Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming / Viisinäytöksinen historiallinen näytelmä 9:ssä kuvaelmassa

by Kasimir Leino

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kuvaelma.

(Herttua Kaarlon odotussali Tukholman linnassa. Takainen osa suorakaiteen muotoisesta salista on kapeampi kuin etuosa; ovia on perällä ja molemmilla puolen; katsojasta oikealla komea uuni, Vaasasuvun vaakuna uunin pellissä, samalla puolen pöytä ja tuoliryhmä. Vasemmalla taas isompi kattotuoli ja penkkejä; kapeammassa osassa vain penkit pitkin seiniä. — Aksel Lejonhufvud istuu pöydän edessä kirjoittaen).

LEJONHUFVUD: Kas niin, tää kirje näyttää kuninkaalle, kuin tääll' on asiat; hän päättäköön, jos tahtoo tulla taikka ei. Mut siitä voi riippua, ken Ruotsin kruunun kantaa: hän vaiko herttua. Jo kaksi vuotta on selvä ollut mulle ai'e Kaarlon; hän tahtoo kruunun Kustaa Aadolfille. Ken tietää, eikö meidän, aatelisten, ois valta loppunut, jos moinen mies, niin luja, tarmokas ja itsepäinen sais vallan täällä? Meille varmempaa on heikon Sigismundin höllät ohjat, näät hän on Puolassa ja huomispäivä on hänen nykyisyys, — hm, "rex crastinus!" Vaan herttua jos voittais? Silloin mennyt on se, ken niskoitteli. Varmint' on siis katsastaa, ken täällä vallan riistää ja tasan puolta pitää molempain. Nyt mull' on Kaarlon luotto, anteheksi on suotu juttu Länsigöötinmaalla — ja kuninkaan ma kirjeilläni voitan.

PALVELIJA (ilmoittaa): On jalo herra Horn palannut ja pyytää päästä luokse herttuan!

LEJONHUFVUD: Ei vielä päästä voi, mut sisään tulkoon! (Palvelija pois). Hm, Horn, hän on liian suora mies; tuo suoruus suomalaisten tyhmyytt' on, ei viisautta viekkaan diplomaatin. Hän sanoo aina, mitä aattelee ja pitää sanansa, vaikk' antanut sen oisi moukalle, uh, kuinka raakaa!

PALVELIJA (ilmoittaa):
Jalosukuinen Kaarlo Horn, Kankaisten herra!

HORN (rientäen avomielisesti kreiviä kohden): Ma Suomest' tulen suoraan, herra kreivi, ja tiedot tuoreet herttualle tuon.

LEJONHUFVUD:
Sen kohta tehdä voitte; hetken päästä
kai saapuu kävelyltään herttua!
No, millä uhkaa meitä Suomen karhu?

HORN: Ei karhu enää, mutta viekas kettu on Fleming nyt; hän tahtoo aikaa voittaa ja sotaa valmistaa, siit' olen varma.

LEJONHUFVUD: Ahaa, vai karhukin jo sivistyy! Kas, sepä oiva juttu; silloinhan voi sodast' tulla hauska karhun tanssi, kun Ruotsin leijonakin valveutuu!

HORN: Te kaikki leikiks lyötte, jalo kreivi; mut karhulla on kovat rautakourat.

LEJONHUFVUD: Niin, vahvemmat kuin monen sonnin — sarvet, vaan eivät kyllin kovat leijonalle!

HORN: Mut päätä leijonankin tukistella voi sentään Suomen karhu aimolailla.

LEJONHUFVUD:
Ja Maununpoika sekä Erik Ribbing?

HORN: On tulleet myöskin. Suomen aatelisto ei meihin yhdy; viekastellen vastaa ja jättää kaikki tuloon kuninkaan. Tään keinon keksinyt on marski Fleming.

LEJONHUFVUD (naputellen pöytään sormillansa):
Ei hullummasti! Fleming viisastuu.
Ja teidän äänt' ei enää kenkään kuullut?

HORN (lyhyesti):
Ei, nyt Fleming yksin siellä vallitsee.

LEJONHUFVUD:
Mut Raaseporin sentään hoidan minä!

HORN (hymyillen):
Ja minä verot kannan Kankaisista!

PALVELIJA (ilmoittaen):
Kuninkaalliset valtaneuvokset, jalot ja vapaasukuiset herrat
Erik Brahe, Arvid Stenbock ja Hogenskild Bielke!

(Tulevat puhellen keskenänsä).

BRAHE (tullessaan Bielkelle): On ajat levottomat, jalo Bielke, ja kaduillamme pahan ilman linnut, nuo suomalaiset mellastaa ja räyhää!

BIELKE: Me tänään myrskyn saamme, veli Brahe, niin oli synkät kasvot herttualla.

STENBOCK: Hän itse kansan mieltä yllyttää ja suosii suomalaisten ruikutusta; mut Flemingiä kaikesta hän syyttää.

LEJONHUFVUD (tervehtien heitä ja kääntyen Stenbockin puoleen):
Ja teistä, Stenbock, syytön kai on marski?
Mut kuulkaa Hornin tuomat tuoreet viestit!

BRAHE:
Kas, Horn!

BIELKE:
Mitä uutta?

STENBOCK:
Terveheksi!

HORN:
Ei taivu karhu. Kaikki työ on turhaa.
Ja mun hän ajoi linnastaan kuin koiran.

BRAHE:
Te mitä tarkoitatte, jalo Horn?
Ei neuvoskunnan kunniaa hän lie
niin häväissyt?

STENBOCK: Jos niin on tehnyt Fleming, voi olla teissä syy — ma puhun suoraan.

HORN (kylmästi):
On veri sakeampi aina vettä.
Sain muuten tuodakseni tervehdykset
myös Ebba siskoltanne teille, Stenbock.

(Horn, Stenbock ja Brahe puhelevat keskenään).

LEJONHUFVUD: No, vanha Hogenskild, jos tänään meidän on vastattava suoraan herttualle, niin mitä puolustatte: sotaa vaiko rauhaa!

BIELKE:
Ma olen rauhan mies ja vihaan sotaa —

LEJONHUFVUD:
Mut kukistua täytyy jommankumman.

BIELKE: Me varrotkaamme, kunnes itsestänsä tuo liika valta halkeaa kuin konna, jos härän kanssa kilpasille lähtee.

BRAHE:
No, karhun kieltä tässä kuunnelkaamme!
(Kääntyen Lejonhufvudiin ja Bielkeen).
On Horn kirjeen tuonut Flemingiltä,
hän siinä vastaa valtaneuvoksille.

MUUTAMAT:
Siis kuunnelkaamme!

TOISET:
Horn lukekoon!

HORN (ottaa uunin reunalta pergamentin, jonka hän tullessaan on siihen laskenut ja asettuu päin katsojiin; toiset istuvat):

No, siis ma luen! (Silmäilee). Vanha, tuttu nuotti!

(Lukee) Ruotsin valtakunnan neuvoksille!

Olen saanut teidän kirjoituksenne, jossa pyydätte minua tulemaan Ruotsiin pitämään valtakunnan asioista neuvoa teidän kanssanne, vaan en tiedä muuta teille vastaukseksi kirjoittaa kuin sen, että tahdon kyllä muutoin olla neuvossanne, mutta en siinä neuvossa, että teidän käskynne ovat enemmän arvossa pidettävät kuin Hänen Kunink. Majesteettinsa.

BIELKE:
Tuo keppihepo ain' on Flemingillä!

LEJONHUFVUD:
Hän sillä nolaa itse herttuankin!

BRAHE:
Mut jatka, Horn, kuullaan loru loppuun!

HORN (jatkaa): Jos minulla ei olisikaan se Kunink. Majesteetin käsky, joka minulla on, niin ei minun kumminkaan sopisi täältä pois lähteä, minun kun on talot ja kartanot täällä Suomessa, tässä maassa olen elinaikani sotaväen parissa ollut ja suomalaiseksi kasvanut. Te kyllä tahtoisitte minulta riistää sen vallan, jonka kuningas minulle uskonut on, niinkuin tuonoinkin Aksel Kurjen aioitte sijalleni panna. Mutta minulle on tämän toimen kuningas uskonut, ettekä sitä minulta voi te eikä teidän kaltaisenne ottaa. En ole minä velkapää tottelemaan teitä enemmän kuin te minua; en ole teidän kyytimiehenne enkä aio välittää hölyn pölyä kaikesta siitä, mitä te minulle kirjoitatte vastoin Kunink. Majesteetin käskyä, sillä te olette minun vertaisiani ja jos tulevat mun vertaiseni ja jotakin käskevät, niin lyön heitä päähän —

LEJONHUFVUD (hypähtäen ylös): Tuo, lempo vie, on liikaa röyhkeyttä ja nöyryytystä vaatii moinen mies!

HORN: Niin, ennen kivenkin voi sentään siirtää kuin marskin järkisyillä taivuttaa, sen itse näätte nyt.

STENBOCK: Hän yksin meistä noin tehdä voi ja tehdä uskaltaa, vaikk' antoi meille samoin Sigismundus maakunnat hallita kuin Flemingille. Me kaikki hältä tässä kadehdimme, mit' oli kullakin, mut mistä kaikki me luovuttiin kuin heikot, veltot raukat. Klaus Suitian on meitä voimakkaampi, ken moittii häntä, moittii itseänsä.

LEJONHUFVUD: Mut tässä loukkaa marski neuvoskuntaa ja käyttää humalaisen huovin kieltä; ken häntä puoltaa, laittaa kuningasta, näät neuvoskunta kuninkaan on laitos.

STENBOCK (tiuskasten):
On valta marskillakin kuninkaalta.

LEJONHUFVUD:
On käskyvalta, vaan ei koiran virkaa!

STENBOCK (kiihkoissaan ärjästen): Sä hilli kieles, Raaseporin kreivi, ei ole koira hän, mut mies hän on!

BIELKE (joka on puhellut Brahen kanssa, sillä aikaa kuin
Horn on tutkinut paperiansa):
No, jalot herrat, moista kiihoitusta
ei linnassansa salli herttua!

HORN (katsellen kirjettä): Jos sallii jalot herrat, luen loppuun, on yhtä ylväs allekirjoituskin:

(Lukee)

Annettu Turun linnassa sinä 20 p:nä lokakuuta Armon vuonna 1596.

Klaus Fleming, Eerikinpoika.

Wiikin vapaaherra, Suitian, Kuitian ja Yläneen herra ja ritari, Valtaneuvos, Valtakunnan marski, Yli-amiraali ja Kenraalisotaeversti, Maaherra ja käskynhaltija koko Suomen Suuriruhtinaskunnassa, mies, jolla nyt on monta hallitsijaa, jotka kaikki säätää tahtovat, vaikka en minä muita ketään tottele kuin yhtä ainoata, jonka nimi on kuningas Sigismundus, sillä hän on kuningas ja pysyy kuninkaana.

STENBOCK (riemuiten):
Kas, se on selvää kieltä, lempo soikoon!
Eläköön Sigismund ja marski Fleming!

BRAHE: Jos oiskin yhtä selvä meidän ohje! Vaan meidän tehtävä on tarkastaa ett' yhteys säilyy Ruotsin valtakunnan; mut marski Suomen aikoo eroittaa, sen huomaa kaikki.

STENBOCK:
Kuinka eroittaa?
Hän mies on kuninkaan, mut suomalainen.
Siis huudan uhallakin kerran vielä:
eläköön Sigismund ja marski Fleming!

PAASHI (ilmoittaa):
Hänen ruhtinaallinen armonsa Sörmlannin herttua!

(Kaksi paashia avaa oven ja asettuvat sitten
sen molemmille puolille).

HERTTUA (tulee lakki päässä ja ratsupuvussa tuimasti sisään): Ken täällä karjui: Fleming eläköön, kun Ruotsin säädyt kaikk' on yhtä mieltä, ett' on hän nostattaja kapinan ja vihollinen maan ja valtakunnan?

STENBOCK:
Sen minä tein, mut tarkoitus ei ollut —

HERTTUA (viskaten lakin ja ruoskansa tuolille): Jo riittää, Stenbock! Moiset sanat sulle voi maksaa pääsi. Ilmivihollista en salli suosittavan täällä minä, niin kauvan kuin on mulla sananvalta. Sa kuulit sen!

STENBOCK (Bielkelle): Hän täällä komentaa kuin hän ois kuningas, ei Sigismund!

HERTTUA (huomaa Hornin): No, Horn, Suomen säädyt mitä vastas ja mitä aateli ja Noki-Klaus? Kai nenä käy jo liian pitkäks hällä, jos niistää aikoo hän sen hiansuulla?

HORN: On huono onni Teidän armollanne kai miestä valitessa: enemmän kuin koskaan nyt yhtä mielt' on Suomen aatelisto; se maa on kohta irti meistä, pelkään, ja marski Fleming hallitsee sen yksin.

HERTTUA (lyöden nyrkkinsä pöytään): Se, surma vieköön, ennen pitkää nähdään, ken siellä hallitsee! Niin, Suomen herrat, he jännittävät jousen liian tiukkaan — ja kun se katkeaa, niin, kautta taivaan, on syvään iskeväkin koston miekka! Jos Flemingiliä onkin aatelisto, niin mun on kansa, Suomen talonpoiat.

HORN (ojentaa toisen pergamentin herttualle): Täss' onpi vastaus Suomen aatelin, niin laadittu kuin tahtoi marski itse.

HERTTUA (silmäten kirjettä): Niin, kaiken päättäköhön kuningas — tuon virren kyllä vanhastansa tunnen. Nyt sentään riittää turhat kinastukset; kun uhka auta ei, niin puhuu miekka! Siis sotajoukon kanssa Yrjö Posse saa niskat niskurilta nujertaa.

BIELKE: Mut tästä Teidän armollanne yksin ei liene päätösvaltaa; neuvoskunta sen ratkaisee, on selvä sääntö laissa.

HERTTUA (tuimasti Bielkeen kääntyen):
Ei laissa, Bielke, se on Sparren sääntö.

BIELKE: Mut Sparren sääntöön myöntyi kuningas ja julistettu laiksi on se maassa.

HERTTUA: Vaan säätymyönnytystä puuttuu siltä — ja minä, herttua, en suostu siihen.

BRAHE: On Ruotsissa vain yksi kuningas, ja se on Sigismund. Ja neuvoskuntaan jos yhtyy hän, niin sääntö laiksi muuttuu.

