"VESI-UKKO."
Kuvaus pääkaupungin elämästä.
Helsingin kaupunki se ei saa monta tuntia yön lepoa tavallisesti nauttia. Myöhään yöhön loimottavat valkeat ravintoloista ja kapakoista, joista tuon tuostakin käheä laulu ja loilotus kadulla kulkijan korviin käypi. Herrat ne siellä veltostuneita jäntereitään viinillä virvoitella koettavat … mutta huonosti kai se onnistuvan näyttää heidän unteloisista ja väsyneen raukeista silmistään päättäen, kuu he viimein takaovien kautta kadulle ilmautuvat ja issikoita viheltelevät.
Vaan sillä aikaa kun herrat iltayötänsä kapakoissa viettävät, nauttii Helsingin työväestö tavallisesti levollista untansa. Tuon tuostakin häiritsee heitä kuitenkin aina jonkun issikan ajopelit, joissa puolihumalaiset, huojuvat herrat yömatkoilta kotiin ajaa ramuuttelevat ja ilon ylimmillään ollessa ääntä pitävät. Ja useinpa sattuu niinkin, että kun työväki aamulla viiden ja kuuden välillä työpaikoilleen alkaa astua, kohtaa se jonkun yksinäisen herrasmiehen, joka alla päin ja ikäänkuin häpeissään seinamuksia myöten kotiinsa hiipii. Eivät he silloin tälle mitään virka, mutta pitkään katsovat ja tutkivasti, että mikähän se lienet sinäkin kulkija. — Ja herra se näyttää oikein ujostelevan työmiehen avonaista katsetta, sillä päänsä hän yhä alemmaksi painaa, siirtää hattua silmilleen ja niin mennä puittaa kotiinsa päin kun tuli takana olisi.
Kahdeksaan asti ei sitten kaduilla näekään paljo muita kuin työmiehiä, toriämmiä ja talonpoikia, jotka tavaroitansa kaupittelemaan torille päin ajella lyntystelevät. Mutta kahdeksan seudussa, ja jo hiukan ennenkin, pemahtaa kaikkialta koululapsia kirjat ja laukut kainalossa, iloisesti ja reippaasti kepsutellen ja nurkissa toisiinsa yhtyen ja toverikunniksi ryhmittyen. Ja samaan aikaan huomaa viimeisten puotilaistenkin myymälöihinsä kiirehtivän … kiireisestä käynnistä heidät tavallisesti tuntee, tuossa kun lapsiparvien välitse pujotteleivat.
Vasta kymmenen ja yhdentoista välillä alkavat senatin ja muitten virastojen herrat ilmestyä messinkilukkoinen nahkalaukku asiapapereita varten kainalossa. Kuka hänen sentään tiennee, minkäverran todellisia asiapapereita noilla ylimääräisillä kulloinkin laukussaan lienee, mutta niin he vain astuskelevat juhlallisen näköisinä ja selkä kenossa, jopa pääkin hiukan kallellaan, että luulisi koko maailmaa mullistavat aatteet heidän päässänsä pyörivän. Ja talonpojastakin, joka tavarat myytyään tyynenä ja tyytyväisenä kotiin päin torilta ajelee, näyttävät he niin huolestuneilta ja hommakkailta, että hän sydämmensä sisimmästä sopukasta hartaasti huokaa: mihin mahtaisimmekin joutua me moukkarukat, ell'ei luoja toki olisi siunannut meille viisaitakin miehiä maan asioita hoitamaan!…
Mitä lähemmäksi puolta päivää ja päivällisaikaa tullaan, sen vilkkaammaksi käy elämä kaduilla. Jo vilisee valkeita lakkeja siellä täällä, jo ilmestyy päivänvarjoja käytämöille. Hienosäärisiä, rillanenäisiä keppikeikareita, noita ison kaupungin välttämättömiä koru-olentoja, ja hienovyötäreisiä turnyriniekkoja kaupunkilaiskaunottaria, jotka päivänvalollaan hipiöitänsä päivettymiseltä vahtivat visusti kuin saituri aarrettansa utelijailta silmäyksiltä!
