V.
Niinä muutamina vallankumouksen jälkeisinä päivinä, joina "kansalaiskuningas" Louis Philippe vielä kantoi sijaishallitsijan vaatimattomampaa nimeä, nähtiin useissa keskuskaupungin nurkissa Pariisissa pienenlainen ilmoitus, jossa eräs "ancien auditeur au conseil d'état" kehoitti kansaa tarjoamaan Ranskan kruunua "Orleansin herttualle ja hänen kuoltuaan hänen vanhimmalle pojalleen, jos tämä kelpaavaksi katsotaan". Huomasivatko asianomaiset koko kehoitusta, sitä en tiedä, mutta kahdeksan päivää myöhemmin (9 p. syyskuuta 1830) luettiin kaikkialla väliaikaisen hallituksen julistus, jonka mukaan "kansalainen Louis Philippe oli kansan tahdosta Ranskan kuninkaaksi valittu".
Se "entinen valtioneuvoston auditööri", joka näin pian näki toiveensa toteutuvan, ei ollut kukaan muu kuin Rouge et Noir'in tekijä Henri Beyle. Hän oli nyt muutamia vuosia elättänyt itseänsä Pariisissa kirjoittelemalla sanomalehtikyhäyksiä ja vastamainittua sielutieteellistä romaaniansa kärsien ainakin parina viime vuonna mitä suurinta puutetta.[98] Nyt näytti sentään hänelle samoin kuin Mériméellekin suosiollisempi aika koittavan, kiitos olkoon uudelle sisäasiainministerille Guizot'lle ja finanssiministerin apulaiselle Thiers'ille. Melkein yksin ajoin nimitettiin molemmat ystävykset valtion virkoihin, Beyle konsuliksi ensin Triest'iin, sittemmin Civita-Vechiaan ja Mérimée meriasiainministerin, kreivi d'Argout'n kabinetin päälliköksi.[99]
Mitään suoranaista valtiollista merkitystä ei tällä toimella tietysti ollut, sillä olihan hän ainoastaan hallituksen toimitusmiehiä. Mutta että tunnettu vapaamielinen, joka vasta ikään oli kieltäynyt lähetystösihteerin virasta Lontoossa, nimitettiin tällaiseen virkaan, oli kuitenkin jonkunlaisena todistuksena siitä väristä, johon heinäkuun hallitus ainakin alussa tunnustausi. Sangen vähätöinen, vaikka sentään hyväpalkkainen, tämä virka muuten oli, johon Mérimée nyt ilman pienintäkään omaa ponnistusta oli päässyt.[100] Taiteen, kirjallisuuden ja tieteen viljelemistä varten jäi hänelle aikaa yllinkyllin niin hyvin meriasiain kuin kaupan ja sisäasiain ministeristöissä, joihin molempiin hän kreivi d'Argout'a seurasi, tullen nimitetyksi edelliseen 13 p. maaliskuuta v. 1831 ja jälkimmäiseen 30 p. joulukuuta 1832.
Sen verran vaikutti aseman muutos kuitenkin Mériméen ulkonaisiin suhteisiin, että hänen entinen seurustelupiirinsä jossakin määrin muuttui ja laajeni. Cénaclen iltamat kävivät ikäänkuin itsestään yhä harvinaisemmiksi ja vaikka hän kyllä toisinaan ilmestyikin nuorten taiteilijain ja kirjailijain yhteiseen kokouspaikkaan Café de Paris-ravintolaan, niin kylmeni hänen välinsä useihin cenaclelaisiin melkeinpä huomaamatta.
Muutamien kanssa heistä hän kuitenkin yhä edelleen ylläpiti virkeää seurustelua. Sellaisia olivat varsinkin Sainte-Beuve, jonka kanssa Mérimée aina on pysynyt mitä ystävällisimmissä väleissä, Hugo, Delacroix, Alfred de Musset, Devérian veljekset ja Béranger. Kun ministeri d'Argout v. 1832, jolloin "Le roi s'amuse" oli jätetty Théâtre français'n johtajalle kreivi Taylor'ille, pyysi saada ennakolta silmäillä tätä "vaarallista" näytelmää ja persoonallisesti puhutella sen hurjapäistä tekijää, oli se Mérimée, joka hänelle Victor Hugon esitti, samoin kuin hän joku aika sitten oli hänet Beylellekin esittänyt. Eräänä iltana (1830) oli hän nimittäin tahallaan kutsunut luokseen Sainte-Beuve'n, kreivi de Viel-Castel'in, Hugon ja — Beylen, joka ei koskaan ole voinut kärsiä Hugon retoriikkaa. Vuosisatamme suurin romanttiko ja ensimmäinen, todellinen realisti, jotka yleisen innostuksen vallassa kuitenkin olivat rinnakkain yhteistä vihollista vastaan sotineet, tapasivat täällä toisensa ensi kerran. Sainte-Beuve kertoo tästä yhtymästä eräässä kirjeessään m.m. seuraavaa: "Quelle singulière soirée! Hugo et Stendhal, chacun comme deux chats sauvages, de deux gouttières opposées, sur la défensive, le poils hérissés et ne se faisant la patte de velours qu'avec de précautions infinies: Hugo plus franc, plus large, ne craignant rien, sachant qu'il avait affaire dans Stendhal à un ennemi des vers et de l'idéal et du lyrique; Stendhal plus pointu, plus gêné et (vous le dirai-je) moins grand nature en cela. Mérimée qui avait ménagé le rendez-vous, ne la rendait peut-être plus facile et n'aidait pas à rompre la glace; elle ne fut jamais brisée ce soir-là".[101] Ja tuskinpa heidän välinsä vastaisuudessakaan lie parannut.
