyrsky lauhtuu!

Ei nukuttanut sinä yönä Alasen Kallea eikä näkynyt miestä kumppaniston kokouksessa seuraavan päivänkään iltana. Ulos kun sitten kuitenkin meni, tuntui siltä, kun olisi ihmiset kadulla häneen katsoneet ja arvelleet, että tuossa se nyt on se, jota sanomissa niin pilkattiin. Tuommonen otusko se nyt on, pahanen pojan naskali, kaikkipas tässä sitten tyrskyilemään!

Jo horjui niinä päivinä luottamus itseensä ja vakaumus lahjoistaan, mutta olihan hänelle kotona aina vakuutettu, että hänessä oli merkillinen taipumus, ja siihen suuntaan oli koulussakin opettajat lausuneet. Sitenhän se hänessä vähitellen oli kypsynytkin varmaksi vakaumukseksi, että kyllä hänestä vielä toinen mestari tulee, ja niin oli ajan kuluessa luuloonsa lyöpynyt, että tuntui kun nyt olisi koko mies läjään lyöty ja sanottu: pysy siinä! Eihän kannattanut enää ajatellakaan kirjailiaksi tuommosen jutun perästä, kyllähän hän sen ymmärsi, mutta miksikäs sitten?

Hän oli jo niin kerrassaan ollut vakuutettuna tulevasta elämänsä tehtävästä ja päämäärästä, mutta nyt oli muuan, joka ei häntä tuntenutkaan, tullut ja nutistanut koko miehen yhteen sykkyrään!

Hänen elämänsä korkein päämäärä oli armotta revitty pois, mihinkä hän nyt turvautuisi? Isä, joka oli lukenut arvostelun sanomalehdestä, rupesi nyt viisaaksi ja neuvoi heittämään hotuun kirjalliset puuhat ja menemään kansliaan; sitä tietä nykyään paraiten leivälle pääsi, ja sehän se kuitenkin oli ensi tehtävä, sillä ei hänenkään varansa enää pitkälle piisanneet, hyvä sekin, kun oli poikansa ylioppilaaksi jaksanut saada!

Kansliaan! Kuivia asiakirjoja puhtaaksi kirjottelemaan! Ei ikinä, vaikka nälkään kuolisi, niin ei! Semmosessa elämässä ei ollut henkeä eikä vilkkautta, se tappaisi hänet tuohon paikkaan.

Ei hän muutakaan sopivaa elämän rataa löytänyt. Oleskeli ja eleskeli vain pääkaupungissa, niin kauan kun varat kestivät ja tovereilta velaksi sai. Mutta kun kummastakin vihdoin loppu tuli, silloin oli Kallestakin vähällä loppu tulla. Kaikkialla velkamiehet ahdistelemassa eikä mistään saanut rahoja; ne olivat surkeita aikoja, ne! Vaan silloinpa tuli kun taivaasta kirje eräältä setältä pienestä maaseutukaupungista, jossa tarvittiin ala-alkeiskoulun ensimmäiselle luokalle opettajaa. Siihen oli Kalle setän mielestä kun valettu eikä ollut hänellä itselläänkään tarjousta vastaan: pääsihän toki velkamiesten kynsistä rauhaan vähäksi aikaa!

Ja niin hän muutamana syyspäivänä istua törötti alkeiskoulun ensimmäisen luokan nojatuolissa latinan kielioppia pikkusille, vilkkaille ja tarkkaamattomille pojannulikoille opettamassa ja amo-verbiä taivututtamassa. Sillä samalla tuolilla oli hän nyt kaksikymmentä vuotta istunut ja yhä takoi hän vain samoja sääntöjä ja poikkeuksia, samoja taivutuksia ja sijottelukaavoja nuorten uppiniskasten hulivilien päihin, noiden vekkulien, jotka eivät käsittäneet mikä ääretön ihanuus ja järjen selvityskeino tuo rakas "Grammatica latina" oli.

