IV.
Historiaa ja historian tutkimusta ajan henki muuten näytti vaativankin. Ja tietysti kääntyi huomio ensi sijassa kotimaan entisyyteen. Mutta nyt ei haluttu enää pelkkiä kuivia tosiasioita sodista ja kuninkaista, vaan eläviä kuvauksia menneistä ihmisistä ja tavoista. "Aikamme kaipaa historioitsijoita, jotka esittävät meille eri aikojen yhteiskunta-oloja, tapoja ja ihmisiä. Voltaire on luonut filosoofillisen historiantutkimuksen, ja siitä olemme hänelle aina kiitollisia, mutta me haluaisimme Herodoton ja Titus Livion kaltaisia kertojia, jotka osaisivat antaa elävän kuvan oloista ja ihmisistä. Meillä ei ole kuin kuivia kertomuksia, ikäviä kronikoita; Kreikan ja Rooman historiat me kyllä tunnemme, mutta Ranskan vanhemmista oloista me emme paljo mitään tiedä", valittaa eräs kirjoittaja v. 1825 Globessa. Ilmestyivät sitten, kuten jo olen maininnut, Froissart'in kronikat uudessa painoksessa ja herättivät suurinta mieltymystä. "Mahdotonta on kenenkään — sanoo Constitutionnel — paremmin kuvata tuollaisen kansallisen liikkeen luonnetta ja kuohahtamista, joka oman kurjuutensa kautta itsensä tuhoaa. Froissart loihtii elämää henkilöihinsä, ne ilmestyvät eteemme aikansa puvuissa tapoineen, ennakkoluuloineen, taikauskoineen ja intohimoineen j.n.e." Mutta keskellä ylistyksen tulvaa muistuu kirjoittajalle mieleen kotimaisen historiantutkimuksen rappiotila tähän aikaan, jonka vuoksi hän näkee hyväksi vaikeroiden huudahtaa: — — "Ei ole toista maata, joka olisi niin välinpitämätön historiallisten muistojensa suhteen kuin Ranska. Tai olisiko nyt vihdoinkin tämä kylmyys katoamassa?"[74] Ja siltä se näytti. Niihin aikoihin julkaisi näet m.m. Desmichels keskiajan historiansa ja B. de Barante aikoinaan hyvinkin suositun teoksensa "Histoire des ducs de Bourgogne de la maison de Valois" (1824-27). Näissä kertomuksissaan oli hän koettanut olla ihan objektiivinen, ja kirjansa mottolauseeksi oli hän valinnut: Scribitur ad narrandum, non ad probandum.
Niin juuri tahtoi Mériméekin kirjoittaa. Hän tiesi voivansa pysyä objektiivisena päältäkatsojana ja uskaltavansa hyvällä syyllä kilpailla Alfred de Vigny'n kanssa, jonka v. 1826 ilmestynyttä etevää, "Cinq Mars" nimistä historiallista kertomusta oli mielitty moitiskelemaan yksipuolisuudesta. Laajaperäisten ja monipuolisten historiallisten tutkimusten jälkeen kävi hän romaaninsa kirjoittamiseen käsiksi. Eikä ollut vielä Jacquerien ilmestymisestä vuottakaan umpeen kulunut, kun hän jo voi työnsä tulokset yleisön arvosteltaviksi tarjota.