Nyt se muuten alkoikin jo selvään osoittautua, kuinka tuiki eriluontoiset käsitteet oli sekoitettu tuohon yleisesti käytettyyn nimitykseen romanttiika. Yhteistä ei näet oikeastaan ollut koskaan ollutkaan muu kuin halu vastustaa kangistunutta klassillisuutta ja sotia sovinnaisuuden sääntöjä vastaan, kuten Villemain jo v. 1825 oli lausunut: "Le romantisme pratique est une coalition animée d'intérêts divers, mais qui a un bout commun, la guerre aux règles, aux règles de conventions".[102] Minne päin Mériméen kehitys oli käyvä, sen voi arvata, kun tiesi missä määrin Beyle oli häneen vaikuttanut. Sitä paitse osottivat sellaiset kertomukset kuin "L'enlèvement de la redoute", "La partie de trictrac" ja varsinkin "Le vase étrusque" ihan selvää vierautumista niistä periaatteista, joita n.k. romanttisen koulun vasemmistolaiset ovat te'elmissään seuranneet. Näissä novelleissaan osotaksen Mérimée nimittäin jotenkin puhdaskarvaiseksi realistiksi. Ainakin voimme täydellä syyllä sanoa, että hänen taiteessaan v:n 1830 vaiheilla tapahtuu huomattava käänne realismiin päin. Tällä en tarkoita, että hän ennenkään olisi tehnyt itseänsä syypääksi liian höysteisen ja retoorillisen kielen käytäntöön, tarkoitan vain, että hän aineitansa valitessa nyt mieluummin liikkuu todellisuuden ja nykyisyyden perustuksella.
Beyle oli kuitenkin nyt muuttanut pois Pariisista, ja vietti ikäviä päiviä syrjäisessä Civita-Vechiassa, mistä hän vasta 1836 palasi sinne kolmeksi vuodeksi takaisin. Erään toisen hyvän ystävän oli Mérimée menettänyt ijäksi. Keskellä vuotta 1828 oli nuori ja etevä kasvientutkija Victor Jacquemont matkustanut tutkimusmatkalleen Intiaan ja joulukuussa 1832 hän jo kuoli Bombayssa 31 vuoden vanhana.
Vaikka Mériméen ja Delacroix'n esteetilliset käsitykset ainakin käytännöstä päättäen olivat kovin erilaiset ja vaikka hän usein moittiikin lahjakasta maalaajaa huolimattomasta piirustuksesta ja epävarmoista ääriviivoista, pysyivät he kuitenkin kau'an parhaina ystävinä. Mérimée tunnusti nimittäin aina kernaasti hänen "grandes qualités de verve et d'imagination", joitten hän luuli parhaiten soveltuvan monumenttaaliseen maalaukseen.[103] Koko Delacroix'n myöhempi tuotanto[104] osottaakin kuinka oikeassa Mérimée oli häntä näin arvostellessaan. Että Delacroix muuten pani suurta arvoa Mériméen mielipiteille taidetta koskevissa kysymyksissä, sitä todistavat m.m. eräät Ph. Burtyn hallussa olevat paperit, jotka sisältävät hänen muistoonpanojaan näitä ajoilta. Kaikin puolin hyväksyvällä tavalla mainitsee hän tässä nimittäin Mériméen määrittelyn taiteesta ylipäänsä ["l'art s'est l'exagération à propos">[ ja useista erityisistä kysymyksistä taiteen alalla.[105] Yhteistä oli näillä ystävyksillä myöskin se, että kumpikin olivat hienoja salonkiherroja ja peittivät kaikki tunteensa ja liikutuksensa "hinter der kühlen Haltung und den abgeschliffenen Manieren des Weltmannes", kuten taidehistorioitsija Meyer Delacroix'sta sanoo.[106]
Mériméen mieleisimpiä miehiä oli myöskin Ranskan ehkä hienoin ja taiteellisin lyyrikko Alfred de Musset, joka näinä aikoina vasta oli muutamia vuosia yli kahdenkymmenen vanha. Mielipiteiltään oli hän kuitenkin jo kypsä kuin täysi mies, käytökseltään ja tavoiltaan täydellinen ylimys ja salonkimainen gentleman, joka yhtä vähän kuin Mérimée tahtoi olla tekemisissä takkutukkaisten boheemikirjailijain ja runoilijain kanssa. "Il ne fallait pas l'humilier en lui rappelant qu'il était un grand poète, ce mondain irréprochable. Il n'aimait pas les gens de lettres, sinon ceux de la coeur dont il se croyait quelque peu par ses façons cavalières et hautaines. Il avait horreur du débraillé dans sa personne comme dans son oeuvre et il n'y avait pas de visage plus calme que celui de Musset", kirjoittaa hänestä eräs hänen aikalaisistaan.[107] Ja ellemme ota lukuun sitä seikkaa, että Musset kirjoitti useimmat teoksensa runomitalla, Mérimée taas jokaisen rivin suorasanaisessa muodossa, ovatkin heidän luonteensa useissa suhteissa sukulaisia. Molemmilla sama hieno taiteellinen aisti, sama sattuva, kuvaava ja yksinkertainen kieli, sama epäilijän maailmankatsanto ja totuuden halu. Musset olikin "Théâtre de Clara Gazul'in" suuri ihailija, sitä osottavat kyllin hänen esikoisensa "Contes d'Espagne" samoin kuin hänen tunnetut kauniit säkeensä Mériméen kunniaksi.