NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kuvaelma.
Suuri "Kuninkaaan sali" Turun linnassa, varustettu ikkunoilla ja holvikatolla. Seinillä gobeliiniverhot, Kustaa Vaasan, Eerikin, Sigismundon muotokuvat, teräsvarustuksia sekä sen aikuisten ruotsalaisten ja suomalaisten aatelissukujen kilpiä ja vaakunoita. [Kilvet edustavat m.m. seuraavia sukuja, nim.: Fleming, Sparre, Stenbock, Stålarm, Creutz, Horn, Kurki, Stiernkors, Boije, Fincke, Björnram j.n.e.] Ovia molemmille sivuille ja perälle, missä kaksois-oven avartuessa näkyy rappuset "Kuningattaren saliin". Vasemmalla valtaistuimen tapainen loistavine katoksineen ja koroituksella, sen molemmin puolin, tammenvärisiä nojatuoleja; oikealla penkkejä, joita ulottuu muutamia rivejä yli näyttämön.
Esiripun noustessa kuuluu hiljaista soittoa ja tanssin humua. Näyttämö on hetken aikaa tyhjä, kunnes vasemmalta tulevat käsitysten Aune Juusten ja Gottschalk Fleming.
GOTTSCHALK FLEMING: Huh, kuinka helpottaa mun rintaani, kun tuolta tomust' tanssisalin pääsin! Kas, tääll' on vilpoisaa ja rauhallista ja hauskaa uinaella haaveitamme mun armas, kallis morsioni Aune!
AUNE:
Niin, kyllä Gottschalk, tääll' on rauhallista!
GOTTSCHALK FLEMING: Kas, näissä vanhan linnan kammioissa ma hyvin viihdyn, täällä talvi-illat ma tutkin kirjoja ja soitin, lauloin mun rakkaan kumppalini luutun kanssa, kun tornin ikkunoissa ulvoi myrsky ja huovit räyhäs olvikammiossa. Mut joskus iltaisin, kun vingahtain nous nostosilta linnan ja kun ratsain sai kaupungista huovijoukon kanssa mun veljein Olavi, ma havahduin ja varroin siksi, kunnes touhu tyyntyi.
AUNE:
Ja sitten kirjoihis sa vaivuit taas?
GOTTSCHALK FLEMING: Niin, kirjoihin tai luuttuhuni tartuin ja sulle lauloin, vaikka itsekseni.
AUNE:
Sa mua tokko lienet muistanutkaan?
GOTTSCHALK FLEMING: Mun aattehissa vuotta monta jo sa olet yksin ollut — tiedät kyllä.
AUNE (heittäytyen hänen kaulaansa): Niin, sen ma tiedän … mutta sentään pelkään… en tiedä miks, vaan tääll' en enää viihdy…
GOTTSCHALK FLEMING (kummastuen):
Et viihdy täällä näissä suojissamme?
AUNE: En, rakas Gottschalk, en, … nää linnan suojat on kylmät, raskahat ja päivää vailla…
GOTTSCHALK FLEMING:
Ma aavistan —
AUNE: Niin, häitten jälkeen ma tahdon maalle täällä … Suitiaan tai enon luokse … taikka minne vain, kun pääsen vapauteen ja luonnonhelmaan, miss' siintää taivas yllä korkeudessa ja paistaa päivä, metsä huminoi ja linnut laulaa, purot pulputtaa ja silmä vihriäisen ruohon kohtaa — niin, maalle, maalle tahtoisin ma, Gottschalk, ja viethän sa mun sinne häitten jälkeen.
GOTTSCHALK FLEMING (hyväillen): Niin, häitten jälkeen, meidän häitten jälkeen me sinne muutamme ja kahden, kahden me siellä uinailemme, haaveksimme ja kesä-illoin laulan siellä sulle: ja lehto raikaa, vuoret laulun kai'un ne yli lahden kauvas kannattaa.
AUNE (Gottschalkin rinnalla):
Niin juuri, Gottschalk, niin sen tahtoisin!
GOTTSCHALK FLEMING: Niin, häitten jälkeen, Aune, kesät maalla — mut talvis-aikaan tääll' on suojaisampi ja turvallista olla; tänne kutsuu myös toimi mun: näät linnan arkiston mun halttuhun on isä uskonut.
AUNE (hieman ynseästi): Sa luona kirjojes kai paremmin myös viihtynet kuin seurassani mun?
GOTTSCHALK FLEMING (hyväillen): Sun seuras korvaa kyllä kaikki, kaikki, mun oma Aune kulta; tointani en sentään laiminlyödä saata, armas; ja kuules, täällä jos ma menestyn, niin tiedätkös … (Taluttaa Aunea valtaistuimelle). niin, käyhän tänne ja nouse istuimelle korkealle…
AUNE (kääntyen poispäin):
Sa valtaa, kunniaako tahdot siis?
Mut niin en minä tahdo, vapauteen
ja maalle luonnonhelmaan halaan vain.
GOTTSCHALK FLEMING (naurahtaen) En pyri valtaan minä myöskään, en — ma valtaistuint' tarkoitin vain lemmen; mut isäni on marski Fleming, näätkös, ja hän se kohtalomme päättää, Aune.
AUNE (huokaisten):
Ma tiedän sen … ei mulla siihen valtaa.
GOTTSCHALK FLEMING:
Ei mulla myöskään … köyhä olen ma —
AUNE (ilahtuen): Sen vuoksko vain? Mun huomenlahjallain jo voimme maalle muuttaa … talon ostaa, jos muit' ei syitä lie?
GOTTSCHALK FLEMING: On muitakin: mun täytyy kuulla mieltä isän, marskin, jok' on mun kasvattanut, mieheks tehnyt ja hän se tahtoo —
AUNE (vilkkaasti):
Minne tahtoo hän?
GOTTSCHALK FLEMING;
Hän meidät tahtois ajaks Tukholmaan.
AUNE (hämmästyen): Oo, Tukholmaanko meidät? Marski ei, vaan Ebba rouva, hän se meidät täältä kai karkoittaisi pois … ma tiedän kyllä, hän silmin karsain katsoo liittoamme, kun näät sen Fleming yhtyy Juusteniin!
GOTTSCHALK FLEMING:
Mun äitin' oli halpa kansanlapsi…
AUNE: Mut isäs Fleming … sinä Fleming myös ja poikanansa pitää marski sua; (nyyhkien) mut Ebba rouva isääs yllyttää ja tahtoo kauvaks halvan sukulaisen.
GOTTSCHALK FLEMING (viihdyttäen): No, kaikkea sa keksit?… Ebba rouva hän tahtoo parastamme, muuta ei, ma hänet tunnen…
AUNE: Häntä uskot siis sa enemmän kuin mua… Ebba rouvaa, jok' ylväs on ja … kuulinhan ma itse, mit' aattelee hän minust' … (empien) tuonoin, kun…
GOTTSCHALK FLEMING:
Kun kättäs pyysi Johan, veljeni!
AUNE (säikähtäen):
Sa tiedät siis?
GOTTSCHALK FLEMING (tyynesti): Ma tiedän kaikki tyyni — mut unhottanut on hän sun ja lempii jo toista nuorta naista Warsovassa.
AUNE: Niin … sen ma arvaan; (lempeästi) sydämmessä mulla on yksin sulle sijaa ollutkin.
GOTTSCHALK FLEMING:
Ma siihen luotan, mutta —
AUNE: Ebba Stenbock ei meitä kärsi … mua halveksii ja tahtois tieltään meidät Tukholmaan!
GOTTSCHALK FLEMING: Mut ajaks vain mun sinne isä laittais; kai voisin sieltä hälle hyödyks olla…
AUNE (ikäänkuin olisi hän juonen keksinyt): Nyt selviää jo kaikki mulle … siellä on Stenbockit ja Lejonhufvud, Sparret, nää mahtavat ja suuret valtaherrat — ja heiltä tiedot sais hän sinun kauttas.
GOTTSCHALK FLEMING (luonnollisesti): Niin, ehkä on hän siten harkinnut ja jos ma sillä…
AUNE (innolla): Noiden ylhäisten ja suurten naisten seurahanko me, me kaksi jouduttais? Sa luuttuinesi ja minä maalaistyttö?… Eipäs, Ebba, ma teidän juonihinne suostu en!
GOTTSCHALK FLEMING:
Sa näet aaveit', Aune…
AUNE (kiihtyen): Tiedän kyllä, mit' olen puhunut ja mitä tahdon: he multa tällä lailla ryöstäis sun ja käyttäis juonihinsa omiin meitä. Mut sit'en salli minä, en, en vaikka — ja nyt on voimaa mulla. Ebba rouva, ma olen onnestani valmis taistoon!
(Kävelee kiihkoissaan. Samassa tulee äkkiä oikealta):
PIETARI JUUSTEN: Ma pyydän anteeks, että häiritsen — mut maisteria kysyy mester Staben.
AUNE (seisahtuen ja kiihkeästi):
Häh! Kuka kysyy?
PIETARI JUUSTEN (ivallisesti):
Staben … tohtori.
GOTTSCHALK FLEMING:
Ja mitä kysymist' on heillä multa?
AUNE (kuten äsken):
Hän vartokoon … sa meitä häiritset.
GOTTSCHALK FLEMING:
Mut jos hän tahtoo jotain kirjastosta?
AUNE:
Vai kirjastosta … nyt? kun tääll' on kutsut…
ja mester Staben?…
(Niskaansa heittäen).
Tuhma en ma ole.
PIETARI JUUSTEN: Ja sua, Aune, nuori Stiernkors on kauvan etsinyt…
AUNE: Vai Stiernkors?… hän varrotkoon!
PIETARI JUUSTEN: Niin, juhlan soihtutanssi on kohta tanssittava täällä teidän, niin käskee Ebba rouva.
AUNE (ynseästi):
Ebba rouva?!
PIETARI JUUSTEN: Niin … ja marski. Vanhan tavan jälkeen se tässä suojass' aina tanssitaan — on siksi tilaa täällä raivattava mun kanssa lakeijain; siis anteeks, serkku, mut semmoinen on mulla päiväkäsky.
AUNE (kuten äsken)?
Vai tilaa raivattava? … toimi siis,
ma väistyn täältä (niiaten) vallan mielelläni!
Siis lähdemme (tarttuu häntä käsivarteen)…
GOTTSCHALK FLEMING (naivisti):
Mut min' en ymmärrä…
AUNE (varmasti):
Mut minä ymmärrän … ja siin' on kylläks,
(Mennessään).
ja Tukholmaan he meitä eivät saa!
(Poistuvat vasemmalle).
PIETARI JUUSTEN (nauraen): Kas, orpanaa kuin on hän tuittupäinen ja kuohuksissaan! No, näin häitten e'ellä on naisten mieli aina kummallinen. On päiväkäsky täytettävä mun, ei auta ajatella sotamiehen. Siis toimeen, Juusten, tilaa tulokkaille ja ylhäisille soihtutanssijoille! (ovella) Hoi, lakeijat, teill' onko korvat auki? Tääll' oisi raivattava tilaa meidän. (Neljä palvelijaa tulee vasemmalta). Nuo penkit seinäin viereen siirtäkää ja tuolit siistiks tehkää ylhäisille. (Joku palvelijoista naurahtaa). Häh? Mitä naurat siellä? Nojatuoli on itse marskin … toiset vanhimpain on aatelisten … mutta verhopenkit saa istuakseen … hm, tai nukkuakseen taas nuoremmat ja vasta-aateloidut.
(Palvelijat ryhtyvät hymyillen työhön. Juusten istahtaa rappusille ja jatkaa leikillisesti).
Tuo pitkä penkki on kai setää varten, nyt hänkin näätte kuuluu aateliin! Mut minä tyytyä saan puuhun kuivaan ja istun rappusille … tähän näin. Näin meitä luokitetaan arvon jälkeen ja milloin nostetaan … tai lasketaan. (Palvelijat tirskuvat). Se naurattaa, mut niin se on … ma tässä vain varron koroitusta luutnantiksi! Mut piru tietää, kuinka senkin käy, kun yhä rauhaa kestää? Papit vain, nuo mustahännät täällä mellastavat ja pastorista piispaks nousta voivat, kun täällä hallitsee Ericus piispa ja omat lampahansa suojelee. Mut tässä muistan … eilen torven kuulin ja julistajan ratsahin ma näin, jok' kansan kutsui kirkon sakaristoon. Siell' on siis kokous ollut tänään, häh?
ENS. PALVELIJA:
On, vänrikki, ja kokous myrskyinen.
PIETARI JUUSTEN:
Kas, sen ma uskon; kun sen marski johtaa,
niin on se aina hauska myrskynpuuska.
Se päättyi kai jo keskipäivän aikaan?
ENS. PALVELIJA:
Me silloin marskin kanssa palattiin.
PIETARI JUUSTEN:
Ja läsnä oli itse piispa myöskin?
ENS. PALVELIJA: Niin oli, piispa, papit, aateli ja huone täysi Turun porvareita ja kansaa kaikenlaista pakaten.
PIETARI JUUSTEN (ojentaikse mukavaan asentoon):
Kun pappeja lie ollut, silloin marski
on aina kuulijoita naurattanut.
No, niitä tahtoo meistä majesteetti?
ENS. PALVELIJA: Sai nuhteet piispa ensin marskiltamme, kun Turun tuomiokirkon vanhat taulut Ol' irti ottanut .. ja pyhät ristit pois heitättänyt rengeillään…
PIETARI JUUSTEN: Ohoh, vai ristinkin? Mut risti, lempo soi, ja taulut myös … ne kuulunee kai kirkkoon?
ENS. PALVELIJA: Ja kellonsoitot, kirkon kynttilät on ajaks messun lakkauttanut piispa ja poistattanut pappein valkokaaput — nää kaikki jälleen tahtoo kuningas.
PIETARI JUUSTEN:
Niin, hän on hurskas meidän Sigismund
ja marski Fleming noutaa hänen mieltä.
Mut entäs rahvas?
ENS. PALVELIJA: Rahvas yhtyi marskiin ja vaati kaikki vanhan tavan jälkeen.
PIETARI JUUSTEN (nauraen): Kai lie se vanha tapa paras sentään — mut piispa parka kiikkiin joutui siis?
ENS. PALVELIJA: Niin näytti joutuvan, mut tointui kohta, kun Sigismundin kirjeen vääräks väitti se nuori Fleming, Louhisaaren herra.
PIETARI JUUSTEN:
Vai vääräks väitti … marskin käännöksen?
ENS. PALVELIJA:
Niin väitti, niin, ja pyys sen kopioida…
PIETARI JUUSTEN:
Kas, heikkouskoista … vai kopioida?
ENS. PALVELIJA: Niin, mutta siihen suostunut ei marski, vaan tyynnä taskuun pisti kirjoituksen.
PIETARI JUUSTEN:
Vai taskuun kirjoituksen … entäs sitten?
ENS. PALVELIJA: No, sitten naurettiin … mut tuiman kiistan sai hauskimmaksi herra Kaskisten, jok' käytöksestä marskin yltyi vain ja vaati siitä häntä vastuusehen, ett' yli kirkon muurin linnan huovit kaks pappia ol' eilen heittäneet.
PIETARI JUUSTEN (nauruun purskahtaen):
Vai papit muurin yli heitettiin!
ENS. PALVELIJA:
Niin, yli kirkonmuurin … tielle sinne!
PIETARI JUUSTEN:
Kas, huoviroistoja … ne ottaa hiisi!
ENS. PALVELIJA: Niin luullut ois … mut marski nauroi vain, ja huusi naurun sekaan: "viskatkoot siis heidät jälleen sinne muurin taa — mut voimakkaammin, että luissa tuntuu!"
(Juusten ja palvelijat purskahtavat nauruun kaikki).
PIETARI JUUSTEN (naurun seasta): Vai pihaan jälleen, "että luissa tuntuu!" se lemmon marski! … mitäs rahvas siihen?
ENS. PALVELIJA: Ka, kaikki nauroi sille kuollakseen — mut silloin poistui herra Kaskisten.
PIETARI JUUSTEN (yhä nauraen): Vai "että luissa tuntuu?" … semmoinen on tapa marskillamme opettaa!
(Ovi aukeaa samassa perällä ja ovelle ilmestyy marski Fleming. Palvelijat, jotka aikoja jo ovat työnsä lopettaneet, huomaavat sen, kumartavat ja joku heistä rykäisee merkiksi Juustenille, joka yhä istuu rappusilla).
KLAUS FLEMING:
Hoi, Juusten, päiväkäsky kuinka kuuluu?
PIETARI JUUSTEN (hyppää säikähtäen ylös; syrjään): No, vie sun helvetti! (Ääneen) Mun päiväkäsky on tilaa raivata ja soihdut syttää ja hevoisista huolta pitää!
KLAUS FLEMING (tullen etualalle): Niin, mut senpä sijaan virkailet sa täällä ja linnan lakeijoja naurattelet. (Juusten on vaiti. Palvelijat poistuvat. Fleming katsoo tuimasti Juusteniin). Ja ties sen, kelle täällä naurettiin? (Juusten on vaiti). Ei sovi heitä haastatella sun, vaan käskeä — se vasta mielees paina, ja mene, herra vänrikki. (Juusten kumartaa ja poistuu. Marski kävelee edestakaisin). Kas niin — ma kuulin juttunsa … (naurahtaa) hm, ajallansa on pappein kanssa hauska leikitellä; mut lempo tietää, kuinka selvetään, jos yhtyvät he nuoreen herttuaamme, jonk' into toimeen ajaa suurehen, kun kannuksensa voittaa hänkin tahtoo? Ja piispa myös hän vetää yhtä köyttä — mut tänään sormilleen sai hurskas pater ja sen hän ansaitsi, se niskuri!
EBBA FLEMING (tulee vasemmalta):
Vai tänne karkasit sa vierailtas?
KLAUS FLEMING: Tuo touhu tuolla vanhaa hermostuttaa näin jälkeen aamullisen istuntomme.
EBBA FLEMING:
Sa siellä suututit kai monta taas?
KLAUS FLEMING: Vain pappeja ma hieman höyhentelin, — sai piispa hyväksensä kansan pilkan.
EBBA FLEMING: Siks olivatkin tänään tyhjät tuolla niin tuolit piispan kuin myös Flemingein?
KLAUS FLEMING: Niin, kutsuas ei noudattanut piispa ja Kaskisten ja Louhisaaren herrat jäi kemuistamme pois… No, yhtäkaikki, kun tarvis vaatii etsii meitä piispa ja — suvust' aina suurin harmi on!