Maaliskuussa v. 1829 ilmestyi näet "Clara Gazul'in tekijältä" taas uusi teos, tällä kertaa romaani nimeltä "Chronique du temps de Charles IX", jossa hän käsitteli surkeasti kuuluisaa Perttulin yön verilöylyä.[75] Alkulause oli tietysti taas jonkunlaisesta vaatimattomuudesta huomattava. Hän oli muka tullut lukeneeksi joukon muistoonpanoja ja lentokirjoja, jotka koskivat 16:ta vuosisataa, ja näistä luvuistaan oli hän tehnyt kaunokirjallisen otteen. Mitä hänen käsitykseensä historiasta tuli, selitti hän rakastavansa ainoastaan juttuja eli anekdootteja, etenkin sellaisia, joissa jonkun ajan tavat ja luonteet todenmukaisesti esiytyivät. Tämä taipumus ei kyllä ollut jalo, mutta häpeäkseen hän tunnusti mielellään antavansa Thukydideen historialliset teokset, jos vaan saisi Aspasian tai jonkun Perikleen orjan omakätiset muistelmat. Sillä tällaiset välittömät kertoelmat juuri antoivat sellaisen kuvan ihmisestä kuin hän halusi. Kun esim. vanhat aikakauskirjat kertovat, että eräs kuningas Henri III:n hovinaisista, joka naimisiin mentyään huomasi miehensä haureelliseksi, tappoi tämän miehuullisesti ja "omilla käsillään", niin voi hänen mielestään tällaisten todenperäisten juttujen perustuksella muodostaa oikean kuvan sen aikuisista hovinaisista. Lähteinä oli hän käyttänyt etupäässä Montluc'in, Brantômen, d'Aubigné'n, Tavannes'n, La Noue'n y.m. teoksia. Merkittyään tosiasiaksi, että nykyaikana on huomattavissa jonkunlainen "décadence des passions énergiques au profit de la tranquillité et peut-être du bonheur", osoittaa tekijä meille, kuinka relatiiviset oikeus- ja siveyskäsitteetkin ovat. Mikä on rikos nykyaikana voi olla hyve ennen vanhaan. Sen tähden ei esim. keskiaikaisten ihmisten tekojakaan saa tuomita nykyajan oikeus-käsitysten mukaan. Verilöyly 16:lla vuosisadalla ei ole samallainen rikos kuin 19:llä. Ja jos kokonainen kansa tekee itsensä sellaiseen syypääksi, niin voi olettaa sen toimivan tekoansa rikokseksi käsittämättä. Mériméen mielestä oli Perttuliyön verilöyly v. 1572 uskonvihan äkkipikainen purkaus, johon aika erehdyttävine, fanaattisine käsityksineen oli pääasiallisena syynä; kuningas hovineen oli vain välillisesti antanut aihetta tällaiseen mielten kiihoitukseen.
Tällä kertaa oli Mérimée todellakin taas rikastuttanut Ranskan kaunokirjallisuutta yhdellä mestariteoksella ja näyttänyt, mitä hän voi, kun hän oikein tahtoi ja omalle alalleen osausi. On kyllä tehty muistutuksia hänen käsitystään vastaan historiasta ylipäänsä ja Perttulinyöstä erittäin, mutta taiteellisena, kaunokirjallisena tuotteena pidettiin sitä silloin samoin kuin on pidetty aina jälestäkin päin mallikelpoisena. Mitä siitä siihen aikaan ajateltiin, sen osottavat Globen, Débats'n, Constitutionnel'in, Journal des Savans'in y.m. lehtien ja aikakauskirjain arvostelut kyllin selvään.
Tavallisella reserveeratulla tavallaan lausuu siitä Journal des Savans m.m.: "Tämä historiallinen romaani näyttää olevan luonteeltaan alkuperäisempi kuin useimmat samansuuntaiset tuotteet".[76] Globe lehti sisälsi teoksesta kaksi kirjoitusta ja painatti siitä näytteeksi kokonaisen luvun palstoihinsa. Nimimerkki C. M. (= Charles Magnin), joka oli arvostellut Mériméen edellisiäkin teoksia, lausuu tästä suunnille seuraavasti:
"Kuten kaikki tämän nuoren tekijän kynästä lähteneet teokset on 'Chronique du temps de Charles IX' täynnä pirteyttä, voimaa ja tuoreutta. On todellakin oikein hauskaa tänä velttouden aikakautena saada käsiinsä noin elävä, alkuperäinen ja innostava teos. Mitä siitä, jos emme hyväksyisikään tekijän rakkautta anekdootteihin ja muistelmiin, mitä siitä, jos hänen kirjassaan kuvataankin enemmän Maria de Médicin kuin Charles IX:n aikuisia tapoja ja jos hän, vastoin esipuhettaan, keskittää toiminnan Louvreen ja antaa melkeinpä kaiken tapahtua Charles IX:n tahdosta; romaani sisältää kuitenkin sarjan niin elävästi, älykkäästi ja taiteellisen aistikkaasti kyhättyjä tapahtumakohtauksia, että se asettaa tekijänsä ensimmäisten kirjailijaimme joukkoon."[77] — Seuraavassa numerossa jatkaa sama mies arvosteluaan. "Mérimée on nuorimpain kirjailijaimme joukossa se, joka ehkä enimmän on voittanut alaa uusille aatteille ja vähimmän ne moittijoille alttiiksi saattanut. Uudistus käy näet hänellä aina espriitin kanssa käsikädessä niin että hän aina näyttää luonnolliselta ja säännöistä vapaalta. Hänen aatteensa ovat tavallisesti niin raittiita, hänen esityksensä niin vilkasta ja piirteensä niin sattuvia, että kummankin leirin miehet rientävät häntä kaikin lukemaan. Kertomuksen kepeä ja luonteva kulku ilman katastroofeja ja myöskin ilman pitkäveteisyyksiä, ei anna paljo mitään takertumisen aihetta sellaisille ilkeä- ja ahdasmielisille arvostelijoille, jotka mieluummin saivartelevat sanoja kuin antautuvat todellisen tunteen tai uuden aatteen valtaan. — —[78] Erään kolmannen lehden arvostelija mainitsi siitä, että se hyvän romaanin ominaisuuksiin yhdistää oppineitten tutkimuksien tärkeät tulokset, joten se tässäkin suhteessa on de Vignyn 'Cinq Mars' nimisen romaanin veroinen j.n.e."