"Henkeä" ei siinä suinkaan ollut eikä sitä alkanut enää olla maisterissakaan. Mutta tuskinpa hän sitä enää kaipasikaan: tulihan tuota jo aikaan näinkin ja kun rauhassa sai olla, niin mikäpä tässä?… Se se vain suututti, että välistä, tosin kyllä hyvin välistä, tapahtui joku rauhaa häiritsevä uppiniskasuus eli muu hangotteleminen. Se oli merkillistä, ett'ei parempain ihmisten lapset voineet olla siivolla ja pysyä alallaan!

Ylioppilastavoilleen hän kuitenkin oli uskollisena pysynyt ja vähitellen niin järjestykseen taipunut, että luonnossaan ajan kulun alkoi arvata. Poikamiehenä hän myöskin ikänsä oli ollut, sillä "hän ei saanut niitä, joita tahtoi, eikä tahtonut niitä, joita olisi saanut", kuten hänen oli tapansa vastata semmoisille, jotka kovin alkoivat udella hänen lemmettömästä elämästään.

Lemmetön ei se kuitenkaan ollut läpeensä ollut: oli siellä toki ollut yksi kirkas tähtönen hänenkin pilvisellä taivaalla, joka kerran juuri häneen päin oli hohteensa luonut, mutta sittemmin toisaalle päin, niin että ainoastaan heikko kajastus oli hänen osakseen viime vuosikymmenenä piisannut.

Nyt oli sekin tähti sammunut, kajastuskin, tummennut. Juuri tänä päivänä oli hän päivälehdessä lukenut: Ilmotetaan, että tuomarin leskirouva S—— V—— levollisesti vaipui j.n.e. Hänkin oli siis tämän maailman kurjuuden jättänyt! Kurjuudenko? Niin todellakin, sillä tuomari V——tä ei hän koskaan ollut rakastanut, ei koskaan. Kaarlo Alanen oli sen miehen nimi, jolle hän lempensä oli omistanut ja kauan, kauan oli hän odottanut, mutta vihdoin oli hän mukautunut olojen vaatimukseen.

Ja maisteri Alanen hänkin oli odottanut, oli odottanut sitä hetkeä, milloin pääsisi paremmille tuloille, jotta voisi armaansa käydä noutamassa. Mutta sekään päivä ei koittanut konsaan; "maisteri" kun ei minkäänlaista opettajan tutkintoa ollut suorittanut, ei parempaankaan virkaan päässyt. Ja niin oli päivä päivältä, vuosi vuodelta aika lipunut, kunnes hän vihdoin sai kirjeen entiseltä lemmityltään, jossa sanottiin, että hän oli jo odottanut niin kauan, niin kauan, eikä enää jaksanut odottaa, "hyvästi Kaarlo, elä kiroa minua!"

Tämä ja paljo muuta seisoi kirjeessä. Sinä päivänä odotti Seurahuoneen kyyppari turhaan maisteria aamukahville ja ensimmäisen luokan pojat riemuitsivat ilosta, kun maisteri ei koko päivänä tullut kielioppineen heitä kiduttamaan. Tällä kertaa olikin maisterin vuoro ollut: samoin kun nytkin oli hän silloin kammarissaan istunut tuon vanhan sinisuojuksisen petroleumilamppunsa ääressä ja keinutuolissaan verkalleen keinunut. Paperitukko, sama joka nytkin, oli silloinkin pöydällä levällään ollut ja siitä oli hän ne yksittäin hiljasella supatusäänellä lukenut. Vielä aamulla neljän aikana oli hänen kammaristaan lampun valo näkynyt ja kun matami oven reiästä katsoi ja kuunteli, istui maisteri entisessä asemassaan — verkalleen keinuen ja hiljalleen paperistaan lukien.

Mutta seuraavan päivän aamulla oli hän kuitenkin kymmenen aikana Seurahuoneella kahveansa juomassa ja heti sen jälkeen koulussa latinaa poikiin iskemässä eikä hänen kuivissa kellertävissä kasvoissaan erikoista jälkeä näkynyt: silmät vain olivat entistä raukeammiksi käyneet ja selkä hiukan enemmän kyyryyn taipunut.