EBBA FLEMING (nauraa): Niin, semmoinen on sinun mieles, Klaus, sa musta Noki-Klaus ja "mustain" pää — mut mull' on toinen mieli: suvun kautta voi paljo aikaansaada, marski Fleming.
KLAUS FLEMING:
Sa niinkö luulet?
EBBA FLEMING: Tukholmassa meillä on Brahet, Stenbockit ja Leijonhufvud — ja heill' on herttuankin avaimet.
KLAUS FLEMING (epäillen):
Ah, joutavia?
EBBA FLEMING (ilkamoiden): Mutta Tukholmaan sa toiste menne et?
KLAUS FLEMING: En, lempo vie, ma enää lähde heidän lystiksensä! Jos meistä jotain Ruotsin herrat tahtoo, niin tulkoot tänne… Tukholmasta Turkuun on yhtä pitkältä kuin täältä sinne.
EBBA FLEMING: Mut kerran sentään edessä herttuan sa katuvaisna pääsi paljastit?
KLAUS FLEMING:
Niin, kerran tein sen, mutta miksi tein sen?…
sen tiedät varsin hyvin…
(Vie kätensä päälaelle ja pyyhkäisee sillä yli pään).
Ymmärrätkö?
EBBA FLEMING: Sa koitat väistää, mutta myönnä pois, ett' täytyi silloin sun!
KLAUS FLEMING (naurahtaen):
No, täytyi sitten!
EBBA FLEMING: Niin, joskus täytyy. Mutta tiedätkös, miks illan kestit olen toimittanut?
KLAUS FLEMING: Nää illan kestit? (nauraen) Ka, kun täytyi, täytyi sun nuorten vuoksi … niin on tapa vanha.
EBBA FLEMING: Ei kaipais näitä Gottschalk eikä Aune, sen kyllin selvästi he osoittaa, kun pois he hiipii, milloin silmä välttää. Mut mull' on toiset mietteet: arvatkoon sen marski Fleming, valtakunnan neuvos!
KLAUS FLEMING: Siis, Ebba rouva, suvun kunniaa ja mainetta sa mietit, eikö totta?
EBBA FLEMING: Sep' oiva kunnia on Flemingille, kun yhtyy Juusteniin!… En, siksi en ma tätä vaivaa oisi nähnyt suinkaan; mut marski Fleming vuoksi herttuan hän kaiken kannatuksen tarvitsee.
KLAUS FLEMING: Kas siinä, hiisi vie, sa puhuit totta — ja siksi siis…
EBBA FLEMING:
No, ymmärrätkös nyt?
KLAUS FLEMING:
Sa olet viisas, Ebba.
EBBA FLEMING: Nuorten kanssa on harvoin seuraa meillä … tänään on.
KLAUS FLEMING:
En huoli seurasta ma nulikkain.
EBBA FLEMING: Mut heidän kannatus on tarpeen, marski, jos tahdot jotain toimeen, innostusta on yksin heillä.
KLAUS FLEMING: Mutta sillä yksin ei aikeissansa kauvas pääse Fleming.
EBBA FLEMING: Ja liitto nuoren Juusten suvun kanssa tuo mukanansa pikku-aatelin, kun näkee se, ett' täällä linnassa ei halveksita nousukkaitakaan.
KLAUS FLEMING: Ja kaiken tään sa olet harkinnut? (Nousee kävelemään). Kun mietin tarkempaan … hm, lempo soikoon, ei hullummasti, ei … niin, valtakunta on sulle paljo, Ebba, velkapää. Näät kannatusta kaiken aatelin niin Suomen ylhäisten kuin alhaisten ja porvarein ja moukkainkin on tarvis, se kaikk' on totta. Nuoretkin on tarpeen.
EBBA FLEMING:
Ja tansseja ja loistoa he vaatii.
KLAUS FLEMING: Niin — mutta meille nuori herttuamme ei tätä sallis, liian kallihiksi hän väittää linnanhoidon soimaten, ett' uida loistossa ma tahdon vain ja täällä ruhtinaana kuninkaan kuin kantaisin ma riikin valtikkata.
EBBA FLEMING: Hän soimatkoon, mut niin ei tuhma lie tok' Kustaan poika, ett'ei oivaltais, miks sen me teemme. Arvo vaatii sen.
KLAUS FLEMING (sävähtäen): Niin oikein, Ebba, arvo miehen, jolla on koko Suomi hallussaan … nääs, kansan sen tahdon siihen näin ma kasvattaa, ett' ylpeillä se osaa kunniasta, kun on sen nähtävissä korkealla mies oman kansan, heidän keskuudesta, mies, joka hengen uhkain uskaltaa sen nostaa kunniaan ja toisten arvoon.
EBBA FLEMING:
Kas, nyt ma jälleen tunnen Flemingin!
KLAUS FLEMING: Mut sitäkös nuo moukat ymmärtäis? He mua vastustaa ja niskuroivat ja kenpä tietää, kuinka kääntyy kaikki, kun pääs hän tuonoin täältä Tukholmaan se kansan yllyttäjä Jaakko Ilkka, jok' oli heistä uljahin ja viisain. Hän tieten kieltä kantoi herttualle — ja valtaherrat, Banérit ja Bielket ei meitä myöskään kärsi … jälkeen naimisemme (nauraa) Kai heitä harmittaa se kepponen, kun sain ma langoks itse Kustaa Vaasan!
EBBA FLEMING (vakavasti): Niin, kenpä tietää, vaikka syytäkin he vielä harmihinsa saada vois, jos sota syttyy… Itse kaikki he kun ruokoina jo nöyrtyi Kaarlen e'essä, niin nöyrryttäis he myöskin voimakkaimman.
KLAUS FLEMING:
Niin, hyväks herttuan he luopuivat.
EBBA FLEMING:
Mut sit' ei tehne marski Fleming toki?
KLAUS FLEMING:
Vain pakon tieltä väistyy marski Fleming.
EBBA FLEMING:
Ja sitä pakkoa ei tullekkaan?
KLAUS FLEMING: Ken tietää sen?… Mut aikeet herttuan me hyvin tunnemme ja varustaumme.
EBBA FLEMING:
Hän kruunuun kurkottaa, sen kaikki huomaa.
KLAUS FLEMING:
Niin, sen hän ottais…
EBBA FLEMING: Mutta Ruotsiin ei hän tyydy, myöskin Suomen tahtois voittaa.
KLAUS FLEMING (kävellen): No, se on vanha juttu! Tahtoo, tahtoo, mut tät' ei saa; kas, siitä vastaan minä, ett' täällä hallitseepi Sigismund niin kauvan kuin on Flemingiliä valta.
EBBA FLEMING: Mut jos hän auttajaksi tsaarin ostaa ja uhraa palkkioksi Karjalan?
KLAUS FLEMING:
Niin suurta uhrausta ei hän tehne.
EBBA FLEMING: Ken takaa sen? Sa mielees johda, marski. ett'ei hän itseään vain enää mieti, kun tuonoin syntyi hälle poikakin: näät herttua tai prinssi Kustaa Aadolf voi kantaa kruunut kolmen valtakunnan, jos lankeaa se Sigismundon päästä.
KLAUS FLEMING:
Hm, nyt on herttualla poika, niin!
EBBA FLEMING (hiljan):
Mut meillä myöskin, marski Fleming!
KLAUS FLEMING (sävähtäen):
Häh?
Sa mitä tarkoitat?
(Ebba on vaiti)
Ei, Ebba, Ebba,
sa hilli ylpeytes ja kerkäs kielesi
Ma toivon, ett'en sua ymmärtänyt.
EBBA FLEMING (kohottautuen): Ja miks' en lausuis kerran julki sitä, mit' öisin usein olen miettinyt, Mun sisar Kaarina sai Ruotsin kruunun ja pojalleen hän valtikankin jättää ois voinut, jos ois hällä poika ollut. Mut mull' on poika, nuori Juhana, ja miks' ei poika Ebba Stenbockin vois tulla Suomen suuriruhtinaaksi?
KLAUS FLEMING (tiukasti): Nyt vaikene ja muista: kuningas voi pojallensa valta-kruunun antaa, mut minä — —
EBBA FLEMING (innolla): Sinä, niin, jos arvos tunnet, oot yksin käskynhaltijana maassa, jok' ilman Flemingeitä ryssäin ois tai muiden muukalaisten kulkurein, — ja marskina on sotajoukot sulla ja Ruotsin laivastosta toiset puolet. On ilmaiseksi kruunun harvat saaneet, mut rohkea sen itse ottaa… Suomi on luotu Flemingeille… Sigismund, tuo heikko raukka, sit' ei riistää voi ja Kaarlen hankkeet valtaistuimelle ei salli liioin näihin puuttumista; jos tahdot vain, on Suomen kruunu sun ja sinä voit sen antaa, kelle tahdot!
KLAUS FLEMING (ärjästen)
Nyt vaiti, Ebba; onkos piru itse sun mieles villinnyt? Vai valapatto ois marski Fleming e'essä kuninkaansa?
EBBA FLEMING: Niin, eessä kuninkaan, jok' itse rikkoi sen valan, jonka säädyille hän antoi —
KLAUS FLEMING:
Sa olet hullu tai —
EBBA FLEMING:
Se onko valhe,
ett' antamansa lupaukset hän rikkoi?
Sa kysy piispaltas, jos epäilet!
KLAUS FLEMING: Mun kysyä ei keltään ole tarvis — ja jos se oiskin totta, entäs sitten? Kuningas maass' on sentään Sigismund ja minä marski…
EBBA FLEMING: Mutta Fleming aina ja Stenbock minä, muista sitä, Klaus! Juhana kolmas niinkuin Kaarle mulle on orpanoita … nuori Kustaa Aadolf ja poikas Juhana siis serkukset — ja itse äsken juuri ylpeilit sä, ett' oisit lanko itse Kustaa Vaasan, jos eläis vanhus —
KLAUS FLEMING: Sitä hullumpaa ois moiset arvottomat vehkeet meille?
EBBA FLEMING: On Kaarleen valtaherrat suuttuneet; ja Sturet, Brahet, Leijonhufvudit ja Sparret myöskin, meidän omaisemme, ma ehkä puolellemme saada voisin — ja joll'ei veljes Jochum vainaja ois halpasyntyisillä naimisillaan nimeäs tahrannut, niin…
KLAUS FLEMING (polkien jalkaa): Vaiti, Ebba, tai kautta taivaan! … koht' en itse tiedä, ma mitä teen… Sa herjaat kuningasta ja haudastansa kaivat kuollehetkin, ett' oikein pöyristyttää mieltehes! Niin, Jochum hän nai toisen jalkavaimon — (Ebba tekee halveksivan liikkeen). mut tämän naisen luona kuningas ol' onnen löytänyt … sä tiedät, Eerik…
EBBA FLEMING (halveksien): Nuo jutut teidän lempivaimoistanne ei mua hauskuta… Ne jätä, Klaus!
KLAUS FLEMING (tyyntyen): No, olkoon sitten, mutta viime kerran: ei sanaa tästä enää, Ebba Stenbock! (kävelee … muuttaen äänensä). Liet laskenutkin pahaa pilaa mulle?
EBBA FLEMING (pilkallisesti):
Niin, pilaa, niin!
KLAUS FLEMING:
Ja ilman tarkoitusta?
EBBA FLEMING:
Siis en ma mitään tarkoittanut!
KLAUS FLEMING:
Et —
(Pitkä äänettömyys. Ebba on istunut ikkunan luo ja katselee ulos, marski kävelee edestakaisin permannolla, kunnes pysähtyy Ebban eteen).
Sa kerroit äsken, että Warsovasta hän olis karkoitettu — —
EBBA FLEMING (hajamielisesti)
Kuka sitten?
KLAUS FLEMING:
Ka, kukas muu kuin Juhana.
EBBA FLEMING: Vai hän? — niin, viikoks kahdeksaksi karkoitettu hän maalle on ja luokse Radziwillin.
KLAUS FLEMING:
Häh, luokse Radziwillin? Wilnaan siis!
EBBA FLEMING: On mahdollista, varmaan muut' en tiedä, kuin ett' on sukua hän Flemingeille — (Marski puistaa päätänsä). niin, Saksan Flemingeille…
KLAUS FLEMING (nauraa):
Miks' ei Turkin?
(Kuin itsekseen).
siis luokse kuulun "mustan Nikolain" —
Vai elää sekin nokiherra vielä.
EBBA FLEMING:
Sa mitä sanoit?
KLAUS FLEMING:
Miksi karkoitettu?
EBBA FLEMING: Ei kerro siitä Anna Sparren kirje, mut Bondelta ma tiedustella aion.
KLAUS FLEMING: Niin, sen voit tehdä. Hm, hm!… Luultavasti hän jääkin toistaiseksi vieraaksemme?
EBBA FLEMING:
Vain kaksi päivää sanoi viipyvänsä.
KLAUS FLEMING:
Vain kaksi?
EBBA FLEMING: Päivää, niin, mut mielellänsä ois kaksi viikkoakin, vaan ei voi. Hän näyttää viihtyvän ja Kaarinaamme jo katsoo —
KLAUS FLEMING: Vait! Ma kuulen askeleita. Ja muista, Ebba, että seinätkin voi kuulla silloin, kun ei tarvis ois. (Pentti Juustenin ääni kuuluu eteisestä. Marski Ebballe). Tuo kettu puhees äskeisen jos kuuli, voi olla e'essä meillä mestauspölkky.
EBBA FLEMING:
Ei vaaraa hänestä, nyt on hän varma.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (tulee hyvällä tuulella ovelle): Ma etsin teitä, marski … anteeks, rouva, jos häiritsin ma perhekohtausta — On tänään puuhaa teillä… Kestit tuolla mun täytyi jättää…
EBBA FLEMING:
Tänään ette suinkaan
tok' asioissa linnan tänne tulle?
Ne huomiseksi, tänään tanssitaan.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Mut ain' ei ruusuisilla, armon rouva —
EBBA FLEMING:
Te mitä tarkoitatte, kunnon Juusten?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (tuttavallisesti): Ma kuulin kerrottavan … hm, ma pyydän anteeks, jos sekaudun ma toisten asioihin, mut nyt, kun (Naurahtaa). tavallaan ma taloon kuulun, niin ehkä sallitaan…
KLAUS FLEMING (syrjään):
Vai niin, sa kettu!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA: Niin, armon rouva kai sen ymmärtää, ett' turhat juorut teidän pojastanne — —
KLAUS FLEMING (tylysti):
Teill' onko marskillenne asiaa?
EBBA FLEMING (syrjään):
Klaus hältä kyllä ottaa juorutaudin.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (nolostuen ja äänensä muuttaen); On kyllä, marski, juuri kirjan sain, jonk' Kupittaalla vartijamme sieppas, kun ohi sieltä aikoi viesti Kaarlen.
(Kaivaa esiin kirjeen ja antaa sen marskille).
KLAUS FLEMING (silmäten kirjettä):
Mut tää on voudillemme Viipuriin?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (suutansa maiskauttaen):
Niin, Wiipuriin … ja siell' on vouti Creutz.
KLAUS FLEMING (tylysti):
On vouti Creutz, … mut haltijana Kruus.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA: Kai parast' tietää sentään meidän lie, mit' aikoo herttuamme … voihan kirjan taas sinne toimittaa, jos tahdotaan.
KLAUS FLEMING (tarkastaen Juustenia): Niin, sen voi kyllä tehdä, Pentti Juusten, jos vain on lukko meillä aitan suulla?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (taas tuttavallisesti);
No, nyt se on ja oikein varma onkin.
KLAUS FLEMING (katsoo pilkallisesti Juusteniin, ottaa sitten kirjeen, jonka avaa): Siis kirjan aukaisemme!
(Katselee sitä ensin vakavasti, sitten hymähdellen,
Juusten lähentelee kurkistelemaan marskin takaa).
Vanhaa, vanhaa on nuotti herttualla … poistuvaksi hän meidät tahtoo … aikeittensa tiellä me täällä ollaan … vallan tiettävästi! Mut toistaiseksi jäämme sentään tänne ja hallitsemme … hm, ei ole uutta…!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA;
Ei ole uutta, ei!
KLAUS FLEMING (äkkiä):
Niin mikä sitten?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Ma tarkoitan: on tuttu Kaarlen nuotti!
KLAUS FLEMING (silmäten edelleen):
Djaa … Aksel Kurki astuis sijallemme…
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (kuten äsken):
Niin, Kurki, niin, se herra Anolan!
EBBA FLEMING:
Vai Kurki Anolan, se vielä puuttui?
KLAUS FLEMING (silmäillen kirjettä):
Ja Lindöön Stålarm tänne kutsutaan —
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Vai Stålarm?
KLAUS FLEMING: Tänne kiiruhtamaan meitä, ett' antaisimme ryssäin haltuun sen…
EBBA FLEMING:
Ja minkä sitten?
KLAUS FLEMING:
Rakkaan Käkisalmen.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA: Niin, kai se nyt jo heille jättää täytyy se meidän vanha, rakas Käkisalmi!
KLAUS FLEMING:
Vai niin te arvelette … täytyy jättää?
Mut sit' en jätä… Stålarm jättäköön, —
(naurahtaa) häll' onkin käsky siihen kuninkaalta!
EBBA FLEMING (iloisesti):
Niin, sit' ei jätetä … sen tehköön Stålarm!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (maiskauttaen suutaan): Mut oikeudestaan kiinni pitää ryssä ja herttua jos ryssää kannattaa —
KLAUS FLEMING:
Niin meillä valmiit ollaan… Horn on lyöty —
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Niin. Horn on lyöty…
KLAUS FLEMING: Kurki Anolan ei tahdottamme uskaltane tulla.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Mut entäs Kaarle?
KLAUS FLEMING: Kaarlen lyömme me taas laivastolla … laivat meillä on.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA: Niin, laivat on, mut huonoiks huomattiin ne Danzigissa, marski muistaa kai?