Tarpeetonta on minun muuten tehdä selkoa kaikista niistä kirjoituksista, joihin tämä Mériméen romaani antoi aihetta ja joissa sitä arvosteltiin. Että niitä todellakin oli kosolta, sen näemme eräästä Beylen kirjeestäkin, jossa hän m.m. sanoo: "Je ne vois que vous en littérature", ja lisää, että "suivant moi, les grands hommes du Globe sont jaloux à vous".[79]
Tosiasia se muuten olikin, että Mérimée jo tähän aikaan alkoi olla sivistyneen yleisön lempikirjailija ja Pariisin salonkein mieluisimpia vieraita. Eikä hän seuraelämän huvituksia suinkaan tällä välin karttanutkaan. Hänellä näytti aina olevan aikaa yllin kyllin eivätkä toveritkaan tienneet, milloin hän ehti lukea niin paljo ja kirjoittaa. Kuin leikintekona ilmestyi häneltä toinen kirja toisensa perästä, joissa lukeneisuus, hienostunut äly ja taiteellinen aisti huomiota herättivät itse Goethe-vanhuksessakin.[80]
Kotonansa olikin Prosper aina tilaisuudessa näkemään ja seuraamaan taidetta sekä keskustelemaan sitä koskevista kysymyksistä. Itse hän jouto-aikoinaan myöskin innolla piirusteli ja maalaili milloin omaa mielikuvitustansa seuraten milloin taas tunnettujen mestarien tauluja mukaillen tai kopioiden.[81] Toverinsakin hän mieluummin haki taiteilijain, tiedemiesten y.m.s. joukosta kuin kaunokirjailijain keskuudesta; hän näet ei tahtonut harjoittaa runoutta ja taiteita ammattinaan, vaan huvituksenaan. Niinpä seurusteli hän, paitse ennemmin mainituissa perheissä, myöskin varakkaan taiteilijan J. R. Auguste'n salongissa ja että Auguste todellakin pani arvoa Mériméen harrastuksille, sitä osoittaa m.m. eräs kirje v:lta 1829, jossa hän pyytää tältä lainaksi erästä Géricault'n mukaan tehtyä harjoitelmaa. Rva Clarken luona oli hän tutustunut romanttisen koulun johtajaan maalaustaiteessa, Eugène Delacroix'han ja solminut hänen kanssaan ystävyyden liiton, joka vanhemmilla päivillä kuitenkin kylmeni. Tähän aikaan olivat he sentään erittäin hyviä ystäviä ja usein tapaamme me heidät yhdessä. Milloin on kysymys yhteisistä herkullisista päivällisistä parooni Maresten, kreivi de Viel-Castel'in, tri Koref'in (Beylen ja Heinen henkilääkärin) ja tunnetun englantilaisen lakimiehen Sutton Sharpen kanssa, milloin istuvat he Delacroix'n atelierissa keskustellen taidetta koskevista kysymyksistä, milloin taas yhteisen tuttavansa Hugon luona kuuntelemassa, kun tämä suuremmalle ystäväjoukolle lukee innostavia teoksiansa.[82]
Nämä puuhat eivät häntä kuitenkaan estäneet hoitamasta leipäopintojaan. Jo muutamia vuosia sitten — todennäköisintä on, että se tapahtui v. 1827 — oli hän suorittanut lakitieteellisen tutkintonsa licencié-arvon saavuttamiseksi, niin että hän asianajajana jo olisi kyennyt ammattimieheksi. Varakkaan miehen poikana ollen ei hän kuitenkaan pitänyt kiirettä viran hakemisessa, vaan täydenteli ja laajensi vain tietojaan kirjoitellen yksin ajoin kertomuksia.
