TOINEN NÄYTÖS.
Ensimäinen kuvaelma.
Juliana-herttuan holvikatolla ja seinäpilastereilla varustettu sali Turun linnassa. Perällä suurempi ovi, jonka yläpuolella herttuakunnan vaakuna; sivuilla ovet molemmin puolin, oikealla Flemingin, vasemmalla Stenbockin vaakunat. Seinillä uhkeat seinäverhot ja Kustaa Vaasan, Erik XIV:n, Juhana III:n ja Sigismundin kuvat, kruunuilla varustetuissa puitteissa. Oikealla kaksi ikkunaa, niiden välissä tukeva kirjoituspöytä, kirjoitusneuvoineen sekä tammen värinen kirjoitustuoli; vasemmalla (etualalla) korkeaselkäinen, nahkalla päällystetty nojatuoli, sen vieressä uuni, jossa takkavalkea palaa. Uunin edessä kabden-istuttava rahi.
Pari Flemingin väreihin puettua palvelijaa; peräoven molemmilla puolen pari hilporeilla varusteltua huovia, jäykkinä ja juhlallisina. Nuori vänrikki Pietari Paavalinpoika Juusten istuu uunin edessä olevalla rahilla tuijotellen äänetönnä valkeaan.
Aika: päivällisen tienoissa.
ENS. PALVELIJA (puoliääneen): No, mitä luulet Hornin hyötyvän sä tästä matkastansa, veikko?
TOINEN PALVELIJA (samoin): Hm, lie rauta kovempaa kuin sarviluu. —
ENS. PALVELIJA (samoin): Mut tuiki uljas mies on Kankaan herra, niin ylväs katse ja niin hieno käytös!
TOINEN PALVELIJA (samoin): Niin, totta kyllä; mutta liian hienot on hällä sarvet marskin rautakouriin; sen äsken oivalsin, kun hanhensulkaa sain Ribbingille teroitella.
ENS. PALVELIJA (samoin): Hm, niin luulen minä myös; — mut lempo soi, ois toista sentään moista ylimystä kai palvella kuin meidän karhuamme. Vai kuinka luulet?
TOINEN PALVELIJA (vilkaisten arasti Juusteniin):
Hiljaa helkkarissa!
Vois sulle kalliiks käydä moiset mietteet:
ei sovi palkkaorjan arvostella.
PIETARI JUUSTEN (havahtuen):
Sä mitä supatat kuin juoruämmä?
Kuin kauvan luulet, että kokous kestää?
TOINEN PALVELIJA: On kohta ruoka-aika, jalo herra, ja siksi päättynee kai istunto.
PIETARI JUUSTEN:
Ja kuinka näyttää käyvän lähetystön?
Min näköinen on herra Kankaisten?
TOINEN PALVELIJA: Viel' äsken tyynnä istui hän ja kuuli, kun puhui Laukon Kurki.
PIETARI JUUSTEN:
Entäs muut?
Kai Kurjen lauluun yhtyi Teijon herra?
TOINEN PALVELIJA:
Hän äänetönnä niinkuin muutkin istui.
PIETARI JUUSTEN:
Ja marski itse?
TOINEN PALVELIJA: Niinkuin ukkospilvi, hän pöydän päässä punoi viiksiänsä.
PIETARI JUUSTEN: Vai punoi viiksiään, siis jyrähtää myös kohta ukkonen, siit' olkaa varmat. (Kovaa ääntä kuuluu perältä). Kas, nyt mä marskin äänen selvään tunnen, se soi kuin tykkein jymy kaukainen ja sanat kuulia on kanuunain. Ei kestä niitä Louhisaaren linnat, ei kuulu Kurjen kukerrukset silloin ja sarvet nilelleen käy Horninkin, (kuuntelee). Kas niin, nyt: "ulos!" huutaa marski — "pois käsken linnasta ma kuninkaan nyt teidät Kaarlo herra Kankaisten!" Voi saakeli! (kuuntelee) Ei kuulu hiiskahdusta! Ei kenkään tohdi häntä puolustaa — nyt herttua sai kerran sarven täyteen — Ahaa, jo kuulen jonkun askeleita.
(Tulee etualalle, asettuu suoraksi).
HOVIPOIKA (lyö oven seljälleen, niin että näkyy sali, jossa
Suonien aatelistoa istuu pitkin penkkejä; huutaa):
Jalosukuisen Kankaisten vapaaherran ratsu on satuloitava!
(Odottaa siksi, kunnes hänen jäljessään rientävä Kaarlo Horn
on tullut näyttämölle, jonka jälkeen ovi suljetaan. Yksi
palvelijoista rientää heti ulos ja pihalta kuuluu huuto:
Jalosukuisen Kankaan vapaaherran ratsu tuokaa!)
KAARLO HORN (tulee kalpeana ja kiihkoisana nopein askelin):
Mun hansikkaat ja kypäräni tänne!
PIETARI JUUSTEN (viittaa palvelijoille, jotka heti rientävät oikealle): Te poisko linnasta jo matkustatte siis, jalo herra?
KAARLO HORN (istahtaen uuni-rahille, selin Juusteniin): Niin, mun täytyy rientää — kai avovettäkään ei kauvan kestä.
PIETARI JUUSTEN (ivallisella kohteliaisuudella): Sven Maununpoian sekä Ribbingin kai ratsut satuloida myöskin saa?
KAARLO HORN (jyrkästi):
Ei, ei he toistaiseksi linnaan jäävät.
(Palvelija tuo kypärän ja hansikkaat. Horn panee kypärän päähänsä ja alkaa, jalkojansa uunin edessä lämmitellessään, vetää hansikkaita käsiinsä; itsekseen).
Kuin viekas kettu on tuo Suomen karhu — hän ensin ärsyttäin mun kiivastutti ja hyödyksensä käytti hedelmät. Ja mikä häväistys! Mä olen varma: nuo herrat tuolla meidän kuninkaasta on kaikki samaa mieltä niinkuin minä. Ja Fleming myös hän kyllä tyysti tietää, ei sovi meille heikko Sigismund, Vaan hän on viekas; hänen oma valta näät nousee, laskee kanssa kuninkaan ja siksi vastustaa hän meitä aina. (Heristää kädellään ovelle päin), "Nur abzuwarten", sanoo Erik Sparre — sa makaa talvi, karhu, pesässäs, mut kevään tullen ehkä katsotaan, ken täältä lähtee, kuka linnaan jää! (Nousee ylös). Te, vänrikki, kai voitte näyttää tien luo Ebba rouvan?
PIETARI JUUSTEN (ivallisen kohteliaasti): Kyllä, jalo herra — tien palvelija tietää lyhimmän!
KAARLO HORN (katsoo tuimasti Juusteniin):
Id verum: qvalis rex, talis grex.
Siis, vänrikki, ma sulkeun suosioonne!
(Menee palvelijan opastamana).
PIETARI JUUSTEN (kumartaa ensin syvään, remahtaa sitten nauramaan): Hah hahhahaa! Ja Ruotsiin terveiset myös vänrikiltä viekää — herttualle! Voi peijakkahan marski! — kilpaveljen hän ajoi linnastaan kuin kulkukoiran ja toisten jäädä antoi. Nöyryytystä siin' oli kyllin tuolle sarvipäälle. (Lähestyy ovea). Ahaa, nyt istunto jo vihdoin päättyy, siis kohta haarikan myös minä saan.
(Erik Ribbing, Sven Maununpoika. Knut Kurki ja Pentti Söyringinpoika Juusten tulevat perältä puhellen keskenänsä. Oven avautuessa nähdään herrojen nousevan istuimiltaan, toisten keskustelevan ryhmittäin, toisten rientävän pois eri tahoille).
PENTTI SÖYRINGINPOIKA: Siis kaukovieraat Turku menettää näin heti kohta; meidän halvat ruo'at ja kehnot juomat armoa kai löydä ei myöskään edessänne, jalot herrat?
ERIK RIBBING: On marskin kyökki sekä vanhat viinit jo kuulut Ruotsissai; mut tällä kertaa ei salli aika meidän viivähtää. Me kiitämme — ja ratsut tahtoisimme!
(PENTTI SÖYRINGINPOIKA viittaa nuorelle
Juustenille, joka heti poistuu).
KNUT KURKI (joka tällä välin on puhellut Sven Maununpojan kanssa, kääntyy Ribbingiin) Te näitte itse, jalo Ribbing, nyt, millainen valta tääll' on Flemingillä; hän persoonallaan kaikki hallitsevi ja suojanaan on aina knninkuus. Se liekin meidän kaikkein varmin turva.
ERIK RIBBING (hermostuneesti): Niin, kuningas on aina kuningas, se tuttu meille on kuin teillekin. Mut kuningas on poissa, herttualle on säädyt vallan hoidon uskoneet. Ken vastaan kapinoi, on luopio ja isänmaansa turmioksi toimii, niin kuuluu päätös Ruotsin säätyjen.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (tullen väliin): Sen tiedämme, vaan parhaintahan lie, jos tästä päättää itse Sigismund.
EERIK RIBBING (kohottaen olkapäitään): Sen viestin Suomesta ma vienkin nyt, te sanoistanne itse vastatkaatte, kun kerran tiliin vaatii herttua. — Ja ratsut?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Valmiina on pihamaalla.