Ja tämä tämmöinen elämä se uudistuu Helsingin kaduilla jok'ikinen luojan päivä n.k. sesongin aikana. Kaikki käy niin säntilleen ja täsmälleen kuin koneen kulku, ja jos joskus ihmeeksi joku erinomainen tapaus hiukkasenkaan hämmekkiä saattaisi, niin ei varmaankaan kahtena päivänä perätysten, sen voi todeksi otaksua.
Yhtä säntilleen, ja vielä säntillisemmin, kuin muualla kaupungissa, eletään rautatie-asemalla, siellä kun kaikki käy minutilleen. Juna lähtee ja hyvästijätöksi viheltää vinkasee, hetkisen kuluttua tulla viiltää jo toinen laskien tervehdykseksi kimakan korvia särkevän huikaisun ja pysätellessään vielä ilkeämmästi vonkuen ja vikisten. Ja junasta kuohahtaa matkustavaisia asemahuoneen portaille, siinä kilvan poliisilta issikkain numerotauluja kurkotellaan, huudetaan, tavaroita kannetaan, maksetaan, ajaa romistetaan ja liikutaan kuin tulessa.
Mutta kestään muista huolimatta ajella hölkyttelee Kaartis-ukko vesitynnörineen asemahuoneen sivulle tyhjää tynnöriänsä Riihimäen kehutusta lähteestä tuodulla vedellä täyttämään. Hän istuu pitkänpuoleisen tynnörinsä edessä nelipyöräisten ajoneuvojensa sevillä koukussa ja lynkämyksillään, kuten ainakin, nyhtää vanhaa laukkipäistä ruunaansa nuoraisilla suitsiperillään vanhan tavan mukaan ja tuon tuostakin huuliansa maiskuttamalla laiskasti sitä kiirehtii.
Asemahuoneen sivu hän tietylle paikalleen ajaa, tynnörinsä junan tuomasta ammeesta täyttää, istahtaa taas kärryjensä seville ja alkaa suitsia nyhtää ja huuliansa maiskuttaa. Kaivokatua hän ensin Henrikinkadulle kulkeupi, siitä edelleen Ylioppilastalon edustalle, jossa hän aina hevosen seisauttaa ja odottelee, kunnes täältä joku sangon kanssa tulee valkolakkisille "maan toivoille" kielen kastetta noutamaan.
Niin jatkaa ukko matkaansa entiseen tapaan Antinkatua pitkin, jolta vihdoin Albertinkadulle poikkeaa. Ja yhtä säännöllisesti kun hän tämän matkan tekee, juoksevat pojat tai piiat tietyistä taloista ämpäreillä tai muilla astioilla vettä hakemaan. Hetkeksi ukko aina silloin hevosensa pysäyttää, että kukin ehtii osansa saada, mutta niin pian kuin astiat täyttyvät, maiskahuttaa ukkokin kielellään ja suitsiperiä nykäsee. Ja tuo vanha ruuna se ukon tavat jo niin tarkoin tuntee, että se ei sen kiireempään juoksuun kiskasekaan, onhan vain jonkunlaiseen hölkkään yrittävinään, vaikka siitä kuitenkaan ei sen valmiimpaa näy tulevan.
Toisenkin kerran oli ukko tuon reissun tehnyt. Toisenkin kerran oli hän Antrean kadulta Albertin kadulle poikennut ja yhtä monta kertaa, luulen ma, Aleksanterin teatterin nurkassa hetkeksi ruunansa seisauttanut.
Ainakin näin minä sen jok'ikinen aamu siihen pysähtyvän. Eikä tarvinnut ukon kaukaista siinä odotellakkaan, ennen kuin jo ilmestyi muutaman nurkan takaa pieni, sievä tyttönen kantaen vihreäksi maalattua pärekoppaa käsivarrellaan. Ja olisittepa nähneet kuinka ukon silmät silloin kirkkaina loistivat ja niin ihmeen lempeinä sädehtivät pientä tulokasta vastaan!…
Sievä hän olikin tuo punaposkinen kirkassilmäinen lapsi ja ellen avonaisesta akkunasta olisi hänen kuullut ukkoa isäkseen kutsuvan, olisin häntä tuskin ukon lapseksi uskonutkaan, niin suuri oli ulkonainen erotus heidän välillänsä.