KLAUS FLEMING (tiuskasten): Häh? josko muistan? Muistan kyllä, Juusten — mut meill' on uusia ja uudet kestää.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Niin uudet kyllä, mutta vanhat vuotaa —
KLAUS FLEMING (kutea äsken): Voi vanhat korjata ja, hiisi vie, työ Pikkalassa vilkkahasti käy.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Niin voi, niin voi, mut kaikki maksaa, maksaa…
KLAUS FLEMING: Ma siitä viis… Se huoli teille kuuluu — mun tehtävä on maata puolustaa ja säilyttää se Ruotsin kuninkaalle.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA: Niin, sen ma tiedän, mutta tehtävänne se liiaks maksaa… Linnan taloudesta ja kulungeista mun on vastattava. Tää maa on köyhä…
KLAUS FLEMING: Turun porvareilta te verot uudet kantaa voitte, Juusten.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (hieman kiivaasti): Vai verot uudet Turun porvareilta, kun entisetkin heill' on maksamatta!
EBBA FLEMING: Se laiminlyönti syyttää yksin teitä — he hopeansa meiltä piiloittavat.
KLAUS FLEMING: Niin, muistanpa kun tuonoin mester Staben löys Härkäpäältä rahat myllyn alta.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (hölmistyen):
Vai myllyn alta? Mester Staben?
KLAUS FLEMING: Niin, — on meidän tohtorilla varma vaisto ja tarkka silmä kätköt keksimään.
EBBA FLEMING: Se pitäis tietää linnan isännän, mut te vain nukutten.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (yrittää kiivastuneena kääntyä Ebban puoleen).
KLAUS FLEMING (keskeyttäen): Hän riihtä ensin näät käytti piilonaan, muut tutkittaissa vei lurjus myllyn alle hopeansa.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (yhä nolostuen):
Vai ensin riihen, sitten myllyn alle?
KLAUS FLEMING: Siks talot porvarein on tutkittavat ja joll'et löydä heidän kätköjään, saat panna omistas (syrjään), sa vanha saita!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (taas tuimistuen):
Ma omistako laivavalmistuksiin?
KLAUS FLEMING (samoin): Sa täällä kylläks oot jo hyötynyt — nyt uhrata on vihdoin sunkin vuoros, kun vaatii uhrin maa ja kuningas.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (yhä tuimemmin): Vai minä hyötynyt, kun kaikki tietää mun aikanani linnan hyötyneen!
KLAUS FLEMING (samoin): Mut sinun myös … ja kenpä takaa mulle, ett'et sa säilyys lailla Härkäpään vain kasaa valtakunnan hopeoita?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA: Ma luulin, että siteet, jotka tuolla (viittaa perälle) nyt kohta suvut meidän yhdistää, tok' oisi tyhjäks tehneet moiset syytteet…
EBBA FLEMING (itsekseen):
Ja tuokin pöllö hän nyt kilven kantaa!
KLAUS FLEMING (vihaisesti): Ne siteet sikseen … ne on heidän kesken, mut asioissa maan ja valtakunnan ei tiedä sellaisista marski Fleming.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (yrittää, keskeyttämään):
KLAUS FLEMING (polkien jalkaa jatkaa): Ma linnanpäällikkönä, käskijänä nyt puhun teille. Totta onko se, ett' tykkimiehiltä ja laivaväeltä te palkkaa vähennätte; väitetään, ett' taskuhunne liukuu rahat liiat. Se onko totta, Juusten, vastatkaa!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (loukkautuen):
Ken moista väittää, valhettelee, konna!
Ja mua syytöksin jos mokomin
vain toiste loukataan. —
KLAUS FLEMING: Vai niinkö siis? Te kiellätte ja konnaks teette sen, ken moista väittää. Hyvä, hyvä, hyvä, siis kutsutanko tänne syyttäjät?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA: Sen voitte tehdä, heille rangaistusta ma vaadin ankarimman säännön jälkeen.
KLAUS FLEMING:
Mut tietkää, Juusten, aateliin he kuuluu!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA: On yhtäkaikki … aateloitu mies ma olen myös. Kai jotkut juoppolallit, joilt' olen lainanpyynnöt kieltänyt, on käyneet kostoksensa syyttämässä?
EBBA FLEMING (itsekseen):
Kas tuosta huomaa kyllä nousukkaan.
KLAUS FLEMING: Vai niin sä luulet, vanha kitsuri, mut jos ma sanon nyt: sun syyttäjäs on nuori Stålarm sekä Eerik Munck, sa heidän e'essä uudistatko kieltos ja väität heidän mulle valhetelleen?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (masentuen):
Vai nuori Stålarm sekä Eerik Munck?
Sit' en ma tiennyt … enkä uskois myöskään…
KLAUS FLEMING (ärjästen):
Siis valheestako mua syytät vai?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
En suinkaan, marski Fleming, en…
KLAUS FLEMING (tuimasti): Kas niin, ma kutsutan siis tänne Stålarmin ja nuoren Munckin, vastaa heidän kuullen! (Ottaa askeleen perälle). Hoi, vänrikki!
PIETARI JUUSTEN (ilmestyy ovelle):
Ma varron käskyjänne!
EBBA FLEMING:
Nyt meni kettu omaan paulahansa!
KLAUS FLEMING (käskevästi):
Käy, kutsu tänne vieraskammiosta…
PENTTI SÖYRINGINPOIKA: (taistellen itsensä kanssa ja pyhkien hikeä otsaltansa): Mun suokaa muistutella, jalo marski… vain hiukan aikaa … (Marskille hiljaa). muistaa suvaitkaa: hän on mun veljenpoika…
KLAUS FLEMING: Asioissa en sukusiteitä ma koskaan tunne.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA: Mut sallikaa tok', että poistuu hän vain hetkeks täältä, että muistuttelen, jos ehkä joskus…
KLAUS FLEMING (itsekseen): Syyllinen! sen tiesin, (Ääneen vänrikille). Voit ilmoittaa sa säkkisoittajille, ett' alkaa täällä soihtutanssi kohta, ja mester Vogelsang hän tulkoon myös!
(Juusten poistuu).
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Ma kiitän teitä, marski Fleming, tästä!
KLAUS FLEMING (kuivasti): Ei kestä kiittää. Vuoksi poikani ma tämän tein, en teidän tähden. Mut koska siteitä te muistutatte, ma tahdon tietää, apen minkälaisen saa nuori Gottschalk, sillä muistakaa: nimeä Flemingin hän myöskin kantaa. Mut suoraan, Juusten, ilman koukkuja!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (häpeissään): No, koska suorin tie lie paras sentään, niin tunnustan, ett' ehkä olen joskus ma vähentänyt palkkaa tykkiväeltä.
EBBA FLEMING (syrjään):
Kas, se on kaunis uusi sukulainen!
KLAUS FLEMING: Sa myönnät siis. Mut myöskin laivaväeltä sa olet kavaltanut, kuuluu syytös.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
En laivaväeltä, en!
KLAUS FLEMING (tuimasti): Siis kutsutanko ma tänne syyttäjäs vai?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (yhä masentuen ja hikoillen). Elkää sentään, voi olla mahdollista … maksupäivin mua usein vaivaa pyörtymys ja silloin voi kyllä erhettyä; ihminen ei ole aina yhtäläinen, marski.
KLAUS FLEMING: Niin, ihminen voi erhettyä kyllä; mut myöskin jalkaväeltä riistäneen sun väittävät he päiväpalkkojansa.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA: Vaan ketkä lemmot täällä nuuskii kaikki? sit' eivät Munck ja Stålarm tietää voi!
KLAUS FLEMING (naurahtaen): Sa tokkos huomaat, että omat kasvos ja sanas ilmaisevat ilkityös. Siis siitä lähtein, kun on avaimet tään linnan olleet sulle uskottuna, sa ryöväät noilta, maansa puoltajilta, joill' onpi palkka kurjan kerjäläisen ja petät meitä sekä kuningasta?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA: Ei ole huomanneet he itse lainkaan, kun aikaan humalan ma maksoin heille.
KLAUS FLEMING (ärjästen ja sylkästen): Hyi, häpeä jo itseäs ja meitä! vai käytit hyväkses sa päihtymystä ja varastit — (Juusten yrittää vastata). niin, juuri varastit, sen teit sa, Juusten, sotilailta mun, joill' onpi rahaa tuskin vaattehiksi, sa, rikas knaappi, joka rahas kautta vast' olet aateloitu; häpeä ja joudu kirstuillesi, vanha saita.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (kumartaa ja yrittää lähteä):
Ma teen kuin käsketään.
(Kääntyy ovella ja palaa ilkeästi hymyillen).
Mut entäs kirja,
jok' oli Wiipuriin, ken rikkoi sen?
KLAUS FLEMING (vihaisesti ärjästen): Sen rikoin minä, marski Fleming itse, jok' olen valtuutettu kuninkaan ja teen kuin tahdon tässä Suomenmaassa; on mulla oikeus siihen. (Ottaa kirjeen pöydältä). Kirjeet herttuan käy meidän kautta, säätää valtakirja: lain kiertelyyn on syypää herttu Kaarle ja hänen kirjeilleen siis teen ma näin. (Repii rikki kirjeen ja viskaa paperit lattialle). Nyt ymmärrätte kai mun, linnanvouti!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (kumartaa nöyrästi):
Ma teen kuin käskee päällikköni mun!
KLAUS FLEMING:
Siis saavat sotilaani täyden palkan?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
He saavat sen, mun sanani on pantti.
(Tarjoaa kätensä).
EBBA FLEMING (joka on istunut erään ikkunan ääressä ulos katsoen, kääntyy puolittain): Kas sepä pantti, sana moisen miehen!
KLAUS FLEMING (ei ole huomaavinaan Juustenin yritystä): No, siispä tähän jääköön koko juttu, jok! ei lie mieluisinta kummallenkaan. Nyt menkää vieraittemme joukkoon te, ois harmillista, jos he jotain huomais. (Juusten kumartaa ja lähtee). Mut muista myös: ei yhtä äyriä saa huomenlahjanansa tuoda hän, sun tyttäres, ma pidän huolen heistä.
(Juusten kumartaa ja poistuu verkalleen perälle: marski kääntyen Ebbaan).
No, kuinkas suoriusin ma mielestäs tään uuden sukulaisen kanssa, häh? (Ebba on vaiti). Hän tuli pöyhkeänä, luuli kai jo jokin olevansa, mutta nöyrä ja lauha taas kuin lammas lähtiessään.
EBBA FLEMING: Niin, kylläks nöyryytit sa vanhaa miestä — mut uutta ystävää et nyt sa saanut.
KLAUS FLEMING: Ma häntä käsken, pyytää mun ei tarvis — ja kautta työnsä on hän hallussani, tuo vanha kitsuri; mut lempo soi, ma hänet uhraamahan kyllä saan.
EBBA FLEMING: Mut ei hän suuria lie ottanut, kun muutenkin on väellä palkat pienet. Hän kuuluu sukuun nyt, sit' et voi auttaa, ja siis ei julkiseksi juttu tulle?
KLAUS FLEMING (naurahtain): Sa mitä mietitkään … ma huomenna jo olen unhottanut kaikki tyyni; on mulla kylläks muuta miettimistä. (kävelee edestakaisin). Hm, samaa väitti hän kuin herttu Kaarle ja siksi kiivastuin ma; totta on, ett' tuhansittain maksavat mun joukot ja paljo kyntää maata rahvas saa ja moni kauppahaaksi purjeet nostaa, jos mieli maksaa heidän muonaväelle. Mut sit' en auttaa voi ma enkä tahdo, kun semmoinen on käsky kuninkaan, mun kuninkaan ja herran Sigismundon; hän hurskaudessaan eessä Jumalansa, siis siitä vastatkoon; sa tiedät, että jo kevääks kaikki valmist' olla täytyy, niin käskee Bonden kautta Sigismund.
EBBA FLEMING (hymyillen): Niin, Lindorm Bonde … hän on viisas mies ja nuorten kanssa viihtyy, näitkös sa kuink' osaa naurattaa hän naisiakin? (Marski murahtaa jotakin). Hän näyttää miellyttävän Kaarinaa — ei olis hullumpi se naimakauppa!
KLAUS FLEMING (nauraen):
Mun täytyy nauraa sulle, Ebba rouva!
EBBA FLEMING:
Ja miksi nauraa?
KLAUS FLEMING: Lindorm Bonde nääs on sotilas ja miettii koroitusta, ei muuta mitään, Ebba, sen ma arvaan.
EBBA FLEMING: Niin, koroitusta naimaliiton kautta kuin kaikki hovinherrat. Kaarin Fleming on kyllin kaunis…
KLAUS FLEMING (puoleksi ivallisesti):
Peru äidiltänsä!
EBBA FLEMING: Ja tarpeeks arvokas, vaikk; ois hän kreivi, ja kyllin nuori sekä vauras myös.
KLAUS FLEMING: Niin, nuori on hän, liian nuori vielä — sa, Ebba, naittaisit jo lapsetkin; nääs hän on lapsi vielä meidän Kaarin.
(Kaarina ilmestyy samassa avoimeksi jääneelle ovelle).
KAARINA (juosten iloisesti ja läähättäen sisään):
Vai minä lapsi? Näytänkös ma siltä?
KLAUS FLEMING: No, ellet lapsikaan, niin lapsenlainen — mut terve oot sa, terve, reipas tyttö!
EBBA FLEMING;
Siis päättyi Puolan tanssi?
KAARINA; Juuri päättyi, ma tanssin kanssa Lindorm Bonden sen.
EBBA FLEMING (hymyillen):
Hän sua miellyttää?
KAARINA (avomielisesti): Jos puhun totta, hän heistä kaikista on ylvähin ja häll' on herttaisin ja hienoin käytös.
KLAUS FLEMING: Vai niin, vai niin, nuo Puolan kannusherrat ne kohta lumoo meidät maalaistollot!
EBBA FLEMING:
Mut hän on todellakin hauska mies!
KAARINA: Ja taitaa juttuja … mut onkos totta, mit' tarinoi hän mulle tanssiessaan?
EBBA FLEMING:
Kai joku hullu hovijuttu taas?
KLAUS FLEMING:
Niin, ne hän tiennee varmemmin kuin me.
EBBA FLEMING:
Mut tämä koski veli Juhanaa.
KLAUS FLEMING: Ahaa, vai Juhanaa? Noo, ja mitäs ties siis Juhanasta uutta Lindorm Bonde? Ett' on hän Warsovasta karkoitettu, sen tiedämme.
EBBA FLEMING: Ja luona Radziwillin saa viettää viikkokautta kahdeksan, sen myöskin tiedämme.
KAARINA:
Niin, mutta miksi?
KLAUS FLEMING:
No, miksi siis?
KAARINA (nauraen): Voi, kenpä uskois, ett' on hän nyt jo Aunen unhottanut?…
EBBA FLEMING:
Ei sanaa siitä enää, Kaarin Fleming?
KAARINA (nauraa):
Mut nyt hän lempii kahta yhtä aikaa.
EBBA FLEMING:
Sa ootkos mieletön?
KLAUS FLEMING: Vai semmoiset on hällä juorut … meidän viestillämme!
KAARINA: On toisen nimi Olga Urusovska, jos oikein muistan, nuori hovineiti.
KLAUS FLEMING:
Vai Urusovska?
KAARINA:
Toinen tuttu meille. —
EBBA FLEMING:
KAARINA:
Gunnil Boije.
EBBA FLEMING:
Gunnil Boije?
KLAUS FLEMING: Hm, vai Gunnil Boije? Isän tunnen kyllä, hän käskynhaltija on Räävelissä ja veli Teijon herran, Kurjen lanko.
KAARINA: Tään kaikki tiesivät ja Sigismund lie myöskin Juhanaa hän suosinut.
EBBA FLEMING:
Sen on hän Flemingeille velkapää.
KAARINA: Mut Majesteetti tiedon saatuaan, ett' yhtä aikaa lempikin hän kahta, niin antoi käskyn hänet karkoittaa — ja paashipuvun riisui hältä Sparre.
KLAUS FLEMING (nauraen): Siis paitasillaan marssi maalle poika, se mahtoi kuningasta hauskuttaa!
KAARINA (kummastuen):
Ja isä nauraa tälle häpeälle?
EBBA FLEMING (vakavasti): Ei sovi nauraa tälle … Juhana on mainehensa siellä turmellut ja sit' ei saisi toki Fleming tehdä.
KLAUS FLEMING (muistaen Kaarinan läsnäolon ja muuttaen äänensä): Niin, tosiaankin, oikeass' on äitis; ei sovi moinen käytös sille, ken (ivallisesti) on pikku serkku Kustaa Aadolfille!
KAARINA (lapsellisesti):
Siis olen minä myöskin prinssin serkku?
KLAUS FLEMING (taputtaen häntä päälaelle):
Ja pian prinsessakin, kukaties!
EBBA FLEMING: No, joll' ei prinsessa, niin kreivitär voi tulla kyllä meidän Kaarinasta!
KAARINA (keikaillen):
Ja niinkö luulet, äiti, ett'en vois
ma tulla toimeen vaikka Warsovassa?
Ma osaanhan jo kaikki Puolan tanssit.
EBBA FLEMING: Ne lienet Bondelta sa oppinut — mut kaikki pyhät meitä varjelkoon!
KLAUS FLEMING:
No, mikä nyt?
EBBA FLEMING: Kas, tässä jaarittaissa on aika kulunut ja vieraat tuolla jo varmaan ammoin ovat varronneet —
KLAUS FLEMING: On saaneet käskyn kaikki valmiit olla — siis käymme noutamassa vierahat?
KAARINA.
Mut ken se tanssin johtaa? Bondeko?
KLAUS FLEMING: Häh? Siellä Warsovassa, pelkään ma, ei meidän tanssejamme taidettane.
EBBA FLEMING:
No, joll'ei hän, niin nuori Munck tai Stålarm?
KAARINA (nauraa): On sotilaita he, ei tanssijoita; mut Jochum Grewe, hän se taitaa kaikki, ja häll' on daaminansa Anna Fincke.
EBBA FLEMING: Mut Daniel Hjort, hän miettii liiaksi — ois hänkin mukaan saatava.
KAARINA (yrmeästi): Niin Hjort; hän katsokoon, ma häntä melkein pelkään.
EBBA FLEMING:
No, jääköön pois siis Hjort!
KAARINA:
Niin, jääköön vain!
(Laskee sormillansa).
Mut Stiernkors, Fincke, Prijs ja Bagge, niin
meit' onkin paria jo kahdeksan!
EBBA FLEMING:
Ja tanssin johtakoon siis Jochum Grewe!
KLAUS FLEMING:
No, niinpä lähtekäämme! (ovelle) Juusten, hoi!
PIETARI JUUSTEN (ilmestyy ovelle):
Ma varron, marski!
KLAUS FLEMING: Saata soittajat sa kohta tänne. Kuoropojat myös voi tulla tanssiamme säistämään.