[108] Ja kun "La coupe et les lèvres" sekä "A quoi rêvent les jeunes filles" valmistuivat, oli tietysti Mériméekin siinä pienessä seurueessa, jolle runoilija nämä julkaisemattomat te'elmänsä v. 1832 luki. Seurue oli ylipäänsä sama, joka oli ollut kuuntelemassa Musset'n "espanjalaisia kertomuksiakin". Tällä kertaa olivat useimmat jotenkin kylmiä. Mérimée oli ainoa, joka lähestyi runoilijaa ja kuiskasi hänelle hiljaa; "Tehän olette edistynyt tavattomasti; tuo pieni huvinäytelmä minua varsinkin äärettömästi miellyttää".[109] Nähtävästi on heidän hyvä välinsä säilynyt siihen saakka, kunnes tuoni nuoren, tunteellisen runoilijan korjasi (k. 1857), sillä ainakin olivat he vielä kuusi vuotta sitä ennen vilpittömiä ystävyksiä. Klassikkoja peljäten eperoi näet Musset silloin asettua ehdokkaaksi Akatemiaan, mutta taipui siihen kuitenkin Mériméen kehoituksesta; kuten tunnettu, ei hänen tarvinnutkaan sitä katua.[110]
Yhtä usein kuin Delacroix'n luona nähtiin Mérimée istuvan veljesten Achille ja Eug. Devérian atelieerissa arvostelemassa heidän taulujaan ja keskustelemassa kirjallisuudesta ja taiteesta. Mielellään häntä veljekset kuuntelivatkin, varsinkin kun hän innostui oikein puhumaan lempikansastaan espanjalaisista, heidän tavoistaan ja kauneista kaupungeistaan.
"L'Espagne vient de nous rendre Mérimée qui, l'ayant parcourue seul et en tous sens, ne voit qu' Espagne, Alhambra, Grenade, Burgos et combats de taureaux; il est admirable à entendre conter les moeurs de ces gens là", kirjoittaa Achille Devéria helmikuussa v. 1832 ystävälleen taidemaalaaja Claude L. Zieglerille.[111]
Epäilemättä on meidän kiittäminen juuri näitä iltamia siitä onnistuneesta kuvasta, jossa A. Devéria esittää meille miehuutensa parhaimmassa ijässä (29 v.) olevan Mériméen istuvassa asennossa, yllään pitkä englantilainen redingote à la Goethe, ja kaulassa ajanmukainen "fadermördare", siihen kuuluvine kaulahuivineen. Tukka on hänellä tässä, kuten kaikissa muissakin muotokuvissa, joita olen nähnyt, pitkä, suortuvainen ja jotenkin tuuhea, kasvot sileiksi ajetut, suu hienossa ivahymyssä ja katse terävä ja tutkiva. Mielestäni on hän tässä Tourneux'n toimesta litografieeratussa kuvassa juuri sellainen, joksi hänet kuvailee, kun on lukenut hänen espanjalaiset kirjeensä ja kertomuksensa. Tällaisena näyttääkin häneen täydellisesti sopivan se arvostelu, jonka kuuluisa kuvanveistäjä David d'Angers hänestä antaa. Taiteilijan suhteesta Mériméehen olen ylempänä jo puhunut. Pierre Lebrun'in salongissa tutustuivat he toisiinsa. Nähtävästi teki Mérimée kuuluisaan taiteilijaan syvän vaikutuksen, koskapahan tämän päiväkirjassa tapaamme seuraavan lausunnon hänestä:
"Mérimée parle peu. Il joue avec un album, insoucieux de tout ce qu'il dit, affectant les manières d'un sceptique et d'un homme blasé, mais observant néanmoins les détails avec une extrême finesse. Une certaine timidité, une retenue qui perce toujours à travers l'aplomb que lui fait prendre son excessive confiance dans son mérite, forment le fond de son caractère. Mérimée examinait les traits de Lebrun, et l'on pouvait deviner qu'il analysait les lignes froides d'un visage trop régulier pour que la passion poétique ait passé par là".[112]
Samaan suuntaan käy sekin arvostelu, jonka hänestä antaa aikoinaan hyvinkin tunnettu kirjailijatar rva Ancelot, "Marie on Trois époques" y.m. huvinäytelmäin ja romaanein tekijä. Rva Récamier'n ja varsinkin "taiteilijakuninkaan", parooni Gérardin luona oli rva Ancelot usein tilaisuudessa tapaamaan sekä Beylen että Mériméen, jotka molemmat näyttävät olleen kertojan lemmikkejä. Annan sananvuoron nyt hetkeksi hänelle:
"Heti sinne (Gérardille) tultuani ympäröivät he minut ja vaikka usein istuttiinkin seuraavan päivän aamuun — aina viivyttiin nimittäin yli puoliyön — pysyi keskustelu sentään koko ajan vilkkaana ja hauskana pienessä piirissämme. Mutta olikin siellä miellyttäviä seurakumppalia! 1:o) hra Mérimée, jonka kekseliäille, alkuperäisille ja luonteville mielipiteille sattuva arvostelukyky, yksinkertainen ja sievä esitystapa sekä syvä totuuden tunne soi niin vakuuttavan voiman; sitten 2:o) Eugène Delacroix, jonka lempeä ja hieno keskustelu ilmaisi niin paljo herttaisuutta ja hillittyä malttia kuin hänen taiteilijaneronsa lentoa, tulta ja innostusta; 3:o) tuo erittäin miellyttävä ja hurmaava (charmant) parooni de Mareste, jonka leikilliset ja hyväntahtoiset sukkeluudet aina säilyttivät vanhan hyvän aistin paremmilta ajoilta, — — — — sekä lopuksi Beyle eli Stendhal, jonka lystikkäästä pirteydestä ei kellään voi aavistusta olla. Kas siinä tämän erinomaisen hauskan keskustelun pääasialliset ylläpitäjät. Mérimée ja Beyle ottelivat usein ja nämä keskustelut ne olivat — jatkaa rva Ancelot — inimitables par l'originalité tout à fait opposée de leur caractère et de leur intelligence, qui faisait valoir l'un par l'autre et élevait par la contradiction, à leur plus grande puissance, des esprits d'une si haute portée! — Beyle innostui kaikesta ja tuhannet tunteet vaihtelivat hänessä muutamien minuuttien kuluessa. Ei mitään jäänyt häneltä huomaamatta ja välinpitämättömäksi; mutta surunsa peitti hän usein leikillisyyden ta'a eikä hän koskaan ollut iloisempi kuin sellaisina päivinä, joina hänellä oli ollut pahoja vastuksia. Mériméen huolettoman kylmä ja kepeä iva häntä sentään toisinaan häiritsi ja sai hänet ymmälle; mutta kun hän siitä taas selvisi, pulppusivat hänen sukkeluutensa yhä alkuperäisempinä ja voimakkaampina."[113]
Olen tahallani painattanut tämän pitkän otteen, koska rva Ancelot tunnetulla sujuvalla kynällään tässä kuvailee juuri niitä miehiä, joiden kanssa Mérimée ehkä eniten seurusteli näinä aikoina. Tuttavia tällä kyllä oli hyvinkin paljo, mutta vähä sellaisia, jotka todella olisivat voineet kehua olevansa hänen lähempiä ystäviään. Ystävyydestä onkin Mériméellä aina ollut sangen korkea ajatus, sitä osottavat sekä hänen kirjeensä että myöskin n.k. Librin juttu, josta edempänä tulen selkoa tekemään. Mutta näiden uskottujensa arvostelusta hän olikin arka, ainoastaan näille oli hän avonainen ja sydämmellinen;[114] maailman edessä esiytyi hän sitä vastoin jo näihin aikoihin suljettuna, kylmänä ja ivallisena, jonka vuoksi häntä yleisesti pidettiinkin tunteettomana ja itsekkäänä.[115]
Paitse muutamia pienempiä novelleja ja arvosteluja eri sanomalehdissä[116] ilmestyi Mériméeltä juuri näihin aikoihin uusia ja korjattuja painoksia entisistä teoksista. Niinpä Jacqueriesta (ynnä Carvajal'ista) toinen painos v. 1829 ja kolmas v. 1832, Clara Gazul'ista v. 1830 ja Chronique de Charles IX:stä v. 1832.
Kaikkien näitten teosten kansilehdillä oli tekijänä mainittu "l'auteur du Théâtre de Clara Gazul". Mutta kun v. 1832 Fournier'n kustannuksella ilmestyi kokoelma ennen julkaistuja novelleja nimeltä "Mosaïque recueil de contes et de nouvelles", niin seisoi nimilehdellä "Prosper Mérimée auteur du Théâtre de Clara Gazul et de la Chronique de Charles IX", joten siis viimeinenkin hitunen hänen julkisen salaisuutensa verhosta nyt kerrassaan poistui. Huolimatta siitä, ettei tämä kokoelma sisältänyt yhtään uutta kertomusta, saavutti se kuitenkin laajan lukijakunnan. Varsinkin näyttävät kertomukset korsikalaisesta Mateo Falconesta, jonka synkkä ja järkähtämätön kunniantunto oikein puistattaa lukijaa, sekä turhanpäiväisesti mustasukkaisesta Saint-Clair'istä eniten miellyttäneen Pariisin yleisöä.
"Vasta v. 1829, useita kuukausia sen jälkeen kuin hän oli julkaissut romaaninsa (Chronique de Charles IX), — kirjoittaa hänestä tunnettu arvostelija Gust. Planche — tuli Mériméen nimi yleisesti tunnetuksi Mateo Falconen kautta, joka todella onkin mestariteos… Huolimatta näiden kolmen kertomuksen (Tamango, La partie de trictrac ja Mateo) suuresta arvosta kävi yleisön ihastus Prosper Mériméehen oikein selväksi, huomattavaksi ja todelliseksi taudiksi vasta 'Le vase étrusque'n' jälkeen".[117] Kokoelma sisälsi paitse novelleja myöskin huvinäytelmän Les Mécontents sekä nuo kolme hauskaa kirjettä Espanjasta, joista jo ylempänä on ollut puhe.