ERIK RIBBING:
Siis Herran haltuun, jalot Suomen herrat!
(Erik Ribbing ja Sven Maununpoika menevät).
KNUT KURKI (seisoo hetken ääneti):
Tää käynti ennustavi pahaa meille —
PENTTI SÖYRINGINPOIKA: Päin vastoin. Nythän täällä yhtä mieltä taas oltiin ylhäiset ja alhaiset. Jos aateli ois aina tällainen, ei hätää meillä?
KNUT KURKI (surullisesti):
Entäs kansa?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (matkien ylenkatseellisesti): Kansa! Sen täytyy kestää, minkä kestää muut. Niin laita meillä on kuin muuallakin: käy sotaa aateli ja hoitaa valtion, mut talonpoika, hän saa viulut maksaa. Siis onni sen, ken aateliin on päässyt!
KNUT KURKI (katsoo halveksien Pentti-herraan; itsekseen): Tuon vaari itse vielä maansa kynti ja nyt hän nylkis vaari-vanhankin!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (leikillisesti):
Ka, surkoon rahvaan eestä kuningas,
mut meitä vartoo marskin kestit nyt.
Siis atrialle!
KNUT KURKI (surumielisesti):
Täällä mässätään,
kun kansalla on tuskin pettuleipää —
Jumala synnyinmaata siunatkoon! (menevät).
(Anne Juusten ja Kaarina Fleming tulevat vasemmalta).
KAARINA (väristen): Huu, kuin kylmä siellä onkin jo, mut tääll' on lämmin — tuohon istukaamme!
(Juoksee iloisesti uunin luo, panee puita pesään
ja istahtaa näppärästi rahille).
AUNE:
Niin, täällä vartomaan mun isä käski,
(Itsekseen).
ja tästä tulla täytyy hänenkin.
(Istuu rahille hänkin).
KAARINA (vilkkaasti); Ah, kuin lämmin sentään virkistää — nyt tahtoisin mä kanssas karkeloida.
AUNE (hajamielisesti);
On linna täynnä Suomen ritareita!
KAARINA: Niin, noita kaljupäitä! Mutta sentään on siellä yks, niin uljas, norja poika.
AUNE (kuten äsken):
Ja ken se ois?
KAARINA (veikeästi): Sit' en ma sano, mutta täällä vain jos nyt hän ois, niin sulle näyttäisin, Sa kuuleppas; kun tänään huovin kanssa mun tuli ratsastaa taas Auran rantaa ja juuri kun me tultiin sillankorvaan, niin kulki ohi kumma "katu-juoksu" — voi, mikä näytös! Tuota katsomaan ma unohduin ja syrjään hyppäs ratsu — kuin oisi käynytkään, sit' tuskin tiedän, jos poikki sillan ei ois syössyt hän kuin tuulispää ja ratsun käännyttänyt — Nyt on hän täällä — häll' on sinisilmät.
AUNE (omiaan ajatellen): Niin sinisilmät ja niin lämmin katse kuin sydän silmissään ois aina hällä.
KAARINA: Ja uljuus povessaan, se totta on; mut Aune, siis sä tunnet ritarin?
AUNE (kuten ennen): Jos hänet tunnen? (havahtuen) Ah niin, en häntä, sun ritarias tunne en.
KAARINA:
Sen luulen,
Mut sull' on omas. Kerros, ken hän on?
Hän nuori lie?
AUNE: Niin, nuori on hän ja hellä mieleltään kuin kanteloinen, ja kun hän laulaa —
KAARINA:
Sotaretkistänsä?
AUNE: Ei, vaan lemmestänsä lämpimästä, niin vierii poskilleni kyyneleet, niin vienon suloiset —
KAARINA:
Niin kummaa!
Kai on hän ylhäinen ja käskeväinen?
AUNE: Kuin suvituulen henki suloinen, niin on hän, lempeä ja miettiväinen.
KAARINA: Millaiset sanat sinä löydätkin! Mut minun mieleeni hän vain ei ois. Sen täytyy korskan, jalon urhon olla ja suvultansa ylhäisen ja suuren, ken voittaa tahtoo Kaarin Flemingin!
AUNE (katsoo häneen kuin peljästyen):
Vai niinkö?
KAARINA: Niin on mieli äidin myös ja isän kerran kuulin lausuvan; "ken tahtoo sukuun marski Flemingin, häll' olkoon vaakuna jo ruosteen syömä". — Mut nythän ruoskitaan taas linnan luona kaks hämäläistä talonpoikaishurttaa, ma riennän sinne; Aune, joudu kanssa!
(Menossa).
AUNE:
Hyi, moista piinaa en mä nähdä tahdo.
KAARINA:
Mut sehän hauskaa on, ma riennän jo! (pois).
AUNE (yksin): Niin, hän on tytär kuulun rautamarskin, se näkyy selvään! mutta marskin poika on Gottschalk myös — vaan kuinka toisellainen! Häll' onkin äiti halpa kansan lapsi, ei jalo Ebba rouva; toista verta kai lienee ylhäiset kuin alhaiset, niin kylmän kylmää, että paleltaa.
GOTTSCHALK FLEMING (tulee vasemmalta kirja kädessä ja luuttu kainalossa; yrittää mennä läpi huoneen, vaan huomaa Aunen): Te täällä, jalo neiti, ja niin yksin?
AUNE (huomattavalla mielihyvällä): Mun isä vartoamaan täällä käski ja Kaarin-neiti seuraa piti mulle, mut juuri läks; nyt istuin yksinäni ja haaveksin kuin mikä linnan neito.
GOTTSCHALK FLEMING (tulee lähemmäs):
Ja minne liiti haaveet Aune neidin?
AUNE: Sit' en ma tiedä. Niinkuin kaikki muut en minä lie; ma viihdyn unelmissa ja kaukoulapoilla soudellessa mun aatos yhtä tietä aina kiertää? Ma tuolla liidän, sentään tässä istun, ma mietin, enkä sentään mitään mieti, ma kuulen, enkä muista ääntä kuule ja umpisilmin nään mä selvimmin; ja vaikken kuulis jylhää tykkitulta, niin sisässäni kumman kuulen soiton kuin laulu maaliskuulla taivas-alla tai suvi-aamun virsi Juhannussa — se on niin kummaa, mutta surunhauskaa!
GOTTSCHALK FLEMING (istuu nojatuoliin): Ma ymmärrän. Ken kehtokeijuiltansa sai synnyinlahjaks kaihon kanteleen, se valtaan joutunut on keijujen ja saalistaan ei metsän väki päästä. On kumma maa tää Suomi, synnyinmaani; sen jylhä hiljaisuus se soi, se soi kuin yhtyis laulu laineiden ja honkain ja meissä maininkina humajaisi ja kiehtois kielellänsä utuisilla niin lemmen liittoon kera synnyinmaan. Kun kuljin Wittenbergin lehtoloissa tai Reinin rantamaita ihailin, kun istuin kirjat eessä Oxfordissa tai sitran soittajia kuuntelin, niin muistin aina Suomen hongikoita ja Auran aaltoloiden loiskinaa tai Suomen suvi-illan vienoutta ja kaihon kanteletta kotimaan. Tääll' on kuin sävel syntyis itsestään ja laulu kumpuis suoraan sydämestä.
AUNE (joka ihastuksissaan ja ikäänkuin uskonnollisella
hartaudella on kuunnellut Gottschalkia, huudahtaa):
Kuin ihanaa on teiltä tuota kuulla!
Siis toki yksi sydän sykkii vielä.
GOTTSCHALK FLEMING:
Te epäilitte?
AUNE: En, en teistä koskaan. (Äänettömyys), Lie hauska varmaankin se juhlatunne, kun kerran sydän tapaa sydämen. Tuo laulu kulkevasta laulajasta, oi, jalo herra, laulakaa se mulle!
GOTTSCHALK FLEMING (päättävästi): Niin nyt sen tehdä tahdon tosiaan, mit' olen ammoin, ammoin aikonut.
(Laulaa luutun säestyksellä),
Ritari nuori oli Paul la Cour ja köyhä kullalta, ei sydämeltä hän laulunlahjat sai jo syntyissään, ja ensi lemmen linnan impyeltä.
Mut linnan herra, uljas ruhtinas,
mi vaakunassaan leijonata kantoi
ei laulunkieltä ymmärtänyt koskaan,
pois linnast' ajaa laulajan hän antoi.
Ja maailmalle lähti Paul la Cour,
ei muuta mukanaan kuin kitaransa,
hän kulki, kulki, lauloi lemmestänsä,
ja ihmetellen kuuli häntä kansa.
Mut linnasta kun poistui Paul la Cour, niin näytti päivänkin hän vieneen sieltä, ja impi kuihtui, kuihtui kammiossaan, ja suru painoi linnan herran mieltä.
(Laulu lakkaa).
En jatkaa voi mä, jalo Aune neiti!
(Äänettömyys).