PIETARI JUUSTEN:
He kaikki valmiit on! (katona).
KAARINA:
Ma tietä näytän! (juoksee perälle).
EBBA FLEMING:
Kas, hän on vikkelä kuin vuorikauris!
KLAUS FLEMING (lähtiessään Ebban kanssa käsitysten):
Vai siksi karkoitettiin Juhana?
(Nauraa).
Vain lemmenjuttuja … ma niistä viis!
EBBA FLEMING (hiljaa):
Mut jos hän kerran Suomen kruunun kantaa?
KLAUS FLEMING (ovella mennessään):
No, silloin lempiköön hän vaikka neljää!
(Menevät nauraen. Heti heidän mentyä avautuu ovi oikealta ja Juusten marssittaa sisään soittajat, joista muutamilla on säkkipillit, toisilla klarinetit tai huilut; yhdellä on rumpu).
PIETARI JUUSTEN: Kas niin, te käykää tuonne vasemmalle — niin, nurkkaan sinne… Taakse rumpari ja sitten klanetit ja huiluniekat, mut eteen säkkipillit … tähän näin! No, nyt on kaikki reilassa … ja kohta on täällä marski kanssa vierahansa — hän itse kyllä merkin teille antaa ja silloin keuhkojanne käyttäkää kuin seppä paljettansa. Muistakaa, se teidän keuhkojanne vahvistaa!
(Katedraalikoululaiset "maisteri" Vogelsangin johdolla tulevat perältä).
Kas, mester Vogelsang, no päivää, maisteri! Ja oikein kaapussa kuin piispan e'essä? ja tahtipuikko silkkaa hopeaa! Niin, se on lahja marskilta vai kuinka? Te lauloittehan marskin häissä jo ja palkkioksi saitte puikon tuon? On sija teillä tuolla oikealla, siis sinne poikajoukko johtakaa!
(Vogelsang asettelee poikajoukon puoliympyrään oikealle puolen peräovea).
Niin, herra Gottschalk nai nyt serkkuni ja Aunen tähden kernaasti ma puuhaan, näät hän on hyvä tyttö, saakeli, jos parempaa hän löytää näiltä mailta, (naurua). Te nauratte, ett' omaista ma kiitän — mut kuka lempo häntä sitten kiittää, jos sit! en minä tee, jok' olen serkku!
MESTER VOGELSANG (nauraen):
On hyvä tuuli teillä, vänrikki!
PIETARI JUUSTEN: Niin täytyy olla meillä sotilailla — ei kärsi unteloita marski Fleming. (Perältä rappukäytävästä kuuluu iloista humua). Mut hiljaa nyt, jo tullaan rappusissa — on tuokiossa täällä linnan seura!
(Pietari Juusten vetäytyy oikeanpuoliselle ovelle. Perältä tulee ensin kaksi paashia; sitten marski Fleming erään ylimysrouvan kanssa, joiden jäljessä Knut Kurki Ebba-rouvan, Gottschalk morsiamensa Aunen, Pentti Söyringinpoika vanhemman aatelisnaisen keralla, Lindorm Bonde Kaarina Flemingin ja kahdeksan paashia (nuori Stålarm, Eerik Munck, Jochum Grewe, Stjernkors, Prijs ja Bagge), kukin nuoren neitosensa kanssa, sekä mustiin puettu, synkännäköinen Daniel Hjort saaton lopussa. Viimeisinä seuraa palvelijoita kantaen palavia soihtuja. Klaus Fleming astuu reippaasti istuimellensa, jolle Ebba-rouvakin nousee muiden vanhempien vieraiden hajautuessa molemmin puolin heitä).
EBBA FLEMING (istuutuessaan): Kas, täss' on teidän paikka, Laukon Kurki, mun rinnallani tässä; rouva Gennäsin kai pitää seuraa marskille ja Juusten voi tulla tälle puolen; jalot herrat ja armon rouvat istukaa, niin kaikin me nuorten karkeloita katselemme!
(Toiston istuutuessa asettuvat tanssijat puoliympyrään keskelle permantoa — naiset eteen ja miehet taakse — niin että oikealla sivulla seisovat Lindorm Bonde ja Kaarina Fleming, vasemmalla Gottschalk ja Aune, mutta keskellä ympyrää Jochum Grewe neitonsa kanssa),
KLAUS FLEMING: Mut ennen tanssia on tapa vanha myös seurattava! Soihdut tänne tuokaa!
(Palvelijat tuovat kullekin miestanssijalle soihdut käteen).
EBBA FLEMING (Bondelle):
Mut osaatteko tanssin, herra Bonde?
LlNDORM BONDE (hymyillen ja kohteliaasti kumartaen): Ma toivon oppivani, jalo rouva — jos neiti Kaarin mua auttaa tahtoo?
KAARINA (nauraen):
Te osaatte jo sen, ma huomaan kyllä!
EBBA FLEMING: Siis voitte alkaa … herra Grewe kai sen taitaa johtaa? (Grewe nyökkää). Jälkeen karkelon saa kuoropojat laulaa seurueelle!
(Soittajat alkavat soittonsa, ja koululaiset mester Vogelsangin johdolla laulavat tanssin kestäessä seuraavan laulun):
Täss' saapuu ylpeät neidot, herra Domine, laaksosta vihreästä — cito, cito, citissime, herra Domine! Mitä tahtovat ylpeät neidot, herra Domine, laaksosta vihreästä? cito j.n.e. He tahtovat nähdä piispaa herra Domine, mut piispa hän on nyt poissa, cito j.n.e. Ja missä hän sitten lienee herra Domine, hän kirjoittaapi jo kirjaa, cito j.n.e. Ja kirjassa siinä käsketään, herra Domine, ett' tyttö se pojalle annetaan cito j.n.e.
[Vapaa suomennos R. Hertzbergin kirjasta "Knekt och Bonde".]
(Tanssin ja laulun lopummalla kiihtyessä on ulkoa kuulunut torven ääniä, jolloin Pietari Juusten heti on poistunut. Tanssijat eivät kuitenkaan ole huomanneet mitään, ennenkuin jälleen perälle äkkiä ilmestyy):
PIETARI JUUSTEN (huutaen kovalla äänellä):
Hänen Majesteettinsa vouti Pohjanmaalla Abraham Melkiorinpoika!
(Soiton, laulun ja tanssin tau'otessa tulee vouti Melkiorinpoika
virka-asussaan perältä esille; hänen saapuessaan hajautuvat
tanssijat ja häntä tervehtää):
KLAUS FLEMING (juhlallisesti):
Te olkaa tervetullut pitoihimme!
EBBA FLEMING (leikillisesti):
Mut näihin saapuu vouti liian myöhään!
ABR. MELKIORINPOIKA (kumartaen): Mull' onkin toisiin kutsut, armon rouva — mut sijass' soihtujen on nuijat heillä mun tanssiväellä…
(Humua seurassa, useat nousevat paikoiltaan).
KLAUS FLEMING (seisoalleen kavahtaen):
Häh? ja keit' on ne?
ABR. MELKIORINPOIKA:
Ma saavun asioissa valtakunnan…
KLAUS FLEMING (kiivaasti):
Siis puhukaa … ma aavistan jo, että…
ABR. MELKIORINPOIKA:
On viesti marski Flemingille yksin.
KLAUS FLEMING:
Vai niin, siis käymme tänne
(Yrittää vasemmalle).
… tulkaa vouti!
EBBA FLEMING (asettuu tielle, hiljempaa marskille): Sen makuusuojaks jo ma valmistutin, mut kosk' on tanssi päätetty ja koska ei laulua nyt muutkaan kuulla ehtis, voi seura käydä pihakammioihin… (Kääntyen vanhempiin rouviin). kai levonhetki myös on tervetullut? (Nämä nyökkää myöntymystä). Mut nuoret laulua ja leikkejänsä voi herttuannan kammiossa jatkaa, jos heitä haluttaa…
KAARINA:
Niin, siell' on hauskaa!
(Nuoret lähtevät perälle).
EBBA FLEMING: Te mester Vogelsang ja poikajoukko nyt käykää atrialle… (Hovipojalle). Bertil Galle, sa näytä tietä maisterille … toiset myös häntä seuratkohot, hyvästi!
(Mester Vogelsang kumartaa nöyrästi ja poistuu laulajain ja soittajain kanssa oikealle hovipojan opastamana).
Kas niin, nyt voudin kanssa kahden jäät sa, Klaus, (Voudille). ma saan kai seuraa teistä myöhemmin!
(Nyökkää hyvästiksi ja aikoo poistua toisten vieraiden kanssa perälle).
KLAUS FLEMING: Mut Laukon herra sekä Pentti Juusten, te jäätte tänne … teit' on tarvis mun.
(Toiset poistuvat perälle; Pietari Juuston, joka on seisonut
ovella, sulkee sen heidän jälkeensä ja katoaa oikealle,
Saliin jäävät Fleming, Abr. Melkiorinpoika, Kurki ja Pentti
Söyringinpoika).
No, vouti, viestinne siis kertokaa — nää herrat kertomuksen kuulla voivat.
ABR. MELKIORINPOIKA: Niin, Pohjanmaalla kaikki pitäjät on nousseet kapinaan…
KLAUS FLEMING:
Vai nyt se laukes!
ABR. MELKIORINPOIKA: On talot aatelin ja virkamiesten jo puhtaiks ryöstetty tai poroks pantu…
KLAUS FLEMING (kiivaasti): Ja missä helvetissä silloin piili mun huovijoukot?
ABR. MELKIORINPOIKA: Huovit lyöty on… Kyrössä … Kaarinana … kirkonmäellä ol' ensimmäinen ottelus ja siitä kuin kulovalkea se levis sitten…
KLAUS FLEMING (kuin itsekseen): Vai nyt siis käydä aikoo kimppuhumme se tuhatpäinen perkele! No hyvä, ma olen valmis… (kovaa) Vouti, jatkakaa!
ABR. MELKIORINPOIKA:
Kun Tukholmasta tuonoin ilkkalaiset…
KLAUS FLEMING (sävähtäen): Häh? ilkkalaiset! Se on siis Ilkka, häh? se taivaan lintu, hiiden poutahaukka, jonk' oisin kuoppatorniin heittää voinut, se on siis hän, ken heitä johdattaa?
ABR. MELKIORINPOIKA:
Hän luvan kapinaan toi herttualta…
KLAUS FLEMING: Se lempo pääs siis herttu Kaarlen luo — ja Kaarle aseenaan nyt häntä käyttää! Mut minä näytän heille, piru vie, kuink' käypi sen, ken vastaan kuningasta tääll' uskaltaapi nousta!
ABR. MELKIORINPOIKA: Parvittain levinnyt nuijapäit' on yli maan ja Hämeessä ja Savon puolellakin he nostaa kansaa julkikapinaan…
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Siis koko Suomen kansa kapinaanko?
KLAUS FLEMING (hämmästyen): Hm, se on suuri tuuma tosiaankin! Sit' en ma heistä olis uskonut, (itsekseen) Ja Ilkka johtaa .. uni helvetin siis koko kauhussansa toteutuu!
KNUT KURKI: Ja juuri nyt, kun vihdoin ryssäin haltuun ois heitettävä vanha Käkisalmi!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (kuin itsekseen):
Ja kaikki maksaa, maksaa!
KLAUS FLEMING (tiuskasten): Käskyä ma olen noudattanut kuninkaani. Ja kukas perhana se huovit syöttää, jos sit' ei moukat tee?
KNUT KURKI: Hm, totta kyllä, — mut jousi liiaks pingoitettu taittuu.
KLAUS FLEMING: Se taittukoon, mut syytön olen minä; ma seuraan käskyä vain Sigismundin ja teen kuin vaatii hyöty valtakunnan.
KNUT KURKI: Mut kansan kurjuutta ja nälkäähän ei tunne kuningas … se kuuluis teille, jonk' on hän tehnyt käskynhaltijaksi, näist' asioista tiedot hälle antaa.
KLAUS FLEMING: Taas opettaa te meitä tahdotte kuin oisitte te riikin valtaneuvos; mut marskina ma teitä käsken nyt: jo huomenna, kun aamu sarastaa, te olkaa huoveinenne lähtövalmis!
KNUT KURKI (kumartaen): Kun on se käsky mulle marskiltani, ma olen valmis.
KLAUS FLEMING: Hyvä on. (Voudille). Ja missä siis yhtyy nuijajoukko?
ABR. MELKIORINPOIKA: Nokialla he kaikki yhtyis … sieltä suoristaan he marssii tänne, kohti Turunlinnaa.
KLAUS FLEMING (naurahtaen):
Vai kohti Turkua siis aikoo moukat!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Vai tulla Turkuun, linnan valloittaa?
ABR. MELKIORINPOIKA:
Niin, toiset Kaarle hertun käskyn jälkeen
kun marssii itäänpäin ja Käkisalmen
Venäjän tsaarin haltuun luovuttaa.
KLAUS FLEMING: Häh? Mitä helvettiä nuijapäillä on siellä tekemistä?
ABR. MELKIORINPOIKA: Taivas ties, mut niin on tuuma … toiset tänne rientää ja marskin vangitsee ja Turunlinnan näin hertun haltuun saattaa — taikka myös Jerusalemin lailla hävittää.
KLAUS FLEMING (hymähtäen):
Ei kiveä siis kiven päälle jäis!
ABR. MELKIORINPOIKA: Jos muuten ei, niin vaikka kynsin, hampain he työnsä täyttää, semmoinen on uhka.
KLAUS FLEMING (kuten äsken): Vai semmoinen on uhka! (ankarasti) Silloin mun siis heidät lyödä täytyy, että siellä ei laula kukko koko Pohjanmaalla ja muualtakin loppuu kaakatus!
KNUT KURKI: Täm' on jo veljessotaa, marski Fleming, ei toki sotaa tahdo kuningas.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Ja varat meill' ei riitä moiseen retkeen.
KLAUS FLEMING (ärjästen): Vai eivät riitä? Taaskos, vanha saita, sa tahdot suututtaa sun esivaltas?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA: Tään tiedon antamahan velkapää ma olen linnanhaltijana, marski.
KLAUS FLEMING (kuten äsken): Ja lyömään moukat velkapää ma olen maan käskynhaltijana, kuuletkos? Sa varat hanki vaikka helvetistä, se mulle kuulu ei. Mut lempo soi. jo huomisaamuna mun huovijoukon on valmiin' oltava, (miettii) Hm, tuhannen ja viisisataa miestä eväinensä, tai annan huovien ma tyhjentää sun omat kirstus, vanha kitsuri!
(Pentti Söyringinpoika yrittää sanoa jotakin,
vaan marski polkaissee jalkaa ärjästen).
Ei yhtä ääntä enää, Pentti Juusten, tai vie sun elävältä perkele!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (hetkisen vaitiolon jälkeen): Mut, jalo marski, huomauttaa mun suokaa: on huomispäivä joulun aaton aatto!
KLAUS FLEMING: Hm, kahdeskymmenes ja kolmas, niin — no, se ei estä meitä, hyöty maan ja valtakunnan kun sen kerran vaatii. Siis huomispäiväks kaikki valmihiksi!
(Toisten vaietessa kävelee marski hetken edestakaisin, kunnes seisahtuu voudin eteen).
Te, vouti, jäätte huomispäiväks linnaan ja meille seuraa teette Nokialle, jos ehkä oppahaks ois teitä tarvis.
ABR. MELKIORINPOIKA: Ma kiitän kunniasta, marski Fleming; jos moukat ehkä suostuis sovintoon, vois heiltä pantiks ottaa päälliköt ja linnaleirist' antaa armahdusta?
KNUT KURKI:
Se oiskin parhain päätös retkellemme.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Mut lunnaita he sentään maksaa sais!
KLAUS FLEMING: Niin, jos he pantiks antaa päällikkönsä, ma heidät armahdan. Mut viekasmielin en heidän pettää meitä salli, en. Ma valan kuninkaalle tehnyt olen, ett' on hän hallitseva maassa tässä niin kauvan kuin on valta Flemingillä. Ja vaikka johtais heitä herttu itse, jok' aikonee kai tänne yhtä-aikaa…
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Ei pääse talvella hän laivastollaan.
KLAUS FLEMING: Niin, se on totta, varsin totta, Juusten — (Juuston, joka usein nuuskaa, tarjoaa marskille). mut siks on lyötävät nää nuijapäät nyt heti kohta, juuri siksi, Juusten!
KNUT KURKI: Lie paras mennä kautta Anolan ja mukaan ottaa Aksel huovinensa?
KLAUS FLEMING (katsoen epäilevästi Kurkeen): Niin, Aksel huovinensa, vallan oikein, mut viestin hälle itse viedä saatte. Ma, Laukon herra, kuljen suoraa lietä, en kautta Anolan. Ja nyt, kun kaikki on matkaan järjestetty, toisten luo myös käydä voimme. (Puoli-ääneen). Hm, niin, herttua ei pääse laivastolla talvis-aikaan — sep' on kuin ois se sallimuksen tahto!
KNUT KURKI:
Mut Herra voimakkaankin hallitsee!
KLAUS FLEMING (kääntyen äkkiä Kurjen eteen): Sen saamme nähdä, Kurki! Oikeuden ma olen luullut aina voittavan.
KNUT KURKI:
Mut oikeutt' on monenlaista, marski.
ABR. MELKIORINPOIKA:
Vaan laissa olla täytyy oikeuden…
KLAUS FLEMING: Hm, oikeus on monenlaista, Kurki; ja laissa? niin, mut ken se säätää lain? Ne, joill' on valta maassa, säätää lait ja laithan ovat muuttuvaiset nekin. Se mikä tänään laissa kielletään, jo huomenn' ehkä laissa käsketään. Vaan hiiteen arvelut, ne veltostuttaa — ma olen sotilas ja käskyt täytän, mut oikeudesta vastaa Sigismund!
(Menevät perälle).
Toinen kuvaelma.
Talonpoikain leiripaikka Nokian kartanossa Emäkosken rannalla. Luonto on talviasussa; taka-alan muodostaa korkeampi metsäinen ylänkö, jolla näkyy leirin merkkejä: vaatteita puihin ripustettuina, tapparoita, keihäitä y.m. sekä lopummalla näytöstä pieniä nuotiovalkeita puitten lomasta. Etualan erottaa taka-alasta Nokian virta, jonka yli on tehty yksinkertainen puusilta. Vasemmalla vanhanaikainen Matti Kruusin omistama talo; oikealla matalampia ulkohuoneita.