HERTTUA (häneen kiukkuisesti käännähtäen); Te, kreivi Brahe, suoraan vastatkaa: ma oonko lapsi, jota neuvotaan, kun puheina on valtakunnan tieto?

BRAHE: Ei opettaa, vaan huomauttaa mun täytyy, jos Teidän armo poikkee Ruotsin laista. Ja veljessota nälkävuonna moissa, kun kurjuuttansa koko kansa nääntyy, ois kauhun isku koko valtiolle. Ei yksin oikeus, mutta velvoitus mun näihin sanoihini pakottaa. Ma ainakaan en veljessotaan suostu!

MUUT:
Niin, siihen neuvoskunta suostu ei!

HERTTUA (ärjästen jylisevällä äänellä): Siis vieköön lempo koko neuvoskunnan ja valtiomme! Vielä tänään vaadin ma teillä vastuun: myötä taikka vastaan; ja jos te vastustatte, vannon teille: jo huomenna ma ohjat teille heitän. Siis tyysti miettikää, mun päätös seisoo!

(Menee vihoissaan vasemmalle; oven suussa seisoneet paashit seuraavat. Valtaneuvokset katselevat nolostuneina toisiaan hetken aikaa, kunnes Stenbock heittäytyy hajalla säärin eräälle tuolille ja purskahtaa täyttä kurkkua nauramaan. Toiset katsovat ällistyneinä häneen).

STENBOCK (naurunsa lomasta):
Hahhaa, on tääkin lemmon lysti juttu!

(Nauraa).

HORN (vakavasti):
No, mikä nauruntauti tuohon tarttui?

STENBOCK (nauraa yhä): Hän, herttu Kaarle, meitä sillä uhkaa, jot' oomme kaikki juuri toivoneet! (nauraa).

(Muutamat naurahtavat ääneen, toiset hymyilevät viekkaasti).

BIELKE (tekeytyen vakavaksi):
On Ruotsin laki meille aina pyhä
ja rauhan ystäviä kaikki oomme.
Siis tässä myöskin ollaan yhtä mieltä?

(Kaikki huutavat hyväksymystään).

STENBOCK:
Ja huomisesta siis on meillä valta?

BIELKE (ei ole kuulevinaan Stenbockin sanoja, vaan jatkaa samalla vakavuudella): Ma neuvoskunnan vanhimpana katson siis yhteispäätökseksi meidän kaikkein, ett' olkoon seuraus mikä olkohonkin, niin sotavaatimuksiin herttuan ei tällä kertaa neuvoskunta suostu.

STENBOCK:
Ei tällä kertaa eikä vasta myöskään!

BIELKE: Mut tapa vaatii kirjallisen vastuun, ja kaikki painavammat näkökohdat on siinä mainittavat. Kreivi Brahe kai ottaa vaivakseen sen kirjoittaa?

BRAHE:
Jos jalot herrat uskovat sen mulle?

(Menee pöydän luo ja hommautuu istumaan toisten ryhmittyessä Bielken ympärille keskustelemaan. Silloin alkaa kuulua etäistä melua ja hälinää, joka nopeasti lähenee. Valtaneuvokset katselevat uteliaina toisiaan).

HORN (mennen ikkunan luo): Ma kuulen hälinää kuin kansan joukko ois tänne saapumassa!

LEJONHUFVUD: Hiisi vieköön, nyt kapinaa ei meidän tarvis oisi, ei kansa herrain hyväks kapinoi!

BIELKE: Kai telmää talonpojat taaskin siellä, ja muita äänekkäämmin suomalaiset.

HORN: Niin, Tukholma on heitä tulvillansa — se kaikk' on työtä marski Flemingin!

BIELKE: "Dominus admirabilis" on härkä!

LEJONHUFVUD:
Mut moukat ylpistyykin meidän aikaan
ja täällä heill' on oma johtajansa:
Fordell on suomalainen, pohjolainen.

(Melu kiihtyy).

BIELKE: Tuo melu kiihtyy, täällä mahdotonta on meidän työskennellä; rauhallista ois ehkä linnanpihan kammioissa?

LEJONHUFVUD:
Siis tänne käykää, jalot valtaherrat!
Ma tahdon räyhääjistä selvän ottaa!

(Valtaneuvokset menevät oikealle. Lejonhufvud
aikoo mennä perälle, mutta samassa tulee):

PALVELIJA (ilmoittaen): Taas lähetystö Suomen talonpoikain on täällä pyytäin luokse herttuan.

LEJONHUFVUD: On parast'aikaa neuvoskunta koolla — (Palvelija yrittää mennä). Mut varroppas — (itsekseen) jos Raaseporin moukat taas kantais herttualle veroistansa? (ääneen) Sa kuules, mistä pitäjäst' on miehet?

PALVELIJA: On johtajina miehet Pohjanmaan, mut yli Suomen muit' on joukossansa; he uhkaa —

LEJONHUFVUD (hätäisesti):
Uhkaa? Millä uhkaa moukat?

PALVELIJA: Ma kuulin huudon: joll'ei Ruotsi auta, niin auttajaksi kutsuisivat — ryssän!

LEJONHUFVUD: Häh? Ryssän, sanoit! Mutta mainittiinko kuin marski Fleming heidän nylkijöinä?

PALVELIJA:
En muita kuullut!

LEJONHUFVUD: Tahdon kuulla heitä, siis laske sisään!

PALVELIJA:
Kyllä, jalo kreivi! (Pois).

LEJONHUFVUD: Ei oisi huonommin he tulla voineet kuin nyt, nuo lurjukset. Jos herttu Kaarlo saa kuulla uhkaukset roistojoukon, niin hän ei luovu. Silloin syyt' on hällä näät ulkonaisten vaarojenkin vuoksi taas ohjiin valtakunnan tarttua. Siis nyt on pakko kissaa silitellä; ei tarvis pitää, mitä noille lupaa!

PALVELIJA (ilmoittaen);
Suomen talonpoikain lähetystö!

(Kaksitoista miestä astuu sisään, Ilkka, Pouttu ja Kontsas etunenässä, näitä paitse Tommola, Martti Vilpunpoika, Piri, y.m. Heillä on hyvät talonpoikaisvaatteet yllänsä ja lakit kädessä).

LEJONHUFVUD (mennen taka-alalle jääneitä talonpoikia vastaan): Vai ootte taaskin täällä, Suomen miehet! kai teitä Ruotsi varsin miellyttää ja puolellensa vetää Tukholmamme? Mut hiljemminkin hauskutella vois kuin teette te — näät itse neuvoskuntaa te äsken häiritsitte toimissansa, ja neuvoskunta kaikkein hyvää tahtoo kuin herttuakin. Mutta mistä kaukaa on miehet tulleet? Vainko Pohjanmaalta lie kaikki nää? en tunne monta teistä. Mut tuoss' on tuttu mies! No päivää, Pouttu! (Kättelee Pouttua). Ja mitäs uutta kuuluu Pohjanmaalle?

POUTTU: Vai tuntee Aksel kreivi vanhan Poutun; no tosiaan, niin usein täytynytkin on täällä käydä, että hävettää — vaan pakko lampaan uimaan opettaa. Ei kuulu parempaa, mut kehnommin käy asiat kuin ennen Pohjanmaalla ja sama virsi täyttää muunkin Suomen.

LEJONHUFVUD: Niin, huono vuosi, kato kaikkialla — sen tuntee ylhäiset, jos alhaisetkin; mut kärsimystä, kärsimystä vaatii nyt majesteetti meillä niinkuin teiltä. Kas nyt on vihdoin rauha ryssän kanssa ja kaikki kääntyy, jahka aika ehtii; ooh, meille tuttu kyll' on tila teidän ja verot ankarat ja linnaleiri, mi teidät taloistanne syöstä uhkaa — niin, eikö totta, kuulettehan itse, ett' tilastanne meill' on tarkka tieto?

POUTTU: Niin kuuluu olevan; mut kuitenkaan ei meitä auta herrat, joill' on valta.

LEJONHUFVUD: On aika asialla kullakin; ja ehkä kevään tullen neuvoskunta jo voipi auttaa.

POUTTU: Emme neuvoskuntaa me täältä etsi, mutta herttuaa; kun yks on kuningas ja hän on poissa, niin yksin hän lie herra valtakunnan — ja herttu Kaarle hän on kansan mies.

KAIKKI:
Niin, herttu Kaarle hän on kansan mies!

LEJONHUFVUD (levottomasti): Niin, niin, hän suosii teitä; kaikki muutkin me kansan parhaint' aina harrastamme, siit' olkaa varmat. Heidän puolestansa ma teille lupaan leirivapauden jo kevähällä, ehkä ennen jo.

POUTTU: Mut entä jospa kuolee kurki ennen kuin sulaa suo! Ja Ruotsi jollei auta, niin apu etsitäänkin toisahalta.

LEJONHUFVUD:
Ja mistä sitten?

POUTTU: Vaikka Ryssän maalta, on tsaari marskiakin mahtavampi!

KAIKKI:
Niin, Ryssä auttaa, jollei Ruotsi auta!

LEJONHUFVUD (kiivastuen): Vaan tuo on kavallusta valtakunnan ja rikos vastaan maata, kuningasta! Hyi, hävetkää jo, miehet! Sigismund tai herttua jos kuulis uhkauksen, hän teidät toisin rankaisis kuin Fleming, Mut neuvoskunta heit' on laupiaampi, ja vielä tänään harkittavaks ottaa kai teidän valitukset. Miss' on kirjat?

POUTTU: On kirjat kyllä meillä muassamme, mut ne on herttualle, muille ei!

LEJONHUFVUD: Vai herttualle, vaan ei neuvostolle! Mut huomisest' on valta neuvoston, ei herttuan: hän luopuu ohjaksista ja jättää vallan sekä Tukholman.

(Murinaa syntyy miesjoukossa. Kuuluu huudahduksia:
"Se hyvä herttuamme!?" "Ken meitä sitten suojaa?"
"Ei, sitä hän ei saa!")

ILKKA (astuu esille): Vai niin, nyt herttuankin herrat veisi, kun viety meiltä jo on kuningas! Ja kehen sitten kääntyy talonpoika, kun häntä riistetään ja raastetaan kuin koiraa, juhtaa, luontokappaletta?

LEJONHUFVUD:
Ka, neuvoskuntaan!
(Pouttuun kääntyen):
— Kuka on tuo mies?

ILKKA (rohkeasti): Ma olen Jaakko Ilkka Ilmajoelta, mies, jolta huovit marski Flemingin on talon ryöstäneet ja vaimon piesseet ja joka täältä etsii oikeutta!

LEJONHUFVUD:
Kai sitä saatkin, vaan et tuolla lailla.
Sä kieles nöyremmäksi malttaa voit!

ILKKA: Ken pyytää armoa, hän olkoon nöyrä, ken vaatii oikeutta, suora on; ma pyydän oikeutt', en armoa.

LEJONHUFVUD: Sun oikeutes on armo kuninkaalta; sen riistää voi se, ken sen antoi sulle.

ILKKA: Mut sit' en saanut marski Flemingiltä, ma häntä syytän, vaan en kuningasta. Hän nyt on laamannina Pohjanmaan, mut oikeuttaan ken etsii hältä, ruoskaa ja tyrmää saapi niinkuin murhamies ja niinkuin äsken olen itse saanut. Nyt häntä vastaan haen ma oikeutta: (huutaa) jos täält' en saa, niin sen ma itse hankin!

MUUT:
Jos muut ei auta, auttaa Ryssän tsaari!

(Melua ja hälinää. Sillä aikaa on toisten huomaamatta ovi
vasemmalta avautunut, paashi asettuu oven viereen ja kiivain
askelin tulee sisään):

HERTTUA (jonka ilmestyessä kaikki melu äkkiä lakkaa, Lejonhufvud vetäytyy syrjemmä ja talonpojat kumartavat syvään. Herttua seisoo hetken ääneti ja katselee joukkoa):

Ken räyhinällä täyttää suojat linnan,
jok' onpi rauhoitettu kuninkaalle?
(Lejonhufvudille).
Keit' ovat miehet nää? He mitä tahtoo?
(Miehille).
Ken melun nostaa täällä uskaltaa?

LEJONHUFVUD: Nää suomalaiset, jotka syksyst' asti on täällä räyhänneet, he nyt jo uhkaa: jos heit' ei Ruotsi auta, turvaksensa he kutsuu —

HERTTUA:
Perkeleenkö?

LEJONHUFVUD:
Ei, vaan Ryssän.

HERTTUA (seisoo hetken äänetönnä katsellen talonpoikia, jotka vakavina ja uhkaavina tuijottavat takaisin):

Vai niin on kauvas tultu! Epätoivo nuo raukat vihollisen helmaan viepi! sen turviin, jonka lyömät arvet heillä on vielä kasvoissaan! — Sun vallas, Fleming. on valta pyövelin ja verikoiran, — ja siitä täytyy kerran loppu tulla. (Kääntyen talonpoikiin). Mist' olette? Kai taaskin Pohjanmaalta? Sin' oot kai Kyrön Pouttu, vanha tuttu!

POUTTU (syvään kumartaen):
Niin olen, armollinen ruhtinas!

HERTTUA: Ja Martti Vilpunpoika Lapualta; sun aikaan Juhanan jo täällä näin.

MARTTI VILPUNPOIKA:
Täm' onkin kuudes kerta, ruhtinas.

HERTTUA:
Mut tätä pientä, vankkaa miest' en tunne?

KONTSAS: Ma olen Kyrön kirkon Kontsahia ja ensi kertaa e'essä kuninkaan.

HERTTUA:
Et kuninkaan, vaan hänen sijaisensa.

LEJONHUFVUD (itsekseen):
Mut hiton mielellään hän kruunun kantais!

HERTTUA (kääntyen Lejonhufvudiin):
Sa mitä murahtelet siellä, serkku?

LEJONHUFVUD (kumartaen):
Ma sanoin: kuningasta tuskin onkaan!

HERTTUA (lyhyesti): Niin, totta tosiaankin, Puolan herrat vei meiltä kuninkaan.

ILKKA: Se totta onko — nyt kysyn armoltansa itseltään — jos meiltä ruhtinaankin turvan viedä jo aikoo Ruotsin herrat?

HERTTUA (äkisti): Totta on, en kanssa neuvottoman neuvoskunnan voi jatkaa Kustaa kuninkaamme työtä, min herrat aateliset syöstä tahtoo — ja auttajakseen ottaisivat mun! Mut siitä toimesta en huoli minä. (Kävelee edestakaisin ja pysähtyy Ilkan eteen). Ken olet sinä, laihan synkkä mies, jonk' kasvot kärsimystä ilmoittaa ja silmät sielun tulta salamoivat?

