TOINEN KÄYTÖS.
Toinen kuvaelma.
Jylhä metsäinen seutu Korpolaisvuoren alla, joka kohoaa etäämpänä mustalta ammottavine louhi-onteloineen. Maa on hienon lumen peitossa, yö muuten pimeä, paitse että kuu silloin tällöin vilahtelee pilvien lomista. Hiljaisuutta häiritsee vinkuva tuuli. Taampana kahden vuoren onkalon keskellä pieni, matala mökki, jonne oikealta tuleva ja etualalle päin mutkautuva polku johtaa. Näyttämö on hetkisen vallan tyhjä. Sitten tulee vasemmalta:
YRJÖ KONTSAS (kontti seljässä, puukko vyöllä ja sukset olalla): Niin oudot mulle on nää Suomen maat ja vanhan Turunlinnan jylhät seudut; en löydä tuonoista ma latuani tai lie sen tuiskuttanut umpeen pyry. (Panee sukset oikealle, puuta vasten). Kas tuohon lasken lylyt, sivakkani, kun jalat raukaisee jo taivallus ja näköäkin haittaa hiuka, nälkä. — Ei sanast' yksin elä ihminen, vaan syödä täytyy itse piispankin. Mut onpas eväät mulla! Ulvilasta sain toki rieskaleipää tullessani. (Ottaa kontin seljästään ja istahtaa kivelle). Kas täss' on ruo'at niinkuin ruhtinaalla ja nyt jos oltta vain ois särpimeksi, niin jaksais lylyään taas lykkäellä. (Syö, katselee ympärilleen). Mut mikä on tää paholaisen paikka, jonk' olen kiertänyt jo kahteen kertaan kuin jänis koirain eessä kykkiväinen? Tää liekin noidan notko, velhon vuori, kun tuolla ylhäälläkin vinkuu tuuli kuin luutavarsillansa noidat kiitäis! — Ma olen kristitty ja aamuin, illoin myös Herran huomaan itseni mä heitän; mut taikaa vastaan auttaneeko Kiesus? — Kai sentään vastataika varmin oisi? (Nousee ylös, katselee ympärilleen ja huomaa mökin). Mut, Kiesus auta, tuoss' on ihmismaja! Jos lienee asuttu, niin kysyn tietä ja kukaties sais siellä yötä olla; on matkanteko hauskemp' päivän aikaan.
(Jättää konttinsa kivelle, menee mökille päin, tarttuu oven ripaan ja kurkistaa pimeään pirttiin, mutta lyö heti oven kiinni ja tulee juosten etualalle).
Hyi, kelvottoman velhon pahnapaikkaa — sen siksi haistoinkin jo loitommalta, kun polku jalkopohjaa kihelmöitsi. Pääkallo ikkunassa — selvä merkki! ja oven kahva kyisen käärmeen raato — (sylkäisee) ptui rietas, saastojasi! Karsinasta näin silmät kiiluvaiset niinkuin ahman ja lerppakieli tippui ihmisverta! En tässä kauvan viipyä mä tahdo — pois lähden, vieköön vaikka Hornaan tie. (Ottaa konttinsa, jota sovittelee selkäänsä). Niin, tyhjään raukes matka marskin luo — sen muut jo ennusti ja itse uskoin, mut Ilkan kumppaliksi sentään läksin. Hm, Jaakko rukka linnan vankilassa ja raipoitettu mies, hän, Jaakko Ilkka! voi surkeutta synnin maailman! Mut tapas, lempo soikoon, miehen marski — sai nokinenä kerran sanat kuulla! Vai muka kunnon mies on meidän vouti, kun Viron sutten joutais syötäväksi! Mut uskoamme muuttaa ei hän tahdo, niin sanoi marski. (Risujen rasahdusta kuuluu). Mutta! metsä elää — nyt lähden lipettiin, kai saapuu velho!
(Rientää suksilleen ja aikoo poistua, kun näyttämölle oikealta läähättäen kahmaisee):
JAAKKO ILKKA (avopäin ja päällä ainoastaan punainen pusero ja siniset alushousut): Hoi, mies! Ken lienetkään, nuo sukses mulle saat antaa nyt tai maksas höyryää!
(Hyökkää Kontsaan niskaan).
YRJÖ KONTSAS (hämmästyneenä suksensa hellittäen): Häh? Siunaa Luoja, yönkö kummitukset tääll' liikkuu velhon luona vaiko oikein mun kuuli korvat: ootkos Ilkan Jaakko?