Espanjan matkallaan oli Mérimée muuten ollut tilaisuudessa vertaamaan Clara Gazul'in espanjalaisia kuvauksia todellisuuteen ja sanotaan tämän vertailun vaikuttaneen hänen totuudentuntoonsa niin ankarasti, että hän epätoivoisena jo päätti lopettaa koko kaunokirjallisen tuotantonsa. Hän näet rakasti totuutta, luonteiden, tapojen ja koko paikallisvärityksen todellisuutta niin arkatuntoisesti, että hän kykyänsä epäillen arveli parhaaksi luopua kaikista jälittely-yrityksistä. Taipumuksiaan ei sentään niin vähällä tukahduteta. Ja olihan hän tilaisuudessa pienimpiin yksityiskohtiinsa tutkimaan Pariisin elämää ja oloja, ihmisiä ja luonteita ympärillään. Ehkä onnistuisi hän tässä saamaan esille totuuden niin tunnollisesti kuin hän halusi ja toivoi. Ja olikinhan "Le vase étrusque", jossa hän käsitteli nykyaikaista pariisilaista aihetta, saavuttanut mitä suurinta suosiota ja tunnustettu "palaseksi elämästä". Miksi ei hän siis, yhä tarkempaan elämää ympärillään tutkittuansa, voisi edelleenkin onnistua Pariisin elämän kuvaamisessa? Sopihan vielä kerran koettaa.
Eivätkä ehtineet "Mosaïque'n" lukijat vielä unohtaa ainoatakaan näistä kertomuksista, kun Mériméeltä seuraelämän huvitusten ja virkatöitten lomassa jo oli valmistunut uusi romaani. Novellissaan "Le vase étrusque" oli hän kuvannut mustasukkaista, rakastunutta nuorukaista, joka intohimonsa seurauksista vihdoin kaatuu kaksintaistelussa. Uudessa romaanissaan "La double méprise" esittää hän meille 1:o miehen, joka on täydellinen egoisti ja rakastaa naisia ainoastaan huvikseen (Darcy); 2:o naisen, joka raakamaista miestään halveksiessaan ja ulkonaisen käytöksen hienoutta ihaillessaan tulee antautuneeksi miehelle, jota hän ei rakastanut eikä oikeastaan edes ollut tuntenutkaan kuin muutamia tunteja (Julie de Chaverny).
La double méprise joka ilmestyi Revue de Paris'ssa syksyllä v. 1833 ja heti sen jälkeen erityisenä kirjana, on niin hienon taiteilijan älyllä kirjoitettu ja niin taitavan sielutieteilijän aistilla sommiteltu teos, että sitä vielä kau'an tullaan lukemaan todellisella nautinnolla.
Kun se (elokuussa) alkoi ilmestyä mainitussa aikakauskirjassa, kirjoitti sen päätoimittaja Amadée Pichot Mériméestä niin kauniin esipuheen, etten malta olla siitä lyhyitä otteita antamatta. "Ei kellään meidän nuorista kirjailijoistamme ole minun mielestäni enemmän lahjoja ja mielikuvitusta kuin Pr. Mériméellä; mutta ei kukaan heistä myöskään voi paremmin niitä hallita kuin hän. Ei kukaan heistä tiedä paremmin, mitä hän milloinkin tahtoo, kuhun kulloinkin pysähtyy. Aina on hän varma itsestään, aina tunteittensa herra… Mikä minua erittäinkin miellyttää tässä lempikirjailijassani on se, että hän, vaikka taitaakin englannin, espanjan, saksan ja itaalian kieliä, aina pysyy ranskalaisena, tapahtukootpa hänen kuvaamansa tapaukset sitten missä tahansa. Esitystavaltaan ja aatteiltaan ranskalaisena ollen, on Pr. Mérimée asettunut suorastaan vastustamaan tuota lavertelevaa metafyysillistä koulua, jota jonkun aikaa nyt on koetettu istuttaa tänne Saksasta, koulua, joka muka on filosofiiaa, vaikka onkin vain uskovaisuutta (illuminisme), mikä muutamissa on 'un dérangement des organes cérébraux' ja toisissa 'tout bonnement un dérangement des organes biliaires'."[118]
Samassa aikakauskirjassa kirjoittaa syyskuun vihossa H. C. Saint-Michel milt'ei yhtä lämpimän arvostelun Double méprise'stä. "Kertomus Darcystä ja rva de Chavernystä on pieni mestariteos. Se on tapakuvaus, samalla luonnollisen yksinkertainen ja hieno, ja havainnot sekä luonteista että sydämmen sisimmistä tunteista ovat kaikki perin tosia ja täydelliseen maailman kokemukseen perustuvia. Esitystavassa on niin paljo siroutta (grâce) ja niin tuiki vähän maneeria. — — Ja erittäinkin olen hänelle kiitollinen siitä, että hän on osannut kuvata ylimysnaisen heikkouden niin suurella hienotuntoisuudella, sanoisinpa melkein puhtaudella (chasteté). — — Tämä yksinkertainen juoni, tämä etsimätön päätös muodostaa kuitenkin täydellisen draaman, jota eivät häiritse joutavat pikkuseikat ja syrjähypyt, jotka nykyajan melodramaattisissa kertoelmissa lukijaa väsyttävät".