JUHANA FLEMING (tulee toisten huomaamatta oikealta): Kas niin, taas on hän Aunen täältä nuuskinut, kun hänet itseäni varten hankin ja ukko Pentille jo lunnaat annoin. Noin luutu polvellaan siin' istuu trubaduuri! Mut tämän maljan tahdon itse juoda. (Ääneen). Ma pyydän anteeks, kaunis Aune neiti, ett' täytyy ritarinne riistää teiltä; Knut herra pyrkii linnan arkistoon!
GOTTSCHALK FLEMING (on heti Juhanan äänen kuultuaan säpsähtänyt ja hypähtänyt ylös): Kas tässä kirja, jota, jalo neiti, te multa pyysitte. Ma riennän jo!
(Kumartaa, poistuu vasemmalle),
AUNE (yrittää oikealle):
Ma isää vartosin, mut hänt' ei kuulu —
JUHANA FLEMING (viitaten Aunea istumaan jälleen): Kai tulee hän, jos hetken odotatte, ja joll'ei häiri teitä minun seura.
AUNE (väkinäisellä kohteliaisuudella): Ei suinkaan, jalo ritari; se liikaa vain mulle halvalle on kunniaa.
(Istuu arasti).
JUHANA FLEMING: On hyveen verho vaatimattomuus, mut kauneuteen se yhtyy yksin teissä. Ei kummaa siis, jos linnan ritarit jo vihdoin huomaa ruusun katvehessa. Ma tietä suoraa käyn kuin Flemingit ja tunnustan: jo ensi näkemästä ma teitä jumaloin kuin sulotarta.
AUNE (nousee poistuakseen): Tuo puhe, ritari, on liikaa pilkkaa, mun nimi Juusten, teidän Fleming on ja isänne on Ruotsin riikin marski — se yksin selvittää jo asemamme, (Hiljempaa.) jos syitä muitakaan ei ois.
JUHANA FLEMING (lähestyen): On totta, ett' isäni on rautamarski Fleming ja ylpeydestä syyttää häntä kansa; mut Flemingeill' on aina oma tahto ja se on mulla myös kuin isälläkin. Jos sydämenne toinen on jo vienyt, niin kättä ei; ja kautta kunniani ma vannon sen: vain hiukan aikaa suokaa mun näyttää teille, kuinka lemmin teitä, niin ehkä valloitan myös sydämenne.
AUNE (hätäisesti): On mahdotonta, jalo ritari, ja puhe enemp' ois vaan turhaa vaivaa.
JUHANA FLEMING (innolla): Mull' onhan miekkani ja kunniani, jos isä kieltäiskin tään lemmen multa; ja sanaa ritarin jos uskotten, viel' ennen kuin ees lumi kahden talven on sulanut, ma tällä säilälläni oon luonut aseman, min teidän kauneus ja hempeys nuoruuden jo vaatii teille. Ma viel' en valhetellut ijässäni, siis sit' en nytkään tee, kun (kankeaa toiselle polveilen) teiltä itse, en kautta vanhempaini, pyydän kättä.
AUNE (enemmän hätäytyen): Ma uskon teitä, nouskaa, jalo herra, vois ehkä marski tänne itse tulla, ja silloin teidät myöskin perii hukka.
JUHANA FLEMING (kuten ennen):
Siis toivon kipinän te mulle suotte?
AUNE (kuten äsken): En, en ma tiedä, ei, ma sit' en voi, mut nouskaa, nooskaa —
JUHANA FLEMING (kuten äsken): Sua, kaunis Aune, ei luonut Luoja laakson kukkaseksi; tuo sulo kuuluu vuorten huipuillen kuin edelweiss; ma sinne nostan sen ja Pohjan tähtenä sa loistaa voit, (nousee ylös) jos tätä vartta vasten nojaudut. (Ebba Fleming on tullut viimeisen säkeen aikana). Haa, äitini, mut kuulkoon hänkin sen!
EBBA FLEMING (jyrkästi); Tää ilvenäytös, mitä merkitsee? sen kohta selvittää saat, Juhana!
JUHANA FLEMING (rientää äitiänsä vastaan): Sen, äiti armas, sulle sanonkin: ma kauniin Aune neidin kättä pyysin.
EBBA FLEMING (ankarasti): On hullutusta nuoren huimapään tää ilveilys, sen tietää Aune kyllä ja sinä myös. Mut sentään säädytöntä on polvistua jalon Flemingin — tai voi hän esineensä valikoida.
JUHANA FLEMING:
Ma pyydän, äiti —
EBBA FLEMING (kuten ennen): Sinä, Aune, riennä jo isäs luo, hän varmaan etsii sua —
AUNE (niiaten):
Ma muut' en pyvdäkään, oi jalo rouva! (Pois)
JUHANA FLEMING (rohkeasti): Jos Aune neidin noin sä käsket pois ja minun läsnäollen loukkaat häntä, niin silloin minä myös —
EBBA FLEMING (lempeämmin): Sä vaikene, ja salli äitis tehdä kuin hän tahtoo; tään seikan punnitsee hän paremmin.
JUHANA FLEMING:
Mun sydän sentään puhuu varmemmin.
EBBA FLEMING: Sä olet nuori — nuoren sydän pettää — mut sulta järjen kieltä nimes vaatii; ken viimeinen on Svidjan Flemingeistä ja suvun juuret Roomast' asti johtaa, sen pitää tietää: nimi velvoittaa! Ja isäs marski tämmöistä jos kuulis hän pojastansa — (ulkoa kuuluu jyryävä ääni) nyt hän saapuukin, voit itse saada hältä vastauksen.
KLAUS FLEMINGIN ÄÄNI (kuuluu jylisevän lähempää kun äsken):
Ken linnan päivystäjä tänään on?
PIETARI JUUSTEN (kuuluu vastaavan):
Ma jalo marski!
KLAUS FLEMING (jolle paashi on oven näyttämölle avannut, vaan joka edelleen puhuu esille tulematta): Siispä katso, mies, ett' taukoaa tuo lemmon hoilotus, mi halki koko linnan pihan raikaa. Ja ken se on tuo paholaisen pappi?
PIETARI JUUSTEN (ulkona): Se hämäläinen, jota huovimiehet juur äsken linnan vallin luona ruoski.
KLAUS FLEMING (samoin); Siis ruoskikoot he häntä uudelleen tai tukkikoot sen suuta muulla lailla. Vie hirteen mies, jos veisustaan ei lakkaa! (Tulee sisään, jonka jälkeen ovet suljetaan: ystävällisemmin). Kas täällähän sä ootkin, Ebba rouva, ma sua juuri tässä etsinkin. Kuin muut ma nukuin päivällistä äsken, mut roiston hoilaus multa levon riisti ja unen kumman sieluhuni toi — en kamalampaa unta koskaan nähnyt.
EBBA FLEMING (lempeästi):
Ei unet inhat aina pahaa tiedä.
KLAUS FLEMING: En turhan arka liene minäkään, mut moinen näky miestäi pöyristyttää.
EBBA FLEMING: Vaan nythän kaikki kääntyy hyvinpäin. kun lyöty Horn on ja aatelisto kuin yksi mies sun seisoo takanas.
KLAUS FLEMING: Niin, tällä kertaa toki pulman keksin; se naula veti, mut ei kauvan pidä — ei vapaasti, vaan pakosta vain myöntyi niin Kurjet, Boijet kuin myös orpanamme. Tuo herra Kaskisten on vanha kettu ja omatunto häll' on kielellänsä kuin ois hän piispa taikka Herran tulkki. Ja nyt se pölhö taas on päähän saanut, ett' omantunnon turvaa herttua, tää vaikka liian hyvin oivaltaa: vain voima suojaa Ruotsin valtakunnan, ei omattunnot arkain akkojen.
EBBA FLEMING: Mut Hornin mahti nyt on loppunut kai Suomessa?
KLAUS FLEMING: Niin on, ma toivon sitä vaan Ruotsissa hän yhä kieltään soittaa — nyt enemmän kuin koskaan uhkaa vaara.
EBBA FLEMING:
Sä pelkäät sotaa, marski?
KLAUS FLEMING: Sanaa pelko ei vielä koskaan Fleming tuntenut, kun vaati sotaan maa ja kuningas. Voi sota tulla ja sen täytyy tulla, jos vehkeistään ei neuvoskunta lakkaa, ja Ruotsin kruunuun Kaarlo kurkottaa. Mä sit' en pelkää, en; mut toisahalta mun niskaan tuhatpäinen lohikäärme voi käydä tuiman lumivyöryn lailla — ja silloin täytyy tuhat päätä poikki, jos miel' on kruunupäinen pelastaa.
JUHANA FLEMING: Siis ryssät rauhankohan rikkoisivat, kun antamatta viel' on Käkisalmi?
KLAUS FLEMING: En pelkää heitäkään; vaan omat koirat jos kimppuun isäntänsä kimmahtaisi, niin kuinkas silloin tehtäis, Juhana?
JUHANA FLEMING: Ei haukku haavaa tee ja kinttuhun jos koirat uskaltaa, niin kaula poikki.
KLAUS FLEMING: Sä olet poika marski Flemingin, sen sanas uljaat kyllin selvään näyttää.
EBBA FLEMING: Siis talonpoikainko sä kapinaan nyt luulet uskaltavan nousta?