Sillä aikaa kun tyttönen nopsana ja ketteränä kopsastaan kahvikupin ja vadin ukolle toimitti käteen ja sitten niin hommakkaan näköisenä pullosta kahvea laski, seisoi ukko katulankkuun nojautuneena ja katseli äskeisillä katseillaan tuota herttaista hääräävää lapsukaista. Ja vanha ruunakin seisoi niin hiljaisena ja tyytyväisenä alallaan, ettei koskaan kieltää tarvinnut kesken kahven juonnin. Eikä se siitäkään millänsäkään ollut, vaikka tyttönen toisinaan suitsiperiin tarttui ja sievällä suullaan käskevinään oli niin kuin oli isänsäkin nähnyt ja kuullut tekevän. Verkalleen ruuna vain päänsä sivulle päin käänsi ja tyttöön päin katsoi suurilla ulkonevilla silmillään.
Ja ukkoa sitä silloin aina niin makeasti nauratti, että kuppi kädessä hyppi, ja suun naurusta vielä leveänä ollessa hän lempeästi virkkoi:
"Niinpäs vain, niinpäs vain, ruunikko, näethän sen toki sinäkin, kuka se suitsissa on! Ymmärtää se ruunikkokin Annin leikit, jopa vain … jopa vain!"
Ja kun ukko sitten oli kahvinsa juonut ja korppunsa syönyt, toimitti Annityttö kupit ja vadit taas kopsaansa ja pyysi, eikö isä ottaisi häntäkin viereensä pikkuisen matkaa vain … ei muuta kun tuohon oluttehtaan nurkkaan vain … ottaahan isä ja antaa minun ajaa?…
Ja isähän lupasi. Ei hän näyttänyt saattavan kieltää mitään tuolta hempukalta, joka niin rukoilevaisesti häneen suurilla kirkkailla sinisilmillään katseli. Mutta ennenkun hän kuitenkaan seville entiselle paikalleen istumaan nousi, pyyhkäsi hän hiansuulla huuliansa, katsasti hätäisesti ympärilleen ja veti, jollei muita ollut aivan lähistössä, tyttösen vesitynnörin sivulle, jonka suojassa sitten pari kertaa häntä poskelle suuteli.
Hetkisen sen perästä istua könötti ukko jo sijallaan pidellen toisella kädellä pärekoppaa, toisella tyttöstä, joka ilosta loistavin silmin ja kädet ojossa suitsia nyhti ja riemuitsi siitä, että tuo vanha vakainen ruuna hänen käskyänsä totteli! Kauan tätä lystiä ei kuitenkaan kestänyt, sillä pian oltiin määrätyllä paikalla, jossa ukko laski tytön kadulle, antoi kopan käteen ja silmillään seurasi poispäin juoksevaa lastansa. Ja sitten hän taas entiseen asemaan koukistui ja suitsia nyhtäen ja huuliansa maiskuttaen näkyvistä katosi.
Vuosikausia oli hän tällä lailla ajellut vesitynnörineen ruunikkoineen, niin ainakin vakuutteli talon emäntä. Meikeinpä yhtä varmaan kuin aurinkokin taivaalle kohosi, ilmausi vesi-ukkokin tuolle äskeiselle paikalleen kahvea juomaan. Muutamia vuosia sitten oli muuan vaimo tytön sijassa kahvea ukolle kantanut, vaan sitten kerran, joku vuosi taapäin, sanoi emäntä huomanneensa, ettei vaimo tullutkaan vaan hänen sijaansa tuo samainen tyttönen, joka siitä pitäen aina on ukon kahvet kantanut.
Erään kerran kun tyttö oli kopsineen saapunut tavallista varemmin ja istunut lankun kupeelle ukkoa odottelemaan, oli emäntä häntä puhutellut ja kysynyt, miksi äiti ei enää itse tuonutkaan kahvea. Ja silloin oli tyttönen äkkiä tullut niin juhlallisen näköiseksi ja selittänyt, että äiti on mennyt Jesuksen luo taivaasen ja odottaa siellä isää ja pikku Annia!…
Hän oli siis kuollut! Sentähden ei hän siis enää tuonutkaan kahvea ja sentähden oli ukkokin näyttänyt pitkän aikaa niin vakavalta ja surumieliseltä. Mutta veden tuontia hän ei kuitenkaan katkaissut ja mitähän olisivatkaan ihmiset sanoneet, jos hän jonakuna päivänä olisi jäänytkin pois ja heittänyt heidät juomavedettä? Heti olisivat moitteitaan hänelle syytäneet, sillä eipähän heille liene juolahtanutkaan mieleen, että "vesi-ukkokin" joskus on suruun menehtyä ja mielellään kotonansa jonkun aikaa huolensa kätkisi.