Niin kun silloinkin istui maisteri nytkin kammarissaan keinuen tuossa vanhassa keinutuolissa, jonka käsipuut ja jalakset matami oli purjenuoralla köytöstellyt, ett'ei se niin pahasti narisemaan pääsisi. Ja sinisuojuksinen petroleumilamppu seisoi kömpelömäisellä jalallaan pöydän keskustalla levittäen himmeän, sinertävän valon ympäri vanhanaikasta mutta hyvässä järjestyksessä olevaa huonetta ja valasten noita kuluneita papereita, jotka pöydällä olivat hänen edessään. Yhden hän niitä kerrallaan aina otti ja lausui sen sisällyksen hiljasella, kuivalla äänellä, ennen kun sen pois pani. Ja sitä tehdessään hän väliin aina surullisesti huokasi ja putosipa joskus yksinäinen kyynelpisarakin tuolle kellahtavalle paperille.

Maisteri Alanen eli muistoissaan. Hänen elämänsä miehuuden aika oli niin tyhjää ja autiota, ett'ei hän siitä koskaan ollut saanut nauttia. Enimmän nautti hän silloin, kun yön hiljasuudessa sai muistossa elää uudelleen sen ajan elämätään, jolla jotakin tuoreutta ja virkeyttä oli ollut. Mutta ei se pelkkää nautintoakaan ollut: surun tunteetkin siihen aina sekaan yhdistyivät, vaan nautintoa siinä kuitenkin oli ja se oli harvinaista maisteri Alasen elämän historiassa. Sillä nykysissä oloissa ei sitä muuten tarjolla ollut.

Silläpä ei paljo erehtynytkään sanoessaan noiden vanhojen paperien sisältävän hänen elämänsä kertomuksen. Siihen aikaan, jolloin hän näitä kirjotteli, oli se elämää ja hän oli toivossa ja luottamuksessa tulevasta kutsumuksestaan. Mutta se kun häneltä riistettiin, elämän tarkotusperä, silloin oli jo vakaumus poissa ja luottamus itseensä. Toivo kuitenkin kyti, toivo saada kerran omistaa tuo ihana olento, jota hän aina oli ylimpänä ihanteenaan pitänyt ja jolle hän runonsa oli sepittänyt. Kymmenen vuotta sitten oli se entistään tummemmaksi käynyt, kun toinen oli hänen tähtösensä taivaalta todellisuuden jokapäiväsiin oloihin temmannut, ja nyt, nyt oli viimeinenkin kipuna sammunut, tähtösen kajastus kadonnut ja maisteri Alasen elämä loppunut, jos näet elämällä toivoa ja luottamusta käsitetään. Ja sitähän sillä käsitettävä lienee. — —

Pöytälamppu oli jo lasitorvensa mustaksi savustanut ja kiertäen kaartaen kohosi tuo musta kitkerä savukiehkura torvesta kattoa kohti. Vähän ajan perästä alkoi se omituisesti läpättää ja tuksautella, tuo sinertävä valo huoneen seinillä himmeni himmenemistään ja vanha keinutuoli oli pysähtynyt taaksepäin nojaavaan asemaan.

Mutta sitä ei maisteri huomannut. Hän oli nukahtanut siihen omiin unelmiinsa ja syliin hervahtaneessa kädessään piti hän muutamaa noista vanhoista, ummehtuneista paperiliuskoista. Lamppu sammui, sillä sydän ei enää ylettynyt nesteeseen, jota alempana, pohjalla vielä kyllä olisi ollut; siinä riippuessaan oli se itsensäkin kuivaksi kaheloksi kuivattanut koettaen ylläpitää valon väikettä niin kauan kun suinkin mahdollista oli. —

* * * * *

Kirkas talvinen päivä oli Laskiaistiistai. Lumi kimalteli niin viettelevästi auringon paisteessa, kun varta vasten olisi tahtonut tehdä kiusaa ala-alkeiskoulun ensimmäisen luokan oppilaille, jotka ynseinä ja nurjamielisinä astelivat koululle arestiansa kärsimään.