Näihin aikoihin tehtiin hänelle myöskin mitä imartelevin tarjous, jonka hän kuitenkin valtiollisten mielipiteittensä vuoksi katsoi parhaaksi hylätä. Seikka oli seuraava. Lahjoillaan ja hienolla käytöksellään oli hän voittanut kauneudestaan kuuluisan ja vaikutukseltaan mahtavan rva Récamier'n suosion.[83] Ampèren kanssa hän aika ajoin Récamier'n luona kävi tavaten siellä vastaanottoiltoina sekä vanhat ystävänsä rue de Bac'in varrelta (rva ja neiti Clarken) että melkoisen parven Pariisin sivistyneintä valiojoukkoa.[84] Sattui sitten syksyllä v. 1829 avonaiseksi sihteerin virka Ranskan lähettiläsvirastossa Lontoossa ja kun Mérimée oli tunnettu teräväksi ja lahjakkaaksi mieheksi ja sitä paitse osasi oivallisesti englannin kieltä, niin juolahti rva Récamier'lle mieleen koettaa tehdä hänestä valtiomies. Kun hän itse ei kuitenkaan katsonut voivansa kääntyä suorastaan Mériméen puoleen, puhui hän asiasta hyvälle ystävälleen Ampèrelle antaen tälle toimeksi kuulustella Mériméen mielipidettä. Ampère kirjoittikin asiasta entiselle koulutoverilleen,[85] mutta tämä hylkäsi tarjouksen valtiollisista syistä, kuten hänen kohtelias, mutta päättäväinen vastauksensa rva Récamier'lle osoittaa. Mielipiteiltään vapaamieliseen vastustuspuolueeseen kuuluvana, ei hän katsonut voivansa suostua — niin mieluinen kuin tuo tarjous muuten olikin — sellaisen vanhoillisen hallituksen ja ministeristön palvelukseen, joka nyt Polignac'in turvissa oli valtaan päässyt ja vasten kaikkia ajan vaatimuksia asettunut. Ja siihen se asia sitten raukesi.[86]
Ettei rva Récamier kuitenkaan pahastunut Mériméen hylkäävästä vastauksesta ja että he edelleen ystävällisesti seurustelivat keskenään, sen näemme eräästä Mériméen kirjeestä, jossa tämä hänelle tiedustelee Hugolta pilettiä Hernanin kuuluisaan ensi näytäntöön.[87]
Valtiollista menestystään ei Mérimée näihin aikoihin sen enempää ajatellut. "Chronique du temps de Charles IX" oli hänestä tehnyt muotikirjailijan ja hän tahtoi nyt tämän aseman toistaiseksi säilyttää jatkamalla ahkerasti kaunokirjallista tuotantoaan. Mutta turmelemaan mainettaan jollakin pitemmällä ja mahdollisesti epäonnistuneella tuotteella oli hän liian viisas. Novellin alalla olikin sitä vastoin aina helpompi pysyä aineensa täydellisenä herrana ja säilyttää se taiteellinen sopusuhtaisuus, joka läpi vuosisatojen on ollut kaikkien tositaiteellisten kirjailijain päämääränä. Romanttikojen heikot puolet alkoivat jo vähitellen pistää silmiin heidän hölläperäisissä ja muodottomissa tuotteissaan. Mérimée oli jo aikoja sitten sen huomannut, eikä hän lyhyen kirjallisen toimintansa ajalla ollut paljo koskaan heidän synteihinsä siinä suhteessa langennut. Koko hänen luonteensa ja taidekäsityksensä sotikin kaikkea muodotonta ja epäsuhtaista vastaan. Senpä vuoksi näemmekin hänen vähitellen heittävän pois viimeisetkin tähteet romanttisen suunnan vaikutuksesta ja keskittävän kertomuksensa lyhyiksi, sopusointuisiksi ja jännittäviksi novelleiksi. Keskellä kiivainta ottelua pysyy hän näin sivistyneen yleisön suosikkina ja pian ovat akateemikot valmiita mainitsemaan häntä esimerkkinä oikeasta kirjailijasta.