KLAUS FLEMING: Niin — ei yksinään ja itsestään he nouse, sen verran tunnen jo ma Suomen kansaa. Mut Pohjan rahvas onpi röyhkeää ja uppiniskaista ja rauhatonta kuin Ruotsin taalalaiset Kustaan aikaan — ja Kaarlon kätyreitä kaikkialla on siellä liikkehellä, tiedetään, vaikk' kiinni saada heit' on mahdoton, kun rahvas junkkareita piilottaapi ja papit, perkeleet, on yhtä juonta, (synkästi) Mut niin jos käy ja minun Kustaan lailla jos täytyis Suomenmaata hävittää, kun synnyinmaalle parhainta ma tahdon, (nousee ylös) niin eessä kuninkaan ja Jumalan, myös tuosta vastatkohon herttua!
EBBA FLEMING: Tuo mielikuvitusta lienee vain, sen ällös rauhaas viedä anna!
KLAUS FLEMING: Voi olla, mutta rauhaan en ma pääse, jos unelleni selvityst' en saa — (kääntyen Juhanaan) kai vielä Korpolaisten vuoren alla tuo noita-akka asuu Pohjanmaalta?
JUHANA FLEMING: Siell' oli eilen hän, kun huovein kanssa ma siitä ratsastin — ja aatelkaas, ei kenkään heistä tohdi mökkiin mennä.
KLAUS FLEMING:
Ja sinä itse?
JUHANA FLEMING: Koska Flemingit ois itse perkelettä peljänneet?
KLAUS FLEMING: Siis sinne ratsasta, hän tänne kutsu ja sano: marski häntä luokseen käskee.
EBBA FLEMING:
Mut ota mukaan veljes Olavi
ja pari kolme skottilaista miestä,
(Juhana pois).
Tuo poika alkaa meille huolta tuottaa.
KLAUS FLEMING (kummastuen): Kuin niin? Päinvastoin, nuori, uljas mies hän kohta on — ja häll' on isän luonto.
EBBA FLEMING: Niin onkin, mutta ikä juur' on hällä, kun lemmenhoureet päähän nousta alkaa.
KLAUS FLEMING: No sepä hauskaa, se on miehen merkki, ja kernaasti hän hiukan hurjastelkoon; ma pappeja ja munkkeja en kärsi, en munkki itsekään ma nuorra ollut.
EBBA FLEMING: Se näkyy kyllä, mutta mulle tuota on turhaa uudistaa —
KLAUS FLEMING: Noo, Ebba rouva, ma sanon suoraan aina asian — (nauraa leveästi) ja miestä riittänyt on sullekin vai kuinka, Ebba?
EBBA FLEMING: Ole vaiti, Klaus! ma puhun vakavasti tällä kertaa: näät Pentti-herran Auneen Juhana on kiintynyt jo enemmän kuin luulet.
KLAUS FLEMING (tekee epäävän liikkeen kädellään).
EBBA FLEMING: Senlaista ennenkin jo huomasin ja äidin silmä harvoin erehtyy; mut tänään polvillansa Aunen eessä ma hänet tapasin ja kunniansa kautta hän vannoi omaks ottaa Aune neidin.
KLAUS FLEMING (hyvillään):
Vai on hän semmoinen jo huimapää —
EBBA FLEMING:
Mut huomaa "kautta kunnian", hän vannoi.
KLAUS FLEMING: Kun himot haastaa, lupaa kaikki mies, mut jälkeenpäin ei tarvis tuota muistaa.
EBBA FLEMING: On sekin oppi; mutta Pentti-herra nyt aateloitu on ja tuiki arka myös arvostaan ja perheen mainehesta.
KLAUS FLEMING: Niin, lempo soi, ei tuota vanhaa saitaa ees marski Fleming tohdi suututtaa — ma tarvitsen nyt kaikkein kannatuksen, kuu taisto Kaarlon kanssa alkaa kohta.
EBBA FLEMING: Mit' arvelet, jos luokse kuninkaan hän Puolaan laitettais? Ei liioin haittais, jos hovin tapoihin hän tutustuisi?
KLAUS FLEMING: Hyi, saakeli! Nuo metkut hovin herrain ne miehen parhaimman vie helvettiin!
EBBA FLEMING: Mut täällä vertaistensa naisten seuraa ei löydy hälle; siell' on Bielket, Sparret ja kaikki ylhäis-aateliset neidit — ja kerran täytyy naida hänenkin.
KLAUS FLEMING:
On aikaa vielä.
EBBA FLEMING:
Varmat ollaksemme, ett'ei hän säädystänsä horjahtais — sä muista veljeäsi, jalo marski — vois Aunen naittaa ehkä Gottschalkille?
KLAUS FLEMING (katsoo ihmetellen Ebbaan): Sä olet viisas, Ebba, sangen viisas; jos housut päälläs ois, niin valtaneuvos sa varmaan ammoin oisit ollutkin! Sep' oiva tuuma! Silloin Pentti-herra ois arvollensa vallan sopivasti myös sukuun liitetty ja vaara poissa. No, lempo soikoon, vielä tänään tahdon ma jutun alkuun.
EBBA FLEMING:
Turhaa liika kiire.
Jos näät ei Gottschalk häntä rakastais?
KLAUS FLEMING:
On yhtäkaikki — poikanulkin täytyy;
ei rakkautta tunne kirjatoukat.
Se olkoon päätetty; ja Juhana?
No, ehk' on hovi hälle hyvä koulu.
(Torven ääni kuuluu).
Ken torvin tulostansa ilmoittaa
kuin ois hän ruhtinas tai sota-airut?
EBBA FLEMING:
Siis jompikumpi varmaankin hän lie
ja arvon mukaan vastaanotto olkoon.
Ma tulta tuon, mut vartijat sä kutsu! (Pois).
HOVIPOIKA (tulee): On Puolast' tullut viesti kuninkaalta, hän kysyi kohta teidän ylhäisyyttä.
KLAUS FLEMING:
Ken on hän? Missä merkki kuninkaani?
HOVIPOIKA: On Lindorm Bonde nimensä ja tässä (antaa sormuksen) hän merkin lähettää.
KLAUS FLEMING:
Vai Lindorm Bonde —
häll' linnahan on pääsy aina vapaa.
(Hovipoika pois, Fleming menee ovelle).
Hoi, Pekka Juusten!
PIETARI JUUSTEN (astun heti sisään):
Tässä, jalo marski!
KLAUS FLEMING (komentavasti, lyhyesti): On arvon mukaan vastaanotto viestin, hän saapuu asioissa kuninkaan.
(Pietari Juusten. Palvelijat valaisevat huoneen upeilla haarakynttilöillä. Fleming istahtaa nojatuoliin. Torven ääni ja rumputus kuuluu pihalta. Kohta avautuu ovi, kaksi hovipoikaa sisään ilmoittaen: Lähettiläs kuninkaalta, jalosukuinen herra Lindorm Kaarlenpnika Bonde; hovipojat asettuvat molemmin puolin Flemingin nojatuolia; kohta heidän perässään Pietari Juusten, paljastettu säilä kädessä ja neljä huovia, jotka seisahtuvat molemmin puolin ovea muodostaen kujan, jota myöten rientää):
LINDORM BONDE (komeassa ratsuväen puvussa ja nahkainen kotelo vyöllä): Ma Majesteetin tervehdykset teille tuon Warsovasta; käskyt kuninkaan tää salkku sisältää. (Antaa salkun).
KLAUS FLEMING (on Bonden tullessa noussut ylös): Siis tervetulleeks ma teidät Turkuun lausun, jalo herra! (Viittaa istumaan). Kai vieraaksemme linnahan te jäätte, on matka Warsovasta tänne pitkä!
LINDORM BONDE: Mun tänään vielä täytyy Tukholmaan, myös herttualle kirjeitä on mulla. Vaan anteheks jos suotte, jalo marski, ma ehkä tunnin verran levähtäisin.
(Ebba Fleming tulee).
KLAUS FLEMING (esittää):
Mun puolisoni Ebba! Lindorm Bonde!
EBBA FLEMING (jonka kättä Lindorm Bonde rientää suutelemaan): Ma toivomuksenne jo kuulla ehdin, mun teille tietä näyttää suvaitkaa.
(Ebba Fleming ja Lindorm Bonde pois perälle; Fleming viittaa Juustenia poistumaan, samoin hovipoikia, jotka kaikki menevät).
KLAUS FLEMING (yksin; menee kirjoituspöydän ääreen ja avaa salkun, lukee kirjeen tarkasti ja väliin hyväksyvästi hymähdellen):
Ahappas nyt, te viekkaat neuvokset, ja sinä kruununahnas herttuani — täss' onkin purra teille karvas tatti! Nyt valtakirja mull' on Suomenmaahan kuin herttualla Ruotsin ohjaksiin — ja molemmilla yks on kuningas. Mut valtaa kuninkaan jos uhataan, niin väkivaltaa käsketään mun käyttää, Mua Turunlinnaan pääsemästä estää sa käske vielä nuoren herra Klaun — ja Kurjen käsiin siirtää sotavoimat sä koita toiste, "moukkain kuningas!" Nyt voit sa tulla kohta itsekin ja vaikk: ois henkivahtis helvetistä, niin korvennan ma heidät sittenkin. (Lukee jälleen, miettii). Hm, lisäys tuossa on kuin puussa pahka — sen täytyy pois, jos rungon suoraks tahtoo, Mun sotavalmiin' olla käsketään ja sentään huotaa kuormaa talonpoikain Se ei käy laatuun; heidän täytyy kestää, nyt juuri täytyy, vaikka kynsillään ois jyvät maasta heidän pengottava. Luo herttuan ei saisi heitä päästää — no, sen vaivan heiltä kyllä koitan säästää. Vaan merkillistä, aina vain mun mieleen tuo unen kauhu myrkyn lailla kiertää; se mitä tiennee? missä viipyy noita?