* * * * *
Mutta eräänä päivänä se sekin kumma sentään tapahtui. Tavallinen aika tuli, mutta "vesi-ukkoa" vain ei näkynyt. Yhä menivät minutit toinen toisensa perään, jo kului puoli tuntia, jo tunti, mutta ei näkynyt sittenkään ukkoa tynnörineen ruunikkoineen. Poikia ja piikoja pistäysi tuon tuostakin ämpärineen astioineen kadulle, keräysi kadun kulmaan ja katseli sitä katua pitkin, jota myöten ukon oli tapa tulla. Vaan poissa oli ja pysyi ukko.
Kotvasen aikaa siinä seisoteltuaan ja turhaan odoteltua tulijaa vakoiltuaan poistuivat piikatytöt keskenään sadatellen tuota ukon rehjanaa, joka heille tämmöisen kolttosen oli tehnyt. He eivät voineet muuta syyksi arvella, kun että ukko oli juonut itsensä humalaan ja makasi kai nyt kohmelossa kotonaan. Joku kyllä aprikoi, että ehkäpä oli ukko sairastunut, mutta toiset hänelle nauraen arvelivat, että silloin kai olisi muitakin maailman lopun enteitä näkynyt … vesi-ukko ei ollut koskaan vielä sairastanut ja siitä he uskalsivat lyödä veikankin, että ukko huomenna taas kohmelosta selvittyään istuu tynnörinsä edessä niinkuin ennenkin.
Näin nauroivat ja pilailivat palveluspiiat vetäytyen kukin kotiinsa emännälleen selvittämään, että nyt saadaan olla ilman lähde-vettä tällä kertaa, sillä "vesi-ukko" kai oli silpassut päänsä täyteen, koskei häntä kuulunut ei näkynyt.
Uteliaisuudella odotettiin sitten huomispäivää, että saataisiin nähdä tuleeko vesi-ukko vai ei. Akkunoista kurkotti tuon tuostakin joku piikatyttö päänsä ulos katsastaakseen joko häntä alkaisi näkyä, ja minäkin tähystelin eikö sievää Anni tyttöstäkään näy vihreine kopsaneen tulevaksi. Mutta ei näkynyt vielä häntäkään, eikä ukkoakaan. Kyllä nyt oli jotakin erinomaista tapahtunut, arveltiin. Jos ei Kaartis-ukkoa vain ala tänäkään päivänä näkyä, niin pitänee kai sopia jonkun muun vedentuojan kanssa, tuumailivat piiat rouville, ja rouvat sanoivat siihen hyvin päättäväisesti: "niin se on aivan välttämätöntä, sen saa Maija ottaa huolekseen!…"
Mutta noin tuntia myöhemmin kun tavallisesti näkyi vanha ruunikko vaaleine vesitynnörineen tulla hölkyttelevän tavallista katuansa pitkin ja kun se vähitellen läheni, keksittiin "vesi-ukkokin" istumassa entisellä paikallansa nelipyöräisten ajopeliensä sevillä. Pian huomasivat piikatytötkin tulijan ja avopäisinä astioineen he kadulle puhalsivat. Ne, jotka olivat jälelle jääneet, juoksivat läähättäen ukon perästä toisten luo ja sillä aikaa kun kunkin astiat Riihimäeltä tuodulla kirkkaalla lähdevedellä täyttyivät, ahdistelivat he miehissä ukkoa kysymyksillään ja ivasanoillaan.
"Vai ukkoa, kun oli meidät janoon kuolettaa veden puutteessa ja itse vain anniskelusta viinaa vetelee!…"
"Ja nyt näkyy semmoisessa kohmelossa olevan, että silmät raukeina pollottavat … katsokaahan!…"
"Niin, tänne asti oikein kuuluu kopparslaakarin kopsutus: join, join, liiaks', liiaks', join, join liiaks', liiaks'!…"
"Sanoinhan minä sen eilen, että kohmelossa se on, ja niinpähän oli!…"
"Ja Berggrenin Viiu kun luuli, että se on sairastunut!"