Yksimielisesti sitä muutkin arvostelijat kiittivät. Gustave Planche kirjoitti siitä Revue des deux Mondes'en erityisen artikkelin, jossa hän sielutieteellisesti selitteli Mériméen esittämät rakkauden tyypit: a) raaka ja aistillinen, b) hienosteleva, mutta itserakas sekä c) vaarallisin kaikista "l'amour de la tête". Tämän viimeisen oli kirjailija ottanut kuvatakseen ja nuo kolme päähenkilöä ovatkin "tracés de main de maître".[119] Samaan suuntaan kävi André Delrieu'nkin arvostelu Le Temps'issa jossa kuitenkin löytyy eräitä pieniä muistutuksia, mitkä Mériméestä epäilemättä tuntuivat kiitokselta:
"Ainsi les personnages de la Double Méprise — sanotaan siinä — nous les connaissons tous; nous ne les avons pas rêvés, mais nous les avons vus, aimés haïs; nous les avons heurtés sur le Boulevard, lorgnés au spectacle. — — Je regarde Julie comme le plus heureux type de femme parce que toutes les femmes lui ressemblent. — — Darcy représente la galantérie sèche et posée de l'homme d'esprit. — — — Les qualités du conteur y sont toujours exubérantes, les fantaisies du poète un peu négligées; plus de justesse que d'imagination, une désespérante sobriété".[120]
Tarpeetonta on tuoda esille otteita useammista senaikuisista arvosteluista, jotka, pieniä eroavaisuuksia lukuunottamatta, kaikki olisivatkin samanlaatuisia. Mériméen kylmän objektiivinen, sattuva ja ytimekäs esitystapa olikin nyt jo todellisen realistin käsialaa. Järkähtämätön totuuden jälittely on käynyt hänen ihanteeksensa taiteessa, kirjoitettiin hänestä kaikkialla, mikä sen sitten sanoi kiitokseksi, mikä moitteeksi. Ikäänkuin ivatakseen kumpaisiakin — yleisön hämmästyttäminen ja nenästä vetäminen oli nyt kerran hänen mielihalujaan — kääntyi Mérimée äkkiä taas tarumaisiin aiheisiin. Vai olisiko hänessä nyt todellakin vakaumukseksi kypsynyt Goethen mielipide, jonka mukaan melkeinpä kaikki aiheet olivat hyviä, kunhan ne tositaiteellisella tavalla esitetään?
Miten lieneekin; vanhan espanjalaisen legendan Don Juan'in elämästä hän nyt käsitelläkseen ottaa ja nimi — Les âmes du purgatoire (Kiirastulen sielut) — on yhtä kummallinen kuin sen sisällyskin.[121] Kaksintaisteluja, murhia, naisten viettelyjä, uskonnonpilkkaa y.m. on kirja täynnä ja tuhansiin siveellisyysrikoksiin tekevät itsensä syypääksi päähenkilöt Don Juan de Marana ja hänen jumalaton neuvonantajansa Don Garcia. Mutta kaikki nuo uskomattomat seikkailut ovat kuitenkin kerrotut niin tarkasti ja luonnollisesti, niin taiteellisesti ja jännittävästi, että sitä henkeänsä pidättäen lukee. Tekijä itse säilyttää kuitenkin aina kylmäverisyytensä eikä koskaan ainoalla sanallakaan asiain menoon sekaudu.
Tämä kylmyyspä se juuri arvostelijoitakin suututti. "Mérimée est l'auteur le plus froid et le plus sec de notre époque", kirjoittaa hänestä Philarète Chasles. "Ne dirait-on pas que le génie français actuel est un génie technique et architectural, plongé dans la science des archivoltes et des pilastres, mesurant les ogives, respectueux pour le passé et plein de vénération pour l'antiquité féodale? Le ton pédant de M. Mérimée est tout bonnement la prétention d'un écrivain qui après avoir sculpté quelques romans à la manière de Scott et quelques drames dans le style misanthropique et acerbe de lord Byron, se constitue aujourd'hui l'imitateur artistique de Goethe. Faute de véritable enthousiasme pour l'art, il se met en frais de technologie inutile et de science apprêtée".[122]
Mérimée olikin aina rakastanut muinaistieteitä ja historiaa. Viime aikoina varsinkin olivat nämä aineet käyneet hänelle melkeinpä ainoaksi työskentelyksi, sillä virastossaan hän ei viipynyt muuta kuin sen verran, mikä oli välttämätöntä. Kuitenkin lienee hän hoitanut nekin toimensa kyllin tyydyttävästi, koskapahan hän koko ajan pysyi kreivi d'Argout'n suosiossa ja muutti hänen muassaan ministeristöstä toiseen. Kun ministeristön asema ylipäänsä ja sisäasiain ministerin tila varsinkin Guizot'n ja Thiers'in välisten eripuraisuuksien ynnä sisällisten rettelöjen vuoksi vähitellen kävi uhkaavaksi ja kun eduskunta sitä paitse ankarasti ahdisteli asianomaisia hallituksen jäseniä, näki kreivi d'Argout, silloinen sisäasiain ministeri, itsensä pakoitetuksi eroamaan huhtikuussa v. 1834. Uusi ministeri halusi kabinettinsa päälliköksi omia miehiään ja niin joutui Mériméekin virattomaksi. Teostensa ja lukuisain tuttavuussuhteittensa kautta oli hän kuitenkin jo ehtinyt tulla niin huomatuksi, että hänelle heti toimitettiin toinen ja parempi toimi. Ministeriksi tultuaan oli Guizot v. 1831 ystäväänsä Ludovic Vitet'ä varten perustanut uuden viran, nimittäin valtioarkeoloogin eli "historiallisten muistomerkkien ylitarkastajan". Kun Vitet, entinen globelainen ja "aide-toi, le ciel t'aidera"-seuran jäsen keväällä v. 1834 sitten nimitettiin kauppaministeri Duchâtel'in ylisihteeriksi, tarjottiin avoimeksi jäänyt arkeoloogin virka Prosper Mériméelle, joka sen mielellään vastaanottikin.