JAAKKO ILKKA (hämmästyen): Sa nimen oudon lausuit. Ken liet itse? (Katsoo tarkemmin). Niin totta koin ma elän, Kontsas veikko! Siis olet vapaa sa ja (Hypistelee Kontsaan vaatteita). vaate päällä, — mun leu'at vilusta jo lokattaa ja liian ohkainen on marraskuulla tää pukimeni.
YRJÖ KONTSAS (ottaa kontin selästään ja riisuu turkkinsa):
Kas tässä turkin saat!
(Katselee kuun valossa tarkemmin kumppaliansa).
Mut lempo vie,
on housut sulta unhottuneet, veikko!
JAAKKO ILKKA (naurahtaen): Ja lakki myös; näät marski Suitian hän meidän puolen päähineihin mieltyi.
YRJÖ KONTSAS: Voi sua veitikkaa! Vai avopäin sa heitit hyvästis; mut leikki sikseen: sa kuinka atimosta pääsit, kerro!
JAAKKO ILKKA: En tiedä liekö aikaa kertomuksiin, voi marskin huovit kintuilla jo olla. (Vilkasten ympärilleen). Kun sinut heitin, huovein valtaan jäin ja kuljin niinkuin kuoloon tie ois käynyt, näät ruoskittaahan tahtoi mua marski ja sitten kuoppatornin hautaan heittää, mist' ei lie monta vielä palannut.
YRJÖ KONTSAS:
Niin käski hän, sen kuulin; mutta kuinka —
JAAKKO ILKKA: Ma täällä oon? Niin, siinä onkin pulma, jok' ei oo selvä mulle itsellenkään. Mun huovit linnan vallin luokse vei — näät siin' on heillä vanha piinapaikka — ja mua suimittiin kuin kulkukoiraa!
YRJÖ KONTSAS:
Voi ettet lyönyt heitä suuta vasten!
JAAKKO ILKKA: Lyö itse, jos sa voit, kuin sua piestään. Mut sit' ei kauvan kestänyt, näät pappi tai mikä ollut lie, hän hätään riensi ja huovit karkoitti. Ma vietiin torniin, niin tuli käsky: ei, vaan tyrmään viekää. Ma sinne jouduin taakse telkimen; mut ikkunan kun muurissa ma näin, niin mietin kohta: vielä elää toivo! Ja heti ryhdyinkin jo tutkimuksiin: mies hoikka siitä mahtui; köysi vain, niin vapaana on jälleen Jaakko Ilkka!
YRJÖ KONTSAS: Mut sit' ei ollut ja jos oiskin ollut, niin entäs vahdit?
JAAKKO ILKKA: Täällä etelässä on illat pimeät; ma riisuin vaatteet ja niistä köyden tein ja alas luisuin.
YRJÖ KONTSAS:
Mut entäs vahdit, vallit, vallihaudat?
JAAKKO ILKKA: Sen tietköön Luoja, kuinka lienkin tullut — en tiedä itsekään, min ihmeen kautta — ma uin ja juoksin, juoksin, tässä olen!
YRJÖ KONTSAS:
Saat kiittää onnestasi taivaan Herraa.
JAAKKO ILKKA:
Niin, miestä neuvokasta Hänkin auttaa.
Sa pääsit nähtävästi helpommalla?
YRJÖ KONTSAS:
Niin tein. Ma ulos kohta heitettiin.
JAAKKO ILKKA: Ja niin nyt ollaan täällä; mutta peijakas, on varmaan huovit mulla kintereillä ja Tukholmaan mun täytyy, vaikka täynnä ois perkeleitä Ahvena ja manner. Nyt, Kontsas, suoraan luokse herttuan, niin meill' on takanamme tuima reissu. Sa paikat tunnet, koska yksin läksit?
YRJÖ KONTSAS: En opasta ma marskiltakaan saanut — ja tie on pystyyn noussut, noiduttu on varmaan kierroksille nämä tienoot. Kas tuoss' on pesä velhon, poppaäijän!
(Kuuluu ääntä oikealta).
JAAKKO ILKKA:
Ken tulee? Huovit jos, niin perii hukka.
YRJÖ KONTSAS (on katsellut sinnepäin): Ei, vanha akka sieltä yksin puittaa, ja ähkii, tuhkii tullessaan kuin hullu — hoi, piiloon Ilkka, siin' on velho itse!