Kun Pariisissa v. 1829 perustettiin eräs uusi vapaamielinen aikakauskirja nimeltä Revue de Paris, kääntyi sen toimitus melkeinpä ensimmäiseksi Mériméen puoleen saadakseen tämän suositun salonkikirjailijan avunantajoihinsa liitetyksi. Mérimée suostuikin ehtoihin ja kirjoitti aikakauskirjaa varten Mateo Falcone'nsa, joka on vain parikymmentä sivua pitkä, mutta joka arvelematta on luettava maailmankirjallisuuden parhaimpiin tuotteihin novellin alalla. Samoin kuin Carvajal'issa oli Mérimée tässä pientä anekdoottia hyväkseen käyttänyt ja luonut siitä mestarillisen luonne- ja tapakuvauksen, jossa noiden harvapuheisten, vaan päättäväisten korsikalaisten näemme toimivan niin selvästi kuin kristallin läpi heitä katselisimme.
Mérimée oli parhaimmalla kertomuksellaan alkanut. Kokonainen sarja novelleja ilmestyi häneltä nimittäin kyllä samaisessa revue'ssä vielä samana vuonna, mutta ainoastaan yksi niistä — L'enlèvement de la redoute — voi taiteellisessa ja voimakkaan selvässä objektiivisessa esityksessä kilpailla Mateo Falcone'n kanssa. Toiset sitä vastoin — Vision de Charles XI,[88] Tamango,[89] La perle de Tolède — ovat kyllä nekin tavallaan hyviä novelleja, mutta kuitenkin ala-arvoisempia. Tavattoman tuottelias Mérimée muuten näinä aikoina oli. Kuuluisan vallankumousvuoden alkupuoliskolla julkaisi hän näet Revue de Paris'ssa etevät novellinsa La partie de trictrac ja Le vase étrusque, jotka kumpikin ovat merkillisiä sen kautta, että hän niissä osotaksen täydelliseksi realistiksi käsitellen tavallisia aiheita nykyaikaisesta elämästä. Viimeksi mainitun novellin kautta, jossa hienolla sielutieteilijän kynällä ja aistilla on analyseerattu turhanpäiväisesti mustasukkaisen rakastajan tunne-elämää, joutuivat Mériméen kertomukset, jotka muuten eivät juuri ole lapsia ja tyttäriä varten, Pariisin hienoimpienkin ylimystönaisten budoaaripöydille.
Mutta tähän novellisarjaan ei hänen senaikuinen tuotteliaisuutensa vielä suinkaan rajoittunut. Milt'eipä yksin ajoin yllämainittujen kertomusten kanssa ilmestyi häneltä nimittäin hauska ivanäytelmä Les mécontents, jossa hän purevalla satiirillaan ivaili pelkurimaisia valtiollisia vehkeilijöitä, sekä nuo pirteät espanjalaiset pikkukappaleet L'Occasion ja Le Carrosse du S:t Sacrement, jotka löydämme Clara Gazul'in toisessa painoksessa vuodelta 1830.[90]
Olot olivat muuten tällä välin käyneet uhkaaviksi ja hallitus kärsimättömän vanhoilliseksi. Théâtre français'n ei sallittu näytellä Hugon kappaletta Marion de Lorme, jossa kuningas vainusi hyökkäyksiä häntä itseään vastaan; tavallaan vapaamielinen Martignac'in ministeristö sai väistyä Polignac'in ja de la Bourdonnaye'n tieltä, kamarit hajoitettiin jo heti istuntoaikakauden alussa j.n.e. Tietysti ei tämä tukehduttava pimentolaispolitiikka vaikuttanut muuta kuin herätti kaikissa vapaamielisissä mitä suurinta paheksumista. Nuorisokin, jota romanttinen suunta oli taivuttanut keskiajan ja kuningasvallan ihailemiseen, alkoi sentään jo nuorten vapaamielisten valtiomiesten, etupäässä globelaisten, yllytyksistä herätä ja huomata, että vapaus oli todellakin vaarassa. Tuli sitten lisäksi Hugon näytelmä Hernani, joka jonakuna muuna aikana varmaankin olisi mennyt ohi vähäisemmällä rymyllä, vaan joka näinä levottomuuden päivinä suuresti enensi mielten kiihoitusta. En tahdo syrjäytyä tekemään selkoa tästä nuorten romanttikojen ratkaisevasta voitosta — itse Théâtre français oli näet täten antautunut heidän palvelukseensa — ja Hugon suuresta triumfista, jonka sitä paitse voinee olettaakin tunnetuksi.[91] Useat käsittivät joko tahallaan tai bona fide tämän näytäntöillan valtiolliseksi tapahtumaksi, ja vakaisimmatkin sanomalehdet (esim. Débats ja Globe) käyttivät tilaisuutta purkaakseen sappeansa Polignac'ia ja de la Bourdonnaye'tä vastaan. La Quotidienne, ministeriläinen lehti, koettaa kyllä luulotella itselleen ja lukijakunnalleen, että "olkoonpa Hernanin esitys mistä merkityksestä tahansa kaunokirjallisuuden tasavallalle, Ranskan monarkkiaa se ei kuitenkaan voi häiritä". Epäilemättä ei sillä mitään ratkaisevaa valtiollista vaikutusta ollutkaan, mutta mieliä se kaikissa tapauksissa vallankumousta varten aika lailla kypsytti ja kiihoitti.