Esiripun noustessa ovat sillan korvassa vahteina Pentti Piri ja Perttu
Palo istuen kumpikin kivellänsä, tapparat vieressään.
PIRI (haukotellen):
Voi saakeli, kun mua raukaisee!
PALO:
Ja mua janottaa niin vietävästi!
PIRI (nauraen): Vaikk' aina olvelle sa haiset, ruoja, niin se vain janottaa. Kas, tuoss' on koski, juo vettä vaihteheksi janoos kerran.
PALO: Vai vettä? (sylkäisee) Ptui, mut jos ois simamettä, niin köyhä saatana sais humalan.
PIRI: Sa koko matkan olet juonut, mies, ja muutkin juomaan saanut; hiisi vie, jos täss' ois kaikki, mik! on juotu tiellä, niin rikkaat oltaisiin kuin porvarit.
PALO (nauraen): Ma olen juonut, minä; kullakin on omat intohimot, Pentti veikko: ma joutessani juon ja Kontsas syöpi, mut sinä vintiö vain rakastelet.
PIRI (samoin): Kas, naiset huoleen kuolis, miehet heiltä kun viedään vuotehelta, siksi täytyy mun heitä lohdutella.
PALO: Sinun laillas, — hah, kuules, Pentti, tytön vaiko pojan (supattaen) sa tullessamme Mattilassa teit?
PIRI:
Häpeä itseäsi, juopporatti!
PALO: Aa, miehet sotaan, naiset kirkkohon — vai kuinka Pentti?
PIRI:
Pidä suusi, houkka!
Vaikk' on nyt päivä taisteltuna tässä
kuin villit hurtat — — —
PALO:
Mekö taistelleet?
PIRI:
No, joll'ei me, niin toiset kuitenkin —
PALO:
Ma ammuin harakoille sarven tyhjäks! (nauraa).
PIRI: Sun kerran piru, jok' kieltäs soitat kuin ois se tuulimylly…
PALO: Niin, ma soitan — nääs taistelussa en ma kieltä käytä, vaan myhky-nuijaa … siksi säästyy kieli näin iltapuhteheksi. Lempo vie, kuin onkin kylmä tänään.
PIRI: Tähti kirkas on kohta taivas … katsos, yksi putos! (Hyräilee): "Tähti se taivaalla kirkkaana lens, se pyöri kuin pyssyn luoti kedolla, mut surun päiviä viettämään on tämä poika vielä liian nuori".
PALO:
Olethan, Pentti, haavetuulellasi!
PIRI: On tänään vanhan vuoden viime päivä ja huomis-aamu uuden vuoden alkaa — (huokaisee) jos tietäs vain, ken meistä senkin elää?
PALO:
Niin, niin, ei tiedä kukaan täällä kuolemaansa,
kuin varas yöllä yllättää se meidät.
Mut toivo, Pentti, nyt kun voiton saimme.
PIRI:
Vai voiton saimme mielestäsi me?
PALO: No, joll'ei voittoa, niin kuitenkaan ei toki tappiota: metsän laitaan pääs pakoon jalkaväki, monta heistä jäi järven iljangolle; avantoon ma työnsin huutamasta kymmenkunnan.
PIRI:
Hyi, saakeli, ja juoman meiltä tärväät!
PALO:
Ken näihin aikoihin vettä juo, on hullu!
PIRI:
Mut Ilkka juo … ei huoli oltta Jaakko.
PALO: Se hullu mies … ja sikspä tuonoin sattui, ett' tuopissaan hän näki ihmisluita.
PIRI: On olleet harhanäkyjä ne vain — mut juttus pöyristyttää … haukut Ilkkaa kuin hurja koira hyvää isäntäänsä; — hän meistä parhain on ja viisahin.
PALO; Sen lempo tietää, kuka viisain on: tuo Kontsas uskon-villissään hän sentään on lysti haastattaa ja nauraa taitaa, kun hälle hauskaa kertoo… Ilkka taas hän miettii vain ja yksin käy ja miettii ja piru tietköön, ei hän kuule e'es, jos kerrot hälle kuinka kummat kaskut.
PIRI: On Ilkka päällikkömme … retken onni se häntä painostaa… Jos marski voittaa… niin hältä putoo ensimmäissä pää — ken suurta hautoo, siltä tyrtyy nauru.
PALO: Hm, kai niin se lie … ja suurethan ne on nää meidän hankkehet: mut hiisi vie, vain mieli iloinen se voiton antaa — siks täytyy juoda, nauraa, laulaa meidän.
PIRI:
No, laula sitten!
PALO (lyö kätensä Pirin olkapäille):
Kahden laulakaamme!
(Laulavat iloisesti):
"Ja Kyröst' oli poikaa kymmenen huraamme pois, huraa, ja silmist' ei vuotanut kyynelehet, sun konsaturiiatu rallalalei!"
PIRI (jatkaa):
"Ja tyttöjä mull' oli polvella kaks, huraamme pois, huraa, ja illalla käytiin me rakkaammaks, sun konsaturiiatu rallalalei!"
PALO:
Niin, ilohan se miehen sotaan vie!
PIRI (nauraen):
Vai siksi mukaan läksit sinä, Perttu!
PALO: En vallan siksikään, sen tiedät kyllä; mut eihän itse Herra Kiesuskaan voi meitä enkeleiksi tehdä, eihän?
PIRI (nauraen): Ei enkeleiksi, mutta ihmiseksi hän ehkä tehdä voisi sinutkin! Mut riittää leikinteko… Jaakko Ilkkaa et saa sa soimata, se muista, mies; nääs sinä itseäsi mietit vain —
PALO:
Ja entäs sinä?
PIRI: Minä ehkä myös — mut Iikka miettii kaikkia ja kansaa; siks olet rinnallansa halpa sinä ja minä pieni, siksi kuolemaankin ma häntä seuraan.
PALO: Sen teen minäkin — (rehevästi) ei petä ystäväänsä Palon Perttu.
PIRI: Sen uskon kyllä; mutta tullessamme jo miesten kesken murinaa ma kuulin —
PALO:
Vai kuulit murinaa ja mistä sitten?
PIRI: Niin, miesten kesken Ilkkaa soimattiin, kun ei hän kylläks meidän ryöstää anna ja järjestystä joukoltamme vaatii.
PALO: Vai sillä lailla … nytkös ollaan siis jo tultu siihen asti! Mutta lempo hän vaatiikin jo liikaa meiltä, Ilkka; ken tänään tiedä ei, jos hengetönnä ja koiran ruokana jo huomenn' on, se tahtoo nauttia ja ryöstää sen, mi häntä miellyttää… En, saakeliste, ma lähde sotaan vuoksi vieraiden, jos en ma juoda saa ja hauskutella!
PIRI (itsekseen):
Niin vallan hullua ei haasta hän.
PALO: Ja ryöstämäänhän tänne lähdettiinkin; miss' aatelit ja rikkaat tavattais, ne pakoon lyötäis, talot poltettaisiin ja liiat ryöstettäisiin heiltä pois, ett' itse tuntea he kerran sais, mit' onpi köyhyys, kurjuus, tosi nälkä!
PIRI: Tuo kaikk! on totta, Perttu; mutta Jaakko hän retkeämme toisin silmin katsoo: hän rikkailt' ottais, antais köyhillen ja omaisuutta maassa tasailis ja Klaun jos lyödyks sais hän meidän kautta, niin koittais meille uusi onnen päivä.
PALO: Niin, semmoinen ol' alkuansa tuuma, mut se on unta, aamupuhteen unta — (Kiukkuisasti). ja miks hän säästi sitten Liuksialan? Se monen mieltä tuiki katkeroitti.
PIRI:
Mut Pouttu lähteissämme sanoi näin:
Kun siellä on leski Eerik kuninkaan,
ja häll' on poika, prinssi Kustaa, niin — — —
PALO:
Ja joka kulkurina maita kiertää? (nauraa).
PIRI:
Mut poika sentään on hän kuninkaan.
PALO:
Mut mitä perhanaa hän meihin kuuluu?
PIRI (hiljaa): Näät prinssi Kustaa rahvaan mieltä on, ja kansaa (rykäsee) opettain hän maita kiertää.
PALO:
Ahaa, vai sillä lailla!
PIRI (kuten äsken): Prinssi mukaan — ja meidän kautta, Perttu, ymmärrätkös?
PALO: Jo hiukan hämärtää; siis meidän kautta vois prinssi nousta ruhtinaaksi maassa.
PIRI: Niin miettii Ilkka … lempo tietköön, mistä hän kaiken keksii?
PALO: Mutta herttu Kaarle ei suostu siihen … maan hän itse tahtoo, mut meillä ensin marskin lyöttäis.
PIRI: Hjaa, kas, siinä onkin pulma… Mutta prinssi voi puolellensa arkkipiispan voittaa, joll' onpi marskin suhteen vanhaa kaunaa, ja kenpä tietää vaikka Sigismund myös puoltais prinssiä, jos marski kaatuis.
PALO (lyö otsaansa):
Sa haastathan kuin viisas Salomon —
PIRI: Tää kaikk' on viisautta Ilkan, huomaa, ja näitä miettii hän, kun yksin on.
PALO:
Mut meille ei hän tuumiansa kerro —
PIRI: Ei meille, mutta Kontsahalle kertoo — ja hän sen mulle haastoi. (Lyö Penttiä olalle). Perttu hoi, jos Pouttu Turkuun toisi Aksel Kurjen ja me taas prinssi Kustaan, häh, ois uljasta, jos johtais meitä prinssi!
PALO:
Niin, hän on poika Eerik kuninkaan!
PIRI:
Ja nousis ruhtinaaksi meidän kautta…
PALO (nauraa):
Ja me taas hänen kautta … niinkö meinaat!
PIRI: Ja mont' on aateloitu moukkaa ennen: on Kirves, Hevonpää ja Karpalainen jo kilven saaneet — miks' ei pohjalaiset siis kelpais heidän rinnallensa, häh?
PALO:
Ja leirivapaus meillä onkin jo —
(Ylvästellen).
ma knaappi-kilven kyllä osaan kantaa.
PIRI:
Kun vain et jois, sä ruoja, tuolla lailla!
PALO: Ka, herrathan ne juuri juovat, Perttu! Mut Herran kuolema, vain röökinöitä kai sinä sitten naurattaisit, häh! (lyö polveensa). Ois hempukkata kullan kiiltävää kai hauska polvellansa kiikutella!
(Maunu tulee rakennuksesta vasemmalla).
PIRI: Suus kiinni, lurjus, tuolla saapuu Mauno — ei sanaa hälle tästä.
PALO (hiljaa): Näitä siis ei Ilkka keksinyt, vaan sinä.
PIRI:
Vait!
MAUNU (lähestyen): Kas, täällä värjytte te pakkasessa ja riitelette lämpimiksi vai? —
PIRI (äreästi): Tuo Palon Perttuhan se aina alkaa ja nurkuu, kun ei kylläkseen saa juoda — ja sitä juutast' aina janottaa!
PALO (samoin): Mut minkäs lemmon sille minä mahdan — jos en ma juoda saa, niin palaa suolet tai tulen hulluks — kumpaakaan en tahdo.
MAUNU:
Mut katsos Ilkkaa, Perttu, hän ei juo —
PALO: Lie hällä sisälmykset toisellaiset kuin sotilaillaan, siks' ei ymmärtäne enemmän meitä hän kuin häntä me.
MAUNU: Mut juoppoja ja ryöväreit' ei kärsi, ken aikoo huojennusta kaikille.
PALO: Ken miettii kaikkia, ei omiansa, on mielest' omiensa hourupäinen.
MAUNU (hämmästyen):
Vai niinkö aattelette myöskin te?
PALO: En juuri minä, mutta kaikki muut; ma tyydyn siihen, jos ma juoda saan, kun janottaa, ja Pirin Pentti tuossa (nauraa) ei muuta tahdo, kun saa rakastella!
PIRI (äreästi):
Sa pidä suusi, vanha juorukello!
PALO (jatkaen vakavasti): Mut toiset herrain tahtoo tavaroita, ei muille suinkaan, ei, vaan itsellensä. Kun heitä herrat ryösti, omat vain he ottaa jälleen ryöstäessään näitä. Kas, semmoisiksi käyvät ihmiset!
MAUNU:
Mut niin ei tuuma alkuansa ollut!
PALO: Sen piru tiennee, mitä kukin mietti, kun tarttui nuijahansa; useimmat kai miettivät jo silloin tällä lailla: jos herrat itse köyhiks tehtäisiin, niin totta huomaisivat, lempo vie, se miltä tuntuu, kun on nälkä e'essä ja aitat, leipäorret tyhjäks viety. Niin mietti kaikki, myönsi Ilkkakin, kun Kontsahassa retki harkittiin.
MAUNU (syrjään):
Niin, hän on, Herra nähköön, oikeassa!
PALO:
Sa lausu suoraan: näinkö mietittiin?
MAUNU: Kai lienee ollut sellaisetkin tuumat — mut retken määrä oli nostaa kaikki ja kansa Flemingistä vapauttaa ja marski vangiks ottaa herttualle — niin on sit' tarkoittanut Jaakko Ilkka ja siihen häll' on järkkymätön usko.
PIRI:
Niin, se on Ilkan usko.
PALO: Totta kyllä, on suuret tuumat hällä retken suhteen, kun prinssi Kustaankin hän mukaan tahtois —
MAUNU (syrjään): Hän tietää senkin! (ääneen) Sillä tahtois Ilkka vain marskin säikähyttää, muuta ei.
PALO: Vai muuta ei, mut se on tuhmaa silloin: jos marski lyödään ja jos löytyy prinssi, hän olkoon ylimmäinen päällikkömme — näät hän on poika Eerik kuninkaan ja häll' on oikeus Ruotsin kruunuhunkin.
MAUNU: Mut näin me noustais vastaan herttuaa, ja häntä puolustaa me vannottiin!
PALO: Niin vannottiin, vaan meille palkaksemme, jos marskista me vapautamme maan. voi herttu Kaarle antaa oman herran ja meidän mieleisen kuin prinssi Kustaa. Mut siks on ryöstettävät rikkahat ja mahtavat ja aateliset kaikki, kun kansanmiehiä he vastustaa.
MAUNU; Mut ryöstöä ei Ilkka salli, ei, näät prinssi Kustaa pääksi ryöstöjoukon ei tieten suostuis. Häll' on mieli hellä ja ruttona hän kammoo riitaakin.
PALO: Mut jos ei ryöstää saa, niin raukee retki, ja joukot luopuu, jättää päällikkönsä. —
MAUNO: Ma sitä pelkään … viekas Kettunen se heitä johtaa. Kontsas epäilee, ett' on hän marskin miehiä ja tänne on tullut syttämään vain sekaannusta.
PIRI: Hm, mahdollista, ruotsalaisten kanssa hän paljo ollut on ja kielen taitaa — myös salaa kirjoittaa hän kaikenlaista.
PALO:
Kun vain ei kirjoitelle Flemingille?
(Torven ääni kuuluu perältä. Piri ja Palo hypähtävät ylös).
PIRI:
Ken saapuu siellä! Kuului torven ääni!
(Kuuluu hälinää).
MAUNU: Ja hälinää … kuin vain ei etuvahdit ois marski yllättänyt…
(Taas torven ääni).
PALO: Merkki tuo on meidän vartijaimme … kaksi kertaa, se tietää ystäviä…?
PIRI:
Mutta keitä?
(Perältä tulee Martti Tommola kahden talonpojan saattamana).
PALO (huutaen vastaan):
Ken saapuu sieltä?
ENS. TALONPOIKA (huutaa):
Viesti anolaisten!
PIRI (nauraen):
Vai Kupittaalle kulkijoilta viesti?
(Viesti tulee yli sillan; hänen saattajansa kääntyvät
takaisin. Vasemmalla olevan talon ovi avautuu ja ulos
tulevat Ilkka sekä Kontsas).
ILKKA (tullen keskemmälle):
Kaks kertaa merkkihän on ystäväin —
Kas, Martti Tommola, no terve, veikko!
Kuink' olet tänne joutunut sa, kerro,
ja kuink' on Poutun laita?
TOMMOLA: Poutun, niin — ma saatan teille murhesanoman…
ILKKA (hätkähtäen):
Häh? Onko surman saanut Pentti Pouttu?
KONTSAS:
Tai lyöty joukko teidän?
ILKKA:
Kerro, Martti!
TOMMOLA:
Viel' elää Pouttu —
KONTSAS:
Kiitos Jumalan!
TOMMOLA:
Mut johtamansa joukko … se on lyöty —
ILKKA:
Siis teihin suostunut ei Aksel Kurki?
TOMMOLA: Ei suostunut, vaan viestit vangiks otti ja heiltä tiedot meistä saatuaan hän yöllä hyökkäs kimppuun huovinensa ja ennenkuin ma oikein toinnuinkaan ol' lyöty joukko … itse pelastuin ma hämärissä Sonniniemen metsään.
KONTSAS:
Mut entäs Pouttu?
TOMMOLA: Tiellä kuulla sain, ett' oli Kurjen luona Pouttu nähty.
ILKKA:
Siis Kurki lopultakin Poutun vei!
TOMMOLA:
Vei Anolaan ja sieltä Turkuun tieten.
ILKKA (synkästi):
Ja siellä vartoo häntä hirsipuu.
TOMMOLA:
Mut kuink' on laita rautalampelaisten?
ILKKA: Kai Vilpunpoika kohta palajaa ja tullessansa Hämeen nostattaapi, ja miehet Sysmän, Jämsän, Kuhmoisten taas yhtyy heihin siellä Padasjoella.
TOMMOLA:
Ja heitä johtaa?
ILKKA:
Matti Leinonen.
TOMMOLA:
Siis savolainen, lempo heihin luotti!
ILKKA (naurahtaen vasten tahtoansa): No, hullummin kuin teille nyt on käynyt ei hälle käydä voi … ja viesti ties, ett' ois jo heillä miestä tuhannen.
MAUNU: On heillä päällikköinä Hulkun Olli ja Hiisimäeltä kuulu Pekka Holsti.
ILKKA: Niin, sekin intoamme lisätköön — ja huomenna se tässä ratkaistaan, jos me tai marski ottaa Turunlinnan.
TOMMOLA:
Ja miss' on leiri mustan noki-Klaun?