"Jo kai silloin katukivetkin tautiin tulisi, kun ukkokin! Niinhän tuo on lujan näköinen kuin tervaskanto."
"Olkaa vaiti siinä, tytöt, ja antakaa ukon olla rauhassa", sanoi muudan vanhempi ihminen. "Näettehän sen, että ukko ei ole leikkituulella tänään … vedethän tuolta silmistä tippuu!…"
Tytöt katselivat kummastellen ukkoa ja toisiansa. Todellakin! Vesipisarat kiersivät ukon silmistä ryttyisille poskille, joilta hiljakseen valuivat alas noille paikkaisille housunpolville.
"Joko te nyt olette tarpeenne saaneet?" kysäsi ukko äkkiä ja pyyhki takkinsa hiansuulla kyyneleitä silmistään.
"Jooo!" huudettiin ympäriltä.
Mitään virkkamatta tarttui ukko nuoraisiin suitsiperiinsä ja käski ruunikkoansa tavallisella laillaan. Ja niin lähti vanha ruuna hölkyttelemään tynnörineen ja tytöt kummissaan ukon perään katsomaan jäivät.
"Mikähän tuolle lie tullut? Akkako häneltä lie kuollut vai mitä suree?"
"Eee-ei, jo siltä akka kuoli muudan vuosi sitten, kuulin ma, muu sillä nyt on, mikähän liekin."
Näin tuumien hajausivat piikatytötkin taas kukin taholleen ja kotiin tultuansa kertoivat rouvilleen, kuinka kummallinen "vesi-ukko" tänään oli ollut eikä mitään virkkanut syyksi tai puolustukseksi … itki vain tihutteli… Mistäpähän ne kaikkein vaivat tiennee, arvelivat siihen rouvat, miettien vielä mielessään, että hyväpä se oli, ettei tarvinnut muita lähteä etsimään … ei tiedä saisiko semmoistakaan!…
Tällä välin ajaa kyhnytteli "vesi-ukko" edelleen entistä tietänsä saapuen vihdoin tavalliselle kahvenjuontipaikalleen akkunani alle, johon taaskin ruunikkonsa pysäytti. Surullisen näköinen hän todellakin oli ja selkäkin oli mielestäni köykympään taipunut. Liikkeissään näytti hän myöskin kömpelöityneen ja kärryistään kun alas kapusi, täytyi käsin tynnörin vanteihin varata. Turhaan katselin näkyisikö pikku Annia nurkan taitse tulevaksi vihreine korineen. Vähän ajan päästä tuli kuitenkin eräs vanhanpuoleinen vaimo kantaen samaa pientä pärekopsaa, jota pikku Anni niin usein oli tuonut.
Vaimon laitellessa kuppia ja kahvea kaataessa tarkastelin minä ukkoa enkä viimein malttanut mieltäni hillitä, vaan aukasin akkunani.
"Missäs pikku Anni nyt on?" kysäsin ukkoon katsoen.
Ukko säpsähti ja nosti äkkiä silmänsä minuun päin, vaan ei mitään virkkanut. Viittasi vain kädellään, ryppyisellä, pinttyneellä kädellään ylöspäin ja huokasi syvään ryhtyessään kahvekuppiin käsiksi.
Vaimonpuoli läheni sillä aikaa avonaista akkunaani.
"Ei se nyt tahdo puhua … eikä tahdo toimeta paljo mihinkään, koko mies. Se kun, näette, oli niin peräti siihen tyttöönsä mieltynyt… Anni, Anni, se oli kaikki… Annia vailla se aina oli … ja kussa oven aukasi, niin jo huusi, että 'missä Anni, tuleppas minun luokseni, tule isän luokse, lapsi!…' Ja sitä se päiväkaudet hypitteli ja sen kanssa rupemata leikki … se sai tukasta repiä ja tehdä, mitä lie osannut ja tahtonut…
"No, mikäs Annille nyt on tullut sitten? Onko hän sairas?"