JAAKKO ILKKA (vetäytyen Kontsaan kanssa vasemmalla olevan kuusen varjoon): Ma pelkään huoveja, mut muita en — ja olkoon akka vaikka pirun äiti, niin kysyn tietä hältä Tukholmaan.
YRJÖ KONTSAS (puun takaa):
St! Hiljaa! anna esiin velhon tulla!
NOITA (tulee ähkien ja itseksensä uhuen): Taivaat lieskaa ja valtameret kiehuu … ja tässä kiehuvassa kattilassa hän vielä keitetään ja paistetaan… Vanha piru itse seisoo sarvipäineen ja kaviojalkoineen vartaan varressa … kaikki pienet punapäät tanssivat luurankojen kanssa kilpaa sen rovion ympärillä ja tulta kohentelevat … hännät heill' on kohennuskeppinä, ne kun eivät tulessakaan pala … ja syttyinä on toisia verimatoja ja pyöveleitä, jotka rautaisen haarniskansa sisässä korventuvat ja kärventyvät karvoineen korvineen kuin paistinpannussa … (yrittää mökillensä, huomaa jälkiä lumessa, haistelee oven kahvaa, nuuskii ilmaa).
YRJÖ KONTSAS (hiljaa Ilkalle): On kamalat tuon riettaan miettehet — pois lähtään täältä, muuten pahoin käypi!
JAAKKO ILKKA (samoin Kontsaalle):
Mut kelle toivottaa hän moisen kuolon?
Kun ruoja vain ei söis, niin kysyis tietä! —
NOITA (vaanien); Täällä haisee ihmisen veri ja näkyy tasajalkaisen jälkiä… Ne ovat kaukalaisia, kulkuroistoja, oma väki tänne ei uskalla tulla ja pappihurtat ei pääse, sillä niitä varten olen taikani tehnyt… Onko hirtehisen puolakat tännekin kuononsa pistäneet?… Mutta kyllä minä silloin heidän sieramensa kutkuttelen… Parasta katsoa tupahan… Mutta jos likellä ovat mokomatkin mongertajat, niin säikytän ne loitommaksi näiltä mailta … (pärähtää kamalaan nauruun ja huutaa):
Huus karja laitumelle, kyys käärme kinosta myöten, sissis, sissis sisilisko, myys myyrä, myrkky myyrä, korpolaisten raato korpit, kaikki karja kalman eukon, vihoväki mannun eukon, huus, huus kaikkialle, näkymättä, nukkumatta, puhtaaks pankaa laitumeni, pistos sinne, pistos tänne, kannan alle, kynnen alle musta veri, myrkkyveri, kunnes maa on minun taasen, velhon valta, vuoren valta!
(Menee tupaan).
YRJÖ KONTSAS: Voi, Kiesus auta oman ristis kautta — jo tunnen jalkopohjat pöhöttyvän!
JAAKKO ILKKA: Niin pakkasesta, vaan ei taikatöistä. (its.) On sentään kauhun paikka seutu tää, mut rohkea on aina rokan syönyt, (ääneen) En pelkää velhoa, ma tietä kysyn hän minkä voi, kun teen ma ristin merkin.
(Tekee ristin merkin rintaansa ja mökille päin).
YRJÖ KONTSAS: En marskia ma tuonoin peljännyt, mut tuota vapisen kuin haavan lehti!
JAAKKO ILKKA:
Ei purematta nielle noitakaan!
(Menee mökille, hätkähtää nähdessään kamalat kuvat, mutta tehtyään ovella vielä ristinmerkin, tarttuu hän kahvaan ja avaa oven sanoen):
Nimehen Isän, Pojan, Pyhän hengen!
NOITA (sisästä):
Käy sisään vaan, sa Ilkka Ilmajoelta.
JAAKKO ILKKA (säpsähtäen kuin salaman iskusta):
Häh! Taivaan Jumalat! Ken … kuka Ilkka?
(Tointuen ja miehevästi).
No niin, sen nimen isältäni saanut olen,
mut mistä helvetistä tunnet mun?
NOITA (tulee ovelle): Ma tunnen kaikki, tiedän myöskin kaikki; sa eilen saavuit hiihtäin marskin luo, ja hätää pohjolaisten valittelit; sun marski ruoskitutti, vangitutti, sa karkasit ja oot nyt henkipatto! Ken sinut kiinni saa, hän palkitaan, mut ken sun pelastaa, hän ruoskitaan.