HOVIPOIKA (tulee oikealta):
Tääll' lähetystö taas on talonpoikain.
KLAUS FLEMING (äkisti kääntyen):
Keit' ovat he ja mistä kaukaa tulleet?
HOVIPOIKA: On Ilkka toisen nimi, Kontsas toisen, he Ilmajoelta hiihtäen on tulleet.
KLAUS FLEMING:
Siis Pohjanmaalta. Miltä näyttää miehet?
HOVIPOIKA: On puku moukan, mutta katse ylväs kuin sen, jok' käskemään on tottunut.
KLAUS FLEMING:
No, no, se nähdään, kuka käskee täällä.
Tuo sisään miehet!
(Hovipoika pois).
Hm, ma pidän siitä,
ett'ei he laukkaa luona herttuan.
(Jaakko Ilkka ja Yrjö Kontsas, talonpoikaistamineissaan tulevat,
lakit kädessä; ovensuuhun he pysähtyvät kumartaen marskille,
joka on noussut ylös ja istahtanut uunin edessä olevalle rahille).
JAAKKO ILKKA:
Jumalan rauha teille, riikin marski!
KLAUS FLEMING (selin tulijoihin): Myös terve teille, kunnon pohjolaiset! Kai sato parempi on nyt siellä saatu kuin viime vuonna? Sitä tarvis onkin, kun talvi siellä täytyy huovein viettää — ja kuka tietää, ehkä lisää saatte.
JAAKKO ILKKA: On kato tullut yli Pohjanmaan, me silkkaa pettua jo syödä saamme ja tietköön Luoja, kuinka talvi päästään.
KLAUS FLEMING: Tuon vanhan virren ennestänsä tunnen mut anna tulla, virtes loppuun laula!
JAAKKO ILKKA: Nyt jalkamies jo kolmen talonpoian ja huovi kuuden miehen niskoill' on. Ei säily omaisuus, ei ihmishenki, kun Kurjen joukkoon kotihuovitkin on liittyneet ja uusi knaappivalta jo elämöi kuin Suomen aatelisto ja maata ryöstää virkamiesten kanssa.
KLAUS FLEMING: Sa jätä rauhaan Suomen aatelisto — mut mitä tahdotte te multa?
JAAKKO ILKKA: Te, armollinen herra, hallitsette nyt Suomenmaata; myöskin Pohjanmaalla on teillä tuomarina ylin valta — siks tultiin etsimähän turvaa teiltä; jos helpoitusta ei, niin oikeutta ja vapautusta ryöstövallan alta.
KLAUS FLEMING (ivallisesti): On kieles liukas niinkuin jouruämmän ja lailla rasvan virtaa voivotukset; tuo onko kieltä aimo pohjolaisen, joit' ylistetty miehiksi on mulle kuin sotasankareita kaikki ois. Min kestää Suomen miehet nurkumatta, sit' eivät kestä pohjolaiset — ämmät!
JAAKKO ILKKA (ylpeästi): Min sallii oikeus taikka käskee laki, sen kestänyt on aina Pohjan mies, Mut vääryyttä ei pohjolainen kärsi ja vapaus kalliimp' on kuin henki hälle.
KLAUS FLEMING (vihastuneena ylös hypähtäen): Sä käytät kieltä, mies, ja suutas soitat kuin oisit aatelissa opin käynyt — sä olet moukka, paina mielees se, tai kalliin vapautes voi pahoin käydä.
JAAKKO ILKKA: Niin, pelkkä moukka vain ja talonpoika, mut orja en, en edes kuninkaan, kun Ruotsin lait ma kerran noudatan.
KLAUS FLEMING (polkaisten jalkaa): Suus kiinni, mies! Näät sinun lakikirjas on käsky kuninkaan ja minun, marskin! Kun käsken minä, tahto kuninkaan on siinä teille. Turva valtakunnan ja Ruotsin hallitsijaa voidellun on kalliimpi kuin teidän leipäkyrsät ja kymmenkunnan ruikuttajan henki. Mut vapaus palkka vain on aatelin, ei talonpoian; tää on vapaa silloin, kun täyttää käskyt, jotka herra antaa — ja herra tässä maassa olen minä.
JAAKKO ILKKA:
Siis teidän luvallanne ryöstää huovit?
KLAUS FLEMING:
Sä kutsut ryöstöks, mitä veroks minä.
JAAKKO ILKKA:
Ja tätä ryöstöaikaa kestää vielä?
KLAUS FLEMING:
Niin vaatii turva isänmaan ja kruunun.
JAAKKO ILKKA: Ei kuormaa raskaampata kestä kansa, ja muualta siis etsii oikeuttansa —
KLAUS FLEMING (sävähtäen):
Vai niin, ja mistä sitten?
JAAKKO ILKKA (tyynesti): Herttualta, jos suoraan haastaa saan.
KLAUS FLEMING (uhkaavana):
Niin, anna tulla!
JAAKKO ILKKA:
Häll' onkin toinen mieli rahvahasta —
KLAUS FLEMING (yhä uhkaavammin):
Vai on. Ja sitten?
Jaakko ILKKA: Hän on kansan mies ja noudattaa hän tahtoo Ruotsin lain ja oikeuden. —
KLAUS FLEMING (kiivaasti): Sä tiedät kyllä, mies, voi moinen puhe sulle henkes maksaa, ja sentään uskallat! Siis takanas on varmaan voima sua mahtavampi —
JAAKKO ILKKA:
Niin on.
KLAUS FLEMING (vilkkaasti): Ahaa, siis tunnustuksen vihdoin saan, herttua, sun vehkeistäsi. — Puhu, jos henkes kallis on. Siis teitä tänne on yllyttänyt kuka?
JAAKKO ILKKA (lujasti): Tieto varma, ett' onpi puolellamme lait ja oikeus.
KLAUS FLEMING (raivostuu) Sä lieruhäntä kettu luikerrat ja ilmitotuuttakin peittää aiot, kun selvään tiedän juonet saatanan, joill' onkii teitä Kaarlo verkkoihinsa, Mut siitä leikistä mä lopun teen ja kautta perkeleen, sun tunnusteille ma kohta saada voin — (ottaa askeleen): Hoi, Juusten, tänne!
PIETARI JUUSTEN (ilmestyy heti ovelle):
Täss' olen, marski!
(Ebba rouva on myös kiiruhtanut sisään perältä).
KLAUS FLEMING (kuohuksissaan): Tuota talonpoikaa kuin koiraa ruoskia sa huovein anna, hän kunnes tunnustaa. Jos se ei auta, niin vaatteet paitaan hältä riisukaa ja sitten tornikuoppaan, mars!
(Juusten empii).
KLAUS FLEMING:
Sä etkö kuullut? miksi töllistelet?
PIETARI JUUSTEN (hämillään): On lunta maassa, kylmä ulkoisalla ja kuopan täyttää vielä ruumislöyhkä?
KLAUS FLEMING (Ilkkaan kääntyen);
Sa kuulet itse. Miksi tollotat
kuin mykkä nyt, vaikk' äsken kieles lauloi?
Siis teitä käski —?
JAAKKO ILKKA (Lujasti):
Usko oikeuteemme.
KLAUS FLEMING (ärjästen):
Vie ruoskittavaks mies ja tornikuoppaan —
ois hälle liika armo hirsipuu!
Sa kuulit käskyn?
PIETARI JUUSTEN (viittaa kaksi huovia eteisestä):
Sitokaa tuo mies!
JAAKKO ILKKA (on sisällisessä kuohustilassa, vaikka ulkonaisesti tyynenä seisonut eteensä tuijottaen; nyt oikaisekse hän suoraksi, panee sinisen lakin päähänsä ja lausuu Flemingiin tuijottaen):
Voi Ilkka kuolla oikeuden tautta, (Osoittaa sormellaan marskia). mut Herra kostaa sulle kansan kautta!
(Huovit vievät Ilkan. Juuston jää katselemaan Kontsasta, joka koko ajan on äänetönnä sivummalla seisonut).
KLAUS FLEMING (sävähtäen Ilkan sanoista ja poispäin kääntyen; itsekseen): Nuo laihat kasvot … niin, ja sinilakki ja katse kamala kuin haudan alta… ne olen ennen nähnyt. Missä? missä? Haa, uni kauhea ne näytti mulle! (Huomaa Ebba rouvan). Mut miss' on Juhana ja missä noita?
EBBA FLEMING: Käy myrsky ulkona, ei kuulu heitä — ma huoviparven etsimään jo laitoin.
