X.

Kun Elli oikein tajulleen palausi, tunsi hän päässänsä kumman kolkutuksen ja ajatukset sekavina sinne tänne suikelehtivat. Ihmetellen hän ympärilleen katsoi ja turhaan miettiä koetti, missä hän oli, sillä kaikki oli outoa ja kolkkoa. Linnalta se näytti … ja todellakin! olihan ikkunoissa kalteriraudatkin. Ja akkunan läpi pilkotti syksyinen päivä ja etäämmällä virran takana kohosi tupa ja vanhoja rauduskoivuja pajupensaston sisästä.

Ei Elli täällä ennen ollut käynyt, mutta sen verran hänelle sentään selvesi, että "korttikaari" tämä oli, jossa hän istui. Ja paremmaksi vakuudeksi aukesi sivu-ovi ja äräkän-näköinen poliisimies sisään astui.

"Hyvää huomenta! Jokos eiliset höyryt haihtua on kerenneet?" Polisimies naurahti ilkeästi ja Elliin tiirotti.

Elli ei huolinut vastata eikä häneen kääntyäkään.

"Vai niin, vai ylpeäkin tämä vielä on, heh, heh, heh, hee, vai ylpeä! Vaan eipä näyttänyt mennä yönä kovin hääviltä, kun issikalla tänne taljettiin heh, heh, heh, hee, ei näyttänyt hääviltä silloin!"

Häntä nauratti niin ilkeästi ja ry'itti, Mutta kun sittenkään ei vastausta tullut, aukasi hän oven ja ulos viittasi.

"Tyttö on hyvä ja astuu ulos tuosta, ei täällä syöttiläitä turhanpäiviten syötetä, heh, heh, heh, hee, ei ole valtiolla varoja eikä kaupungilla rahoja, heh, heh, heh, hee!"

Kauhealta tuntui Ellistä ylösnousu eikä se oikein varmaakaan ollut, mutta ylöshän sitä täytyi ja mielelläänhän täältä toki lähtikin. Ei hän hyvästiä sanonut eikä mitään poliisimiehen ivanaurusta piitannut, astui vaan ulos ja tehtaalle suoraa päätä lähti, ett'ei myöhästyisi.

Kussa Elli oven aukasi ja sisään astui, näki hän heti, ett'ei asianlaita oikeassa ollut; tyttöjen juhlallinen katsanto ja kaikki sen osotti. Ja syrjähuoneesta tulikin samassa työnjohtaja entistä kärttyisemmän ja kuivemman näköisenä, ja Elliin kohta kääntyi.

"Neitsy Elli Emman tytär on tästä lähtien erotettu tehtaan työstä syystä, että on kaupungilla sopimattomasti käyttäynyt, eikä sellaista täällä siedetä."

Siinä kaikki, mitä sanottiin. Työnjohtaja pyörähti kantapäillään ja kammariinsa takaisin meni.

Hetkisen seisoi Elli ällistyneenä ja johtajan jälkeen tuijotti. Sitten hän ympärilleen silmäsi oliko Koiviston Anni saapuvilla. Ei häntä näkynyt, ulosko lie sattunut menemään, vai kotonaanko oli. Mutta toisten tyttöjen kasvoista loisti halveksimisen ja koston-tunnon tyytyväinen katse ja sehän se enin suututti. Tuokiossa oli Elli ulkona kadulla ja kotiinsa päin riensi väsyneenä edellisen illan riehunnoista ja sortuneena häpeästä. Hänestä tuntui kuin hän nyt olisi viimeisenkin hitusen arvostaan menettänyt omissakin silmissään ja yhä syvemmälle mutaan, likaan, rikokseen ja häpeään vajonnut, ett'ei kohota enää voinutkaan … ei milloinkaan!…

* * * * *

Muurarin lesken luo tuonne "Vaaralle" päin oli Elli jälleen muuttanut, kun tulolähteet kuivivat eikä paremmassa kaupungin-osassa asua kannattanut. Täällä sai hän asunnon melkein ilmaiseksi, elatuksestaan kun vaan huolen piti.