ILKKA (viittaa oikealle): Jos katsot tästä poikki Pyhäjärven, näät tulet luikkavaiset pappilasta; kas, siell' on marskin leiri … kirkonmäellä.
TOMMOLA:
Vai kirkonmäellä … niin, ma näen kyllä.
ILKKA (miehiin, kääntyen iloisesti): Hei, veikot, murheviesti Tommolan ei meitä painaa saa … ja muistakaa: on miesten tarpeetonta tietää tästä — sen kuulla ehtivät he myöhemmin.
TOMMOLA:
Mut vartijat jo aavistavan näytti —
ILKKA: Voi helvetti! (kääntyen miehiin) Siis sinne rientäkää ja toisahalle mielet kääntäkää, ei siedä kuulla he nyt tappioista — näät huomispäiväks toivo tarvitaan ja usko oikeuteen.
(Piri, Palo ja Maunu perälle).
TOMMOLA:
Se onko heillä?
ILKKA:
Ma luotan siihen, että on se heillä.
KONTSAS: Mut käyhän tupaan, Martti, levon tarvis on sulla varmaan huomispäivää varten.
ILKKA: Niin, jos sä tapparahan käydä aiot, on voimat tarpeen; käykää sisään te, ma tässä varron, kunnes vahdit saapuu.
TOMMOLA: En pois ma jäädä ai'o ottelusta, vaan paras lienee saada virkistystä!
(Menee tupaan. Ilkka kävelee mietteissään edestakaisin).
ILKKA:
No, huomenna se vihdoin ratkaistaan!
KONTSAS:
Jo onkin aika tulla päätökseen.
ILKKA: Ma järjestystä ylläpitää koitan ja estää juomasta ja ryöstämästä, mut sentään kumpaistakin hurjapäät mun tietämättäni he harjoittavat. En ehdi kaikkialle minäkään.
KONTSAS: Vain Herran silmä näkee kaikkialle, siin' olet oikeassa.
ILKKA: Tutut miehet on toki luonani ja teihin luotan. Jos Pouttu vangittiin, on Vilpunpoika kai joukkoinensa täällä piankin.
KONTSAS:
Vaan huomenna jos voittaa meidät marski?
ILKKA:
Ei hylkää vanha onni Jaakko Ilkkaa.
Mut miss' on vartijat? … ma etsin heidät
ja leirin kerran vielä tarkastan.
KONTSAS:
Niin, joka uskoo, sitä auttaa Herra.
(Kontsas menee tupaan. Ilkka lähtee sillan yli perälle,
mutta samassa tulee vasemmalta huononnäköinen talonpoika).
VINIKKA (huutaen Ilkan jälkeen): Hoi, Jaakko Ilkka, mull' ois kysymistä; — sa voitkos hetken kuulla siukkaa miestä.
ILKKA (kääntyen takaisin): Kas, Vinikka, sun onko ruokaa tarvis, kun noin sa raukealta näytät, häh?
(Palaa etualalle).
VINIKKA: En jaksa enää, Jaakko, rintaa polttaa ja tässä näin on niinkuin tyhjä malja ois sinne upotettu…
ILKKA:
Merkillistä!
Vai tyhjä malja? (naurahtaen) Täytä juutas sitten —
ei tyhjä säkki pysy seisallaan.
VINIKKA: Niin, sinä naurat, mutta hiisi vie, myös ruumis mulla on kuin liekiss' oisi, ja selkäpiitä karmii poltinraudat — kai tulee huonot ilmat taaskin, Jaakko?
ILKKA (silmäten taivaalle):
On toistaiseksi kirkas taivas vielä.
VINIKKA: Niin, kirkas on tää kylmä talvi-ilta — mut huomenna voi olla tuisku jo, kun luissa, jäsenissä kuumentaa — ne eivät petä nämä varmat merkit.
ILKKA: Sit' olen tuntenut jo kolme vuotta, mut voihkivan et siltä kuullut mun.
VINIKKA: Sin' olet tahdoltasi luja, Ilkka, ja enhän vaikerois ma myöskään, en, joll'ei mun valtais kumma väsymys — se saattaa kuolemaa mun miettimään.
ILKKA: On kuolo sodass' aina vahtimassa; jos sitä peljännet, niin väisty pois!
VINIKKA: Mut korvissani myöskin siivet huhkaa ja päätä kiertää niinkuin käärmeet ois.
ILKKA:
Kun väsyttää, niin syö ja yösi makaa —
VINIKKA: En jaksa seurata ma teitä enää, vaan kotiin tahdon; lemmon noita tuolla kai lienee velhonut mun jäsenet.
ILKKA:
Vai on hän täällä taas, se mierolainen!
Jos tauti on, niin on se sallimuksen.
VINIKKA:
Niin, kai se lienee sitten sallimusta, —
(Kynsii korvallistaan).
mut mikäs on se sallimuksen tauti?
ILKKA (nauraa): Niin, mikä se on, tietköön piru sen, joll'ei se (raa'asti) vatsa lienee. Syy on sun, kun sisukses sa turmiolle joit!
VINIKKA: Vain silloin tällöin pienen humalan, vain silloin tällöin, Jaakko, sisälmykset jos lienen turmellut, niin taata voin, ett' on se syömisestä; Herra tietää, tok; enemmän ma aina söin kuin join.
ILKKA (naurahtaa): No, niinpä söit sa sitten tuomios; mut itsehän sen teit?
VINIKKA (vihastuen): No, kukas lempo se sitten syömätönnä olla vois?
ILKKA: Niin, vastaa siihen, taivaan Herrankin kun salakähmää syövän kerrotaan.
VINIKKA:
Mut siitä kuolla voi?
ILKKA: Ja kuolee varmaan — vain ajankysymys se olla taitaa.
VINIKKA: Niin kai se lie, mut milloin kuolla täytyy, jos sen vain tietäis?
ILKKA: Kuolinhetkes itse sa tiennet parhaiten … kun aika täyttyy, niin rukki seisattuu ja kaikki loppuu.
VINIKKA: Niin, niin se on ja juuri niin, mut sentään tok' kotipirttiin kuolen mieluummin; siis laske matkaan minut, kotiin tahdon.
ILKKA: Ka, tee kuin tahdot: toinen tielle kaatuu ja toinen vuoteellensa kylmettyy. (Kaivaa povitaskustaan paperiliuskan). Kas tuoss' on suojakirjas, jonka alla on Kontsahan ja minun puumerkit, se ota huomaas, jatka matkoasi ja vaimolleni, jos hän elää vielä, vie multa tervehdykset; sano vain: viel' elää meissä usko oikeuteemme!
VINIKKA (ottaa lipun ja tarkastelee sitä): Vai täm' on suojakirja? … kiitos, Jaakko, mut miksi on tää lippu ruotsalainen?
ILKKA:
Se merkitsee, ett' oot sa siukka mies.
Ja nyt on tuossa ties — ja ruokas kerjää
tai koita syömätt' olla — hyvästi!
(Kääntyy poispäin).
VINIKKA: Mut kuules, Jaakko, suo mun varoittaa: ma paljo murinaa oon kuullut täällä, kun käyt sä ankaraksi…
ILKKA: Ryöväreille ma olen ankara … ja yksin tein se roistojoukko joutais seuraksesi.
VINIKKA: Vois silloin pieneks käydä oma seuras, kun julmaks, ylpeäks ja ankaraksi he sua sallii: "leiriin herrojen jo Ilkka siirtyy, kun ei ryöstää anna, ja sit' ei tehdä anna siksi hän, kun itse herraks kerran nousta tahtoo!"
ILKKA (tuijottaa äänetönnä Vinikkaan, kunnes lausuu): Häh, perkelekö kurjan ramman haahmoss' on tullut kiusaamahan miestä, jonka elämä haudan partahalle saakka vain tähtää oikeutta? Kurjempaa en ivaa kuullut vielä konsanaan kuin kuulen nyt, kun kuolevainen raukka mun sättii siitä, etten ryöstää anna ja tehdä maailmata kurjemmaksi? Minäkö herraks pyrin, minä, minä, minä, jok' uhrasin jo kaikki päällä maan, ett' omatunto vain ja sielu jäi.
VINIKKA:
Ne omattunnotkin on monenlaiset!
ILKKA: Ne juuri monenlaiset ovatkin ja juuri siks on oikeus pyhä, siksi ei herkin vaaka ole kyllin herkkä. Mut minä uskon, uskon oikeuteen, ja joll'ei päälläs häilyis kuolon miekka ja täyttymässä elon mittas ois, niin tuolle paikalles ma herjauksistas sun lävistäisin niinkuin korpikonnan.
VINIKKA:
Niin, kaikki uhrasit, mut henkes säästit!
ILKKA (ärjästen): Pois väisty rietas ruoja silmistäni, vai kadehditkos multa elämääkin? Sen toistaiseksi säästi taivaan Herra, mun halvan kautta joka työnsä täyttää.
VINIKKA (syrjään): Jumalan kiitos, häll' on usko vielä — se minulta jo ammoin mennyt on! (ääneen). Siis kotiin lähden, viestit sulta vien; mut muista, Jaakko, vehkeet ympärilläs sun vaanii henkeäs!
ILKKA:
Sa korjaa luus —
VINIKKA: Sen kohta teenkin, mutta joukossas on Savon miehet ynnä hämäläiset jo riitaa tehneet meikäläisten kanssa; jos sun he pettää, mennä henkes voi!
ILKKA:
Jos menee henki, menköön tanterella!
VINIKKA: Kun henkes antanet, on mittas täys — ja silloin uskoo sinuun kansa jälleen.
(Lähenevää laulun loilotusta).
ILKKA:
Taas juomaretkiltänsä palaa roistot?
VINIKKA:
Se pilkkalaulu Jaakko Ilkast' on —
ILKKA:
Minusta pilkkalaulu?
VINIKKA:
Sinusta, niin…
ja vasta tehty täällä Nokialla,
Nyt ollaan Nokialla, Ilkan Jaakko.
(Ilkka, on vaiti. Laulun sanat kuuluvat jo selvään):
"Ilkka ilkeä isäntä, pääkero, sininen lakki, ei konna tapella tainnut eikä sammakko sotia, että joi joka kylässä, joka knaapin kartanossa".
ILKKA (kuin itsekseen):
Ja mua tarkoittaa tuo renkutus?
VINIKKA:
Sinua, Ilkka; semmoinen on joukkos!
ILKKA (ei vastaa mitään, seisoo mietteissään).
VINIKKA:
Huh, kuin on kylmä tämä talvi-ilta —
(Ilkka seisoo yhä tuijottaen eteensä).
Nyt on jo myöhä, hyväst', Ilkan Jaakko!
(Lähtee verkalleen perälle. Seisahtuu sillalle).
Hän onko hullu vaiko vanha kettu?
mut jompikumpi kumminkin hän on.
(Poistuu. Loilotusta. Sitten äänettömyys).
ILKKA (yksin): Niin, hälle myöhä … mulle selvä päivä, mut talvi kylmä meille molemmille, "Nyt ollaan Nokialla, Ilkan Jaakko", niin sanoi hän — ja mua pilkkalaulu siis tarkoittaa. Vai korpisammakko ja pelkuri ma heistä olen siis? Mut huomenna he nähdä saavat, ken — Tai ei … me ollaan Nokialla … musta seinä, johonka toisten heikkous heijastuu, se olen minä heille … minä siis myös mustaks maalataan ja juomariksi; ja nää on ystäviä? — Petä ei tok' omat kumppalit? Mut kuitenkin, jos on tää heistä pelkkä ryöstöretki ja ajan hauskutus, kun mulle se on pyhä taisto e'estä oikeuden, niin taivas tietää, kuinka meidän käy? En tahdo päänä olla ryövärein, vaan turvaan oikeuden ma kansan tahdon — siis tietä suoraa käyn mä edelleen ja usko oikeaan mun johtakoon!
(Oikealta melua, joka nopeasti lähenee ja näyttämölle ryntää puolikymmentä humalaista talonpoikaa riidellen keskenään. Yhdellä heistä on kädessä suuri hopeapikari).
No, joko taas on käyty ryöstämässä ja ohran jyvä luomen alle saatu?
ENS. TALONPOIKA (nikotellen):
Vain pistäydyttiin tuolla Virpelässä…
ILKKA:
Ja mistä on tuo hopeainen malja!
TOINEN TALONPOIKA: Niin tuoko pikari?… Ka, Virpelästä ma otin hyllyltä sen lähtiessä…
ENS. TALONPOIKA: Ei, se on valhe … ihan ilmivalhe, minähän kaapista sen tempasin!
KOLMAS TALONPOIKA: Hän valhettelee viinapäissään, Ilkka, tuon maljan minä löysin, vaikka hän sen multa ryösti … tiellä tullessamme…
ILKKA: Se anna tänne, että nähdä saan (ottaa pikarin), siis kenen on tää hopeainen malja?
ENS. TALONPOIKA:
No, se on minun!
TOINEN TALONPOIKA:
Ei, vaan minun!
KOLMAS TALONPOIKA: Eipäs, kun minä seinän luota löysin sen!
NELJÄS TALONPOIKA:
Siis on se yhteinen … ja meille kuuluu.
ILKKA: Vait, sinä siellä!… Meille ei se kuulu, kun ryöstön kieltänyt mä jyrkäst' olen — vaan on se saatettava sille jälleen, jolt' oot sen ottanut … se hänen on.
KOLMAS TALONPOIKA: Mut hän on kuollut taikka pakosalla — se talo vallan oli isännättä.
ILKKA:
Ja kenen luvalla te uskalsitte?
ENS. TALONPOIKA: On sodan oikeus aina väkivalta — ja jok' ei ottaa tohdi, ilman jää.
ILKKA: Vai niin sa mielit, kun me oikeutta on juuri lähdettykin hankkimaan. Siis näät sa nyt: voi joskus niinkin käydä, ett' Ottaja se juuri ilman jää! (menee sillalle päin). Tää malja omaisuutt' on ryöstettyä, siis ei se meille kuulu kellenkään, mut kosk' on kuollut se, jonk' on se oma ja sit' ei hälle toimittaa voi jälleen, niin tuolla huiman kosken kurimosta sen onkikoon, ken teistä ahnain on. (Heittää maljan koskeen, kääntyy miehiin jälleen). Kas, niin käy sille, joka toisen omaan kätensä kurkottaa … se muistakaa, te, jotka vastoin kovaa kieltoani vain ryöväätte ja juotte, mellastatte ja pilkkalaulujanne loilotatte. Nyt menkää, minne haluatte, miehet, ma etsin tänne leirin vartijat.
(Menee sillan yli perälle. Miehet jäävät ällistyneinä paikoilleen,
katsellen ensin poistuvaa Ilkkaa, sitten toisiansa).
ENS. TALONPOIKA (kumppaleihinsa kääntyen):
No, mitäs sanotte nyt, kumppalit?
KOLMAS TALONPOIKA: Hän käypi kummaksi ja omituiseks jo Ilkkaparka; kuka maljan kalliin voi tuolla lailla kosken kuohuun heittää, on minun mielestäni hourupäinen.
ENS. TALONPOIKA (toiselle talonpojalle): Vaan kukas perhana sun käskikin sen hälle antaa! Se on oma syys.
TOINEN TALONPOIKA (kynsii korvallistaan): Ka, enhän lempoa mä sentään luullut noin tuittupääksi enkä kiukkuiseksi!
KETTUNEN (tulee oikealta):
No, mitäs miehet täällä miettii, häh?
(Miehet ovat nolostuksesta hetken äänettöminä).
ENS. TALONPOIKA: Tuo Ilkka lempohan se kepposet sai meille tehdä…
TOINEN TALONPOIKA: Maljan hopeaisen, jonk' otin saalihiksi Virpelästä, hän viskas tuonne kosken kurimoon.
KETTUNEN:
Ja miksi viskas?
KOLMAS TALONPOIKA: Ryöstää ei hän meidän nyt muka salli enää.
KETTUNEN (nauraa):
Pyhimys!
Ei sallis meidän ryöstää, vaikka toiset
on tavaroita koonneet kuormat täyteen!
TOINEN TALONPOIKA:
Ja lisäks haukkui meitä juomareiksi —
KETTUNEN (kuten äsken): Vaikk' omat kumppalinsa juuri juovat — se Palokaan ei selvää päivää nää!
ENS. TALONPOIKA: Niin, se on totta … omiaan hän puoltaa, vaan meille kohta syytää kiukkuansa kuin oltaisiin me huonommat kuin toiset.
KETTUNEN: Me savolaiset, niin, — on vanha juttu, ett'eivät rinnallensa päästäis meitä ne Pohjan miehet…
KOLMAS TALONPOIKA: Eikä meitä liioin — ja vaikk' on asiamme yhteinen ja Hämeen herroja he ryöstää täällä, niin meille sittenkin vain kopeillaan.
KETTUNEN: En tiedä kopeilleeko täällä muutkin, mut Ilkka sortaa meitä.
ENS. TALONPOIKA: Kontsas myös ja Pirit, Palot, Maunohuovikin, jok' onkin vävypoika Ilkan, tieten käy heidän asioita.
TOINEN TALONPOIKA: Piru vie, kun ollenkaan me heihin yhdyttiin!
ENS. TALONPOIKA: Ois itsekin me aatelista täällä kai loppu tehty… Hämeen kartanot ois itse puhdistettu…
KETTUNEN: Oikein haastat… ja Pohjan miehetkin jo keskenään on kinaan joutuneet ja Ilkkaa sättii —
ENS. TALONPOIKA:
Vai Pohjan miehetkin? Ja mistä syystä!
KETTUNEN: Sen lempo tietää, kai jo epäilee he retkeänsä itsekin ja katuu, ett' ollenkaan he rajoiltansa loittos.
ENS. TALONPOIKA:
Vai katuvat jo hekin?…
KETTUNEN: Katuvat — kun vangit kertoi heille äskettäin, ett' tykit huomenna jo Nokialle saa avuks ratsuväelle Noki-Klaus, niin silloin mietteihin jo miehet vaipui.
TOINEN TALONPOIKA: Vai tykitkin saa meitä vastaan marski — mut siihen leikkiin vain en lähde minä.
KETTUNEN: Ken hyötymättä hengenvaaraan käy, on pähkähullu. Itse toimikaamme, niin itse hyödyn saamme, (syrjään) Minä jaan — (Ilkka näkyy perällä Palon, Pirin ja Maunun seurassa). Vait! Tuolla tullaan. Kuules, Kukkonen, mist' otit maljan, jonka koskeen tuonne juur' Ilkka viskas?