Nyt oli Mérimée saanut toimen, joka häntä jo kau'an oli miellyttänyt. Ja työteliään luonteensa koko voimalla hän antausikin uuteen ammattiinsa. Kuinka perusteelliset hänen tietonsa Ranskan muinaisuudesta ja taideolojen asteittaisesta kehityksestä ennen pitkää olivat, sitä osottavat parhaiten ne lukuisat kirjoitukset Ranskan historiallisista muistomerkeistä, kirkkomaalauksista y.m., joita hän seuraavina vuosina julkaisi.[123] Ja kuinka tunnollisesti hän tehtävänsä käsitti, siitä lienevät todistuksina m.m. ne matkat, jotka hän vv. 1834-39 teki ympäri Ranskanmaata aina Korsikan saarelle saakka. Kustakin tällaisesta virkamatkasta kirjoitti Mérimée sisäasiain ministerille erityiset seikkaperäiset kertomukset. Näin ilmestyivät v. 1835 Notes d'un voyage dans le Midi de la France, seuraavana vuonna Notes d'un voyage dans l'Ouest de la France, v. 1838 Notes d'un voyage en Auvergne[124] ja kaksi vuotta myöhemmin tämän sarjan viimeinen osa Notes d'un voyage en Corse. Kaikki nämä olivat esitystavaltaan peräti asiallisia ja — kuivia. Mériméetä näytti ikäänkuin huvittavan vetää nenästä yleisöä, joka luonnollisesti odotti tunnetun novellikirjailijan antamissa matkakertomuksissa löytävänsä hauskoja ja jännittäviä sivukohtauksia. Tietysti ei tällaisessa kaunokirjailijan elämäkerrallisessa tutkimuksessa voi ruveta näiden tieteellisten teosten sisällyksestä selkoa tekemään. Niiden tuhansiin kohoova sivuluku osottaa jo osaltansa tekijänsä uutteruutta;[125] mitä taas hänen tiedonantojensa tarkkuuteen ja luotettavaisuuteen tulee, ovat tiedemiehet niiden suhteen aina olleet sitä mieltä, että jokainen piirre ja tieto on hänellä varma kuin kallio.
Paitse näitä matkakertomuksia ilmestyi Mériméeltä tuon tuostakin suurempia tai pienempiä tutkimuksia muinaistieteiden, taiteiden tai historian alalta.[126] V. 1835 julkaisi hän m.m. Henri de Guisen elämäkerran, ja pari vuotta senjälkeen perinpohjaisiin tutkimuksiin perustuvan ansiokkaan kirjasensa "Essay sur l'architecture réligieuse du moyen âge, particulièrement en France",[127] missä hän teki selkoa keskiaikana tehtyjen kirkkojen rakennustavasta varsinkin Ranskassa.