Leski ei enää käynyt tiilenkannissa eikä savensotkussa, sillä rakennuspuuhatkin olivat taas seisauksissa. Mutta löytyipä ammattihaara, joka ei milloinkaan seisauksissa ollut ja jossa kuitenkin työllään aina jonkun pennin sai, kun tervennä jaksoi pysyä.

Tuolla kaupungin rannassa pohjoiseen päin oli pyykkilaituri ja laiturin vieressä likaisen keltainen lautahökkeli. Täällä se Burmanskakin päiväkaudet seisoi pyykkikarttu kädessä ja rahia vasten huuhdottuja vaatteita paukutteli.

Ei se ollut helppoa työtä tuo pyykin pesukaan, se tosi oli, mutta aina se sentään kesäsydännä mukiin meni, kun vesi oli haaleampaa. Vaan annahan syksy tuli ja vesi jäähtyi, niin sitten se kurjaa oli eikä sitä kaikki voimat kestäneetkään. Jääkylmässä vedessä kun aikansa ensin laiturin päässä vaatteita huuhteli ja huiskutteli ja kun sitten rahia vasten paukuttamaan rupesi ja läpitunkeva pohjantuuli järveltä päin puhalsi, niin silloin se voimia kysyi ja terveyttä, että ei millänsäkään ollut, vaikka huulet sinersivät ja hampaat toisiinsa lokattivat.

Ei se silloin kumma ollut, jos ne tuossa kaupungin laittamassa lautahökkelissä kahvea lämpimikseen särpivät ja viinaakin sekaan kaatoivat, sillä se se sentään sydänalaa lämmitti ja siitähän se muukin ruumis kerrakseen vertyi ja suonet löyhtyivät.

Kun Elli ensimmäistä päivää kylmässä syystuulessa pesulaiturilla röijysillään seisoi ja väliin aina vaatteita jäisessä vedessä huuhtoi ja huruutteli, niin silloin hän sen vasta selvään huomasi, ett'ei hän ollutkaan sama olento, joka pari vuotta sitten Wikholmin patruunan työssä ollessaan tiiliä kantoi ja savitynnyrin napahirttä työnsi.

Kovin oli siitä pitäen ruumis voipunut ja hervottomaksi käynyt, eikä kauan tuulessa seisoa saattanut ennen kuin jo jalkopohjia kylmi ja väristykset selkäpiitä myöden karmivat. Kartulla paukuttaessa sitä aina lämpesi ja hikeysikin, mutta sitä uhemminpa se sitten palelikin ja leukoja lokatti.

Kun sitten päiväpalkkansa sai, niin ei sitä kokonaan tohtinut ruokaansa panna, vaan ennen vähemmällä ruo'alla oli ja viinapullon osti ja kahvinaulan sokerin kanssa, jota pyykkihuoneella keitti ja kylmäänsä väkevän seassa ryysteli muitten kanssa.

Niin ne muut ajattelivat ja niinpä se Ellikin. Oli hänellä vielä sitä paitse toinenkin syy, jonka vuoksi vähät rahansa ennen väkeviin ja kahviin pani kuin ruokaan, se sama, joka tuonnottaisin tansseissakin oli juomaan pannut, ett'ei määrääkään pitää tiennyt.

Sama syy se nytkin usein vetästä tahtoi, että itseltään tavara ennen loppui kuin muilta ja useinpa päätäkin mieli viemaamaan laiturin laidoilla seisoessa, huuhtoessa ja virutellessa.

Ei sitä kyllä niin myötäänsä ajattelemaan joutanut, olihan työtä yllin kyllin ja levähtäessä aina puhe kävi, joka ajatukset muihin jokapäiväisiin asioihin ja kaupungin juoruihin saattoi; mutta jäi sitä sentään joskus sen verran lomaakin, kuin tarvitsikin miettiäkseen ja katkeroittuakseen. Ja silloin se entisellä lailla taas puistatti ja jäsenillä nyhti, että rahille istua piti, vaikka toiset sille nauroivat.