JAAKKO ILKKA (masentaneena):
Sa olet noita, kaikki on kuin sanot,
(Tempasten puukkonsa).
Mut kieles juorut kurkkuus kuivukoot!
NOITA (nauraa): Vai luulet velhoon asees pystyvän? — Mies, puukkos tuppeen! Pahaa en ma tahdo, näät sama kosto, sama vihan liekki kuin sinulla on mulla.
JAAKKO ILKKA: Kosta en, jos oikeutta teenkin Flemingille.
NOITA:
Nyt aiot Tukholmaan, mut tiet' et tunne.
JAAKKO ILKKA:
Vai senkin tiedät! Siispä näytä tie.
NOITA (osoittaa): Ja tuolla kuusen alla kyykyllänsä on sulla kumppalisi, Yrjö Kontsas?
YRJÖ KONTSAS (tulee puun takaa tehden ristin merkin):
Jos piru tuo ei ois, niin Luojaks luulis!
JAAKKO ILKKA:
Käy tänne, Kontsas, velhon veikkoseksi!
(Kontsas lähenee).
NOITA (Kontsaalle): Sa oisit teiniks tehty, papiks pantu, jos isäs suomalainen ollut ois.
JAAKKO ILKKA (its.): Kun piru papin kanssa liittoon käy, niin sitt' on kumma, jollei onni suosi!
NOITA: Sa nostit puukkos. — Jos sa vannot mulle, vain marskin kylkeen että käytät sitä, niin tai'on puukkos kärkeen käärmemyrkyn, mi hiipaisten jo hengen hältä vie.
JAAKKO ILKKA:
En ole murhan mies, vaan oikeuden.
NOITA:
Ja vapauden, ma tiedän; mutta vapaus
ja marski Fleming eivät kaksin viihdy.
(Kuuntelee).
Ma kuulen ääntä, ratsun hirnuntaa —
JAAKKO ILKKA (säikähtäen); Ne huovit on ja Ilkkaa hirteen etsii… (Vetää puukkonsa). mut käyköön kuinka käy, ma taistelen; en eestä itseni, vaan tuhanten! Mun täytyy Tukholmaan ja, kautta taivaan, vaikk' kävis tieni läpi sydänten, ma tällä puukollani raivaan sen.
YRJÖ KONTSAS: Sa ota sukset multa, lakki myös, voit ehkä päästä heiltä. Jäljessäs mä sinne saavun.
(Metsästä kuuluu komento: "alas ratsuiltanne! Ne puihin sitokaa ja eespäin, mars". Toinen huuto: "Tänne johtaa jäljet!")
NOITA: On turhat aikees, huovit saartaa paikan; nyt jouduit hiirenloukkuun, Jaakko Ilkka!
JAAKKO ILKKA: Sa, lemmon noita, surmaaniko ilkut, mut nähdä saat, kuin iskee pohjalainen!
YRJÖ KONTSAS:
Voi, pakoon riennä!
JAAKKO ILKKA: En, en askeletta! Nyt tulkoon koirat kerran joukollansa, ma heille näytän, mitä taitaa mies, kun taistelee hän epätoivossaan.
NOITA: On taitos turha, yksi pyssyn laukaus sun kuolettais! Vaan mulle vanno, että sa Flemingistä, kansan pyövelistä, teet lopun tuolia (viittaa puukkoon), niin sun pelastan!
JAAKKO ILKKA: Ma eestä oikeuden ja Pohjanmaan jo vannoin taistellaksein hautaan asti! Ja silmät sammukoon ja liha kuolkoon ja korpit raadon syököön elävältä, jos sit' en tee! Siis kuolo Flemingille, kun oikeus kuollut on ja ruoska säätää, vaikk' onkin selvä valtakunnan laki. Ma muut' en lupaa, enkä toisin vanno!
NOITA: Se vala riittää. Joutuun tuonne menkää ja alla lauteen siellä vartokaa: on varmempi kuin linna noidan mökki!
JAAKKO ILKKA:
Siis nimeen Herran vaikka velhon pesään!
(Ilkka ja Kontsas syöksevät tupaan, noita perässä. Heti senjälkeen ilmestyvät Juhana Fleming ja kymmenkunta soihduilla varustettua huovia. Vasta myöhemmin Gottschalk Fleming).