TOINEN TALONPOIKA:
Tuolta Virpelästä.
KETTUNEN: Se hyvä, Puhevuoro mulle suokaa — (itsekseen) hän siksi saatava on täältä pois, kun saapuu marskin rauhanairueet.
(Ilkka seuralaisineen tulee etualalle. Kontsas samassa tuvasta).
ILKKA (kumppaneilleen): Kas niin, kun vahtivaihto yöks' on tehty ja etuvartijat on paikoillansa, niin levätkäämme aamunkoittoon asti! Mut humalasta taikka räyhinästä ken yöllä tavataan, hän varokoon, ett'ei hän kaulahans' saa hirttonuoraa. (Tyytymättömyyttä miesten kesken). Häh, mitä murisette siellä, miehet? Ett' olen liiaks ankarako teille? Mut huomispäivä hengentärkki on: se juuri ratkaisee, jos ensi vuonna me viljan pelloiltamme puida saamme tai Turun kuoppatornin kammioissa kuin kurjet kuollaan nälkäkuolon kautta; se ratkaisee, jos oikeus elää maassa ja talonpoika turvaa nauttii lain tai jos hän onkin luontokappaleita ja leikkikalu kuulun Noki-Klaun.
KETTUNEN (astuen teeskentelevästi esille): Niin, huomispäivä kai sen ratkaisee, jos elää laki taikka ryöstövalta; mut ehkä oikeutta jo tänäänkin sun kauttas saada voisi syyttömät?
ILKKA: Sit' ovat multa aina saaneet he — siis kelle teistä väärin tehty on?
KETTUNEN: Kas, tuolla tullessani vastakkain sai äsken Virpeläinen vaikeroiden, ett' ovat rosvot vieneet maljan hältä, niin, hopeaisen, kalliin maljan.
ILKKA (ymmällä):
Häh?
Ja kuka vaikeroi?
KETTUNEN: Ka, Virpeläinen, se sama, jolt' on malja varastettu.
ILKKA (kääntyen toisiin):
Ei, hän on kuollut!
KETTUNEN:
Kuka?
ILKKA:
Virpeläinen.
KETTUNEN: Ei suinkaan kuollut vaikeroi ja noidu ja tämä kiros, että seinät kaikui.
ILKKA (miehille):
Mut joku teistä hänet kuolleeks väitti?
ENS. TALONPOIKA: Ka, lempo tietköön enää mistään mitään, jos haudastansa noussee kuolleetkin; — mut renki kertoi niin ja autio ja tyhjä tullessamme oli pirtti ja kun ei nähty, kuultu isäntää, niin…
ILKKA (kiivaasti): — — sinä hengen hältä valhettelit ja tekoon tuonoiseen sait minut sillä! Ma oonkos pääksi pantu ryövärein ja avosuiden, valhekielisten, jotk' erota ei oikeasta väärää? Ja kaltaiseksenneko minutkin te tässä tekisitte? piru vie, näin joudunhan ma ryöväriksi itse! Mut sitä mainetta en tahdo ma, vaan välin suoraks kanssa Virpeläisen viel' ennen aamua ma tahdon laittaa.
KETTUNEN:
Ja miks' ei kohta, että tyyntyy hän.
ILKKA:
Mut jos on matka sinne pitkäkin?
KETTUNEN: Se näkyy tästä … tuolla vaaran alla — ja Mauno kyllä sinne tietää tien.
ILKKA: Se lienee selvintä … siis, Kontsas veikko ja sinä Mauno, tulkaa … pian jälleen me palajamme … väärytt' en ma kärsi.
(Ilkka, Kontsas ja Maunu menevät oikealle).
KETTUNEN (hetken vaitiolon jälkeen): No, miehet, tuommoinenko omatunto se sodat johtaa? Tuolla tuittupää hän rientää jo … ja mua kohta uskoi ja öiseen aikaan läksi leiriltänsä — hän onko mielestänne täysipäinen?
TOINEN TALONPOIKA: Vaan mitä hemmettiä? Kettunen, sinähän valhettelit hälle, kelmi; nääs Virpeläinen sittenkin on kuollut.
KETTUNEN (nauraen): Niin teinkin … teille tahdoin näyttää vain. ett' on jo aika meidän järkiin tulla ja päättää: käymmekö me kuolemaan tuon houkan jäljessä vai pystyn teemme ja kotipelloillemme palajamme — nääs eihän meille enemp' entistään lie kuormaa lisännytkään Noki-Klaus?
ENS. TALONPOIKA: No, onhan sekin totta, mutta näinkös se sitten Ilkka yksin jätettäis?
TOINEN TALONPOIKA (Pirin ja Palon puoleen kääntyen):
Ja mik' on teidän mieli Ilkkaisesta?
PALO:
Hm, hän on kumppali ja päällikköni.
TOINEN TALONPOIKA:
Mut onhan teistäkin hän kummallinen?
PALO:
Ei sotaa tällä lailla ennen käyty.
KETTUNEN:
Ja entäs Piri?
PIRI:
Kumppali on Ilkka.
KETTUNEN:
Niin on, mut päällikkönä minkälainen?
PIRI: Ma sanon niinkuin Palon Perttukin, ei sotaa ennen tällä lailla käyty.
KETTUNEN: Siis tätä sotaa mieluisampi teistä on sovinto, vaikk' ois se laihakin.
(Kimeä vihellys kuuluu).
PALO (hätkähtäen):
Se oli merkki etuvartijoilta!
PIRI:
Ja yksi kerta … vieraita se tietää.
ENS. TALONPOIKA:
Jos hyökkää salaa niskahamme marski?
KETTUNEN (viekkaasti): Ss, hiljaa miehet, vangeiltamme tuolla sain tietää, että rauhaa tarjoo marski.
ENS. TALONPOIKA:
Vai tarjoo marski rauhaa meille?
KETTUNEN: Tarjoo — ja airueet kai siellä juuri saapuu; siks pois ma tahdoin Kontsahan ja Ilkan ja valhettelin…
PALO (syrjään): Savon orvaskettu, kun vain et kerran kävis itse ansaan!
PIRI:
Ptui, lempo, juoniasi, repolainen!
(Knut Kurki ja vouti Abraham Melkiorinpoika muutamain
talonpoikain saattamana näkyvät tulevan perällä).
KETTUNEN:
Kas tuolla saapuukin jo airueet.
TOINEN TALONPOIKA:
Mut jospa Ilkka tänne itse ehtii?
KETTUNEN: Ei ehdi, ei … mut jos hän ehtis, silloin hän laihaa nahkoansa varokoon!
(Airueet seuraajinensa tulevat etualalle).
KNUT KURKI (tervehtäen): Jumalan rauhaa teille meidän kautta Klaus Fleming, Suomen käskijä ja marski, nyt toivottaa ja tätä veljessotaa hän tahtois tau'ottaa, kun viel' on aika… ma olen Laukon Kurki…
PIRI:
Teit' en tunne.
ABR. MELKIORINPOIKA:
Mut minut, voutisi kai tunnet, Piri?
PIRI:
Niin, Melkersonin tunnen.
PALO: Minä en, mut nähnyt kyllä olen — kumpaisenkin.
KETTUNEN (kielevästi): Ma, jalot herrat, tunsin kohta teidät; nää täss' on pohjalaiset, Palo, Piri, tää Kukkonen taas Hämeen mies ja minä, min' olen savolainen, Kettunen.
ABR. MELKIORINPOIKA:
Ja miss' on Ilkka sekä Yrjö Kontsas?
KETTUNEN: Niin, nekö? Mitäs heistä … heille sattui juur' asioita tuonne naapuriin. Mut muuten sota meill' on yhteinen ja rauhastakin neuvotella tässä siis voimme ilman heitä. Meitä paitse ei Ilkka sotaa jatkaa voi ja siksi…
ABR. MELKIORINPOIKA (Kurjelle): He on siis poissa. Sitä paremp' on se meidän asialle. Puhukaa!
KURKI (voudille): Niin, vapaamminhan käypi puhe näin. (Miehille). Siis: marski Fleming tähän veljessotaan on kyllästynyt, rauhaa tarjoo teille ja linnaleiristä ja veroistanne hän teitä armahtaa … muut riidat kaikki jää ratkaistavaks itse kuninkaan, kun keväämmällä Ruotsiin saapuu hän, jos —
PIRI: Linnaleiristä hän vapauttaa ei meitä voi, kun ennestänsä vapaa on siitä Pohjanmaa.
KURKI: Ja verot uudet hän antaa anteeks teille.
PALO: Laittomat ne ovat olleetkin jo alkuansa.
ABR. MELKIORINPOIKA: Te elkää turhaa ylvästelkö, miehet, vaan harkitkaa ja kotiin kääntykää, kun rauhaa tarjoo teille riikin marski, jonk' onpi sotajoukot valtakunnan ja puolellansa itse Sigismund.
PIRI: Niin, häll' on sotajoukot, meillä kansa, ja kumpi taistelussa vihdoin voittaa, sit' emme vielä tiedä.
KETTUNEN: Turhaa kinaa, kun rauhanehdotkin on kuulematta.
TOISET:
Niin, mitkä ovat sitten marskin ehdot?
KURKI: Vain päällysmiehet Ilkkaisen ja Kontsaan nyt vaatii armoillensa marski Fleming, ett' tehdä heille saa hän kuinka tahtoo.
KETTUNEN:
Vai Ilkkaisen ja Kontsahan, ei muita?
KURKI:
Ei.
PALO:
Mutta jospa marski hirttää heidät?
KURKI: Niin, heidän kohtalosta päättää marski, me emme tiedä.
PIRI:
Kumppali on Ilkka.
ABR. MELKIORINPOIKA: Nyt itse päättäkäätte, sillan luona me tuolla vastaustanne vartoamme.
(Loittonevat kosken luo. Talonpojat jäävät etualalle).
KETTUNEN:
No miehet, rauhaako vai sotaa, häh?
TOINEN TALONPOIKA:
Ka, rauhan miehiä kai minä olen.
PALO:
Mut kunniattomain ois tämä työtä.
KETTUNEN: Se onko työtä kunniattomain, jos säästää kansaa…
PIRI: Mutta pettää sen, jok' uhrais hengen meidän hyväksemme.
PALO:
Niin juuri, Pentti.
KETTUNEN; Uhratkoon siis sen, — nyt juuri siihen onkin tilaisuus — ja silloin vapahtaa hän meidät täällä ja pois me päästäisiin. Ma olen valmis.
ENS. TALONPOIKA:
Ja minä myös.
TOINEN TALONPOIKA:
Ja minä.
KOLMAS TALONPOIKA:
Valmis olen.
KETTUNEN:
Mut kuink' on Pirin sekä Palon laita?
PALO (kynsii korvallistaan): On pirun keksimä tää nahkakauppa: jos oman pelastaa, niin toisen myy.
KETTUNEN: Ka, niinhän ain' on tässä maailmassa — ja ehkä säästää heitä marski Fleming.
PALO:
Mut milläs repolaisen juonin, miehet,
te sitten vangiks ottaisitte heidät?
Ma ainakaan en siinä auta teitä?
PIRI:
En minä myöskään.
KETTUNEN: Siitä vastaan minä, kun vain te itse kaupan hyväksytte.
ABR. MELKIORINPOIKA (kääntyen miehiin): No, miehet, meillä ois jo kiire tielle ja ratsut vuottaa tuolla metsän luona.
KURKI (samoin sillan luona): Näin ajan kääntehessä muistakaa: on talot autiot…
PALO:
Se multa paloi.
KURKI:
Ja lapset, vaimot vartoo teitä siellä.
PIRI:
Jumalan kiitos, viel' on tyttöjäkin!
KURKI: Mut päälliköt jos meille luovutatte, niin ryöstötavaratkin pitää saatte.
KETTUNEN:
Ja sehän tässä tärkeint' onkin, häh?
Me valmiit olemme, mut pohjolaiset…?
PIRI (Palolle):
No, Perttu?
PALO:
Entäs sinä?
PIRI: Lempo ties, mut omituiseks on hän käynyt, Ilkka, ja tämä miestä alkaa kyllästyttää, kun ryöstö kielletään ja juomat loppuu ja alkaa pakkasetkin tammikuun.
PALO:
Siis myönnyt?
PIRI (mietittyänsä):
Olkoon menneheksi!
(Kurki ja Abr. Melkiorinpoika tulevat etualalle).
KETTUNEN: No, nyt me kaikki ollaan yhtä mieltä — ja marskin ehdot hyväksymme siis.
(Oikealla olevan ulkohuoneen päädyn taa ilmestyy samassa noita-akka pysähtyen kuulemaan seuraavaa keskustelua).
KURKI: Ja ennen päivän sarastusta meille te vangittuna päällikkönne tuotte?
KETTUNEN:
Vain Ilkan sekä Kontsahan, ei muita.
KURKI:
Ne kaksi riittää…
ABR. MELKIORINPOIKA: Mutta Ilkkaa jos ei marski saa, niin Kontsast' ei hän huoli — ja silloin raukeaa myös rauhanehdot.
KETTUNEN y.m.:
Me Ilkasta siis kaikki vastoamme!
ABR. MELKIORINPOIKA:
Ja marskin sana käypi meidän kautta.
KURKI:
Siis Herra uudeks vuodeks rauhan suokoon!
KETTUNEN:
Ja rauha teille myöskin, jalot herrat.
(Kurki ja vouti Melkiorinpoika lähtevät, Kettunen yrittää
heidän jälkeensä, mutta siitä estää häntä):
KURKI (tehden epäävän liikkeen):
Me löydämme jo oppaittakin tien!
(Menevät. Miehet seisovat hetken äänettöminä ja noloina).
PIRI:
No, mitäs sanot tästä sinä, Perttu?
PALO:
Mun on kuin itseni ma myönyt oisin.
PIRI: Ja minun on kuin ilki-alastonna ma häpykaakkiin oisin köytettynä — hyi, helvetti, kun suostuin koko kauppaan!
PALO:
Tuo lemmon Kettunen se viekoitteli…
KETTUNEN (nauraen): Ja jospa oiskin … mua kiittäkää, ett' tulee retkellemme lysti loppu; mut leirillä on oltta vielä, miehet, ja tämä kauppa sietää harjakannut.
PALO:
Jos häpeänsä humalaksi jois?
KETTUNEN:
Ja minä laulan Ilkast' uuden laulun.
PIRI:
Sun laulujasi lempo kuunnelkoon!
KETTUNEN: Ja sitten kerron teille, kuinka me täss' illan tullen Ilkan nipistämme; hei veikot, tästä tulee hauska juttu ja hyvä vanhan vuoden loppupäätös, kun marski uuden vuoden lahjaks saa kaks pulskaa pohjolaista! Oltta, veikot!
PALO:
Jos saiskin janohonsa haarikan!
(Lähtevät perälle. Piri jää mietteihinsä
seisomaan. Palo huomaa sen).
Hoi, Piri veikko, heitä hiiteen huolet, vai tyttöjenkö luhdit päässsäs pyörii?
PIRI:
Suus kiinni, juopporatti!
PALO:
Naisten narri!
Mut tule pois sa täältä pakkasesta.
(Menevät kaulatusten leirille; Palo laulaa:
"Kyröst' oli poikaa kymmenen" j.n.e.)
Noita (tulee piilostansa varovasti esille): Tuo paksu herra oli Melkerson, se "maitoherra", Puolan puolikkaita, ja toinen Kurki, Laukon herra Knut! Vai ennen uuden päivän sarastusta ois Klaulle saatettava "Iliken" — ne herrat kutsuu häntä niin — ja Kontsas! Mut siitä kirnusta ei tullut voita, sen takaa korpolaisten vanha noita. Huh! paljo näin jo, paljo kuulinkin, mut moista nahkakauppaa viel' en kuullut, kun Nokialla päivää vartoessaan nää roistot kumppaninsa tässä möis, Ptui, oli häpy sentään sillä, ken kuin kaakin-puuhun sanoi joutuneensa. Mut Ilkan Jaakkoa te ette saa, vaikk' kaikki Savon ketut johtais teitä, sen takaa naaras-ilves Laihialta. (Menee tanhualle ja katsahtaa sinne). Niin, siellä rauskuttaapi yksikseen se ylöjärveläinen Ilkan tamma ja sillä juuri karkkuun täytyy Jaakon — hän osaa ratsastaa kuin pohjalainen! Mut joku tulee … piiloon hetkeks taas.
(Vetäytyy nurkan taakse. Oikealta tulevat
Ilkka, Kontsas ja Maunu).
ILKKA (tulee tuikeana): Se kunniaton konna valhetteli, ett' elää Virpeläinen…
KONTSAS: Piikatyttö ei mitään varmaa tiennyt, isäntänsä vain metsään taikka koskeen menneen luuli.
ILKKA: Se miehen viisaankin saa suunniltaan, kun kaikki ympärillä valhettelee. Ken tietää enää, kuka kuollut on ja kuka elää…
KONTSAS:
Syy on Kettusen.
NOITA (astuen esille): Ja minä elän vielä, se on varma, ja minä mieleiseni varjelen.
ILKKA: Vai täällä hiivit taas, sa vanha noita, ja raajaruhjoiks multa miehet noidut.
NOITA (silmää iskien); Niin, minähän ne noidannuolet ammun — ja minun nuolet sattuu aina kohti.
ILKKA (naurahtaen):
Sun myrkkytaikoihis en usko enää,
kun tuonoin taikomasi puukkokin
Keijärven kievarissa taittui multa.
NOITA (viekkaasti): Ka, jos et sinä usko, uskoo muut — ja (hiljaa) jonkunhan on kannettava syy, kun syyttä kuolema ei tulla saisi.
ILKKA:
Siks saatkin vapahasti tulla, mennä.
KONTSAS: Mut minä pelkään tuota noitaruojaa, hän miehissämme uskon lamauttaapi ja kun on usko mennyt, menee tarmo. Ma hänet karkoittaisin täältä pois.
MAUNU:
Niin, menköön marskin luokse elkinensä.
ILKKA:
Hän raukan roviolla poltattais!
KONTSAS:
Niin, siten on jo tuhansille tehty.
NOITA: Ma olen käynyt luona marskinkin, hän ennen ruoski meitä, nyt hän pelkää.
ILKKA (nauraen):
Siis koita karkkuun häntä säikyttää!
NOITA:
En sitä voi, mut sua auttaa voin.
ILKKA:
Ja millä lailla, sinä viirunaama?