Tämmöisen perästä sitä aina mieli viinaakin enemmän kahvin sekaan hölähtämään ja välistä paljaaltakin joku kupillinen … ja kaksikin ennen kuin taas mietteistänsä erilleen pääsi ja muuta ajattelemaan. Vaan päivä päivältä kävi ruumiskin heikommaksi ja jäseniä kolotti ja päässäkin niin ontelolta tuntumaan rupesi ja kummalliselta. — —

Kuta kivulloisemmaksi Elli kävi, sitä kärttyisempi hänestä tuli eikä se enää ollut ensinkään harvinaista, että hän juovuksissa iltasilla kovalle olkivuoteelleen heittäysi. Ja yhtä kolkko ja saastainen kuin huone ja ympäristö oli, alkoi Ellin sisuskin ja ulkonainen asu kohta olla.

Ei paistanut sinne päiväkään, kun niin oli toisten kötykkäin välissä ja varjossa, ja jos joskus yritti, niin ikkunarievut ja -päreet sen kyllä palauttaa tiesivät. Paremmalta se melkein tuntuikin, kun päivä ei päässyt, sillä pimeässä ei lika ja siivottomuus niin silmiin pistäneet. Eikä sitä Burmanskakaan enää isosti nurkunut, sillä tämmöiseen kotiin hän jo oli tottunut ja elämäänsäkin niin lyöpynyt, ett'ei parempaa juuri kaivannutkaan. Kahvekultansa kun sai ja viinatippunsa ja siihen vähän perunoita suolaveden kanssa ja leipäpalansa, jonka kaljalla kurkustaan alas sai, niin siinähän tuo meni — kun ei ajatellut! Eikä hän paljo ajatellutkaan, muori raukka!…

Toisin oli Ellin laita. Ajatukset eivät hänelle rauhaa tahtoneet antaa ja omantunnon ääni myötään sisässä kaikui. Nyt kun hän itse oli yhtä kurjana, jopa kurjempanakin kuin äitivainajansa, nyt muisti hän usein äitinsä onnetonta kohtaloa ja sammumatonta halua väkeväin juomain perään. Vasta nyt hän alkoi käsittää, ett'ei juoppouteen ole syynä ainoastaan mielenteot ja juomain makeus, vaan useinkin onneton elämä, köyhyys ja murheet, jotka elämän katkeroittavat eivätkä rauhaa anna ennen, kuin viina päähän nousee ja ajatukset sotkee ja jären vie.

Kuta useammasti Elli tätä keinoa käyttämään rupesi, sitä enemmän siihen turvautua piti, sillä aina kun selvesi, palasi entinen mieliala ja nuo kalvavat ajatukset rikoksellisuudesta ja häpeästä omissa ja yhteiskunnan silmissä.

Ja vaikka Elli jo kauhukseen keksi, että hänen vastattavanaan kohta oli kaksikin ihmishenkeä, niin ei se hänen himoaan ollenkaan hillinnyt. Päinvastoin. Pahemmin kuin kuolemaa pelkäsi hän sitä päivää ja hetkeä, jona hänen syntisyytensä oikein kaikille näkyväiseksi kävisi.

Hän tunsi äiti vainajansa kohtalon ja tiesi, minkälaisen ikuisen häpeän tämä oli hänelle saattanut. Se se häntä ensin kalvoi ja itketytti, että hän nyt oman lapsensa samaan kurjuuteen synnytti, jossa syytön, viaton raukka äitinsä rikoksista kärsimään jäisi ja yhteiskunnan hylkyläiseksi.

Yhä lähemmäksi tuli se hetki, jona hänen häpeänsä julkisesti paljastettaisiin, ja mitä likemmäksi se tuli, sen uhemmasti Elli joi, ett'eikö ennen kuolema tulisi tai muu pelastaja.

Ja tulevan se näyttikin.