ILKKA:
Ma olen Ilkka —

HERTTUA:
Pentti?

ILKKA: En, vaan Jaakko, mut Pentinpoika.

HERTTUA: Isäs Pentin tunsin, hän urhoks mainittiin ja Vienan ryssät kai muistaa iskut Pentin tapparasta. Ja isäs surmaajatko nyt on turvas?

ILKKA: Ei ole, armollinen ruhtinas, jos vanhan Kustaan poikaa palveltaisiin — hän köyhää auttoi suurten hampahista. Te ootte poika Kustaa kuninkaan — jos totta on se, pohjolaiset kaikki ja heidän kanssaan Häme, Savonmaa ne teitä puoltaa viime pisaraan, sen vannon minä, vannoo kaikki muut!

MUUT: Niin kauvan kuin on veri lämmin meissä, me kaikki ruhtinasta puolustamme!

HERTTUA (liikutettuna): Ma tunnen pohjolaiset, Suomen miehet, ja teidän valaanne ma myöskin luotan, vaikk' isä-vainaa toista oli mieltä.

(Ovi oikealta avautuu ja valtaneuvokset, Hogenskikd, Bielke etunenässä, tulevat juhlallisen vakavina. Bielkellä on paperi kädessänsä. He aikovat mennä vasemmalle vievää ovea kohti, mutta huomaavat Herttuan y.m, ja pysähtyvät syrjemmä etualalle).

HERTTUA (hieman ivallisesti): Kas, tuossa neuvottomin neuvoskunta! (Neuvoksille). No, ylväät herrat, mik' on vastauksenne: en valtaa marskin kärsi kauvempaa, tuhatta kahdeksan ma vaadin miestä ja Yrjö Possen verikoiraa vastaan; jos näit' en saa, ma ohjat teille heitän!

BIELKE (vakavasti ja juhlallisesti): On neuvoskunta tyystin harkinnut nyt teidän vaatimusta, ruhtinas, ja koska lain ja asetusten jälkeen on meidän huolenamme isänmaa —

HERTTUA (tiuskasten):
Vai yksin teidän? Eikö minun myös?
On mulla lähin oikeus siihen huoleen.

BIELKE (kuten äsken): Ja koska veljessota valtakunnan, jo ennen nääntyneen, vois maahan suistaa —

HERTTUA (samoin kuin yllä): Se suistaa vääryyden ja väkivallan, mut kansan oikeuden se kohottaa!

BIELKE (kuten ennen):
Ja koska Ruotsissa on kuningas —

HERTTUA (yhä vihaisemmin):
Mut hällä sijaisena herttua!

BIELKE (entisellä tyyneydellä): — ja kuninkaalla ain' on päätösvalta, niin täytyy neuvoskunnan —

HERTTUA (ärjäisten):
Jaa tai ei?

BIELKE (tyynesti ja äänensä korottaen): — niin täytyy yksimielin neuvoskunnan nyt kieltää vaatimukset herttuan!

(Ojentaa paperin herttualle).

HERTTUA (hypähtää ylös vihan vimmassa ja heittää paperin pöydälle): Siis vieköön neuvoskunnan Hornan hiisi ja Ruotsi ryssän suuhun kelpaa kyllä. Te epäkelvot, viekkaat junkkarit mun omin hampain maahan repimään sen tahtoisitte, minkä alkoi Kustaa; te juonillanne kädet sitoisitte kai multa myös kuin teitte Juhanalle; kun aikaa vapaampaa ma koitan luoda ja saada kansalleni oikeutta, te herrain mielivaltaa puolustatte; ja jos vain teill' ois valta rauniolla, niin kautta taivaan, oisittekin valmiit te myymään eduistanne isänmaan!

(Herttua kävelee kiivaasti edes takaisin lattialla. Talonpojat
seisovat synkkinä taampana, neuvoskunnan herroissa syntyy murinaa).

BIELKE:
Tää syytös loukkaa koko —

HERTTUA (jalkaa polkien): Vaiti, herrat! Nyt puhun minä, Ruotsin ruhtinas ja syntymältäin poika kuninkaan! Teit' olen palvellut jo liian kauvan ja oman rinnan ääntä hillinnyt, jok' eestä kansan sekä Jumalan mun kutsui teitä vastaan taistohon! Ken täällä kuningasta hännystääpi ja hälle myrkkyneuvojansa syöttää, ken paavin perskat tahtoo jälleen tuoda ja auttaa munkkihaljun hapatusta, vaikk' on jo suuri Kustaa kuningas niin puhtaan, selvän uskon meille suonut ja vaikka Ruotsin kaikki yhteissäädyt sen uskoks ottaneet on valtakunnan? Ma tuoss' en auttaa teitä aio, en, en omaa elintyötä kaataa tahdo, jos punoisitte juonianne kuinka, te Ruotsin neuvottomat neuvosherrat! En tahdo käydä paavin kätyriksi, en leikkipalloks marski Flemingin — mun kutsui Luoja täällä itse luomaan, ei jutkojuhdaks korskan narrijoukon!

STENBOCK (Hornille):
Kas, tuoll' on Vaasain verta suonissansa!

HERTTUA: Nyt saatte mennä, ylväät valtaherrat! en kiitost' anna kiittämättömille! Mut eessä Jumalan ja Ruotsin kansan te myöskin vallastanne vastatkaa, kun ensi helmikuussa Arbogaan ma kutsun säädyt meidän tuomareiksi. Kun tointani en ole teiltä saanut, vaan kansalta, niin sille myös sen jätän. Ma pesen käteni, ja edesvastuu nyt lepää teidän hartioilla! Menkää!

STENBOCK (mennessänsä sivulliselleen):
No, Luojan kiitos, nyt on meillä valta!

(Valtaneuvokset marssivat kaikki äänettöminä ja tyyninä
ulos peräovesta kujannetta, jonka talonpojat muodostavat.
Herttua astelee kiivaasti edes takaisin lattialla).

HERTTUA (pysähtyy paashin eteen): Sä, paashi, ratsu käske satuloida, ma Gripsholmaani kohta ratsastan! (Paashi pois). (Herttua huomaa jälleen talonpojat). Te mitä varrotte, kun itse kuulleet nyt ootte tuomionne herrain suusta?

POUTTU: Niin, korvat meilläkin on auki olleet; vaan sentään, armollisin ruhtinas, me teitä rukoilemme — — —

KAIKKI MUUT (paitsi Ilkka, joka seisoo oikealla erillänsä ylpeänä ja jäykkänä): Niin, kaikki rukoilemme — - —

HERTTUA: Turha vaiva, on multa valta, teiltä apu viety!

POUTTU: Mut vaimojamme, lapsiamme roistot ei säästä enempää kuin omaisuutta —

ILKKA (rohkeasti): Jos Ruotsin sotilaita tuhatkaan ois meillä turvanamme, ruhtinas, niin muut' ei tarvittais —

HERTTUA: Ja kuinka monta on teitä vastaan yhtä jalkamiestä?

ILKKA:
Kai yksi kolmen miehen niskoill' on.

HERTTUA:
Ja entäs huovit marski Flemingin?

ILKKA:
Yks kuuden ruokittav' on talonpojan.

HERTTUA: Niin kehnoiks onko käyneet pohjolaiset, ett' täytyy kolmen muilta apu saada, kun yks on jalkamies? Ja kuusi teistä ei jaksa huovihurttaa kurittaa? Jos jälkeläiset vanhain pirkkalaisten ja asemiehet Juho Vesaisen on raukoiks sortuneet ja pelkureiksi, niin teitä lempo silloin surkutelkoon!

ILKKA (rohkeasti ja vilkkaasti):
Siis täänkö neuvon antaa ruhtinas?

HERTTUA (seisahtuen äkkiä ja nyrkkiänsä ilmaan kohottaen): En muuta neuvoa ma teille tiedä kuin rauha hankkikaatte itse, miehet; kai teit' on talonpoikaa siksi monta, te että roistot saatte torjutuksi, jos muuten ei, niin nuijin, aidanseipäin!

PAASHI (ilmoittaa):
Teidän ruhtinaallisen armonne ratsu on satuloitu!

HERTTUA (paashille):
Ma tulen kohta! (miehille) Menkää, miehet, menkää!
Te maata varjelkaa, ma suojaan merta!

(Ottaa lakin, hansikkaat ja ruoskan, jotka
paashi hänelle rientää antamaan).

ILKKA: Siis esivallan käsky aseisiin on meillä vastaan Klauta Suitian?

HERTTUA (nyökkää myönnytyksen merkiksi, panee kypärän päähänsä ja puhuu kuin itsekseen): Niin, marski Fleming, suureen vatsahas sä sika sian syöt kuin kananpojan! nyt syytä itseäsi, verikoira ja valapatto valtakunnan syöpä, jos nielläkses saat pedon tuhatpäisen!

ILKKA:
Mut taisteluun jos itse marski saapuu?

HERTTUA (ärjästen):
Kun muuten kuitenkaan ei paha pääty,
(Lyö ruoskallaan ilmaan).
niin emä poikinensa maahan lyökää!

(Herttua kiiruhtaa nopein askelin vasemmalle vievän taka-alan
oven kautta. Talonpojat seisovat hetken äänettöminä ja katselevat
poistuneen herttuan jälkeen. Vihdoin katkaisee äänettömyyden):

POUTTU (kääntyen Ilkkaan): No, Ilkka, lupa itse ruhtinaalta on meillä vihdoin nousta aseisiin!

ILKKA: Niin, nyt se on ja, kautta taivaan Herran, ei vaimoani huovit toiste pieksä!

TOMMOLA: Sä omaa kostoasko mietit vain, kun meitä vartoo koko Pohjanmaa!

HÄMÄLÄINEN: Te Pohjan miehet meidät unhotatte, vaikk' onkin kurjin laita Hämehessä!

PALO:
Mut meill' on leirivapaus, teillä ei!

SAVON MIES: Ka olkoon vaan, mut kurjuus yhtäläinen on meillä Savossai, sen Herra tietää!

POUTTU: Niin, sama kurjuus meill' on kaikkialla — ja yhtä Suomen kansaa kai me oomme!

PALO: Te kaikki kuulitte, kun ruhtinas hän kanan poikinensa lyödä käski!

TOMMOLA: Niin käski ruhtinas, ja kana kai on marski itse?

MARTTI VILPUNPOIKA: Niin, ja poikaset on voudit, herrat, kaikki sortajamme!

POUTTU (Ilkalle): Sä mitä seisot siellä aatoksissa? nyt aik' on rientää Hannu herran luokse!

ILKKA (joka toisten puhellessa on seisonut äänetönnä mietteissään, astuu Poutun ja Kontsaan luo): Sun sanas, Pouttu, lankes sydämmeeni. Kai, Kontsas, kuulit myöskin sanat nuo, ett' yhtä Suomen kansaa kaikki oomme! Niin, siin' on aatos, jota tarvitsin: on Pohjanmaa ja Savo, Häme kaikki vain yhtä Suomea ja Suomen kansaa, jok' orjuudessa herrain alla huokaa. Tuo aatos sielussani suurra väikkyy, se kotkan siivet mulle kasvattaa ja kauvas, korkealle katse lentää. Siis emme nousekkaan me koston vuoksi, on määränämme vapaus koko Suomen, kun lienemme me yhtä kansaa kaikki ja sama orjuus meillä myöskin lie!

POUTTU: Yks kansa, niin, ja samat sortajat — on herrat kaikkialla samanlaiset!

KONTSAS: Jumala myös on yksi; Häntä tahdon ma palvella kuin isä-vainajamme — mut marski Fleming tahtoo paavin valtaa.

ILKKA;
Sä vuoksi uskonnon, me kansan vuoksi!

KONTSAS: Niin, Jumalaani marskit taikka mirskit ei, surma vieköön, multa viedä saa!

(Hovipojat tulevat sisään vasemmalta.
Talonpojat poistuvat perältä).

Toinen kuvaelma.

Isonkyrön kirkonkylä. Vasemmalla nimitysmies Lassi Gregorin pojan talo, rappuset ja kaksi ikkunaa näyttämölle päin; oikealla Yrjö Kontsahan rakennus kuistiovinensa. Talojen päätyjen ohi menee yleinen maantie, joka vasemmalle mutkautuen nousee taka-alan ylängöllä näkyvään Isonkyrön kirkkoon. —

On marraskuun 25:s päivä eli pyhän Kaarinan päivä, jota vanhan tavan mukaan pyhänä vietettiin. Ihmisiä vaeltaa kirkkoon.

Kontsahan talosta tulee muudan talonpoika, jonka eräs maantiellä vaeltava kirkkomies huomaa ja kääntyy pihaan.

ENS. TALONPOIKA:
Kas Laurolaista, hyvää päivää, Matti!

TOINEN TALONPOIKA:
Sen Jumal' antakohon, Ikolainen! (kättelevät).

ENS. TALONPOIKA:
Vai kirkkoon läksit, Herran huonehesen?

TOINEN TALONPOIKA: Mun täytyi tietäjähän, vaimo kun ei kostu lapsenvuotehesta.

ENS. TALONPOIKA: Hm, et pelkää siis sä pyhää Kaarinaa?

TOINEN TALONPOIKA:
Nääs taika tepsii juuri pyhäpäivin.

ENS. TALONPOIKA: Vaan kirkkoherra Simo Nurkka jos sen tietää sais, ett' taikoja sä käytät —

TOINEN TALONPOIKA:
Ka, eihän auttaa voi hän itsekään!
Kai mahtoi tullakin jo virran poikki?

ENS. TALONPOIKA: Ei vielä tullut. Tuurolaisen luokse hän sakramenttineen lie kiirehtinyt, kun Lassin huovit vanhan isännän he kuoliaaksi vartahilla kolhit.

TOINEN TALONPOIKA: Voi aikaa surkeata syntein tähden! Ei lait, ei asetukset mitään mahda ja suojakirjat itse ruhtinaan ei turvaa anna rosvojoukkiolta. Jo itkisinkin, jos vaan ilkeäisin!

ENS. TALONPOIKA: Mut suurin konna Kumpsilan on Pekka, hän etsii uhriksensa köyhimmät.

TOINEN TALONPOIKA: Ja entäs Lassi sitten, naapurimme? kuin vainiolta mettä kimalainen hän kasaa aittahansa hopeoita. (Vasemmalta melua). Nyt siellä taaskin juodaan, mässätään!