"Voi, enkö minä sitä jo tullut sanoneeksi… Eeei, kuolluthan se on Anni rukka nyt … äitinsä luokse se lapsi parka jo pääsi… Niinhän se aina sanoikin, että äiti on Jeesuksen luona Annia ja isää odottamassa… Eikä tarvinnut kauan toista odottaakaan, ei tarvinnut, ei … kuinka kauan odotuttanee nyt enää toinenkaan?… Hyvin näkyy pahaksi ottaneen… Puhumattomaksi on miltei käynyt eikä ole hänen syönnistäänkään, se näette meillä asuu nyt ja yksissä ruuvissa ollaan…"
"Mihin tautiin se kuoli tuo sievä lapsi?" kysäsin minä keskeyttäen vaimon sanatulvaa.
"Niin, sievä hän kyllä oli, Anni rukka, ihan äitinsä näköinen … luomakin poskessa samassa paikassa ja somat suuret silmät päässä paurottamassa… Ja auki olivat jääneet … eikä ollut vesikään vielä kerennyt mitään pilata … ihan entisellään kasvot, Vähän totisemmat vain … ja silmät auki — —"
"Hukkuiko hän sitten vai mikä vesi se olisi pilannut?"
"Putosi, putosi … tuolta Hietalahden möljältä putosi, kun kerran sattui tietämättä pääsemään sinne leikittelemään… Sauvakon kanssa haratessaan siinä, mitä hän lie ollutkin haraavinaan, horjahti siitä mereen … eikä ollut enää henkeä, kun ylös saatiin puolen tiiman päästä…"
"Viroteltiinko sitä kuitenkin?…"
"Voi hyyvänen, oikein tohtorin kanssa pitkät rupeamat … vaan minkäs sille tohtorikaan, kun kerran henki pakenee… Niin, niin näkyi olevan sallimuksen tahto, vaikka ei sitä kyllä ihmisjärki tahdo käsittää, miksikä ukko ei saanut Annia hupinaan pitää… Mutta käsittämättömäthän ovat Herran tiet!…"
"Mari!"' sanoi äkkiä "vesi-ukko" katsahtaen meihin päin. "Näyt saavan viedä pois kahvetkin … ei maista nyt mikään … ei ainakaan tällä samalla paikalla…"
"Vai niin, vai niin … vai ei enää kahvetkaan, ei kahvetkaan! Eikä ruoka eikä mikään … tietäähän sen silloin mikä siitä tulee lopuksi… Vai ei kahvekaan enää … ohhoh, ohhoh'" puheli vaimo kaataen tähteen pullosta kuppiin ja ryystellen sen suuhunsa. "Vai ei kahvekaan enää, ohhoh, ohhoh!…"
"Tuossa se Anni vainaja aina istui", hymähti ukko kavutessaan entiselle sijalleen ja suitsiperiinsä tarttuen.
Ja silmistä loisti niin kirkkaat kyyneleet … vierivät noille ryppyisille poskipäille ja siitä verkalleen paikkaisille housunpolville. Vanha ruuna katsahti oudosti taaksensa, kun ei Anni enää ollutkaan suitsia nyhtämässä ja sievällä suullansa maiskuttamassa. Niin lähti viimein kuitenkin entistä hölkkäänsä hytkyttelemään, pää riipuksissa ja kaula lengollaan … ja "vesi-ukko" istui entistä köykympänä kärryjensä sevillä ja matkaansa edelleen jatkoi. Niin oli nyhtävinään kuin ennenkin ja maiskuttavinaan, mutta veltompi oli ryttyinen käsi ja raukeampi kieli. Tynnörin perässä paistoi kirjoitus "Riihimäki källvatten" (Riihimäen lähdevettä) ja jos lie kirkasta ollut "vesi-ukon" tynnörissä, niin kirkkaat olivat ukolla kyyneletkin silmissä.
Tovin katselimme, kahventuoja vaimo ja minä, ukon perään ja nurkan taakse katosi hän tynnörineen ruunikkoineen ennen kuin kumpikin havausimme. Nainen korjaili astiat kopsaansa, pani sen käsivarrelleen ja nyökäytti lähtiessään minulle päätänsä jäähyvästiksi katsahtaen minuun ikään kuin tahtoisi sanoa: Kas siinä sen nyt omin silmin näitte, ei maistu enää kahvekaan … ei kahvekaan!
Ja vielä kotvasen jälkeenkin päin olin kuulevinani saman vakuutuksen: "ei sille enää maistu mikään, kun Anni on poissa, ei kahvekaan…"