JUHANA FLEMING: Kas tänne jäljet johtaa pakolaisen! Tuo metsä tutkikaa ja luolat kaikki, hän tuotava on linnaan takaisin, jos muuten ei, niin ruumiina, on käsky, (Muutamia huoveja katoaa vasemmalle). Te toiset vartokaa, ma itse paholaisen nyt huudan päivän valoon pesästänsä. Hoi, akka, noita, velho, poppa-ämmä, tee pirunkonstis nyt, mut ukses auki tai lyön sen kahtia kuin munan kuoren.
NOITA (raottaa ikkunan lautaa, niin että hänen kasvonsa soihtujen valossa näkyvät): Ken siellä kirkuu, räiskää keskiyöllä? Jos lienet Belzebub ja noitain herra, niin miks'et kattotietä nyt sä käytä?
JUHANA FLEMING: Nimessä neitseen pyhän Maarian, en perkeleen, ma sulta kysyn nyt, jos olet karkulaista nähnyt täällä?
NOITA (ikkunasta): Nyt juur' on keskiyö, se mun aika ja omat nyt on mulla toimitukset. Ken silloin häirii, hänet korpiks loihdin kuin sen, ken äsken kysyi tietä täältä. Nyt Korpolaisten korppina hän ronkkuu!
JUHANA FLEMING: Sun elkeitäs en pelkää, vanha noita! Et avaa siis! Hei, tänne miestä nyt tulkoon neljä, pirtti tutkikaa ja karkulainen siellä jos hän piilee, hän tänne raastakaa! Mars, eteenpäin! (Ei kukaan liikahda). No onko lempo teidät lamaan lyönyt, vai pelko kuuroks tehnyt hölmöjoukon? Ken pelkää akkaa, hän on itse akka ja muita pettää huovin housuillansa! Ma käskin: edespäin! te kuulitte ja, kautta Maarian, ma hirtän sen, ken vastaan päällikköä niskuroi!
ENS. HUOVI: Ehk' on hän muita teitä karkuun päässyt, vie tästä jäljet myöskin tänne päin!
(Pari huovia tulee vasemmalta).
TOINEN HUOVI: Ne tänne tuovat nekin … kuusen alla on täällä sukset, työltä pohjolaiset.
JUHANA FLEMING: Hän on siis tuolla vanhan noidan luona — ja marskin käskyn kuulitte te taannoin! Mars edespäin, tai kautta miekan tään, sen kallon halkaisen, ken niskuroi!
KOLMAS HUOVI: Jos tuleen käskette, ma menen, herra, jos veteen vaaditte, ma uin, jos jaksan, mut ennen halkaiskaa mun halpa pää, kuin lähden taistoon velhoeukon kanssa.
NOITA (nauraa, huutaa): Kas, korpit tuolla kaipaa kumppaleita… sa saat, sa saat! Hoi, tulkaa Hornan henget!
(Höpöttelee itsekseen ja tekee taikojaan).
ENS. HUOVI (peräytyen edemmäs samoin kuin muutkin huovit): Hyi, kalman ruoka, sielus itse möit ja nyt sa muilta veisit autuutensa!
JUHANA FLEMING: Vie helvettiin sa autuutesi, raukka, kun pelkäät akkaa niinkuin sutta lapsi.
TOINEN HUOVI: En pelkää kahden jalan kulkevaista, en sutta, ahmaa enkä kontiota; mut sarvipääll' on omat aseet hällä, ja velholla on ventovieras voima.
ENS. HUOVI: Jos oli ihminen se, joka karkas, niin tuonne itsekään ei uskaltanut!
KOLMAS HUOVI: Lie ollut sarvipäisen seuraa hänkin, kun linnan muurit eivät kestäneet.
ENS. HUOVI: Ei siitä vankilasta ihmiset tok' ennen päässeet…
TOINEN HUOVI: Totta, Kiesus auta, hän oli noita hänkin — Pohjanmaalta!
JUHANA FLEMING: Te kurjat raukat, lemmon jänishousut, nyt noita teist' on joka vanha akka ja poppamies, ken vain on pohjolainen! Ma teille näytän, mik' on voimakkaampi: tuon velhon taika vaiko Ruotsin rauta; kun muut ei tohdi, tohtii Fleming aina!
(Vetää miekkansa ja aikoo rynnätä ovelle, mutta samassa rientää esille):
GOTTSCHALK FLEMING: Sa olet nuori, suvun viimeinen, ja Pohjan puukolla on varma kärki; siis salli mun se tehdä, Juhana, mun elämälläni on vähemp' arvo!