Eivät malttaneet mennessään olla poikkeamatta Teerimäelle katupoikia pilkkaamaan ja heille kiusaa tekemään, että kylläpä olivat koko lapsia vielä, kun tuommosta työtä viitsivät tehdä. Mikähän lysti tuo muka oli, että edes takasin mäen rinnettä jyrrätä? Jo tuota aikamies muustakin hupinsa löytäisi.

Ja nuo pienet rehvanat, katupojat, kuuntelivat oikein kummissaan koululaisia, jotka ennen aina olivat etukynnessä olleet mäenlaskussa laskiaistiistaina. Mutta koululaiset lähtivät ylpeästi kaupungille takasin astumaan tehden pienen kierroksen, ett'ei nähtäisi heidän koululle menevän. Kyllä se olisikin koko häpeä, jos "katurakit" saisivat tietää, että he laskiaistiistaina arestissa istuivat. Mutta tahallaanhan he olivat siihen taipuneetkin, tahdottiin uhalla näyttää Alasen maisterille, että heidän luokka ei olekkaan mamman poikia, tohdittiin siellä vastustellakkin semmosta herraa kun maisteria!

Niin miettivät pojat koululle kertyessään ja toisilleen asianlaidan todenperäsyyttä vakuuttelivat. Ja kun kouluhuoneen akkunasta vuorotellen kävivät sinnepäin katsomassa, missä "katurakit" ilosina mäkeä laskea luijottivat ja kuppuroitsivat, silloin he yhä uhemmasti toisiaan kokivat saada siihen vakaumukseen, ett'ei heillä tehnyt ollenkaan mieli, ei kiventäkään!

Puolen tuntia kului kuitenkin turhassa odotuksessa: maisteri ei tullutkaan. Viho viimein tuli matami sanomaan, että maisteri oli sairastunut ja pojat saivat luvan tällä kertaa!

Hih pojat Teerimäelle! Nuolena lensi poikajoukko ovesta ulos, tyrkki ja kupperehti kartanolla, heilutti lakkeja ja toivoi, että maisteri vielä huomennakin sairastaisi ja vielä sittenkin! Ja kohta saivat "katurakit" nähdä, kellä se mieli teki ja ketkä ne mäellä herroina olivat. — — —

Maisteri oli sairastunut, pahasti sairastunut. Toimelias matami kävi kyllä lääkkeitä ja lääkärinkin noutamassa, mutta lääkäri näytti hyvin epäilevän näköseltä ja maisteri oli ihan kuolonkeltaseksi karahtanut. Eikä hän juuri paljo puhuakkaan voinut ja silmät loistivat kylmästi kun lasihelmet. Näki selvään, että poikain toivo tällä kertaa oli toteutuva ja Seurahuoneen aamukahvi oli turhaan odottava Alasen maisteria kotvasen aikaa eteenpäin.

Maisteri Alanen oli jo kauan ollut tuollaisena tarkotusperänsä menettäneenä ontelona ihmisvarjona, joka elämäkseen kutsuu oleksimista. Hänelle oli melkein sama, missä oli, kunhan oli, melkein sama, olipa kesä tai talvi, lupa tai kouluaika. Niin kun ratas, joka kerran on pyörimään pantu, vielä senkin jälkeen jonkun aikaa on liikkeessä, kun sitä liikuttava voima jo on loppunut, niin teki maisterikin työtään, hoiti ammattiansa ja seurasi entisiä ijänikuisia elämäntapojansa.

Mutta nyt näytti tämäkin vauhti pysähtyneen. Päivä päivältä heikkonivat hänen voimansa ja raukeni katseensa, eikä monta aikaa viipynyt, ennen kun sydän oli kaheloksi käynyt eikä elämän nesteeseen yltänyt.

Pojat kyllä eivät vanhemmilleen tohtineet mietteitään ilmasta, mutta itsekseen ja toistensa kesken he arvelivat, että kylläpä nyt lupaa saadaan, ja nähtävällä mielihyvällä kieliopin nurkkaan viilettivät, sillä "päästiin siitä nyt ainakin vähäksi aikaa".

Ja tuskinpa lie maisterillakaan sitä vastaan ollut, että pitemmän laskiaisluvan sai ja latinan kieliopista iäksi rauhaan pääsi!