KLAUS FLEMING (tyynempänä):
Se hyvä On.
(Huomaa Juustenin jääneen)
Sa mitä varrot vielä,
kun kerran käskyn sait?
PIETARI JUUSTEN (viittaa Kontsaaseen): Tuo mieskö myöskin saa saman kohtalon kuin kumppalinsa?
KLAUS FLEMING (kummissaan): Ken on hän! (Kontsahalle) Mitä tahdot täältä sinä, kun suut' et auki saa? Sä ootko mykkä tai mielipuoli? Mutta asias jos sama on kuin hurjan kumppalisi, niin tiedät tuomios! Ma käsken, puhu!
YRJÖ KONTSAS (astuu totisena ja lujana esille): Niin, kumppalina hälle (Viittaa ovelle, josta Ilkka vietiin). tänne läksin, kun muut ei Turkuun tulla tohtineet —
KLAUS FLEMING (naurahtaen):
Vai eivät tohtineet? Siis pelkäsivät?
YRJÖ KONTSAS:
Ja turhaks sanoivat he reissun tänne.
KLAUS FLEMING:
Se onkin turha.
Yrjö KONTSAS: Sen nyt mä näin ja uskoin ennenkin. En niillä teillä kuin Ilkka käy.
KLAUS FLEMING:
Vaan mitä tahdot sinä?
YRJÖ KONTSAS:
Ma Herran teillä käyn.
KLAUS FLEMING (ivallisesti): Vai pappi siis, vaikk onkin puku halvan talonpoian? Jo täysi vastus tääll' on entisistä enk' ole uskonriitaisella päällä; siis kotiis käy ja hoida Jumalas kuin katsot parhaaks, sit' en kiellä sulta.
YRJÖ KONTSAS:
En ole pappi —
KLAUS FLEMING (paremmalla tuulella): Etkä pippi, hyvä; siis pappein elkehistä valitat! Sä puhu vain! Ne lemmon mustahännät kai tahtoo vanhat kirkonmenot muuttaa?
YRJÖ KONTSAS:
Niin, kirkonmenot toisiks tahdotaan —
KLAUS FLEMING (hyvillään); Ahaa, ma arvasin! Kas siksi juuri on teihin suuttunut myös taivaan Herra ja näljän kauhuilla nyt rankaisee. Mut syy on pappein, piispan, arkkipiispan!
YRJÖ KONTSAS (kummissaan):
Ei meillä mitään muuttaa papit tahdo.
KLAUS FLEMING (myöskin kummastuneena):
Mut kukas piru siellä räiskää sitten?
Vai oisko miehet viekkaan herttuan
jo senkin aseeksensa vainunneet?
YRJÖ KONTSAS (rohkeasti): Niin oikein, piru häll' on mielessänsä, jos kyllä joskus kieli mettä keittää.
KLAUS FLEMING (uteliaana): Kas niin! Ken on hän? Kyllä marski Fleming sen konnan keittää, usko pois se, mies!
YRJÖ KONTSAS (iloissaan): Siis siinä turhaan teitä pelkää kansa; sep' oivaa, silloin loppuu käskyvalta myös vouti Abram Melkiorinpoian!
KLAUS FLEMING (nolona hämmästyksestä):
Häh, mitä hourit?
YRJÖ KONTSAS: Se on uusi vouti, jonk' kesä kiusaksemme meille toi; hän kehui suosiosta Sigismundon ja marski Flemingin; mut valehdellut se onkin, konna! Viekas jesuiitta ja kansan syöpä, nyt hän kiikkiin joutuu.
KLAUS FLEMING (vakavana, käskevänä): On tässä erehdys; tuo uusi vouti on tullut sinne kautta kuninkaan ja minun myöskin. Hän on kelpo mies ja kirjat häll' on itse kuninkaalta.
YRJÖ KONTSAS (ihan hämmästyksissään):
Se on siis totta sittenkin —
KLAUS FLEMING (kuten äsken): Niin on. Ja nyt kun tahdon tiedät kuninkaan ja minun, tiennet kai sä itses käyttää ja muita ojentaa, jos tarvis vaatii. Kuin niille käypi, jotka uhkailee, sä äsken näit, se kerro kotonas. Ja nyt saat mennä!
YRJÖ KONTSAS (hämmennyksissään): Kiitos armostanne, mut vielä tahtoisin —
KLAUS FLEMING (kiivaammin): Ma sanoin: mene! ei uskonriitoihis mull' ole aikaa!
YRJÖ KONTSAS (menee Juustenin lykkäämänä, mutta ovella hän kääntyy ja huudahtaa): Sen sanon, minkä sanoakin vannoin: "tie helvettiin käy jesuiittain kautta!"
PIETARI JUUSTEN (hänet ulos lykäten):
Mars! sanon minä. (Menevät).
KLAUS FLEMING: (nauraa): Hahhahhaa, tuo raukka on tuhma pässi, siksi saa hän mennä!
EBBA FLEMING (lempeästi): Hän talonpoik' on yksinkertainen, mut uskostaan on arka tuhmakin; ma siitä iloitsen, kun raukan päästit.
(Tulee lähemmäs, laskee kätensä nojatuolissa
istuvan marskin olkapäälle).
Vaan toinen raukka, laske hänkin pois, näät onhan vaimo, lapset hälläkin.
KLAUS FLEMING (jäykästi): Sä ällös sekautuko näihin, Ebba; ma tiedän, miksi häntä rankaisen: näät hän on toista maata, luja luonne ja mieleltänsä röyhkeä ja uljas kuin kaikki pohjalaiset nuijapäät. Hän varmaan yllyttäjä kansan on tai lienee suoraan Kaarlon kätyreitä. On viisain se, ken vaaran vangitseepi.
EBBA FLEMING (ylpeästi): Niin kauvasko on todellakin tultu, ett' yhtä moukkaa pelkää marski Fleming?
KLAUS FLEMING: Ei yhtä sataakaan, mut kansakuntaa, ei kansaa myöskään, mutta ruhtinasta.
EBBA FLEMING (viekkaasti):
Ja miehet tärkeimmätkö tänne Turkuun
hän lähettäis, kun marski Klaun hän tuntee?
Niin tuhma ei hän liene, Kustaan poika!
KLAUS FLEMING (epäillen): Hm, totta kyllä; mutta säilyttää ma hänet tahdon, kunnes noita-akka on mulle selvityksen antanut.
EBBA FLEMING (iloisemmin): Mut kuoppatorniin hänt' ei tarvis heittää, se tieto unen veisi multakin — kai muukin tyrmä raukalle jo riittää?
KLAUS FLEMING (leppoisemmin):
No, olkoon menneeks, sinun tähtes, Ebba!
Hoi, Juusten!
(Juusten ilmestyy ovelle).
Tuo lurjus äskeinen,
voi tällä kertaa helpommalla päästä.
Sä ymmärrät?
PIETARI JUUSTEN (iloisesti):
Oi kyllä, jalo marski! (Pois).
KLAUS FLEMING:
Ja kuink' on viestin laita? Nukkuu vielä?
EBBA FLEMING:
Hän pyys jo äsken päästä hyvästille.
KLAUS FLEMING:
Ei varrottaa saa sanaa kuninkaan. (Ebba-rouva pois).
Hoi, Juusten! (Juusten ilmestyy).
Lindorm Bonde lähtee,
siis ratsu hälle — sekä kunniaa!
(Juusten viittaa huoveille, jotka asettuvat samaan asemaan
kuin tuonottain. Hovipojat niinikään marskin nojatuolin
taa; Lindorm Bonde tulee perältä Ebba rouvan saattamana).
EBBA FLEMING:
Ma jalon vieraan tuon; mut häll' on kiire!
KLAUS FLEMING (juhlallisesti): Te anteeks suokaa mulle, jalo herra, jos teitä viivytin; niin mielellänsä tää linna kauvan teitä kestitsis, sen kunnian jos meille sallisitte.
LINDORM BONDE: Mä kiitän tarjouksesta, marski Fleming, mut viestit kuninkaan on pääskyn laiset.
KLAUS FLEMING: Ma huomaan, ett' on oikein Majesteetti taas miehen valinnut.
LINDORM BONDE: Siis kiitokset ja hyvästit ma lausun. Aika rientää ja mua vartoo Kaarlo herttua. (Hyvästelee).
KLAUS FLEMING (puoli-ivallisesti):
Mun nöyrät terveiseni herttualle!
(Lindorm Bonde poistuu huovien kunniaa tehdessä. Mutta ennenkuin nämä ovat ehtineet pois, tulee Juhana lykäten vahtikujaa myöten edessänsä takkutukkaista, harvahampaista, repaleista ja pelonalaista noita-akkaa, jonka tieltä sotamiehet säikähtäen väistyvät syrjään).
JUHANA FLEMING (iloisesti): Kas tässä noita saapuu kunnialla kuin ruhtinas tai viesti kuninkaan!
KLAUS FLEMING (antaa huoveille ja hovipojille merkin poistua).