ENS. TALONPOIKA:
Niin, ryyttärit ja huovit ystävyksin!

TOINEN TALONPOIKA:
He juovat viikot, juovat sunnuntait.

ENS. TALONPOIKA: Ja kekrinä he lystiksensä poltit jo Ilkkalankin Ilmajoella — tiennet.

TOINEN TALONPOIKA: Niin kulki juttu, uuden rakennuksen he ilkes polttaa, riettaat hurjimukset! Mut liekös totta, että linnun tietä ois Jaakko päässyt luota noki-Klaun?

ENS. TALONPOIKA: Niin, "keulass' onni, ruotelissa Herra" on hällä aina ollut, miekkoisella.

TOINEN TALONPOIKA: Nyt veljen luokse vaimo lapsineen on tänne Kyröön muuttanut ja vuottaa, ett' Tukholmasta palais jälleen Ilkka; (Kääntyen ens. talonpoikaan). hän tulla aikoo kotiin Kaarinaksi ja silloin tyttärensä naittaa tahtoo, vaikk' oiskin tiellä tuhat puolakkata.

ENS. TALONPOIKA: Niin, uusi vouti hän on puolalainen ja puolakoill' on omat eljet heillä!

TOINEN TALONPOIKA:
Niin, heill' on messut jälkeen syntein heillä —
saa siitä Kontsas vettä myllyyn taas.
(Kuuluu melua vasemmalta).
Vaan kuinka ruojat taaskin elämöivät!

ENS. TALONPOIKA: Ja kirkon-aikaan; mutta kirkkoa he karttaa niinkuin pirut pyhää paikkaa.

(Paussi, jonka aikana iloista humua ja soittoa alkaa kuulua oikealta).

Mut mikäs hiiden melu tuoll' on sitten?

TOINEN TALONPOIKA:
On tänään Ilkan Kirstin naittajaiset.

ENS. TALONPOIKA:
Mut ilman naittajaako?

TOINEN TALONPOIKA: Eno Kirstin kai toimii naittajana, Jaakko kun ei voine täyttää tulolupaustansa. Kas, siin' on riemujoukko soittoinensa!

(Iloinen ja meluava saattue tulee oikealta, pari kolme soittajaa etunenässä. Silloin tällöin kuuluu laukauksia. Nuorisoa käsikädessä, useilla miehillä joku ase mukanansa, jousi tai pyssy olalla, toisilla puukot vyöllä. Heti soittajain jälkeen kaksi paria, sitten Kirsti Ilkka ja Maunu Matinpoika juhlapuvuissa; heidän jäljessänsä taas neljä paria, sitten sokea Katri Ilkka ja Pentti, joiden perässä vaarivanhukset y.m. väkeä. Saattueen lähestyessä on Kontsahan talolta juossut kuistille naisia ja lapsia; nimismiehen talon akkunat avautuvat ja päihtyneen näköisiä huoveja kurkistelee sieltä haarikat kädessä).

ENS. TALONPOIKA (huutaa ohimenijöille): Onni uudelle parille, lapsenlykky lattialle!

ENS. HUOVI (ikkunasta):
Paha onni petturille,
Ilkan nartun naittajalle!

JOKU SAATTUEESTA:
Ole vaiti, huovi-koira,
koirille on kalikoita!

(Saattue katoaa vasemmalle; eräs talonpoika erkanee siitä
yhtyen pihalla oleviin. Soitto ja melu lakkaa vähitellen.
Talonpojat ryhmittyvät kaivon ympärille).

ENS. TALONPOIKA:
Sa ootko kutsuttu vai kuokkimassa?

KOLMAS TALONPOIKA: En ole kumpaakaan; vain muuten tuolta ma yhdyin joukkoon uutta kuullakseni.

ENS. TALONPOIKA: On vanha surkeus: kurjat köyhän päivät, kun yhden elää, niin jo toisen kuolee.

TOINEN TALONPOIKA:
Niin on, niin on!

KOLMAS TALONPOIKA: Mut tottakohan lie, ett' aikoo maahan tulla kuningas ja että marski kanssa kuninkaan myös tahtois vangiks ottaa herttu Kaarlen?

ENS. TALONPOIKA (hämmästyen):
Siit' en ma kuullut ole sanaakaan!

TOINEN TALONPOIKA: Niin käy kuin aattelin; tääll' itse täytyy kai kunkin puoltaa omaa tavaraansa; mun aitat eivät ole noita varten!

(Heristää nimitysmieheen päin; samalla kuuluu loilotusta oikealta).

Ja tuolla ulvoo hurtat Kumpsilan!

(Neljä humalaista huovia tulee täysissä aseissa kaulatusten; yhdellä heistä on oluthaarikka kädessä; kääntyessään Lassi Gregorinpojan talolle töytäävät edelliset heistä kaivon luona seisovia talonpoikia selkään).

ENS. HUOVI (heilauttaen toisella kädellään talonpojan sivulle):
Pois tieltä, moukka, herrain saapuessa!

TOINEN TALONPOIKA:
Vai mokomainkin herrain tiellä tässä?

ENS. TALONPOIKA: Tuo onhan Kontsaan vanha muonarenki, jok' on nyt noussut sontaryyttäriksi. Mut kuules, poika, marskin huovi jos sa liet, niin herrasi on herttu Kaarle.

TOINEN HUOVI: Mun herra marski on; ken häntä käskee, ei kuulu mulle, herttu vaiko kerttu?

KOLMAS TALONPOIKA: Mut herttu sentään yli marskin on — kas tässä (kaivaa taskustaan paperin) suojakirja hält' on mulla, jos kuka tyrkkii taikka liikaa tahtoo.

ENS. HUOVI (ottaa paperin):
Kas, kirja!
(Katsoo kumppaleihin).
Suojakirja, lempo soikoon,
mut sille aimo mies hän tekee näin!
(pistää paperin oluttuoppiin ja lyö sillä
talonpoikaa suuta vasten).
Nyt istu rauhassa kuin riikin "fursti"!

KOLMAS TALONPOIKA: Kas, tuota perkelettä, suojakirjan sa lempo turmelit!

ENS. HUOVI: Sen kalkkinaan saa ennen Mikonpäivää Kaarle syödä ja kohta, tietkää, kengiss' Eerikin saa käydä herttuanne!

KOLMAS TALONPOIKA: Varo, mies, ettei sun sappes kiehu kankahalle!

TOINEN HUOVI (tyrkäten kuten edellinen):
Vai ois se sappi sitten särjelläkin!

KOLMAS TALONPOIKA:
Niin, särjellä se juuri sappi on —

TOINEN HUOVI:
Vai sillä on — ja silmät punaiset!

(Huovit menevät nauraen nimismiehen talolle;
kuistilla kääntyy taaksensa):

ENS. HUOVI: Mut herra Suomessa on marski Fleming ja herroja on marskin huovitkin! (kiljasee) Juh-hei, nyt oltta täyteen tuoppi, veikot, ja sitten (lyö polveensa) tyttö tuohon polven päälle!

KOLMAS TALONPOIKA (heidän jälkeensä):
Vai tyttö sulle vielä polven päälle!
Liet löyttykin sa saunan lauteen alta
ja vaille vanhempia jäänyt, ruoja!
Voi, hyvä isä sentään elkiänne!

TOINEN HUOVI:
Niin, isä meidän, istu siellä puussa…

ENS. HUOVI:
Vaan pysy pappilan veräjän suussa!

(Menevät nauraen tupaan).

TOINEN TALONPOIKA:
Nyt juodaan siellä meidän siemenviljat!

KOLMAS TALONPOIKA: Tuon hoikan kiiskenpojan suomustaisin niin lemmon mielelläni; hiisi vie, ois lämmin leppä hältä ruiskahtanut, jos (Näyttäen pitkää puukkoansa). tuo ois luiden lomaan sattunut!

TOINEN TALONPOIKA:
Siis pääset haukasta, kun höyhennät!

ENS. TALONPOIKA: Mut eihän selvät miehet kirkon-aikaan voi käydä tappeluun, jos sietäisikin.

(Oikealta kuuluu huutoja: nyt ne tulevat, nyt ne tulevat!
huudot ja melu lähenee, talonpojat hypähtävät höröstellen
peremmäs).

TOINEN TALONPOIKA (rientää taka-alalle):
No mitä huutaa? Ketkä tulee siellä?

KOLMAS TALONPOIKA:
Jos itse vouti vieraaksemme saisi?

ENS. TALONPOIKA:
Tai oisko huovit ratsain liikkehellä?

ERÄS POIKA (jonka jäljessä naisia ja lapsia juoksee läähättäen oikealta ja huutaen): Hoi! nyt ne tulee, nyt ne tulee sieltä!

ENS. TALONPOIKA (ravistaen poikaa hartioista):
Sa ootko huilu, ketkä tulee sieltä?

POIKA:
Ne, joit' on varrottuna Tukholmasta!

KAIKKI:
Siis Kaarinaksi saapuu ilkkalaiset!

TOINEN TALONPOIKA:
Ja onkos Pouttu myötä?

POIKA ja NAISET:
Kaikki, kaikki!

(Juoksevat toisten edellä vasemmalle, talonpojat
seuraavat, Kontsahan tuvasta ryntää ulos):

KONTSAHAN VAIMO (kasvava tyttö kintereillä):
Kun kaikk' on tulleet, niin on Kontsas myös!
Hei, joudu, Annikki, on isäs tullut!

(Katoavat vasemmalle, Samassa avautuu nimismiehen talon
ikkuna ja humalainen huovi pistää päänsä ulos).

ENS. HUOVI:
Kuka perhana sieltä sitten tulee, kun koko kylä on mullin, mallin?

TOINEN HUOVI (tullen kuistille):
Ja mihin hittoon täältä kaikki ihmiset ovat kadonneet?

KOLMAS HUOVI (tullen oluthaarikka kädessä ja kuistin penkille lysähtäen):

Jos se on Lasse luutnantti, niin enpä pa-paljo välitä, mutta uutta vo-voutia minä pe-pelkään!

TOINEN HUOVI (matkii): Vo-vo-voutia! hän on marskin miehiä; — — ja milloinka marski on juomasta kieltänyt, häh?

KOLMAS HUOVI: Eipä ky-kylläkään. Hyvä mieshän se marski on ja hänen ku-kunniaksensa mi-minä aina juon. (Juo) Mut ei se sillä hyvä ole, että minä juon — juo sinä kanss', Pekka! — Juo, kun saat (tarjoaa haarikkaa).

TOINEN HUOVI (lykkää sen luotaan):
Enkä huoli! Päätä jo porottaa, että vanteet on katketa.

KOLMAS HUOVI (tarjoaa yhä):
Ykspää kesänsä talvensa! — Juo, sen vietävän vasikka, tai — —

TOINEN HUOVI:
Kun minä sanon, ett'en juo! Oletko kuuro, mies?

KOLMAS HUOVI:
Vai pe-petturimiehiä kuin Ilkan Ki-Kirstin Maunu! Mutta sen miehen
myötäjäiset ne on menneet tästä ku-kurimosta! (nauraen) Semmoinen
Kullervon kaima se minä olen, saakut — — —!

TOINEN HUOVI:
Ja minä se olen semmoinen mies, että minä annan "saakut" takaisin.
Luuletko sinä saakeli minua kuopiolaiseksi? — Heh!

(Lyö kumppaniansa korvalle, niin että tältä
oluthaarikka vierähtää maahan).

KOLMAS HUOVI (vetäisten miekkansa esille): Ku-kuules! sinähän kaasit olveni maahan, — Jumalan viljan maahan kaasit, sinä nallikka! Mutta en sitä vielä minäkään ole "kupittaalle kulkijoita" — enkä kaikkien opetuksen alaisia! — — Miekkas esille, po-poika!

(Miekkailevat. Kirkosta soitetaan pois. Ensimmäinen huovi, joka on torkkunut ikkunassa, herää kellojen soitosta, huomaa miekkailijat).

ENS. HUOVI (huutaen pihalle):
Soh, pojat, miekat pois, kun kellot soi!

KOLMAS HUOVI (tappelun keskestä): Pidä suusi, sinä kutkatautinen te-teirenpoika! Meidän kanssa sinulla ei ole mitään te-tekeniistä —, — ei mitään!

ENS. HUOVI (ikkunassa):
Vai teirenpoika!

(Katoaa ja tulee oven kautta pihalle tappelijoita erottamaan).

Kun minä sanon, että miekat pois, kun kellot soi, niin sen pitää myöskin tapahtuman!

(Lyö miekat heidän käsistään).

KOLMAS HUOVI:
Mitäs hän mun olveni maahan kaasi?

ENS. HUOVI:
Olvesi? no, saadaanhan uutta!

KOLMAS HUOVI:
Uutta ja kellä sitten?

ENS. HUOVI:
Ka, kysytään … ja katsotaan!

NELJÄS HUOVI:
Ei ole talossa tippaakaan … viimeisen nopan tiristin haarikkaan.

KOLMAS HUOVI: Siinä sen nyt kuulet. Ja sinä vietävän sonni, Herran lahjan maahan kaasit!

TOINEN HUOVI:
Minäkö sonni? … mutta varrohan, kun lauvantaina…

ENS. HUOVI:
Älähän hätäile! Kontsahassa on … ei siitä tapella tarvitse…
Tules apuun, Paavo!

(Juoksee erään toverin kanssa Kontsahan taloon,
toiset katselevat ällistyneinä hänen peräänsä).

TOINEN HUOVI:
Ja ettäkö uskaltaa ihan nimismiehen naapurista?

KOLMAS HUOVI;
Ei ne ka-kaikki toki jäniksiä ole!

(Kuuluu melua Kontsahan tuvasta, mistä kohta molemmat
huovit palaavat raahaten mukanaan oluttynnyriä.)

ENS. HUOVI (huutaa): Suus kiinni, paitaressu, siellä!… Tämä juoma on liian hyvää niille murjaaneille!

(Huovit kantavat tynnyrin nimismiehen puolelle, jonne toisetkin katoavat. Kellojen soitto on lakannut, mutta sen sijaan kuuluu vasemmalta iloista melua ja pian tulevat esille Pouttu, Kontsas, Tommola, Piri y.m. Viimeisinä Ilkka sokean vaimonsa, tyttärensä ja vävynsä kanssa; Pentti on saanut tuliaisiksi uuden jousen, jota hän tutkistelee isänsä perässä käydessään).