Uhkaavista enteistä huolimatta julkaistiin 26 p. heinäkuuta v. 1830 nuo kuuluisat asetukset painovapauden lakkauttamisesta, eduskunnan hajoittamisesta ja vaalijärjestyksen mielivaltaisesta muutoksesta. Varomattomampaa toimenpidettä ei juuri voinut ajatella: revolutsiooni puhkesi ilmiliekkiin jo 28 päivänä ja kolmipäiväisen kiivaan ottelun perästä oli kuningas Kaarle X:n hallituskausi loppunut. Eduskunta ja äkkiä muodostettu väliaikainen hallitus muutteli perustuslakia vapaamieliseen suuntaan ja valitsi kuninkaaksi Orleans'in herttuan, "kansalaisen" Louis Philippen, joka ainakin alussa seurasi vapaamielisempiä periaatteita.
Heinäkuun vallankumouksen hirmutöitä ja katutappeluja ei Mérimée kuitenkaan ollut näkemässä. Toukokuussa v. 1830 oli hän nimittäin jo jättänyt rakkaan Pariisinsa matkustaakseen Espanjaan, joka samoin kuin Kreikkakin jo varhaisen nuoruuden päivinä oli kangastanut hänen silmissään kuin joku ihana toivojen maa. Espanjalaisten kirjallisuutta oli hän milt'eipä enin rakastanut, Calderonit, Lope de Vegat ja Cervantesit alkukielellä lukenut, espanjalaisia näytelmiä ja oloja oli hän ensimmäisessä teoksessaan käsitellyt ja Espanjan kansassa näki hän parhaiten toteutuneena ihanteensa miehuullisesta, kuolemaa halveksuvasta ja hienokäytöksisestä miehestä sekä tulisen intohimoisesta ja sulavasta naisesta.
Nyt kun hänen unelmansa vihdoinkin toteutui, ei hänellä kuitenkaan Sevillan mustasilmäiset kaunottaret mielessä pyörineet. Juuri oli nimittäin äkisti päättynyt eräs monivuotinen rakkaudensuhde, joka Mériméelle oli monta onnellista hetkeä tuottanut. Jo nuorena oli hän kovasti rakastunut erääseen häntä itseänsä hiukan vanhempaan, mutta vielä sangen ihanaan rouvaan, jonka hän usein tapasi muutaman protestanttisen pankkiirin salongissa. Pian olivat rakastavaiset kirjeenvaihdossa. Mutta sattumalta sai rouvan puoliso käsiinsä yhden kirjeistä, ja seuraus oli kaksintaistelu Mériméen ja hänen välillä.[92] Siitä huolimatta jatkui luvatonta suhdetta vielä vuosikausia, kunnes se yht'äkkiä ratkesi. "Profonde fut la blessure que lui causa cette brusque rupture", tietää kreivi d'Haussonville tästä kertoa. Hän sanoo myöskin puhutelleensa henkilöä, joka oli nähnyt muutamia Mériméen rakkaudenkirjeitä tältä ajalta, ja oli tämä vakuuttanut "qu'elles contenaient l'expression d'une tristesse réelle". Miten koko jutun laita oikeastaan oli ja mistä syistä ero tapahtui, siitä ei minulla tarkempaa tietoa ole. Ehkä oli kysymys naimisista tai jostakin sellaisesta. Siihen luuloon antaa nimittäin aihetta seuraava kohta eräästä Mériméen kirjeestä myöhäisemmiltä ajoilta, joka mielestäni ei voi muuta tarkoittaa kuin tätä samaista lemmen suhdetta:
"J'allais être amoureux quand je suis parti pour l'Espagne. La personne qui a causé mon voyage n'en a jamais rien su. Si j'étais resté, j'aurais peut-être fait une grande sottise, celle d'offrir à une femme digne de tout le bonheur dont on peut jouir sur terre, de lui offrir, dis je, en échange de la perte de toutes les choses qui lui étaient chères, une tendresse que je sentais moi-même très inférieure au sacrifice qu'elle aurait peut-être fait".[93]