JUHANA FLEMING: Mut lujass' oli akka; väkisellä mun täytyi tuoda hänet; huoviraukat, nuo jotka tuleen syöksyis lampahina, ei tohdi eukkopahaan kiinni käydä. Ma ruojan yksin toin ja siksi viivyin.
KLAUS FLEMING: Ma sua kiitän. Pojaks Flemingin tää mielen uljuus sinut taaskin näyttää.
NOITA: Niin, Fleming on hän, raaka, rautakoura kuin isävainaasikin, kansan peikko ja kiusa rahvaan, ahnas Eerik herra.
KLAUS FLEMING (ärjästen): Sä kitas kiinni pidä, herjauksistas saat muuten roviolle käydä, noita! (tyynemmin) Mut tällä kertaa taitos tarvitsen, jos voinet selvittää sä unennäyt.
NOITA (nauraa ilkeästi): Hahaa, vai noitaan turvaa rautamarski — sit' ei sun isäs tehdä tarvinnut.
KLAUS FLEMING: On sama mulle. Koittaa nyt ma tahdon, jos Pohjanmaalta lappalaisten taidon sa omistat kuin kaikki kansa väittää. Sä voitko selvitellä unennäyt?
NOITA (viekkaasti): Jos unes hyväks on, ei taito riitä, ma voimat pimeyden vain hallitsen.
KLAUS FLEMING (synkästi):
Lie hyväks taikka pahaks, sit' en tiedä.
Mut kauheaa se oli; hapset pystyyn
mun nousee vieläkin, kun muistelen.
NOITA: Sen kuulla tahdon, mutta kahden kesken ja pimeämpi täällä olla täytyy, jos mieli unten hengen sikiöineen mun käytettäväks säilöistänsä tulla.
JUHANA FLEMING (isällensä): Tuon noidan juoniin, lempo soi, en luottais; hän vihaa meitä, tahtoo turmaa meille.
KLAUS FLEMING:
Ken rakastaa, hän valhetella voi,
vain vihamiehet lausuu totuuden.
Ma tahdon totuutta, en mairitusta —
ja munan neuvoja ei kanan tarvis.
Te poistukaa ja (huutaa) Juusten!
(Juusten ilmestyy).
Valot pois, yks tuohus riittää!
(Ebba Fleming ja Juhana menevät, palvelijat vievät kynttilät, paitse yhden, joka jää uunin reunalle. Fleming ja noita jäävät kahden kesken, edellinen istuen nojatuolissa, niin että hän on varjossa, noita oikealla, matalalla rahilla, jotta hänen vilkkaat kasvonsa tulevat selvästi näkyviin).
KLAUS FLEMING:
Ma nukuin —
NOITA (keskeyttäen):
Yölläkö?
KLAUS FLEMING: Ei, päivällistä. Sen aikaa, minkä sotaratsu juo, kun janoissansa palaa taistelusta, ma lienen nukkunut; ja unissani ma vastaan vihollista ratsastin ja huovijoukot riensi jäljessäni. —
NOITA:
Ken oli vainolainen?
KLAUS FLEMING; Sit' en tiedä ja tiedon siitä juuri tahdonkin, Mut loppuun kuule! — Yöksi leirit teimme ja kaikki nukkui, paitse vahtimiehet. Ma kuulen huutoja — ja kalvakkaana mun Aksel Kurjen huovi herättää ja sanoo tulleen viime tuomiomme, kun taivas palaa, kuolleet ruumiit veisaa ja tulten liekit koko ilman täyttää. Ma syöksen ulos, miekka huotrasta ja valmiin' itse perkelettä vastaan. Se totta oli: Herran taivaat lieskas ja puiden latvat pohti, lumi puunti ja tahmas hurme lanttopaikat täytti; mut kinoksista tuhat silmää kiilsi, kuin kissansilmät kiiluu pimeässä ja tuhat laihaa kättä, suonikasta sielt' ojensivat luiset sormipiinsä kuin kotkan kynnet koukkuiset ja käyrät. Mut yli muiden, lumikummun päältä näin laihan miehen, päässä sinilakki, ja silmät kauhun lieskaa syytäväiset — ja suunsa musta veisas Herran virttä ja noista silmistänsä myrkkynuolen hän ampui rintaani, mun voimat petti ja lailla akkain vaivuin tainnuksiin. Mut tainnuksissa virren äänen kuulin, se paisui, paisui Herran pasuunaksi — ja kylmään hikeeni ma heräsin.
(Äänettömyys).
NOITA:
Tuon unen taivaan Herra itse laittoi!
KLAUS FLEMING (äskeisissä mietteissään): Niin merkillistä: siitä herätessä ma tosiaankin virren veisuun kuulin.
NOITA (vilkkaasti):
Se mistä tuli?
KLAUS FLEMING: Hämäläinen moukka vain vankityrmässänsä lukkaroi!
(Äänettömyys).
NOITA (joka hetken on istunut silmät kiinni ja laihat kädet suorina polvien välissä riippuen, ikäänkuin itsekseen):
Se nuoli sisäpuolelt' ammuttiin ja omantunnon myrkkykärjen kantoi!
KLAUS FLEMING:
Sa mitä höpöttelet, vanha noita?
Jos kielt' et selvempää sä osanne,
niin tarpeeton on moinen koru sulla!
NOITA: Siis tahdot tietää, mitä henget haastaa ja salavoimat korvan kalvoon kuiskii?
KLAUS FLEMING: Ma tahdon totuuden; jos sen sa tiennet, se kerro, vaikka karvas ois se mulle!
NOITA: Siis syytä itseäs, sä marski Fleming: kun sinun tähtes verta syyttömäin jo hanget hohtaa, purot purppuroi, kun aidanseipäät kasvaa ihmispäitä ja vesi maljassasi hurmeeks muuttuu, kun ratsus ruumiisihin kompastuupi ja maa kuin kuollut lepää jalkais alla, kas, silloin mainees oot sa kukkulalla — mut suistut nuolesta, min itse ammut!
(Noidan puheen aikana on valo vähennyt, niin että huoneessa on melkoisen pimeä).
KLAUS FLEMING (ylös kavahtaen): Suus kiinni, hurja, harvahammas noita, sun kieles ilman saastuttaa kuin myrkky, se nostaa sielussani mustat voimat ja kynnet kasvattaa kuin tiikerille, (Vetää miekkansa). Sun tapan ensiks, niinkuin kuppa lutkan, sa rovioltai ilman myrkyttäisit!
(Yrittää noitaa kohti, joka parkaisten
pakenee nurkkaan ja huutaa sieltä)
NOITA:
Jos tapat mun, et totuutta voi tappaa!
KLAUS FLEMING (yhä säilä pystyssä):
Sun kurkkuus kuitenkin sen telkeän!
(Samassa syöksee sisään Ebba-rouva,
Juhana ja Juusten tuohusten kanssa).
EBBA FLEMING:
Et naisen vereen säilääs saastuttane!
KLAUS FLEMING (ärjästen); En naisen, en, vaan epäsikiön, mi perkeleelt' on helvetistä päässyt, ma tahdoin herrallensa palauttaa. Mut jääköön tekemättä; roviolle sun piispan rengit kyllä toimittaa ja sanas syöt kuin koira silloin, lutka!
NOITA:
Ei pala totuus rovionkaan päällä!
KLAUS FLEMING: Mut toki itse palat, koiran ruoka — Vaan piispallekin oisit liika riemu! ja siks sun säästän! Mutta ilman korpit sun riettaat silmäs nokkii elävältä; ja kieles leikkautan kuin varvaskänsän, jos siitä hiiskahdat, mit' olet kuullut. (Juustenille). Vie pois tuo saatana mun silmäin eestä tai ruoskin rutkaleelta itse hengen!
(Juusten viittaa huoveille, jotka vievät noidan pois, itse seuraa hän jäljessä).
JUHANA FLEMING: Ma sanoin äsken, isä: varo noitaa — hän meitä vihaa, sen hän itse myönsi.
KLAUS FLEMING: Sun neuvojas en tarvitse, en kysy — sa laita kapinees, sun Puolaan täytyy.
JUHANA FLEMING (hämmästyen):
Mun Puolaan? Nytkö?
KLAUS FLEMING (lujasti):
Nyt tai kohta, niin.
EBBA FLEMING (hämmästyen hänkin):
Mut mitä kummaa kertonut on noita?
KLAUS FLEMING:
Ma tiedän sen ja sentään yksi liikaa
jo siitä tietää.
(Juhanalle).
Käske Gottschalk tänne!
(Juhana yrittää sanomaan jotakin, vaan tyrehtyy
marskin katseesta, kumartaa ja menee).
EBBA FLEMING: Et ennen salannut sä mitään, Klaus, kun kysyi Ebba. Mutta nyt? —
KLAUS FLEMING (tylysti):
Sen teen —
ei naisten tarvis ole kaikki tietää.
Lien kertonut jo liiaksikin sulle.
EBBA FLEMING (ylpeästi):
Tuot' en ma uskois, jollen itse kuulis.
Ma oonko koskaan marskin pettänyt?
KLAUS FLEMING:
En puhu siitä nyt.
EBBA FLEMING: Vaan minä puhun; ma tahdon tietää, miksi juuri nyt sa laittaa Puolaan aiot Juhanan? Tuo lemmenjuttu, sekö mieltäs painaa?