Jo pitkät ajat oli Mériméetä muinaisten roomalaisten historia suuresti huvittanut ja on hän tämän erikoistaipumuksensa viime hetkeensä säilyttänyt. Näinä puheina olevina aikoina hän erityisesti tutki tunnetun sisällisen sodan vaiheita ja sankareita voidakseen osottaa, miten olot vähitellen kävivät niin sotkuisiksi ja rauhattomiksi, että Caesarin lainen voimakas mies saattoi yhteisen turvallisuuden nimessä vallan anastaa. Marraskuussa v. 1840 hän sitten tutkimustensa tulokset julkaisi nimellä Essay sur la guerre sociiale (IV + 403 siv.)[128] Teos on tavallaan historian psykologiaa, vaikka tapahtumat kerrotaan jotenkin alastomina ja henkilöt kuvataan vain reliefissä. Esitystapaa ovat monet moittineet ikävän kuivaksi ja mehuttomaksi. Mitään kuvarikasta kieltä ei se tietysti olekaan, ja se sotisikin vastoin Mériméen koko luonnetta. Mutta voimakkaasti ja elävästi on tekijä noita muinaisia oloja ja henkilöitä kuvannut eivätkä kaikki suinkaan ole samaa mieltä esityksen kuivuudestakaan. Niinpä sanoo siitä esim. Loménie, että "hänen tyylinsä säilyttää tässä kaikki kauniit ominaisuutensa" ja että vaikka tekijä ei lisäilekään paljo omia arveluja, niin hän kuitenkin "tire souvent un excellent parti de telle phrase courte, recueillie chez Appien, Paterculus ou Florus, pour donner à une situation ou à un incident une tournure animée et intéressante".[129] Ja Sainte-Beuve huomauttaa arvostelussaan erittäin, että "on voit que M. Mérimée, dans ce nouveau cadre de l'histoire critique, ne s'est pas interdit son parfait talent de raconter".[130] Yhtä kiittävä on se tapa, millä eräs Ranskan suurimpia historioitsijoita, Thiers, samaisesta teoksesta puhuu: "Mon cher Mérimée", kirjoittaa hän tälle sen johdosta, "j'aime l'histoire romaine par dessus toutes les autres et je vous envie votre sujet et votre manière de rendre les choses".[131] Ja Béranger, tuo rakastettava runoilija, jonka kanssa Mérimée aina pysyi mitä ystävällisimmissä väleissä, hän lausuu herttaisella tavallaan siitä eräässä kirjeessä näin: "Rakas Prosper! …. Se on todellakin kovin oppinutta minulle ja minä ihmettelen oppisi syvyyttä ja maltillista arvosteluasi. Eikä esityskään tunnu turhantarkalta, vaikka aine onkin raskasta luonteeltaan …. Tiedätkös, että minua oikein pelottaa, kun näen sinut noin oppineena? Entäpä jos sinä kaiken tämän tieteellisen työsi keskellä unohdat Clara Gazul'it ja kronikat, romaanit ja novellit? Elä tee itseäsi syypääksi sellaiseen hulluuteen ja ole muuten vakuutettu, että aina olen ystäväsi Béranger".[132]
Niin hyväntahtoinen ja parasta tarkoittava kuin tämä Béranger'n loppumuistutus onkin, ei siihen sentään olisi näinä aikoina luullut olevan tarpeeksi syytä. Sillä olihan Mérimée samoihin aikoihin esiytynyt menestyksellä kaunokirjailijanakin. Tosin käytti hän mielellään tieteellisiä tai kvaasitieteellisiä aiheita novellejansa varten, mutta hän teki sen sellaisella taiteilijan aistilla, ettei aine sen vuoksi käynyt hiukkastakaan kuivemmaksi; päinvastoin sai se tästä jonkunlaisen sopivan alustan. Niin oli laita esim. La Vénus d'Ille nimisen kertomuksen, jossa tekijä mitä huolellisimmin oli kuvaavinaan erästä muinaislöytöä (Venusta) Illen kaupungin läheistössä kietoen siihen mitä hurjimman hoffmannilaisen rakkausjutun.[133] Muinaislöytö kuvattiin niin tarkasti ja seikkaperäisesti, että moniaat tiedemiehet taaskin pettyivät luullen Mériméen todellista löytöä kuvanneen. Novellinsa synnystä kirjoittaa hän itse v. 1847 seuraavasti:
"Ille'n Venusta ei ole koskaan ollut olemassa ja ovat nuo tieteelliset kantakirjoituksetkin tehdyt secundum artem Muratori'n ja Orelli'n avulla. Aatteen tähän kertoelmaan sain lukiessani Freher'issä erään keskiaikaisen legendan. Lainasin myöskin muutamia piirteitä Lucianus'elta, joka puhuu ihmisiä kurittavasta kuvapatsaasta. Mukaelmani höystelin sitten kaikellaisilla pienillä viittauksilla ja leikillisyyksillä, jotka varmaankin käsittää se tuttavaryhmä, jonka keskuudessa tätä novellia kirjoittaessani elin …. Olen muuten kovin ylpeä siitä, että sellainen tiedemies kuin te olette (kirje on osotettu eräälle taidehistorioitsijalle) on vaikkapa hetkenkin pitänyt täytenä totena pientä juttuani".[134]
Tämä viimeinen lause osottaa kyllin selvään, että Mérimée yhä säilyttää saman poikamaisen halun vetää yleisöä nenästä ja että tuon tiedemiehen pettymys oli todellinen nautinto hänelle.
"La Vénus d'Ille" käsittelee ihan keksittyä ja romanttista aihetta, joka Mériméetä nähtävästi on suuresti huvittanut. Romanttikoihin ei hän siltä enää itseään lue ja kovinpa erehtyisikin se, joka sen tehdä tahtoisi. Olen ennemmin huomauttanut, ettei Mérimée 30-luvun alkupuolelta enää mihinkään suuntaan kuulu, vaan käy hän siitä lähtein jo omia teitään antaen yleisölle milloin romanttisen, milloin realistisen jutelman, jotka kuitenkin aina ovat esitystavaltaan klassillisen yksinkertaisia ja selviä. Mutta aina hakee hän jännittäviä aiheita, joita ei voi välinpitämättömyydellä lukea. Nyt kun hän juuri oli julkaissut kertomuksen romanttiseen henkeen, niin oli sangen luultavaa, että seuraava tulisi ikäänkuin tälle vastapainoksi olemaan realistinen, sillä Mérimée suorastaan halusi säilyttää itsenäisen asemansa Ranskan kirjallisuushistoriassa.
Kesäkuussa v. 1840 ilmestyikin Revue des deux Mondes'ssa kirjailijamme etevin kaunokirjallinen tuote "Colomba".