Kaikissa tapauksissa on minusta jotenkin selvää, että Mérimée lähti matkalleen haihduttaakseen surujaan ja entisiä muistojaan. Samaa vakuuttaa d'Haussonvillekin: "Pour secouer la tristesse que lui avait laissée cette aventure, Mérimée entreprit un voyage en Espagne etc."[94] Ehkä oli hänen matkallaan sentään joku muukin käytännöllinen tarkoitus. Sitä osottaisivat tavallaan seuraavat lauseet eräästä vanhemman Mériméen kirjeestä: "Mon fils vient de faire un voyage de cinq mois en Espagne. Je l'avais chargé de prendre quelques notes sur les plus anciens traités de peinture…"[95]
Niinkuin jo tästäkin näemme viipyi Mérimée ulkomaanmatkallaan noin viisi kuukautta. Kun heinäkuun vallankumous tapahtui, oleskeli hän par'aikaa Madridissa, mistä hän suurella riemastuksella ja runsailla toiveilla tervehti vapaamman ajan koittoa. Ylipäänsä ei hän kuitenkaan malta olla mistään pientä pilaa laskematta, ja niinpä kirjoittaa hän eräässä kirjeessä tästäkin verisestä tapauksesta tavalliseen leikilliseen tapaansa: "J'ai passé à Madrid quinze jours de plus que je n'en avais l'intention, à cause de farces que vous avez jouées là-bas. Je voulais revenir aux premières nouvelles, mais les lettres de mes parents m'ont appris que tout était tranquille. Je ne me console pas d'avoir manqué un spectacle qui ne se donne que tous les mille ans. Voilà deux représentations que je manque: la première pour être né un peu trop tard (tarkoittaa vallankumousta 1789) et l'autre [représentation extraordinaire, à notre bénéfice] pour ce malheureux voyage d'Espagne. Si je restais plus longtemps dans ce pays-là, peut-être verrais-je l'équivalent du spectacle dont vous avez joui".[96]
Tämä toivo ei hänelle tosin toteutunut. Mutta espanjalaisissa härkätaistelijoissa sai hän kuitenkin ihailla niitä ominaisuuksia, jotka aina ovat kuuluneet hänen miesihanteeseensa, nimittäin uljuutta, intohimoa ja — kylmäverisyyttä. Todellisella nautinnolla hän kuvaakin noita kuuluisia härkätaisteluja pelkäämättömine toreadooreineen ja verenhimoisine katsojineen vilkkaissa kirjeissä Revue de Paris-lehteen, jossa ne syksyllä v. 1830 julkaistiin nimellä "Lettres adressées d'Espagne au Directeur de la Revue de Paris". Näissä kirjeissä, joissa kirjoitustapa muuten on selvä, luonteva ja levollinen niinkuin Mériméen novelleissakin, käsittelee hän pelkästään pöyristyttäviä asioita kertoen milloin härkätaisteluista, milloin ryöväreistä, milloin hirttämisistä tai noita-akoista. Alussa pelotti häntä, sanoo hän itse, ettei hän tyynesti ja kylmäverisesti voisi nähdä verivirtoja vuotavan ja että hän täten joutuisi sikäläisten karaistujen tuttaviensa naurunalaiseksi. Vaan pian hän tähän veriseen leikkiin sentään tottui ja ennen pitkää oli hän jo härkätaistelujen väsymättömimpiä katselijoita. Seikkaperäisesti ja jännittävästi kuvaa hän ranskalaisille lukijoilleen tämän hengenvaarallisen huvituksen antaen omasta puolestaan seuraavan kauniin tunnustuksen:
"Ei mikään murhenäytelmä maailmassa ole mieltäni näin kiinnittänyt. Espanjassa ollessani en ole ainoatakaan härkätaistelua laiminlyönyt ja punastuen on minun tunnustaminen, että pidän enemmän taisteluista, joissa jompikumpi — jää kuoliaana paikalle, kuin sellaisista, joissa härkiä vain ärsytetään".[97]