(Syöksee miekka kädessä tupaan).
JUHANA FLEMING (mutisten): Hän etsii kuolemaa, siis Aune Juusten on minun sentään. Hyljätty on hän!
(Huovit ovat peitsinensä väistyneet molemmin puolin kujanteeksi ja seisovat kalpeina jännityksestä. Pitempi äänettömyys. Korpit ronkkuvat vuorella. Muutamat tulisoihdut ovat sammuneet, niin että yö on aika pimeä. Juhana Fleming seisoo vasemmalla, paljastettu miekka kädessä. Vähän ajan perästä palaa Gottschalk Fleming kalpeana mökistä).
KAIKKI:
No?
GOTTSCHALK FLEMING: Kauhun paikka! Ken jos mennä tahtoo, hän sinne menköön, min' en toiste mene!
ENS. HUOVI:
En minä myöskään!
KOLMAS HUOVI:
Enkä minä, en.
TOINEN HUOVI:
Mut kumma vain, kun hengen velho säästi!
GOTTSCHALK FLEMING: Hyi, elkiänsä! Käärmeet maassa ryömi ja lautehilla lemmon lonkareita!
(Kaikki huovit katselevat toisiansa ja muutamat alkavat jo hiipiä pois),
JUHANA FLEMING (joka epäillen on velipuoltansa katsellut, itseksensä): Ma häntä epäilen; niin kumma ilme on silmissänsä — tai lie pelko lyönyt ja naaman vääntänyt kuin valhe vääntää.
HUOVIT:
Pois täältä, pois!
JUHANA FLEMING: On rumaa epäilys, kun hän on veljeni ja Fleming myöskin. Ei sentään valhetella Fleming vois! (ääneen) No, olkoon siis: me vuoren kierrätämme ja jollei löydy hän, niin palajamme!
(Huovit ja Juhana Fleming menevät).
GOTTSCHALK FLEMING (poistuessaan verkalleen toisaalle);
Jos valhettelee se, ken toden salaa,
niin nyt mä kurja olen valhetellut.
Suo anteeks, Herra, siis tää ensi valhe!
Se olkoon viimeiseni; muut' en voinut.
Ja nytkin tein sen rakkaudesta kansaan! (Pois),
(Vähän aikaa sen jälkeen avautuu mökin ikkuna
ja noita pistää ulos päänsä).
NOITA: Haa, Fleming, surmas pelastin ma sulle ja teräkseen nyt tai'on myrkkykärjen, mi pystyy panssarinkin raudan alle!
JAAKKO ILKKA (tulee Kontsaan seuraamana, ympärillensä vilkuellen ja paljastettu puukko kädessä)
Ei ketään … kaikki poissa … pelastettu! Siis itse Jumala on puolellani ja oikeaks mun asiani katsoo!
YRJÖ KONTSAS:
Mut ken lie ollutkin tuo kalvas mies?
Hän meidät huomas, vaan ei ilmi tuonut.
JAAKKO ILKKA: On suojahenkeni hän tuntematon ja pelasti mun tänään toisen kerran; näät hän se huovit kielsi ruoskimasta, (Ovelle ilmestyvälle noita-akalle). Ken oli kalvas, mutta uljas herra?
NOITA: Hän lienee marskiriettaan äpäröitä, jok' äsken ulkomailt' on palannut.
JAAKKO ILKKA: Siis marskin poika meidän puolellamme; sit' tuskin uskois, jollei nähnyt ois!
YRJÖ KONTSAS: Niin, marskin poika! Suuri taivaan Herra, niin ihmeelliset totta on sun ties!
NOITA:
Näin poika tietämättään isän surmaa!
(Nauraa ilkeästi ja hillittömästi).
Se tosiaan on pirun hauska juttu! (nauraa).
JAAKKO ILKKA:
Suus kiinni, noita!
NOITA:
Muista valas mulle!
JAAKKO ILKKA:
Sen valan ennen tein jo itselleni.
(Kontsaalle).
Nyt, veikko, tielle tästä joutukaamme,
kai Tukholmassa vartovat jo toiset!
Hyvästi, noita!
NOITA:
Löydät kai sä tien?
(Ilkka nyökäyttää päätänsä, Kontsas ottaa suksensa; menevät,
nauraen ja itsekseen toistellen):
JAAKKO ILKKA:
Se tosiaan on pirun hauska juttu!
(Kääntyy tavallensa).
(Esirippu alas).