POUTTU (tullen etualalle):
No, kiitos Luojan, ett' on matka tehty!

KONTSAS:
Ja mont' on mutkaa ollut matkallamme. —

POUTTU:
Ja monta Mattiakin vastaan tullut!

KONTSAS (katselee ympärilleen): Mut tuoss' on vanha koti ennallansa ja tuolla Herran huone; Häntä kiitän!

ILKKA (istahtaen oikealle): Niin, "silmät merellä ja korvat metsäss'" on olleet retkellämme meilläkin, sen varmaan uskot, rakas Katri parka!

KATRI (kyynelten välistä): Niin, sen ma uskon. Mutta, kiitos Herran, ett' ootte jälleen meidän turvanamme, näät —

ENS. TALONPOIKA (ehättäen väliin): — huonot viestit ehtii aina kuulla; — Tääll' onhan tänään naittajaiset Kirstin, sun tyttäres, ja Maunu huovin tässä; niin ollut on sun oma tahtos, Jaakko!

ILKKA (Kirstiä ja Maunua kätellen): Niin oikein, lähtiessä lausuin kai, ett' oisi naittajaiset näihin aikoin; ma usein matkallani muistin sen — siis tänään … (jatkavat puhetta).

KONTSAS:
Mutta kuules, eukkoseni,
et tulomaljaakaan sa meille tarjoo?
Kai lienee oltta vielä Kontsahassa?

KONTSAHAN VAIMO: On äsken pantua; mut lailla muiden ma varron sanaa rakkaan ruhtinaamme.

POUTTU (lyhyesti):
Se kuuluu miehille, ei akkaväelle.

KONTSAS: Niin kylläkin … sen ehdit vasta kuulla: nyt maljat reilaan riennä laittamaan! (Vaimo menee). On kaksi tupaa meillä muhkeata: siis alle orren käykää, kumppanit ja arvon isännät! Näät maljain ääress' on asioista haastaa mieluisampi — ja niinhän vaatii vanha tapa myös.

(Kontsas lähtee muutamain kanssa tupaan, toisia hajautuu maantielle).

PALO: No, juodaan sitten matkan päättäjäiset, niin polttaakin jo kurkkuani taas!

TOMMOLA:
Ka, kyllä sietää kieli kostuketta…

PIRI (ilkeästi naurahtaen):
Ja marski maksaa vielä nääkin kestit!

KOLMAS HUOVI (joka on ikkunaan ilmestynyt):
Vai marski maksaa? Kuulkaas päälle, veikot!

PIRI (kivakasti):
Sun kuulijoistas viitt' en huoli minä.

KOLMAS HUOVI: Vai et sa tiedä, mitä marski antaa, jos kuka herttualle kieltä kantaa? (katoaa).

PIRI: Jos antaa rauhaa taikka kylmää rautaa, on yks ja kaikki, senkin koukkuhuovi!

TOINEN HUOVI (katsoo vuorostaan ikkunasta):
Kas, johan haukkuu siellä Pirin piski! (katoaa).

POUTTU (Pirille):
Kun vilja kyps' on, tehdään vasta touko!

PIRI:
Mut kuumat vereni ei kärsi pilkkaa.

POUTTU:
Ne täytyy hillitä, (huutaa) Nyt tupaan kaikki!
Sa maljaa halveksutko, Jaakko Ilkka?

ILKKA:
Ei sovi halveksua matkan jälkeen,
mut kotiuutiset ma kuulla tahdon.
Siis sisään käykää, kohta seuraan teitä!

(Kaikki poistuvat pihalta tupaan, paitse Ilkka, Katri, Kirsti,
Maunu ja Pentti, jotka ryhmittyvät kaivon ympärille).

Kas niin, nyt ootte kaikki rakkahani taas mun ympärillä; sinä, Katri raukka, tok' olet henkes säilyttänyt! Kirsti ja Mauno naimisissa, oikein tehty! Ma tulla Kaarinaksi naittajaisiin kai lupasin ja niinkuin näätte lapset, ma pidin lupaukseni; (naurahtaen) mun ei syy, jos hieman myöhästyin, sen arvannette. Mut katsos Penttiä, hän lihoo vaan ja kasvaa mieheks varsin muhkeaksi — kai kohta jousen jännittää sä voit?

PENTTI: Sun poissa ollessas ma jousellasi oon harjoitellut. (Kohottaa uutta joustaan). Jos sä nähdä tahdot, niin ammun tuolta sulle tuomen lehden, tai taivahalta lentäväisen linnun.

ILKKA (naurahtaen):
Vai niin sa tarkka-silmä kyttä oot!
Mut toistaiseksi säästää saat sa taitos,
voi muihin tarkoituksiin tarvis tulla.

MAUNU (vilkkaasti): Vai herttualta semmoisetko viestit on teillä eväinänne? Rauhaa ei siis voinut taata meille herttukaan?

KIRSTI: Nuo kulkurit he toimii niinkuin tahtoo, ja vaikk' on marski heillä kilpenänsä, he tuskin kuunnellevat häntäkään.

KATRI: Niin, Suitiass' on hän ja matka pitkä on Suitiasta tänne saakka.

KIRSTI: Äiti, ei isä tiedä heidän ilkitöitään?

ILKKA (vaimoonsa kääntyen):
Häh, mitä tarkoittaa hän ilkitöitä —?

KATRI:
Niin, Jaakko, parast' on kai suora olla…

ILKKA (sävähtäen): Niin, niin, te kaikki täällä… Kyrön kirkolla… mun sielun täyttää outo aavistus!

KATRI (nyyhkien): Niin, Jaakko, perhees on nyt mieron tiellä ja muilta suojaa harmaan pääni päälle ma olen kerjännyt ja lapses sun on vailla kotiansa, kontuansa. Näät talos huovit poltti, raunioina on siellä pirttis, kaikki, kaikki, kaikki!…

ILKKA:
Häh, raunioina Ilkkalako, sanoit?

MAUNU:
Mun poissa ollessa he työnsä teit.

KATRI:
Ja karja teurastettu, aitat tyhjät!

PENTTI: Ja orhillasi renkis entinen nyt ylpeänä ratsastaapi, taatto.

ILKKA: Sa totta haastat … huolten juovat nuo ei valhettele… Taivas varjelkoon, nyt maailma mun silmissäni pyörii ja päätä polttaa kumma kuume-hehku ja suokoon Herra, että malttaisin ma itseäni; miksi juuri minä? (Sävähtäen). Vai oisko viittaus tää sallimuksen, ett' tehtäväänsä mun se juuri tahtoo, kun senkin langan on se katkaissut, mi vielä liitti mua synnyinseutuun?

KATRI: On outo kaiku, isä, äänessäsi ja kolkot tuumas; muista meitä sentään!

ILKKA (puhuu kuin itsekseen): Jo Tukholmassa luona herttuan se mulle selvis Poutun lausuessa, ett' oltaisiin me yhtä kansaa kaikki.

KATRI: Niin, yhtä kansaa kai, mut ihmisiä me kaikki ollaan, tietää taivaan Herra!

MAUNU (innoissaan): Niin, kansaa yhtä, jolle johtajiksi on varmaan kutsuttuna pohjalaiset!

ILKKA: Sa lausut sen, mit' itse aattelin — kas, pohjolaiset, toisiin verrattaissa, on lujat tarmoltaan ja taitavimmat, kun aika suureen vaatii toimeen, jossa voi olla kokonaisen kansan onni.

KATRI:
Mut onni rauhan töissä yksin on!

ILKKA:
Hm, rauhan kyllä, laissa turvatun.

KATRI: On ohje ylimmäisin ihmisyys ja onnetonten auttavainen viisaus — mut voima suojaks suotiin heikompain.

ILKKA (katsoo pitkään häneen): Niin, voima suojaks heikompainsa, niin — (kovasti) ma olen voima, heikon suojaks luotu.

KATRI:
Mut katso silloin, ett'et itse sorra!

ILKKA (miettii): Sen täytyy oikein olla, rinnassani niin käsky kuuluu … (nousee) nyt on tieni selvä.

(Kontsas tulee tuvasta hieman liikutettuna, oluttuoppi kädessä).

KONTSAS: No, ilkkalaiset, yhä kuivin suin? (Ilkka seisoo äänetönnä) Tok' oisi olvi oiva virkistäjä näin pitkän matkan jälkeen. Veikko, hoi, käy sisään nyt … me siellä haastellaan ja tuumitellaan, miehet keskenämme.

ILKKA:
On miesten tuumat täällä meilläkin.

KONTSAS: Mut siell' ois tarvis sua … sisään käykää ja saakaa haarikkanne … tupaan nyt!

KONTSAHAN VAIMO (tulee tuvasta): Niin, tupaan käskisin ma myöskin teidät, mut (Viittaa vasemmalle). roistot, rosvot nuo ja hurjimukset on käyneet taaskin täällä varkaisilla.

KONTSAS:
No, mitä nyt?

KONTSAHAN VAIMO: Vain hetkeks väistyin pois, kun juoksin vastahanne, sillä aikaa jo konnat veivät olvitynnörin.

TOMMOLA (tulee): Hoi, iikka, miksis viivyttelet, mies, kun tääll' ois tuumat retkestämme meillä?

ILKKA: Ne kaikk; on pohdittavat aikanaan, mut mulla sappi kiehuu (heristää) noille tuolla!

KONTSAHAN VAIMO:
Nuo rosvot juovat siellä ryöstöoltta!

(Piri ja Palo tulevat).

PIRI: Hoi, emäntä, se onkos sitten totta, ett' on jo juomat kaikki Kontsahasta?

PALO (haarikka kädessä):
Mun kurkkuani kumma tuska polttaa. —

PIRI:
Tuon Palon kurkkua sit' aina polttaa!

KONTSAS:
Näin matkan jälkeen —

KONTSAHAN VAIMO (Palolle): Talon tyhjäks panneet on huovit tuolla … pyydä heiltä, pyydä!

PALO:
Häh, huovikoiriltako käsket pyytää!

ENS. HUOVI (ikkunassa):
Mut pyydä koreasti, kiiskenpoika!

PALO (kiivaasti):
Vai koreasti teiltä, varkahilta?

PIRI:
No, Kontsas, otettaisko omat pois?

ENS. HUOVI:
Niin ottakaa, kun ottaa rohjennette!

PIRI (heristäen ikkunaan): Tuo vietävä se juuri viljat vei mun riihelläni! (Menee lähemmäs). Kuules, lemmon kurppa, käy tänne näkyviin, niin sulkapyrstös ma hieman lyhennän.

ENS. HUOVI: Kas sappikissaa, sa ota Ilkan Jaakko kuvakses: näät hän on tyyni (nauraa), vaikk' on haarikatta!

ILKKA:
Niin on, ja juuri siksi viel' on tyyni!

(Pouttu ja Martti Vilpunpoika tulevat tuvasta).

POUTTU: Taas kinastusta! (tovereille) Mielet hillitkää, on ensin harkittava, sitten toimeen!

ENS. HUOVI (yhä ikkunassa): Tuo Ilkkalaton Jaakko täällä reuhaa kuin oisin hältä minä olven juonut!

ILKKA (tiuskaisten): Vuoks' sinun lienenkin ma mierolainen, sa pirun käskyläinen!

TOMMOLA (hilliten):
Malta, veikko!

ILKKA:
En taida hillitä ma kauvempaa — —

POUTTU (tarttuen Ilkkaa käsivarteen):
Sa meidät turmiohon saattaa voit!

MARTTI VILPUNPOIKA (samoin):
Niin, hiili mieles!

ILKKA (riuhtaikse irti)!
En ja tuhat kertaa en!

PIRI:
Niin, anna tulla, minkä tulla täytyy!

ILKKA: Siis kuulkaa kaikki, mit! on tehty mulle, sill' aikaa kun me matkallamme oltiin.

(Miehiä tulee lisää Kontsaan tuvasta kuistille).

ENS. HUOVI (tovereilleen):
Nyt korvat auki, veikot, kuunnellaan!

ILKKA: Jo tuonoin ryöstivät he aitat, läävät ja vaimon löivät rammaks, sokeaksi; nyt taas on polttaneet he pirtin uuden, on karja teurastettu, kaikki viety, ett' olen konnuton ja kerjäläinen — ei turvaa itselle, (Viittaa omaisiinsa). ei näille tässä!

KONTSAS: Häh, Jaakko, talos poltettuko, sanot, ja kaikki viety … tottako sa haastat?

PIRI:
Sen saavat maksaa rosvot nuo ja marski!

PALO (kumppaneilleen): No, siispä liekkiin tuli leimutkoon, nyt onkin Ilkka valmis johtajaksi!

(Huovit nauravat).

TOMMOLA: Ja vieköön lempo, joll'ei höyhennetty nuo kukonpoi'at ole Kumpsilan!

(Huovit lyövät ovet auki ja istuvat ikkunoille ja kuistille).

PIRI (Ilkalle): Nyt, Ilkka, ottaa itse piru sun, jos et sa kerro rahvahalle tälle, mik' oli käsky valtakunnan jaarlin.

ILKKA:
Sen tehköön Pouttu!

POUTTU (estellen) Mull' on hidas kieli — siis Ilkka haastakoon, me todistamme. Näin ehkä uhkauksilla herttuan jo saamme huovit tuolla tuppisuiksi!

KATRI:
Voi isä, muista toki meitä myös!

KIRSTI (äitiänsä pidättäen):
Sa anna taatto toimii puolestamme.

(Katri huokaa).

ILKKA (puoleksi itsekseen): Kun katson sokkovaimoani tuossa ja lapsiani … heitä juuri muistan! (Katrille) Mut voima heikommuutta suojatkoon, niin sanoit äsken sa — ja niin se on!

(Hyppää kaivon luona olevalle kivelle, kansaa kokoontuu hänen ympärilleen ja puheen kestäessä tulee väkeä maantieltä ja Kontsaan tuvasta).

Hoi, ystävät ja Pohjanmiehet, kuulkaa! Siit' on nyt vierryt kuuta kaksi vain, kun jälkeen Pertun päivän marskin luo me kanssa Kontsaan täältä samottiin.

KONTSAS:
Niin, kaksi kuuta siit' on täsmälleen!

ILKKA (jatkaa); Me marski tavattiin ja kerrottiin, mik' ahdistaapi kurjuus meitä täällä, kun huovikoirat puhtaaks kaikki syö ja polkee oikeuden ja Ruotsin lain ja kurkkuhunsa siemen-viljat juo.