KLAUS FLEMING: Ma hänen lempijutuistansa viis, mut hän on vesa suvun viimeinen ja turvaan parempaan ma hänet tahdon.
EBBA FLEMING:
Siis pelkäät sotaa taikka onnettuutta?
KLAUS FLEMING: Sa elä kysy, mit' en itse tiedä; mut paha enne vaivaa sieluani.
(Gottschalk tulee).
GOTTSCHALK FLEMING:
Sa mua kutsuit, isä!
KLAUS FLEMING:
Niin ma tein —
sun mieltäs, tietojas ma tarvitsen.
(Ebballe).
Sa jätä meidät kahden kesken, Ebba!
EBBA FLEMING:
Kuin arvoitus on mulle marski Fleming! (menee).
KLAUS FLEMING (viitaten Gottschalkia istumaan):
Sa tunnet Aunen, Pentti herran tytön?
GOTTSCHALK FLEMING (säikähtäen):
Siis tiedät senkin, isä!
KLAUS FLEMING:
Mitä tiedän?
Ma tunnen Aunen, hän on kaunis tyttö —
GOTTSCHALK FLEMING:
Niin onkin.
KLAUS FLEMING:
Kaunis, hyväluontoinen —
GOTTSCHALK FLEMING:
Ja lämmin niinkuin päivä sydämeltään.
KLAUS FLEMING: Ahaa, vai niin, sa tunnet sydämenkin, siis häntä rakastat?
GOTTSCHALK FLEMING:
Ma luulen niin.
KLAUS FLEMING:
Ja Aune, tietääkö hän tunteistasi?
GOTTSCHALK FLEMING:
Ne juuri tänään hälle ilmaisin.
KLAUS FLEMING:
Ja hän?
GOTTSCHALK FLEMING:
Mua lempii niinkuin minä häntä.
KLAUS FLEMING (naurahtaen mielihyvästä, itsekseen): Kas, lempo vie, kuin hyvin kaikki käypi! (ääneen) Ken rakastaa, se halaa naimisiin, sa ennen kevättä saat häitä viettää.
GOTTSCHALK FLEMING (iloisesti):
Kuin voisin kiittää sua, isä rakas!
KLAUS FLEMING: Ei kiittämistä, (mietteissään) Onni on se mulle, jos edes jonkun onnelliseks tehnen.
GOTTSCHALK FLEMING:
Mut Pentti herra?
KLAUS FLEMING:
Suostuu, takaan minä.
GOTTSCHALK FLEMING (yrittää nousta).
KLAUS FLEMING: Ei vielä. Yhtä seikkaa kysyn sulta, (Lyhyt äänettömyys). Sa seuraat sydäntäs, ma järkeäni, sa elät tunteissas, ma elämässä, mut elämässä sentään joskus tuntuu kuin pettäis pohja. Harvoin marski Fleming on vielä empinyt. Min käski tunne, sen järki myönsi; minkä järki käski, sen myönsi tunne. Neljää kuningasta tää käsi, sydän, nyt jo harmaa pää on aina kunnialla palvellut. Ma olen suora mies, en hoviherra, min häntä heiluu ruo'an antajalle. Ken kerran voideltu on kuninkaaksi ja kelle kuuluu valtakunnan kruunu, sit' olen seurannut kuin varjo miestä. Mut vallan ahnas, vaikka ylhäinenkin jos kurkkii kruunuun, sen ma maahan lyön. Se onko oikein, Gottschalk?
GOTTSCHALK FLEMING (kummastellen):
Varmaan, isä!
KLAUS FLEMING: Niin uskon itsekin. Mut riita syntyy mun tunteen välillä ja kylmän järjen, jos täytyy kansaa oman synnyinmaani mun lyödä maahan niinkuin sutten laumaa, kun hätää ruikuttain he niskuroi ja uhkaa minua ja kuningasta. Sa Gottschalk, kuinka tästä selviäisit?
GOTTSCHALK FLEMING:
On synnyinmaa ja kansa rakas mulle.
KLAUS FLEMING: Se onko rakkaampi kuin kuningas ja kuninkaalle tehty hengenvala?
GOTTSCHALK FLEMING: Sit' en ma tiedä. Mutta synnyinmaalle mies antaa valansa jo syntyessä. Voi maata sortaa julmat tirannit tai heikkopäiset, silloin nousee kansa ja suistaa tirannit kuin Kustaa Vaasa.
KLAUS FLEMING: Mut vanha Kustaa alta vieraan vallan hän maansa vapautti, se onkin toista.
GOTTSCHALK FLEMING: Vaan Englannissa Henrik kahdeksannen löi talonpoiat; samoin Ranskan, Saksan on kansa tiranneitaan vastaan noussut tai uskonvapauttansa puolustaissa on kera pappein käynyt voittoisasti; on kansan oikeus puoltaa vapauttansa.
KLAUS FLEMING: Ei ymmärtää voi rahvas vapautta, sen tuntee yksin vapaa aateli, mut rahvaan oikeus kuninkaan on käsky. — (Kävelee edes takaisin). Sa olet nuori, äitis kansanlapsi ja siksi harhaan vie sun haavehes. Ken tarttuu miekkaan vastaan esivaltaa, hän miekkaan hukkuu. Kurja mies on se, ken rahvaan luottaa suosioon: se on kuin ruoko, tuulten häilyttämä, tai niinkuin puu, min juuret maast' on irti.
GOTTSCHALK FLEMING: Mut maa on kansa; miehen luopion voi kansa hartioiltaan luoda pois.
KLAUS FLEMING: Niin luo, jos voi; mut jos on rautaa mies, niin ratsumieheen aina ratsu tottuu; ei olot miestä luo, vaan mies ne luopi. Ma tahdon siitä olla esimerkki.
PIETARI JUUSTEN (hätääntyneenä sisään syösten):
Voi, jalo marski! —
KLAUS FLEMING:
Mik' on hätä sulla?
PIETARI JUUSTEN (kuten äsken hätäillen): Tuo vanki, Ilkka, — viekas pohjolainen on meidän käsistämme karannut!
KLAUS FLEMING (ärjästen):
Te lemmon sikiöt! Ken hänet päästi?
PIETARI JUUSTEN: Ma käskyn jälkeen hänet tyrmään vietin, en kuoppatorniin; nyt kun illallista ois vanha linnanvahti tuonut hälle, niin oli lintu päässyt häkistänsä.
KLAUS FLEMING:
On mahdotonta!
PIETARI JUUSTEN: Tyrmän ikkunasta hän vaattehistaan tehdyn riepuköyden on laskenut ja siitä muurin seinää on maahan lipunut.
KLAUS FLEMING: Tuo viekas kettu ei muiden kaltaiselta näyttänyt; hän viisas on ja rohkea, se näkyy, ja hän on siemen, josta myrkky kasvaa. Hän viel' ei kauvas, konna, ehtinyt — sa huovit kohta käske satuloihin ja itse mukaan käy. Hän tänne saata, jos elävält' et voi, niin kuollehena; ma hänt' en kynsistäni päästä pois!
(Juuston pois).
GOTTSCHALK FLEMING:
Ja minkä tehnyt on hän rikoksen?
KLAUS FLEMING: Hän noit' on rahvaan yllyttelijöitä, joit' tahtoo kätyreikseen herttuamme ja aikoo kimppuhumme sitä tietä. Se otus kallis on, jos oikein näin, (Synkästi itsekseen). ja noita vakuutti mun mieltä siitä.
GOTTSCHALK FLEMING (seisoo hetken epäröiden, sitten päättävästi):
Siis lähden jäljillensä minä myös!
KLAUS FLEMING:
Niin, riennä vain sä kanssa Juhanan.
(Kohta kuuluu melua ja aseiden kalsketta pihalta. Torvet törähtelevät ja rumpu käy. Hetken perästä komennetaan "mars, täyttä laukkaa!" ja vähitellen palautuu hiljaisuus. Fleming on metelin aikana mennyt ikkunan luo katsellakseen lähtöä, mutta palaa sen vaiettua takaisin keskelle permantoa, seisoo hetkisen mietteissään ja lausuu sitten):
Vapautta rahvahalle! tahtoi hän — ja sehän onkin ajan sotahuuto, min nosti Wittenbergin hurja munkki. Tää myrkky uhkaa koko Eurooppaa, se saartaa Saksaa, ruhjoo Ranskanmaata ja yksin Espanjankin rautavalta jo järkkyy saumoistansa Hollannissa. Sen Kustaa Ruotsiin toi; ma ammoin jo näin myrkynsiemenen ja turman taimen. Näät valtakunnan laivaa rahvasko vois ajan aallokoissa ohjaella? Ei, lempo soi, se koht' ois haaksirikko kuin laiva, jolta puuttuu ruorimies. Sen oon ma itse nähnyt. Moukkain valtaan ei valtakuntaa koskaan usko mies. Ken niskuroi ja kun ei neuvot auta, niin niskat poikki, se on selvä sääntö. Se oikein ollut on, sen täytyy oikein olla, ja siis on mulla oikeus. Muut jos empii, niin toimistaan ei emmi marski Fleming!
(Esirippu alas).