NOITA:
Sun pelastinhan kerran Turun luona?
KONTSAS:
Niin, sen hän teki —
NOITA: Sitten Kontsahassa, kun vouti saapui, tein sen toisen kerran.
ILKKA:
Häh?
NOITA: Mua saattaessaan Kyrön poikki toi poikas lautan, jolla pelastuit.
ILKKA:
Vai niin — ja nytkös tulit palkoillesi?
NOITA: Ma tyydyn siihen, minkä vannoit silloin ja vielä kerran nahkas pelastan.
ILKKA: Vai vielä kerran? … mutta muista, akka, tää nahka onkin kalliin otuksen.
NOITA:
Ja kallihista sitä kaupitaankin —
ILKKA:
Vai minun tietämättä kaupat tehdään?
NOITA:
Niin.
ILKKA:
Mik' on hinta vanhan kontion?
NOITA:
Vain tuhat päätä sekä verot maan.
ILKKA:
Tuo kuuluu joltakin… Ja ostaja?
NOITA: On Noki-Klaus — (kuuluu leiriltä pilkkalaulua Ilkasta). ja tuoll' on kauppiaat; mut tästä järvelle jos katsees luot, näät tähtein tuikkehessa ratsujoukon, jok' kohti pappilata kiidättää. —
ILKKA (katsoo sinnepäin):
No niin — ja sitten?
NOITA: Heidän joukossansa on Laukon Kurki sekä Melkerson.
KONTSAS:
Ja täälläkö on käyneet herrat?
NOITA: On — ja lähtiessä luvan veivät, että sais ennen huomispäivää marski teidät.
ILKKA:
Häh, meidät kaikkiko?
NOITA:
Vain sun ja Kontsaan.
KONTSAS:
Siis minutkin!
NOITA: Mut Ilkkaa jos ei saa, niin Kontsahasta yksin ei hän huoli.
ILKKA: Vaan mun jos saa, niin toiset armahtaa ja verot anteeks antaa — (Ottaa eukkoa kalvosesta). semmoinenko se tehtiin kauppakirja?
NOITA:
Semmoinen.
MAUNU: Mut sen on tehneet Savon miehet vain ja hämäläiset, vaan ei pohjalaiset.
KONTSAS:
Niin, tieten Kettunen —
ILKKA: Se oikein, Maunu, sit' eivät pohjolaiset tehdä vois!
NOITA (kiihtyen): Vai eivät voi? mut omin korvin kuulin, kun Palon Perttu sekä Pirin Pentti he siihen suostui…
ILKKA (raivostuen): Vaiti, saatana, tai tämän valheen hengelläs saat maksaa!
KONTSAS (estellen):
Mut jos hän totta haastaa?
NOITA: Totta vain — ja miksi valhettelisin ma teille?
ILKKA:
Se on siis totta?
NOITA:
On.
ILKKA:
Ja juuri he —
mun parhaat ystävät ja kumppalini!
Täm' on jo liian, liian katkeraa —
(Nyyhkii ja pyyhkii hialla silmiänsä).
MAUNU: Ma olen kuullut heidän nurkuvan, kun ryöstövapautta sa kiellät heiltä — mut tätä sentään heist' en uskonut.
NOITA: Jos vangeiks ette joutua te tahdo, niin paetkaa, kun aika vielä on, ja ratsahin jos lähtee, kauvas ehtii jo ennenkuin on meillä aamupuhde.
KONTSAS: En lähde minä, vaan jos sallimus on minut marskin matkaan määrännyt, niin tyynnä kannan minä kohtaloni.
ILKKA (oikaisten itsensä): Äsh, mene Herroinesi hiiteen, mies! Vai vuoksi ryövärein ja pettureinko ma henken' antaisin, ma, Jaakko Ilkka, jok' aina tähtäsin vain oikeutta ja e'estä poljettujen taistelin; ja vuoksi noiden kiittämättömäin ja juomarein ja loilottajain tuolla ma hirsinuoran kaulaan köyttäisinkö? En, siihen en ma suostu uhallakaan, vaan ennen pako kanssa häpeän kuin vankityrmä vuoksi roistojen! Mun nahkani ei vielä kaupan ole.
KONTSAS: Siis kotiin käännyt … meiltä viesti vie, kai pian toisetkin me tullaan täältä, (hiljempaa) jos tullaan ollenkaan.
ILKKA: Niin, kotiin, sanoit, on sekin katkerata piikkaa vain, kun huovit senkin multa poltti tuonoin.
NOITA (hätäisesti): On sulle veistetty jo pirtti uusi ja siellä asuu vaimos sun ja lapses.
MAUNU:
Siis Kirstikin, vie hälle terveiset —
ILKKA:
Sa jäät siis tänne?
(Perältä ovat leiritulet vähitellen sammuneet.
Lähenevää humua alkaa kuulua).
NOITA (kuunnellen perälle): Nyt on kiire, Ilkka — on tamma tanhuassa … ratsastain sa vielä vältät vangiks joutumasta; — ja muistahan ei marski huolikaan.
ILKKA: Niin, tuolla saapuukin jo roistojoukko; hyvästi, veljet, kirous pettureille, mun viime sanani on: kirous noille!
(Syöksee kiiruusti oikealle).
KONTSAS:
Jumala tiesi, kuinka päättyy tää?
MAUNU: Ma pahinta jo kauvan aavistin, kun miesten kesken narinaa ma kuulin.
NOITA: Te tupaan käykää … olkaa huoletonna, ma niskoilleni kaiken otan syyn.
KONTSAS: En tahdo sulle hengenvelkaan jäädä, vaan sieluni ma Herran huomaan heitän, kun tästä maata käyn. Siis tule, Mauno!
MAUNU:
Ma tulen kanssas. Käyköön, kuinka käy.
(Menevät vasemmalla olevaan tupaan, jossa
heti sen jälkeen sytytetään valkea).
NOITA (vilkaisee tanhuaan, nauraen hiljaa): Hän tammoinensa yöhön katos siis ja ratsain karkaavat' ei kiinni saada. Täm' oli kolmas kerta … tällä kertaa siis itse Kettunenkin peijattiin. Nyt saatte tulla, varron teitä täällä.
(Öinen hämärä. Ainoastaan muutamia leiritulia perällä. Kaksi nuorukaista — nuijat olalla — tulee perältä, molemmat hyvällä tuulella).
ENS. NUIJALAINEN (laulaen):
"Ilkka ilkeä isäntä,
pääkero, sininen lakki"…
TOINEN NUIJALAINEN:
Tähänhän se Kettunen käski meidän jäädä vartioimaan, häh?
ENS. NUIJALAINEN (laulaa edelleen):
"että joi joka kylässä,
joka knaapin kartanossa".
TOINEN NUIJALAINEN:
Niin no, se on niitä kurimonsa kuluttajia se Ilkka…
ENS. NUIJALAINEN:
Eikä niitä "Kupittaalle kulkijoita", niinkuin ne anolaiset, hehehee!
TOINEN NUIJALAINEN:
Jotka Turun tuomiokirkolle aikoivat suoristaan, niin…
ENS. NUIJALAINEN:
Niin, pääsiäiseksi Turkuun, helluntaiksi Helsinkiin, hehehee!…
Saakeli, kun tulisi ne kuopiolaiset…
TOINEN NUIJALAINEN:
Niin, kuopiolaiset! … ei niistä mitään apua ole!…
(Kettunen tulee miesjoukon kanssa perältä, mutta pysäyttää
nämä sillan ta'a ja tulee yksin etualalle päin).
TOINEN NUIJALAINEN: Mutta tuossahan se on Kettunenkin, lempo vieköön! Senhän ne sanovat olevan herraspoikia … papin poikia…
ENS. NUIJALAINEN:
Niinhän ne sanoo…
TOINEN NUIJALAINEN:
Sittenpä minä siltä kyselen vähän … niitä Hellun-tellun asioita…
Kettunen, hoi!
KETTUNEN (on tullut sillan yli, jonka molemmilla puolen nuijalaiset ovat): Hiljaa, miehet, ettei otus karkaa… Tähänkös te jäittekin, vaikka minä käskin teitä tuonne tanhuan nurkalle … siitä se menee, jos mennäkseen…
TOINEN NUIJALAINEN:
Niin, tanhuan nurkallehan se taisi määrä olla … mutta kuulehan,
Kettunen?
KETTUNEN:
No?
TOINEN NUIJALAINEN:
Pappikos se sinun isäsi oli?
KETTUNEN (viekkaasti):
Ei se pappi alkuaan ollut … vaan pappihan siitä sitten tuli?…
ENS. NUIJALAINEN:
Niitäkö Rautalammen pappeja? … hehehee!
TOINEN NUIJALAINEN:
Ja papithan on herroja…
KETTUNEN:
Niinhän ne on … mutta paikoillesi nyt, mies…
TOINEN NUIJALAINEN (vetää Kettusta syrjemmäs):
Kuulehan!
KETTUNEN:
No?
TOINEN NUIJALAINEN:
Onkos sinua oleteltu?…
KETTUNEN:
Mitä hemmettiä sinä?…
ENS. NUIJALAINEN (vetää Kettusta toisaalle, silmää iskien):
Eihän ne ole sisukset palaneet siltäkään Palolta, häh?
KETTUNEN:
Ei se niitä ole minulle näyttänyt, vaan eihän sitä tiedä…
TOINEN NUIJALAINEN (vetää Kettusta taas puoleensa):
Sinua ei siis ole opetettu sinuakaan? ..
KETTUNEN:
Mihinkä opetettu, sinä mullikka!
TOINEN NUIJALAINEN (hämillään):
Vai niin, no, eipähän paljo mihinkään…
ENS. NUIJALAINEN (kuten äsken):
Onkos sillä Pirillä sitten se?…
KETTUNEN:
Mikä se?
TOINEN NUIJALAINEN (itsekseen tuumien):
Sitä on taidettu sittenkin opettaa tuota Kettusta!
ENS. NUIJALAINEN (rykii):
Sepähän se …. (kuiskaa jotakin Kettusen korvaan) … tauti!
KETTUNEN:
Ahaa, vai se! (viekkaasti) no, sillähän se on.
ENS. NUIJALAINEN (iloisesti):
Mutta minull' ei jumaliste ole mitään, ei mitään! hehee!…
KETTUNEN:
Ka, sen parempi sinulle, senkin sonnivasikka!
TOINEN NUIJALAINEN (kuten äsken): Vai niin, no … hyvä on, (lyö polveensa) mutta tuossahan se on polvi, häh?
KETTUNEN:
Näkyyhän tuo siinäkin yksi olevan…
TOINEN NUIJALAINEN: Sitähän minäkin … siinä se on ensimmäinen ja sillä polvella se tyttö ensin opetetaan ja (lyö toiseen polveensa) tuossa se on toinen ja sillä se sitten oletetaan, häh?
KETTUNEN (lyöden polviinsa hänkin): Ja tuoss' on kolmas ja neljäs, joilla sinä viimein opetetaan, sinä nokkaviisas vekara…
ENS. NUIJALAINEN (itsekseen):
Hevosta tehtiin, mutta härkäpä taisi tullakin!
KETTUNEN:
Mutta nyt mars paikoillenne!
ENS. NUIJALAINEN:
Sekös se Ilkka sitten on isänsä kieltänyt?
KETTUNEN: Ka, sehän sen on tehnyt … ja sillähän se nyt on jätettävä rautamarskin kuranssin ja opetuksen alaiseksi…?
ENS. NUIJALAINEN:
No, nythän minä tämän alan ymmärtää…
KETTUNEN: Ja seiskää nyt siinä valmiina, että niin pian kuin se yrittää tästä tuonne tanhuaan tamman selkään, niin… Mutta tunnettekos te sen?
TOINEN NUIJALAINEN:
Vaikka tervapimeässä!
KETTUNEN: Minä käsken nyt nuo miehet tänne, että yksissä voimin sitten ajetaan piilostaan se maankulkija, ja kun se sitten ryntää ulos, niin…
ENS. ja TOINEN NUIJALAINEN (yht'aikaa):
Niin silloin me kuin koirat kimppuun, hehehee!
KETTUNEN:
Niin juuri — ja sitten ei muuta kuin mies kiinni ja marskin haltuun!
ENS. ja TOINEN NUIJALAINEN:
Hyvä on!
KETTUNEN (sillalta viittoen miehiä tulemaan): Hoi, miehet, tänne joutukaa, mut hiljaa, ett'emme säikyttäisi otustamme, ja yli metsän tuolta aamupäivä kun alkaa häämöittää, kas silloin, miehet, me Ilkka sekä Kontsas Klaulle viedään ja itse tavarain ja kuormain kanssa taas kotiin palajamme … rauhan soppeen… ja koko retki koht' on unta vain. (Tulee miesten kanssa etualalle). Mut siellä — näyttää — vielä valvotaan.
ENS. TALONPOIKA:
Tai joll'ei palanneetkaan miehet vielä?
TOINEN TALONPOIKA:
Jo aikoja he palas … sen ma näin…
KETTUNEN: Mut Palon Perttu missä on ja Piri, heit' en ma joukossanne täällä nää?
ENS. TALONPOIKA: Se Palo olikin jo juovuspäissään… jäi varmaan kumpaisetkin nuotiolle.
KETTUNEN (syrjään): Sen arvasin! (ääneen) Vai niin, no olkoot siis, meit' onkin kylläks kahta vastaan … hiljaa, nyt seuratkaa ja jos hän ulos ryntää, niin Ilkka ensimmäiseks silloin kiinni…
NOITA (astuu esille tanhuan takaa):
Ja ketkä täällä sitten vangittaisiin?
KETTUNEN (syrjään): Tuo ruoja puuttui! (ääneen) Korjaa luusi, velho, tai köysiin kytketän sun laihan raatos ja saatan tuomiolle…
NOITA: Tuomiolle? niin, tuomiolle tullaan kerran kaikki, siit' ole varma sinäkin… Vaan nyt sun aikees tiedän … ennakolta tiesin sun hankkimasi riettaan kavalluksen, jonk' aiotte te tehdä kumppaneille…
KETTUNEN: Häh, mitä helvettiä sulla täällä on tekemistä!
NOITA: Tekemistä, niinkö? Ma pyydän kettuja … ja tällä kertaa sain luullakseni ansaan mustahännän… ne ovat harvinaisempia, häh? Vai möit sä Ilkan nahkan Noki-Klaulle ja luulit itsellesi ohjat saavas ja kotiis rikkahana pääseväsi?!… Mut sepäs ilves viel' on ampumatta ja varo, Kettunen, niin, varo, repolainen, ett'et sa itse ketunsaksiin käy!
(Miehissä syntyy murinaa).
KETTUNEN (syrjään): Jokohan petti mun tuo saastahinen? (ääneen) Jos kavallust' on tehty, tuoss' (Viittaa noitaan). on se, jok' onpi syyllinen… Tuo akka kiinni ja sitten toimeen miehet … nopeasti!
NOITA: Niin, koittakaahan köyttää, koittakaahan! (Ei kukaan liikahda). Mut kauppas Kurjen sekä voudin kanssa ma olen tyhjäks tehnyt… Jaakko Ilkkaa ei käsiins' ainakaan saa Kettunen… hän otti tamman … sekä ratsain karkas! Minust' ei marski huoli kuitenkaan…
KETTUNEN: Sen oisko keksinyt tuo kalman ruoka? Hoi, Kukkonen, käy, katso tanhuaan! (Ens. talonpoika menee. Syrjään): Jos Ilkka kynsistämme päässyt on, on kauppa marskin kanssa purkaunut — ja silloin pelastaukoon se, ken voi!
NOITA:
No, Kettunen, käy tuonne tupaan vain…
ENS. TALONPOIKA (tulee takaisin): Niin, tanhua on tyhjä … ratsun jäljet käy Pyhäjärveen pitkin ojannetta…
(Oikealta taka-alalta leimahtaa äkkiä valtava tulenliekki).
KETTUNEN:
Vaan kuka perkele se leirin polttaa?
ENS. TALONPOIKA (oikealta kurkistellen):
Se vanha lato lieskaa…
TOINEN TALONPOIKA: Palon ruoja sen siell' on syttänyt…
KETTUNEN: Se tästä puuttui — ja silloin palaa meiltä kuormat siellä ja kaikki tavaratkin…
NOITA (ilkeästi):
Tavaratkin! (miehille)
No, jokos ymmärrätte … (miehiä ryntää perälle).
KETTUNEN: Katson sentään, jos totta on, ett' Ilkka karkas meiltä.
(Yrittää hyökätä tupaan, mutta samassa
aukeaa ovi ja ulos astuu):
MAUNU:
Häh? Mik' on melu täällä? … miss' on Ilkka?
Kontsas (ilmestyy ovelle hänkin):
Ja kuka lempo täällä talon polttaa?
(Kuuluu järeitä tykinlaukauksia).
MAUNU, TOMMOLA, KONTSAS ja KETTUNEN (yht'aikaa):
Mut mitä helvettiä!
NOITA (nauraa).
ENS. TALONPOIKA (hyökkää sillalle):
Paetkaa!
On tykit saapuneet … ja kirkkomäeltä
nyt marski ampuu meitä mörsäreillä!
(Katoaa. Huutoja "paetkaa" ja melua perältä).
KETTUNEN (syrjään):
Siis pettää voutikin, se Puolan hurtta!
NOITA (Kettuselle);
Molemmin puolin kavallusta, kettu! (nauraa ilkeästi).
KETTUNEN (tyrkäten noitaa, että tämä kierähtää tanhuan eteen maahan): Pois, velho ruoja… Mennyttä on kaikki… pelastakoon se itsensä, ken voi!
(Ryntää viimeisten miesten kanssa perälle,
jossa hälinää ja melua jatkuu).
MAUNU (kirveen kuistilta temmaten);
Siis muuta ei kuin: kaikki kuormillensa!
TOMMOLA:
Ja näinkö päättyi ilkkalaisten retki?
(Juoksee Maunon jälkeen).
KONTSAS:
Mut kosto tulee … viel' ei oikeus kuole,
Jumala rankaiseepi petturit!
(Tempaa konttinsa ja juoksee perälle.
Tykinlaukauksia ja tulipalon leimoa).
NOITA (kömpii ylös ähkien ja tuhkien): Jumala rankaisee? Niin, usko sitä!… Minulta konnantyössään Kettunen ois onnistunut … tein sen Ilkan tähden… Mut tavarasta, siitä sotaa käydään niin kauvan kuin vain seisoo maailma!