ENS. HUOVI (haarikkaa heiluttaen):
Hei, veikot, terveydeksi Flemingin!

(Huovit nauravat ja juovat).

ILKKA (jatkaa): Me kaikki kerrottiin ja oikeutta vain hältä pyydettiin, mut palkaks siitä, kun järjestystä esivallan puolsin, hän minut ruoskitutti huoveillansa —

ENS. HUOVI: Kas, siinä sait, sa vanha juorukello, kai polttaa pakaroitas, munaskuita! (nauravat).

TOMMOLA (heristää nyrkkiä huoveille):
Niin, naurakaa, mut vielä itkettekin!

ILKKA (jatkaa):
Hän minut ruoskitutti mustelmille —

ÄÄNI KANSASTA;
Ne nahkahansa itse saa hän kerran!

ILKKA (jatkaa): Ja sitten viskattiin ma kuoppatorniin, mist' oli ruumis juuri korjattuna ja missä haisi vielä kalman löyhkä —

KATRI:
Vai kalman löyhkä, Herra siunatkoon!

ILKKA (jatkaen):
Ma sinne pantiin taakse lukkojen —

TOINEN HUOVI:
Niin, kukko lukon taa, on marskin käsky!

MAUNU:
Sa sentään pelastuit!

ILKKA (jatkaen): Niin, nuoran kautta, min vaatteistani tein, ma ikkunasta taas alas pääsin… Kontsas veikon löysin…

KONTSAS:
Mun ulos suoraan ajoi hän kuin koiran!

ILKKA (jatkaen): Ja vanha noita, pohjalainen velho, mun loihdullansa kynsist' etsijäin sai suojatuksi!… Sitten kaksin me ylitse Pohjanlahden hiihdettiin ja toiset Tukholmassa saavutettiin.

POUTTU: Se oli ilon hetki kumppaneille — nous kyynel silmään Hannu herrankin!

KONTSAS: Mut marski Klaulle huusin sentään sen, mink' olin vannonutkin lähtiessä: "tie helvettiin käy jesuiittain kautta!"

ENS. HUOVI (nauraa):
Mut helvetistä auttaa enkelit!

(Huovit nauravat).

TOINEN HUOVI:
Sun ajoi marski sieltä ruoskan kanssa?

KONTSAS:
Niin ajoi, niin, mutta ruoskimatta sentään!

ENS. HUOVI (samoin): No, siis ei marski piru lienekään, kun toki nahkas säästi, vanha sonni.

(Huovit nauravat).

ILKKA (yrittää jatkaa):
Mut minä kaikki olen kärsinyt —

PIRI:
Ja kaikkeen syypäät ovat huovikoirat!

ENS. HUOVI:
Ei haukku haavaa tee, sä Pirin piski!

ILKKA (jatkaa):
Mut käynti herttuassa kuulkaa myös!

MAUNU y, m,;
Niin, mik' on käsky meille jalon jaarlin?

ILKKA (jatkaa): Meit' ensin juttelutti Aksel kreivi, se Raaseporin nylkijä ja kettu, jok' oisi lupauksin ja lörpötyksin kai meitä maanitellut jälleen pois —

USEITA:
Niin, sen he osaa kyllä Ruotsin herrat.

ILKKA (jatkaa): Vaan mepä mellakka jo nostettiin ja semmoinen, ett' itse linna kaikui, ja huudettiin: "jos muut ei auta meitä, niin ryssäin tsaari auttaa, lempo soi!"

(Huminaa kansassa).

ENS. HUOVI:
Nyt tuki suus ja alas orreltas
käy kohta kukkumasta, käenpoika!
Vai maasi möisit ryssille, sä konna!

PALO: Voit itse konna olla, koukkuhuovi; tai oisko teidän kuiviin kurkkuihinne kai meidän uhrattava maat ja mannut?

TOINEN HUOVI (toverilleen): Niin, anna kukkuu ensin käenpoika, niin kukkuu päänsä poikki. Varrotaan!

ENS. HUOVI:
Kun tarvitaan, niin otetaan, ei muuta!

PIRI (vetäisten puukkonsa):
Tuon koiran tuosta isken alas kohta!

(Huovit joutuvat liikkeeseen, heittävät
haarikkansa ja asettuvat ryhmään kuistille).

ENS. HUOVI (hiljaa toiselle): Sa malta, veikko, moukat alkakoon, niin käski luutnantti, hän tietää, hän!

MAUNU:
Siis herttu Kaarlen tapasitte, vai —?

ILKKA (jatkaa):
Niin, jalo ruhtinas me tavattiin.

ENS. TALONPOIKA:
Ja hän on kansan mies ja ystävämme?

ILKKA (jatkaa): Mies rahvahan ja meidän ystävämme on herttu Kaarle; mutta herrat siellä ne häntä vastustavat kynsin, hampain, se kuultiin kyllä, omin korvin kuultiin, kun herttualta pois he vallan riistäis ja itse valtakunnan ohjat ottais!

ÄÄNIÄ KANSASTA:
Sen varsin uskomme, ne syöpäläiset!

ILKKA (jatkaen):
Mut silloin saapui siihen herttuamme.

MAUNU:
Ja mitä lausui teille jalo jaarli?

ILKKA (jatkaa): Hän mustaks synkistyi kuin ukkospilvi ja kaikki tiedusteli … herrat siihen jo juoninensa väliin ehältäys; mut silloin suuttui hän ja herrat haukkui, ja uhkas vallan tyyten heille heittää — ja avosuiksi meidät kaikki jätti.

ENS. TALONPOIKA:
Niin jättikö, ja suojelust' ei suonut?

ILKKA (jatkaa): Niin jätti … mennessään vain ruoskallansa hän ilmaan löi ja kiukuissansa lausui: "jos muu ei auta, oikeus hankkikaatte te itse nuijin taikka aidanseipäin".

USEITA (yhteen ääneen):
Vai nuijin taikka aidanseipäin, lausui?

ILKKA:
Niin, nuijin, aidanseipäin, lausui hän…

ENS. HUOVI (eräälle toverille):
Nyt on jo aika … sana Kumpsilaan
sa voudille ja luutnantille vie!
On ratsu tuolla alla ikkunan!

PIRI: Mut lähtiessä ärjäs vielä herttu: "te emä poikinensa maahan lyökää!"

USEAT:
Ja sen me teemme!

(Kohottelevat nyrkkejään huoveille).

ENS. HUOVI (tovereille): Kaikki valmiit olkaa! (kansalle) Tää loukkausta majesteetin on, ja mull' on käsky marski Flemingiltä se kohta vangita, ken uhkakieltä vain käyttää vastaan esivaltaa. Siis: nimessä marskin sekä kuninkaan ma sinut vangitsen nyt, Jaakko Ilkka — sun ensiksi ja toiset kohta seuraa! (huoveille) Hoi, käännös oikeaan ja eespäin, mars!

(Huovit tottelevat komentoa ja ryntäävät talonpoikain parveen.
Meteli syntyy, jonka kestäessä huovit ympäröivät Ilkan ja
Poutun tarttuen kiinni heihin. Silloin tempaa puukkonsa ja
syöksee erästä huovia kohti)

PIRI (ärjästen):
On täällä vielä puukkomiehiäkin!
Heit' irti Ilkka!

ENS. HUOVI (tyrkkää hänet luotaan): Seis, sa hurja mies, jok' esivallan käskyläistä uhkaat!

PIRI (kuten äsken): Heit' irti Ilkka, taikka, piru vie, on henkes kankahalla, kuuletkos!

(Rymyä kansa joukossa, huovit tyrkkivät takaisin talonpoikia, jotka kertyvät päämiestensä ympärille).

ILKKA: Näin kärsittekö konnain töitä te ja vangiks' ottaa suotte kumppalinne?

PALO:
Sit' eivät kärsi toki pohjalaiset!
Heit' irti Ilkka nyt!

KANSA (meluten):
Pois huovikoirat!

ENS. HUOVI (tarttuu Ilkkaan, toiset Piriin ja Paloon käsiksi): Pois tieltä, moukat, tyrmään yllyttäjät, nimessä marskin, e'espäin miehet, mars!

(Huovit yrittävät lähteä vankinensa),

KIRSTI:
Te kurjat raukat, miss' on puukot teillä!

POUTTU:
Tok: onneks hukkui ne!

PIRI (iskee puukolla yhtä huovia):
Mut eipäs multa!

HUOVI:
Kas, pirun Piriläistä, rintaan sattui! (horjuu).

PALO (riuhtaisekse irti):
Sa palkkas sait … nyt saakoot toisetkin!

(Ankara temmellys alkaa, naiset ja lapset juoksevat kirkuen
etualalle, talonpoikain otellessa taka-alalla pelastaakseen
Ilkkaa, joka vielä on heidän keskellään).

POUTTU (koettaa hillitä):
Hoi, miehet, taivaan tähden malttakaa!

ILKKA (vimmatusti riuhtoen):
On kuusi niskoillani … tänne, Perttu!

(Kähäkkää jatkuu, huovit vetäytyvät maantielle ja — raahaten Ilkkaa sekä haavoittunutta toveriaan — peräytyvät vasemmalle, jonne talonpojat heitä ahdistavat. Naisia ja lapsia yrittää miesten jälkeen maantielle, mutta siitä estää heitä):

POUTTU (häätäen heidät takaisin): Pois pihaan lapset sekä vaimot täältä, täm' on jo totta eikä leikkisotaa! (Pentti Ilkka yrittää vielä jälkeen). Pois, sanon minä, taakse aidan tuonne — ja portti jäljessänne sulkekaa!

(Katoaa vasemmalle. Melu loittonee. Naiset palaavat jälleen pihaan — Kirsti viimeisenä sulkee veräjän — ja ryhmittyvät pihamaalle sekä Kontsahan kuistille; Pentti hyppää aidalle).

PENTTI: Voi sitä mellakkaa! En nähdä voi, jos isä viel' on heidän vankinansa?

KIRSTI (ottaa yltään morsiuskoristeita, jotka laskee kaivolle): On nääkin kauniit naittajaiset, äiti, — ties Luoja, kuinka päättyneekin kaikki!

KATRI (on hapuillut kaivon luo ja koskettaa Kirstin morsiusesineitä): Kas, harso kruunuinensa kaivon luona; sä kruunus pudotitko, lapsukainen?

KIRSTI: En, muuten siihen ne ma laskin vain, kun toistaiseks ei hempuja lie tarvis.

KONTSAHAN VAIMO (tukee Katria): Nää sallit kai mun tuonne tupaan viedä? ma lasken säilyyn kaikki kirstuhuni, niin sieltä löytyvät, kun kaivataan.

(Katri nyökäyttää myöntymykseksi).

KIRSTI: Ne uudet on, näät äidin harsot, kruunut ne paloi Ilkkalassa!

KATRI (huo'aten):
Paloi kaikki!

KONTSAHAN VAIMO (ottaa kruunun ja harsot): Mut Luojan kiitos, että säilyi pää, jok' kerran häissä hempeleitä kantoi! (Kansalle). Te kylän emännät ja nuode-kaasot, myös tupaan käykää… Viel' on katto yllä, jos olven joivatkin nuo huovikoirat!

(Kontsahan vaimo ja joukko naisia tupaan).

PENTTI (yhä aidalla): Tienhaaraan Kumpsilan he kääntyy jo — ja isä vankina! Jää hyväst', äiti, kai vielä taattoni ma pelastan!

(Hyppää aidan yli ja katoaa vasemmalle).

KATRI (hätäisesti):
Ei, Pentti, ei, sen kielsi vanha Pouttu!

KIRSTI (nousee aidan luona olevalle kivelle): Se varoitus on turha, tuolla jo hän kiitää tiellä niinkuin nuori varsa!

(Palaa etualalle).

KATRI: Niin, tää on totta, eikä leikkisotaa, niin sanoi Pouttu — ja hän tietää, hän!

KIRSTI (huokaisten): Jumala ties, jos leskeksi mä jään jo ennen kuin ma vaimoks ehdin tulla.

KATRI: Niin, sellaista on ennen kyllä nähty, kun vainolainen häihin vieraaks saapui, ja toisen kaatoi, toisen leskeks jätti — mut eihän Herra sitä salli suinkaan!

ERÄS VAIMO (tulee väliin): Ei huolta siitä, reipas mies on Mauno ja päänsä puolustaa, sen taata voin; jo keväällä sä poikaa hälle kannat!

KIRSTI (naurahtaen): Sa niinkö luulet?… Pojan tahtoisin ma hälle synnyttää … tää suureks kasvais ja taaton kolhut kostais ilkiöille!

KATRI: Voi, sua lapsiparkaa, kostotöiile sa syntymättömän jo uhroaisit! Niin, suokoon Herra, että äidiks saisit, mut poikas rauhantöihin synnyttäisit — (huokaa) on Ilkkalassa työtä hälle kyllä!

KIRSTI:
On liiaksikin!

ERÄS VAIMO: Mauno ennen pitkää taas aivan uuden veistää, pellot kyntää, kun rauhan töille jälkeen mellakan hän joutaa!

KIRSTI: Joutaa, milloin joutaa, niin, kun koirat suuhun syö, mink' antaa pellot! (Nousee kivelle ja katselee tielle). Hoi, äiti, hoi, jo kaukaa metsän taitse ma joukon tänne palaavaksi nään!

KATRI (nousten): Näät palaavaksi … mutta isäs onko ja miehes myöskin?… Entäs huovijoukko!

(Vaimot lähestyvät).

KIRSTI (kurkotellen): On isä sinilakkinensa, on, ja Mauno kupeellansa Poutun kanssa, — ei seuraa huovit, meidän miehet vain!

KONTSAHAN VAIMO (ikkunasta):
Ja Kontsas onko?

KIRSTI:
Häntä en mä nää!

(Vaimot yrittävät veräjälle, mutta sokko-Katri pidättää heitä).

KATRI: Ei tielle ketään, vanha Pouttu kielsi; ken elää, tulee sieltä ilman teitä!

KONTSAHAN VAIMO (juosten pihalle): Mut jos on Kontsahan he vanginneet tai jos ois iskun tapparasta saanut!

KATRI:
Ken kuollut on, ei palaa jällehen —

KIRSTI (riemuiten): Nyt tuoss' on miehet … isä, Mauno, Kontsas ja kaikki muutkin… Pentti jousinensa!

KATRI (huokaisten):
Se poika kiellosta ei huoli enää!