Tosin kykeni hän vielä ulkotyöhönkin pesulaiturille, mutta usein täytyi poissakin olla, kun jäseniä kovemmin kolottamaan rupesi ja päätä pyörryttämään. Välistä tuntui siltä, kuin verisuoni olis päässä ratkennut ja siitä kaikki tulvilleen tullut ja aivojen solukatkin ja väliseinät särkynyt, eikä ajatella silloin voinut vaikka mitä olis tehnyt, eikä heti jälestäkään päin. Voimatkin aina silloin menivät, ett'ei mihinkään kotvilleen kyennyt, kunnes taas selviämään rupesi. Mutta entiselleen se ei tainnut koskaan tämmöisten kohtausten jälkeen tulla, koskahan joka kerta pää samakammaksi kävi ja usvaisemmaksi. — —

Oli kolkko ja pimeä syksyinen iltayö. Valot kaupungissa olivat jo sammuneet. Ainoastaan kirkontornin huipusta tuolta kaukaa tuijotti valonsilmä, muu oli pimeää. Tuolla kaupungin pohjoispuolella pauhasi koski niinkuin ennenkin ja pimeässäkin uransa löysi ja — vastuksensa. Etäinen humina ilmotti, ettei meri ollut kovin kaukana, vaikka ei aivan likelläkään.

Pesulaituri tuolla lasaretin luona oli tyhjä ja rahitkin oli poiskorjattu. Mutta likaisen keltainen lautahökkelin ovi oli auki ja tuuli sitä tuon tuostaan seinää vasten lonkutteli.

Hökkeli ei ollut autio. Pilkkosen pimeässä istui akkunarahilla nainen. Emmalan Elli se oli. Hervottomana ja näöltään tajuttomana hän siinä istui eikä jäsentäkään järkähyttänyt … istui vaan ja helmassaan jotakin vaatemyttyä piteli.

Äkkiä liikahti vaatemytty ja heikko kitinä kuului. Silloin Ellikin havausi, nosti lapsen — sillä lapsi se oli, hänen rikoksensa hedelmä — rinnoilleen ja siihen sitä rajusti painoi. Kerran kirahti se vielä, sitten oli kaikki hiljaa … ei ovikaan lonkahtanut.

Kuin käärme olis pistänyt, hyppäsi Elli sijaltaan ja tulitikkuja uuninsyrjästä kopeloi, jossa niitä tavallisesti pidettiin. Pian seisoi hän palavan päreen kanssa lattialla ja käärönsä sisällystä paljasteli. Ei auennut hänellä huulet eikä vierähtänyt kyynel, kun hän pärevalollansa pikkuisen, kytyräselkäisen raukan näki, jonka huulet mustansinerviksi oli karahtaneet ja sydän sykkimästä herennyt. Mutta nuo suuret sinisilmät olivat avoimiksi jääneet ja eteensä surkeasti katselivat.

Hän, Elli, oli siis lapsensa murhannut! Heikko se oli ollut ja kytyräselkäinen raukka, eikä siitä ikinä oikeaa eläjää olisi tullut. Mutta murha se oli sittenkin ja kauhea rikos sekä ihmisten että Jumalan edessä!…

Vielä kerran hän tempasi pienokaisen syliinsä ja suuteli ja lämmitti sitä, vaan se ei ääntänyt, se oli kuollut. Kun tämä oikein Ellille selvesi, kun hän huomasi, että hän tuolta raukalta oli elämän riistänyt, silloin tuntui taas kuin verisuonet toinen toisensa perästä olis ratkenneet ja päälakea kohti tulvanneet ja viimeisenkin jären kipinän huuhtoneet, että kaikki meni niin sekasin … ja harmajaksi … eikä tekojaan hillitä voinut eikä sanojaan…

Hurjana paiskasi hän päreen lattiaan, ja polki jalallaan karstan tuhanneksi muruksi ja lapsen syliinsä sivalsi ja ulos laiturille syöksähti.

Laiturin päässä hän vielä hetkeksi pysähtyi ja raivoisasti, älyttömästi ympärilleen tirrotti. Sitten hän pienokaisensa kämmenilleen siirti ja laiturin päästä tuonne mustaan lorisevaan virtaan viiletti, että vesi porskahtavan pimeässä kuului.

Laiturin päähän istualleen lyhnistyi onneton äiti ja synkkänä lapsensa perään tuijotti. Ei muistanut hän enää missä hän oli eikä mitään tajunnutkaan… Kaikki oli niin sekavaa … ja raskasta … ja harmajaa … ja mielipuolen eloton katse paloi silmissä niin kolkosti ja surkeasti…