Lievempiä asioita eivät hänen kaksi seuraavaakaan kirjettänsä käsittele. Toisessa on hän tahtonut asettaa "hermostonsa koetteelle" ja mennyt katsomaan erään rikoksentekijän hirttämistä, josta hän antaa mitä vilkkaimman kuvauksen väittäen tuon raukan todelliseksi marttiiraksi; toisessa taas juttelee hän hauskalla novellistin kynällä Andalusian ryöväreistä, joista tehdään mitä viehättävimmät ja romanttisimmat ilmiöt. "Melkein häpeällä" tunnustaa hän kuitenkin, ettei hän ole heistä ainoaakaan kohdannut. Mutta kuullut on hän heistä paljo, ja varsinkin kuvataan kuuluisa ryöväripäällikkö José Maria kaikkialla sivistyneeksi, uljaaksi ja jalomieliseksi. Eikä ryövärin ammatti hänestä ollutkaan halveksittava Espanjassa, sillä siellä "c'est faire l'opposition, c'est protester contre des lois tyranniques".
Tietysti on suuri osa kaikesta tästä julmuuden halusta pelkkää koketteriiaa Mériméen puolelta. Mutta yhdenmukaista hänen muun kirjallisen aistinsa kanssa on se kaikissa tapauksissa ja epäilemättä on siinä joku määrä omituista hänen koko luonteellensakin,
Espanjassa olonsa koetti hän muuten tehdä niin monipuolisesti hyödylliseksi kuin mahdollista. Yksi hänen pääpyrintöjään oli edistyminen espanjankielessä, jota hän kyllä jo ennestäänkin tavallisen hyvästi osasi. Ennen pitkää oli hän matkoillaan Kastiliassa ja Andalusiassa oppinut näiden maakuntain murteetkin niin hyvin, että hän ilman vaikeuksia voi keskustella talonpoikain kanssa heidän elämästään ja tavoistaan. Kieliopintojensa ohessa koetti hän laajentaa taiteellisiakin tietojansa niin paljo kuin mahdollista tutkien milloin Madridin rikkaita taidekokoelmia, milloin taas Alhambran, Sevillan tai Granadan historiallisia muistomerkkejä.
Useita hauskoja ja tulevaisuudellensa merkillisiä tuttavuuksia hän tällä matkallaan niinikään solmi. Tärkein näistä oli epäilemättä hänen tutustumisessa kreivi Montijon perheeseen. Mutta ei hän silloin voinut edes aavistaakaan, että se 4-vuotias pikku Eugénie, jota hän Montijon luona Granadassa polvillaan hypitteli, parin kymmenen vuoden päästä istuisi Ranskan hallitsijan rinnalla keisarinnan kruunua kantaen. Kaikissa tapauksissa oli täten alku ja perustus laskettu sille uskolliselle ja lujalle ystävyydelle, jonka Mérimée hamaan kuolemaansa saakka säilytti Montijon perhettä ja erittäinkin "pikku Eugénietä" kohtaan. Miten tämä puolestaan hänen ystävyytensä palkitsi, sen saamme myöhemmin nähdä.
Kun hän syksyllä — luultavasti marraskuun lopulla — palasi takaisin Pariisiin, olivat valtiolliset olot siellä suuresti muuttuneet ja hänen ystävänsä globelaiset istuivat määräävinä henkilöinä hallituksessa. Mikä luonnollisempaa kuin että nämä heti häntäkin muistivat; eikä hän vielä ehtinytkään tointua ihanista matkamuistelmistaan ennen kuin hän jo oli määrätty kabinettipäällikön virkaan kreivi d'Argout'n johtamassa meriasiainministeristössä. Entiset kirjailijan ja salonkiherran vapaat päivät olivat siis lopussa ja nuori (27-vuotias) Mérimée joutuu nyt uusiin oloihin ja erilaisiin suhteihin, joissa hänen olentonsa puheessa ja käytöksessä ennen pitkää saa tuon hänen miehuutensa päiville niin omituisen tyynen, kylmän ja iroonisen englantilaisen diplomaatin leiman.