KIRSTI:
Hän Ilkan poika on ja veli mun!

(Miesjoukko saapuu suurella melulla. Piri ja Palo
ensimmäisinä avaavat veräjän tuoden riemusaatossa Ilkkaa,
joka Poutun, Kontsaan, Maunun ja Pentin seurassa saapuu;
muutamilla on vaatteet repaleina).

PIRI:
Hei, täältä tullaan, vapaana on Ilkka!

TOMMOLA:
Ja koirat karkoitettiin Kumpsilaan!

PALO: Tienvarteen allikkoon ma heitin kaks, ja poikkijalkoja tai kättä vaille kai lie he jääneet, kosk'ei nousseet sieltä!

MARTTI VILPUNPOIKA:
Mut viinapäissään lie he sentään olleet!

KONTSAS: Niin, viinapäissään, muuten piru tietää, ett' taajat niskassamme koht' on joukot, kun luutnantti ja vouti viestin saa; — — kas, silloin miehet, auttakohon Herra!

POUTTU: Ma sanoin äsken, ett' on tosi eessä, ei enää leikinteko … tuohon paikkaan kaas yhden huovin Pirin puukko jo.

PIRI:
Kas vain, kun sentään korjasivat raadon!

POUTTU: Niin, mukanaan he kumppalinsa vei, se juuri esti heitä tappelussa. Mut tappo tapahtui ja siin' on kylläks. Ma vielä mieluust' oisin varronnut, ett' tyysti kaikki ensin harkittaisiin ja sitten toimeen käytäis yhtä-aikaa; mut nyt on alku tehty, tosi alkaa, ja neuvot yhtä tarpehen kuin nuijat.

ILKKA: Niin, nostettavat kaikk' on otteluun ja siit' on neuvot tehtävät — ja kohta!

KATRI (hätäytyen): Vai kaikki julkiseenko kapinaan siis vastaan esivaltaa, kuningasta?

ILKKA:
Ei kuningasta, mutta marskin valtaa!

KATRI:
Mut vastaan käskyläistä kuninkaan!
Meit' auttakohon silloin Jeesus Kristus
ja Herra taivaan!

ERÄS VAIMO:
Hän on laupias
ja naiset syyttömät hän armahtaa,
mut sortaa syylliset,
(Katsoo naisparveen).
ja niit' on kyllä!

(Muutamat naiset vetäytyvät syrjään,
toiset huokaavat "niin, niin!")

ILKKA: Ma huolin viisi Herrast' taivahan, jok' Ilkkalani salli poroks polttaa, mut mitä sanoo veli Kontsas nyt?

KONTSAS: On piru Herraa ollut voimakkaampi siis tällä kertaa… Pouttu, puhu sinä!

PIRI: Te menkää helvettihin Herroinenne! on voima tuomarimme … puhu, Pouttu!

KATRI:
Ei voima, ei, — se heikon turvaks suotiin!

PALO:
Hm! puhu Pouttu, sull' on vanhan järki!

POUTTU: Ma puhuu kyllä; tuuma mull' on selvä: se tehtiin Tukholmassa; Hannu herra ja Hämehen ja Savon miehet yhtyi. Mut naiset kuulla toiste ehtii sen ja lapset tääll' on tiellä, vouti jos ja huovit yllättäisi meidät tässä. Sa, Ilkka, turvaan vietä omaises ja Kontsas vaimos, tuonne Kyrön poikki — kai joku lautalla voi saattaa heitä?

KIRSTI; Taas naiset pois ja pois ja aina pois — mut minä tietää tahdon, kuinka miesten ja Maunon käy; näät hän on minun nyt!

ILKKA: Siis omas ota, sopiikin se niin, ett' teidät Mauno saattaa; (Maunulle) mutta kuules, jos sanan saat, sull' onko jousi valmis?

MAUNO:
On jousi jäntevä ja (näyttäen puukkoansa) puukko myös.

PIRI (naurahtaen): Vai puukko myös? se iske tuppehen! kun sota alkaa, nuija tarvitaan.

ILKKA (häätäen vaimoaan ja naisia perälle); Sä, Kirsti, auta sokko-äitiäs ja Pentti myöskin teitä seuratkoon!

PENTTI (ynseästi):
Taas minut akkain kanssa käsketään!

ILKKA (nykäisten Penttiä käsipuolesta):
No, tokko kuulit käskyn, mars!

PENTTI (ääneen):
Ma kuulin;
(Itsekseen).
mut taistelusta pois en siltä jää.

KONTSAS (vaimolleen): No, Anni, seuraa heitä sinä myös, ja ota tyttö sinne kerallasi, — ma ovet telkeän ja ikkunat!

POUTTU:
Siis naiset lautalle ja Herran haltuun!

NAISET:
Vaan lapsia ja meitä muistakaa!

PALO:
Pois hameet tieltä nyt, kun tosi alkaa.

(Naiset menevät oikealle, lapset mukanaan, Mauno ja Pentti seuraavat heitä, Kontsas käy talollensa, telkeää ovet ja ikkunat).

POUTTU (nostaa kaivon luona olevan pienen rahin etualalle sillä aikaa, kun toiset istuvat ympärille, mitkä kaivolle, mitkä kuistille):

Te kaikki tiedätte, mik' uhkaa meitä, jos marski ryöstöänsä jatkaa saapi?

ILKKA: Sen tiedän minä, Ilkka, parhaiten, ett' eessä kaikilla on mieron tie.

KAIKKI:
Niin, mieron tie ja kerjäläisen loppu!

POUTTU (jatkaa): On kaikki tehty, mikä tehdä voitiin, on käyty lait ja voutiin valitettu ja hengen uhkain itse marskitkin.

ILKKA: Sen olen tehnyt, raipat sain ja valmis jo olin kuolemaan kuin koira, (sylkäsee) ptui!

PALO:
El koira koiran häntää polje, ei!

POUTTU (jatkaa): Kas, siinä totta puhuit, Palo; koirat he hammastaa, mut ovat yhtä mieltä, kun tavarasta, talonpoikain työstä on kysymys. Niin, elää kaikki koittaa, — se huoli yhtä herroillekin on —

KONTSAS: Jos eläis vain kuin parhain ymmärtää ja ymmärtäis ja tietäis, kuinka elää!

POUTTU (jatkaa): Niin kyllä, Kontsas, totta on se, totta; mut millä elää, sit' ei mieti vauras, jok' elää toisten työstä, millä elää, kas, siinä kysymysten kaikkein loppu, jos rikkaaltakin rikkaus riistetään.

PIRI: Ja sen me teemme, silloin itse nähkööt, mi tärkehint' on tässä maailmassa.

PALO:
Ja syödä täytynee kai toisessakin!

(Muutamat nauravat).

KONTSAS:
Ei pilkkaa uskonnosta, miehet, ei!

ILKKA:
Niin, hiiteen uskonriidat, jatka Pouttu!

POUTTU (jatkaa): Jos tyytyis siihen he, min laki säätää, ois hyvä meille, vaikka mielivalloin he lainkin turvin meidät puhdistaa.

ILKKA (joka on puhellut erään kyläläisen kanssa): Niin, lainkin turvin; uus on käsky marskin, uus käsky tullut uuteen veronkantoon.

PALO:
Mut sitä veroa en maksa minä!

PIRI:
En minä myöskään, tässä (kohottaa kätensä) vannon sen!

USEAT (huutaen ja kätensä nostaen):
No, kun ei Pirikään, ei kukaan meistä!

ILKKA:
Ei, miehet, ei! Vaan sota alkakoon!

POUTTU (jatkaa): Niin, nyt sen täytyy alkaa; herttualta, jok' onpi sijaisena Sigismundon, on meillä käsky siihen. Marskin huovit me rajan tuolle puolen karkoitamme!

ILKKA: Mut siihen yksistään en tyydy minä, jok' olen tehty mieron kulkijaksi — vaan käyköön tiemme kohden Turunlinnaa!

PIRI ja PALO y.m. (lakkiansa kohottaen):
Niin, kohti Turunlinnaa tiemme käyköön!

ILKKA: Ja marski itse mulle maksakoon, mit' on hän velkaa, taikka hirsipuussa hän henkeänsä meiltä kerjätköön!

POUTTU: Ei liikaa kiivastusta, miehet, ei, vaan tyystin harkitkaamme ensin kaikki — ja sitten nähdään, kuinka toimitaan.

MAUNU (tulee juosten vasemmalta ja ojentaa pergamenttikäärön Poutulle):
Täss' onpi kirje herttualta meille!

POUTTU:
Häh, herttualta?

ILKKA;
Meille onko kirja!

MAUNO:
"Te Pohjan miehet", alkaa kirje tässä!
Se lue, Pouttu!

POUTTU: Vanhan kansan mies ma olen, Mauno, lukea en taida; mut mitä tahtoo meistä jalo jaarli?

MAUNU (silmäilee kirjettä): On hertun viesti, herra mahtava, jo Turkuun saapunut ja valtakirja on hällä salainen, ett' Turun linna on saatettava haltuun herttuan ja portit aukaistavat silloin, kun on meidän joukko muurit ympäröinyt.

ILKKA:
Siis kohti Turkua on hertun käsky!

POUTTU: Vai sellainen on meille kirja tullut? Se näytäs tänne! (Mauno antaa kirjeen, Pouttu tutkistelee sitä). Niin, en tiedä, hm, kun lukutaitoa en saanut, mutta — - — ken takaa, ett' on herttuan tää kirja?

ILKKA: Sen takaa omat sanat herttu Kaarlen, joill' otti jäähyväiset meiltä hän.

POUTTU:
Hän puolustukseen käski, muuhun ei!

PIRI:
Mut emän poikineen hän lyödä käski.

USEAT:
Niin sanoi herttua, se kuultiin kaikki!

PALO:
Ja kaiken pahan emä se on marski!

ILKKA:
Niin, Noki-Klaus ja hänen huovikoirat!

POUTTU: (hetken mietittyään ja kirjettä kädessään pidellen): Jos totta puhun, niinhän minäkin nuo hänen merkkisanat ymmärsin, vaikk' en sit' tahtonut ois ilmituoda; niin oivalsi ne Hannu herra myös, kun hälle kerroin käynnin herttuassa. Me silloin tuumitttin jo valmiiks retki: ett' alkais Pohjan miehet, nostais muut ja kaikki yhtä aikaa Turkuun marssis ja marski linnassansa vangittaisiin.

PIRI:
Ei, hirteen marski, taikka kuoppatorniin!

ILKKA:
Ett' itse tuntis kerran kalman löyhkän!

POUTTU (jatkaen); Niin tuumittiin, mut tullessamme jo ma seurausta tuuman kauhistuin.

KONTSAS (pudistaen päätänsä): Niin, kautta taivaan, suur' on tuuma tuo, mut siten suistuis myöskin paavin valta ja valta jesuiittain; marskin pappi on jesuiitta, sen ma kuulla sain, ja uusi vouti samaan kuuluu uskoon!

ILKKA:
Kas, jopas keksi Kontsas myöskin syyn!
Se oikein, veikko! Mutta noihin en
ma puutu, hautaan vain on yksi tie.

POUTTU:
Ma uskonnost' en myöskään riitaa nosta.

KONTSAS:
Mut minä nostan vastaan paavin valtaa!

POUTTU (tiukasti): Vaan maan ja leivän, omaisuuden tautta ma taistelen kuin luusta ärty koira ja vapaudestani ma pidän myös; en salli humalaisten huovien ma ryöstää taloani; salli en, ett' isä ruoskitaan ja vaimo piestään!

ILKKA:
No, nyt me ollaan yhtämieltä, Pouttu!

POUTTU: Nyt olet sinäkin, sen kyllä uskon ja kaikki muutkin; niinpä kuulkaa nyt mun tuumani ja Hannu herran tahto, jot' tämä hertun kirje kannattaa. (Kaikki keräytyvät Poutun ympärille). Siis jako kolmeen joukkoon tapahtuis: yks joukko samois Rautalammen kautta ja sieltä kulkis kohti Kuopiota.

MUUTAMAT:
Vai Kuopioon?

POUTTU (jatkaen):
Ja sieltä Tampereelle.

Useita ääniä:
Niin, Tampereelle!

POUTTU: Tampereelle, niin! Mut Kurikan ja Ylöjärven kautta pääjoukko meidän marssis suoraan sinne ja matkallansa aateliset löis; mut Nokialla joukot molemmat taas yhdistyisi, huovit karkuun lyötäis ja sitten tiemme kääntyis Turkuun, jonne sais kolmas parvi kautta Anolan, miss' asuu Aksel Kurki, hertun mies; tää sodanpäämies siitä suosiolla tai väkivoimin mukaan temmattais ja hänpä nuijajoukon yhtyneen taas kohti Turunlinnaa johdattaisi.

TOMMOLA:
On viisahasti kaikki harkittuna!

POUTTU: Ja nyt tää kirje, jos se totta on, ois jatko tuumallemme; herttua hän linnan portit meille aukaisuttaa — ja kenpä tietää, vaikka silloin ois hän laivoin saaristossa Ahvenan!

PIRI: Ja raunioille Turun kuoppatornin myös marski Suitian hän hirtettäis!

ILKKA (riemuiten): Ja taas ois vapaa Pohjanmaa ja Suomi ja aikakirjat tietäis haastaa siitä, ett' orjuutensa, sortajansa kaikki löi itse niskoiltansa pohjolaiset!

PIRI (intoutuen): Niin, pohjalaiset, miehet Lapuan ja Kyrön, Ilmajoen merkin antoi — ja heitä sotaan johti Jaakko Ilkka!

USEAT:
Niin, johtajamme olkoon Jaakko Ilkka!

TOMMOLA (arastellen): Jos sentään Pouttu ottais ylijohdon; on hänen tuumakin ja hän on vanhin ja näyttää tyysti kaikki harkinneen.

PIRI: Mut Ilkka kaikki meidät innostaisi ja kostamista enin hällä on, jonk' ovat kerjäläiseks huovit tehneet ja vaimon lyöneet umpisokeaksi; ken syistä tuollaisista taistelee, hän johtaa voittoon aina joukkuensa.

KONTSAS: Ma myönnän, että Pouttu tuuman suuren on kypsyttänyt Hannu herran kanssa ja tyystin kaikki "puntit" harkinnut. Mut taivaan Herra tietää, vahva usko voi vuoret siirtää, miehen säilyttää, jos aseeksensa jonkun vain hän ottaa. Sen on hän tehnyt; turva Korkehimman on Ilkan säilyttänyt matkallaan, ei muuten seisois hän nyt tässä, ei; hän ase Herran on, hän johtakoon ja Pouttu neuvoin häntä ohjatkoon.

USEAT: Niin Ilkka johtakoon, on päätös kaikkein, ja Pouttu neuvot tarpeelliset antaa!

POUTTU (vähän yrmeissään): No, niinkuin tahdotaan, ma kyllä väistyn, tää tuuma liian kallis mulle on, ett' toran siitä nostaa sallisin!

ILKKA: Ja mulle myöskin. Mutta tahto kaikkein on tahto mun, en eriseuraa suosi. Vaan oikein kuullut jos ma äsken lien, ol' aie jakautua kolmeen joukkoon?

POUTTU:
Niin, kolmeen joukkoon!

ILKKA: Kolme johtajaa siis myös on tarvis.

POUTTU: Täältä Tampereelle pääjoukon johtaa sentään Jaakko Ilkka.

ILKKA: Ja tässä tärkeässä tehtävässä mun auttajani olkoon Yrjö Kontsas, tää vahvan uskon mies ja kirkon pylväs — jos siihen suostuu hän ja suostuu muut!

KONTSAS (lyöden kättä);
Ma suostun, veikko, siitä kättä päälle!

USEAT:
Niin, heidät yhteen liitti kohtalo!

POUTTU: No, olkoon niin. Ma itse valitsen taas retken suoran kautta Korsholman ja pitkin rantaa Anolaan ja Turkuun — se olkoon minun joukon ristiretki! Jos "melkkiläiset" Korsholmassa on, ["Melkkiläiset" — Abraham Melkerssonin, Pohjanmaan voudin huovit; vouti asui Korsholman linnassa.] niin voudin vangiksemme näpistämme. Mun joukkohoni miestä kolmesataa ois kokoon kutsuttava kapulalla, mies talosta — ja toiseks johtajaksi ma tahdon sinut, Martti Tommola — jos siihen suostut ja jos suostuu muut.

TOMMOLA (tullen esille):
Niin minäkö? Jos kautta Korsholman
ja Anolan käy Turkuun ties, ma suostun.
Sen tien ma tunnen.

USEAT:
Päätös olkoon se!

ILKKA: Mut viel' on kolmas joukko johtajatta; ken Kuopion ja Rautalammen miehet sais aseisiin ja meihin yhdistäisi?

KONTSAS: Niin, kenpä tietäis meistä Savon tien — niin harvoin pohjalaiset sitä käyttää!

POUTTU: Hm, myöskin sitä harkinnut ma oon — näät miehet Lapuan ja Lappajärven käy joskus sielläkin. Siis heille kuuluis tää Savon tie; häh, Martti Vilpunpoika, sa tietänet kai Kuopiohon tien?

MARTTI VILPUNPOIKA:
Niin Kuopioonko Rautalammen tien?

POUTTU;
Niin, kautta Rautalammen kai se käy!

MARTTI VILPUNPOIKA (verkalleen ja ikäänkuin estellen):
Siell' olen kerran käynyt, vaan en tiedä —

POUTTU: Yks kerta riittää, oppaita on kyllä; — siis Martti Vilpunpoika johtaa sinne kuuskymmenkuntaa Lappajärven miestä.

USEAT:
Se olkoon päätöksemme!

POUTTU: Miehet Lapuan sa nostatat ja heistä vastaat, Martti!

MARTTI VILPUNPOIKA:
Kun merkin annan, nousee joka mies!

ILKKA:
Ja miehet Ilmajoella nostan minä!

KAIKKI:
Niin, Jaakko Ilkan käsky kaikki nostaa.

POUTTU: Ja Kyröstä ja Kyrön naapureista ma itse vastaan — vaikka hengelläni.

MAUNU: Ja sata huovia, mun liittolaista, on mulla varmaa miestä; aseineen he yhtyy johdollani Ilkan joukkoon.

ILKKA: Kas, sepä oiva juttu, tuohon käteen, sa kunnon vävymies; vai vaimos nuoren siis hennot jättää, henkes voi se maksaa.

MAUNU:
Niin voi, mut vaaran tullen minä yksin,
ma sotilasko syrjään hiipisin!
Sit' en ma voi, ja sit' ei sallis Kirsti.

ILKKA (lyöden häntä olkapäälle): Siin' olet, lempo vieköön, oikeassa — niin, sit' ei sallis Ilkan Jaakon tyttö.

MAUNU (Ilkalle): Sun poissa ollessas ma heille kerroin, mit' oli tehneet marskin miehet nuo — ja silloin kumppalit jo kauhistuivat ja valan käsin nostetuin he vannoi, ett' tietäs seuraavat he kuoloon asti!

POUTTU: No, sen jos vannoivat he kumppalille, ma siihen luotan. Mutta rantaseudut ken nostattaa, ma heistä huoli en.

ILKKA: En minä myöskään, ranta-Ruotsin miehet on eriseuraa, marski säästää heitä.

KONTSAS (rykäisten): Ja toinen ääni heill' on kellossansa — ma heidät tunnen, rantaruotsikot.

POUTTU:
Siis rantaruotsalaiset jääkööt pois!

KAIKKI: Pois!

POUTTU: Heill' on ehkä toiset käskyt, niin — (intoutuen) Mut kun on talvi tullut, kierä jää ja suksi luistaa siljan hangen selkää, kas, silloin kaikki Turun linnaa kohti me joukoin taajoin yli Suomenmaan siis lennämme kuin tuntureilta vyöry.

ILKKA (innolla lakkiansa hoilauttaen): Niin lennetään kuin tuima raivomyrsky, jok' kaikki tieltään maahan ruhjoaa ja yli Suomen kaikuu yksi huuto: pois alta aateli ja kansan syöpä! Mut eellä muiden Pohjan miehet käy ja Turun portit auki lyö ja maassa he marskin hirmuvallan kukistaa, — ja yli Ruotsin, yli Ryssän maan voi meistä haastaa vuosituhannet!

(Samassa hyökkää näyttämölle läähättäen ja
edestänsä miehet syrjään singahuttaen):

PENTTI:
Hoi, vouti saapuu huovijoukon kanssa!

POUTTU:
Häh? Uusi vouti huovijoukon kanssa?

ILKKA: Nyt perii perkele, jos yllättää hän meidät tässä … silloin vangit oomme. Siis joelle kaikki, minkä kengät kestää, ja siitä lautan kanssa tuolle puolen!

(Ankara meteli syntyy, miehet tempaavat
aseensa, toiset hyökkäävät vasemmalle).

POUTTU:
Mut lauttahan on tuolla puolen joen!

ILKKA:
Voi, saatana, en sitä muistanutkaan!
Siis yli uikoon, joka uida voi!

PENTTI:
On lautta rannassa, ma toin sen itse.

(Miesjoukko lähtee juosten vasemmalle;
jäljelle jää vain Ilkka, Kontsas ja Pentti).

ILKKA (katsoen pitkään poikaansa): Sa Herran siunaama siis pelastit nyt isäs sekä kaikki; kenpä ties, vaikk' oisit kohtalonsa ratkaissut!

KONTSAS:
Niin, tutkimattomat on Herran tiet!

(Ilkka tempaa Pentin mukaansa ja lähtee juosten toiston jälkeen, Kontsas perässä. Heidän mentyä tulee vasemmalta vanha noita-akka ontuen ja polveansa pitäen).

NOITA (sylkäisten): Ptui jälkees hammastauti, kuppatauti, sa hurja ruoja, joka vanhatkin noin tyrkit rammaks, katkot polviluut! (Tulee etualalle). Ma tulen Laihialta, jossa synnyin: ei mua muistettu, ma muistin kaikki, ei mua tunnettu, ma tunsin kaikki. Ma tiedän tuumat heidän, johdan heitä ja kehrään langat omaks kankahaksi. Niin, Ilkan poika toi mun yli joen — tuo oli Ilkka itse ynnä Kontsas; he kaikk' on palanneet ja hertun viestit ma kuulin akkaväeltä. Valhekirjan (nauraa) sen minä itse tullessani toin! (Kuuluu lähenevää melua oikealta). Mut nyt on vouti täällä huovinensa, siis tupaan tuonne … uksi telkimeen, niin laitan heille vielä oivat lystit.

(Katoaa Kontsaan tupaan. Pian sen jälkeen saapuu huovijoukon kanssa Pohjanmaan vouti).

ABRAHAM MELKIORINPOIKA (täydessä virka-asussa ja aseissa; ensimmäiselle huoville); Sa sanoithan, ett' täällä Kontsahassa nyt jälkeen kapinan ja murhatyön he istuis oltta juoden, mässäten ja hankkis sotaa vastaan esivaltaa — mut yhtä sielua en täällä huomaa.

ENS. HUOVI: Mut vankineen he palas tänne päin ja että tääll' on mässätty, se näkyy: (Viittaa kumoon viskattuja raheja, tuoppeja y.m.). voi huovit todistaa, ett' aie heillä on nostaa nuijasotaan koko maa.

HUOVIT:
Sen kuulimme … ja kaikki todistamme!

ABR. MELKIORINPOIKA (miettien): Hm, kaikk' on mahdollista; herttua hän käyttää heitä omiin aikeihinsa — mut senpä taidon taidamme me myös. (ääneen) On karkuun lähtenyt siis nuijajoukko; mut minne päin, kun tietäisimme sen?

TOINEN HUOVI (joka on veräjän luona):
Miesjoukon nään ma Kyrön tuolla puolia.

ENS. HUOVI:
Ja lautan tieten veivät mennessään.

ABR. MELKIORINPOIKA: On virta matala ja ratsuillansa voi huovit yli päästä: jälkeen siis! (Ens. huovi antaa lähtömerkin miehillensä). (Tullen etualalle). Tai seis! Nuo tuvat ensin tässä tutkikaa, jos aseit' ois he jättäneet tai muuta, mik' aikehista heidän todistais; lain nimessä ne kaikki korjataan. Tää talo tässä (Viittaa nimismiehen taloa). näyttää autiolta, on auki ikkunat ja uksi myös; Mut tupa tuo?

ENS. HUOVI:
On tupa Yrjö Kontsaan.

ABR. MELKIORINPOIKA:
Sen teljetty on ikkunat ja ukset —
kenties on siellä naiset piilossansa,
niin saamme heiltä tiedot nuijapäistä.
(Lähestyy ovea ja huutaa).
Lain nimessä te uksi aukaiskaa,
jos keitä lie?
(Äänettömyys, huutaa uudelleen).
Ma uksen murratan
ja talon poltatan, jos niskuroitte?
(Äänettömyys. Huoveille).
Siis ovi murtakaatte auki te!

ENS. HUOVI (tempaa pihalta rahin, jolla lyö oven sisään; ens. huovi katsoo tupaan): On tupa tyhjä!

ABR. MELKIORINPOIKA (tulee myöskin katsomaan):
Eipäs! Uunin päältä
ma näen kaksi silmää tuijottavan!
Hoi, akka siellä, alas uuniltas!

ENS. HUOVI (menee tupaan ja raahaa tullessaan esille noita-akan):
Kas, tuon ma löysin sieltä tosiaankin!

NOITA (tekeytyen vähäkuuloiseksi): Häh? Uksen rikoitko ja ma kun luulin, ett' aikoja on uksi auki ollut!

(Huovit naurahtavat).

ABR. MELKIORINPOIKA:
Sa vastaa, miss' on miehet, nuijalaiset!

NOITA (kuten äsken): Niin, multa loppui kellaristakin ja uuni lieskasi kuin helvetissä.

ENS. HUOVI:
Hän hourii vanhuuttaan…

ABR. MELKIORINPOIKA: Niin, mielipuoli hän varmaan on tai kuuro, (huutaa) Akka, hoi, miss' ovat miehet täältä, tiedätkö?

NOITA (käsi kotvan takana): Häh? Puukko Ilkall' on, ja tuolla, tuolla on Kyrön kirkko … vouti kyllä tietää.

ABR. MELKIORINPOIKA:
Suus kiinni, hullu! Jääköön houkka rauhaan!
(Kääntyen poispäin).
Ma saavuin tällä kertaa —

NOITA (ilkeästi):
Liian myöhään!

ABR. MELKIORINPOIKA (ärjästen):
Vie akka tupaan, telki uksen päälle!

ENS. HUOVI (työntäen akan tupaan):
Mars, akka, uunillesi uudelleen!

NOITA (ovelta):
Mut nyt on auki heitettävä uksi!

ENS. HUOVI (naurahtaen): Kas siinä, lempo vie, hän puhui totta; ma uksen rikki löin ja telkimen.

(Huovit nauravat).

ABR. MELKIORINPOIKA (vakavana): Hän jääköön uunillensa, mielipuoli! Meit' tärkeämmät kutsuu tehtävät: te nuijajoukon jälkeen joutukaa ja vangitkaa, jos keitä kiinni saatte. Ma oitis marskin luokse matkustan ja sanan saatan, että kansa täällä on noussut yksimielin kapinaan ja uhkaa Turkuun tulla tuokiossa.

(Vouti huovijoukon kanssa häviää oikealle. Heidän poistuttua tulee tuvasta, varovasti hiipien noita-akka, kurkistellen ja katsellen tielle päin).

NOITA: Nyt ovat kaikki poissa … (nauraa ilkeästi) tuolle puolen pääs nuijalaiset … vouti huovineen taas palaa Kumpsilaan ja sieltä Turkuun vie sanan tästä marski riettahalle. Ma kaikki kuulin … kuuro en ma ole, en kuuro, en, en sokko, enkä hullu, vaan langat kankahaksi kehräilen. Ma huovit Ilkkalan sain polttamaan, ett' ois hän irti synnyinseudustansa ja vapaa toimehensa määrättyyn! Niin, sen ma tein; mut Ilkan pelastin jo toisen kerran: mua saattaessa toi Pentti lautan yli Kyröjoen! Jos isä kaatuu, poika tehköön työn — mut yhtä rintaa kerran muistelkoon Klaus Flemingin ja Ilkan töitä kansa! (Säikähtää ja kuuntelee). Ei tule ketään, ei, ma hiivin pois, nyt tehtäväni toisahalle kutsuu — mut kautta myrkyn, noidannuolen, loihdun ma tässä taivas-alla vannon, että on verta hohtava se ruumisvaippa, johonka marski Fleming lasketaan — ma tahdon sen ja — perkele sen täyttää!

(Esirippu alas).