VI.
Ranskan kaunokirjallisuus oli vähitellen melkolailla rappeutunut ja useilta tahoilta kuultiinkin 30-luvun loppupuolella valituksia siitä. Romanttikojen puutteet ja virheet alkoivat noiden tunnettujen nerojen jälkeläisissä käydä kovin ilmeisiksi ja heidän pilventakaisiin fraaseihinsa ja deklamoiviin kappaleihinsa oltiin jo kyllästytty. Todellista elämää kaipasi yleisö taas vähitellen niin hyvin romaaneissa kuin näyttämöllä. Tai ainakin haluttiin taas taiteellista järjestystä ja varmempia muotoja. Kuinka kipeästi muutamat siitä sekasortoisesta tilasta kärsivät, jossa kaunokirjallisuus näihin aikoihin oli, sitä osottaa m.m. seuraava haikea valitus Chaudes-Aïgues'n kynästä. "Ranskan kirjallisuus — kirjoittaa hän — tarjoaa tätä nykyä surkeimman näytelmän, mitä ajatella voi, nimittäin sellaisen anarkiian, että täydellinen loppu (dissolution) olisi parempi. Ellemme ota lukuun kolmea, neljää etevää kirjailijaa, jotka huomattavasta voipumuksestaan huolimatta koettavat kantaa lippua voimakkaalla kädellä eteenpäin, niin missä ovat ne uuden taiteen ylpeät edustajat, joiden itsetunto muutamia vuosia sitten sellaisella melulla ja rohkeudella ilmausi".[135]
Tähän kysymykseen olikin kyllin syytä, sillä monet tuonoisista rähisijöistä olivat todellakin teille tietämättömille kadonneet. Ketkä nuo hänen mainitsemansa "kolme neljä etevää kirjailijaa" ovat, sitä ei hän meille ilmoita, mutta epäilemättä luki hän niihin myöskin Victor Hugon. Ja kuitenkin alettiin tätä yhä useammalta taholta syyttää seisauksesta kehityksessä, varsinkin draamallisessa. Marion de Lorme oli jo saanut osakseen paljo kylmemmän vastaanoton kuin Hernani ja vaikka Le roi s'amuse ja Lucrèce Borgia taas saivatkin yleisön vähän lämpenemään, niin jähtyi tämä myötätuntoisuus sangen pian, eikä Ruy Blas (v. 1838) enää kyennytkään yleisön välinpitämättömyyttä karkoittamaan. Ja että Les Burgraves muutamia vuosia myöhemmin jo kärsi täydellisen tappion, sen tiedämme kaikki.
Huolimatta siitä, että Hugo juuri oli taistellut itsensä Ranskan akatemian jäseneksi, oli hänen maineensa ja vaikutuksensa siis kuitenkin alenemassa. Ne, jotka rakastivat intohimoa, lämpöä ja tunnetta taideluomissa ja tyylissä, löysivät nämä ominaisuudet eräässä uudessa tulokkaassa, joka nyt alkoi käydä päivän sankarittareksi kaunokirjallisuuden alalla.
Tarkoitan tietysti rva Aurore Dudevant'ia, joka George Sand'in nimellä oli julkaissut huomiota herättävät yhteiskunnalliset romaaninsa (Indiana, Valentin, Lélie, Jacques, André etc.), joissa hän Rousseaun innolla ja Hugon lahjoilla kuvasi naisten sortotilaa ja yleistä yhteiskunnallista mädännystä. Parannusta, totuutta tunteissa ja tavoissa hän vaati ja outona kummallisena saarnaajana häntä kuunneltiin. George Sand'illa oli myöskin eräs miespuolinen kilpailija yhteiskunnallisen romaanin alalla, nimittäin Balzac. Tuotantokyvyssä ja esityksen kypsyydessä oli hän kilpailijansa vertainen ja kaltainen, mutta taiteellisilta periaatteiltaan olivat he vastakohtia. George Sand on itse Balzac'ille kerran sanonut: "te kuvaatte olot ja ihmiset sellaisina kuin ne ovat, minä taas sellaisina kuin niiden tulisi olla".
Itse asiassa onkin tämä ihan oikein sanottu. Balzac on näet todellakin vuosisatamme suurin sydänten analyseeraaja ja yhteiskunnallisen elämän fysioloogi, joka ottaa aina todelliset olot perustuksekseen. Hän on realisti. Mutta hän ei jaksa säilyttää luomissaan taiteellista muotoa ja hänen voimakas mielikuvituksensa suurentaa usein alkuperäiset luonteet ja olot. Sainte-Beuve onkin sanonut hänestä sen vuoksi, että "Balzac n'est pas vrai… C'est un homme de génie, mais c'est un monstre. Tout chez lui est de l'imagination, de l'invention".[136]
Sekä George Sand että Balzac olivat muuten ammattikirjailijoita ja työskentelivät käsittämättömän nopeasti. Koska he kumpikin sentään olivat todellisia runoilijoita ja voimmepa sanoa neroja, säilyttivät heidän tuotteensa kuitenkin aina runollisuuden ja taiteellisuuden tuoksun. Mutta kun keskinkertaiset kyvyt alkavat samalla vauhdilla työskennellä, käy kirjallisuus pian tusinatavaraksi ja menettää myöskin taiteellisen arvonsa. Näin alkoi juuri näihin aikoihin Ranskassa käydä. Romanttinen suunta oli joutunut kaikellaisten rahan-ahnaiden hutilusten käsiin ja muodostui ennen pitkää huokeahintaiseksi kauppatavaraksi, joka ihmeellisistä aiheista ja seikkailuista kyhätyillä jutuillaan tuotti tekijöillensä suuria rikkauksia. Sanomalehdet nielivät tavattomia novellimääriä ja maksoivat hyvästi. Eikä tarvinnut tuotteiden erinomaisia ollakaan, keskinkertainen ja -tekoinen meni täydestä, kunhan sitä tuli usein ja tarpeeksi. Sama oli laita näytelmäkirjallisuudenkin. Pariisissa oli syntynyt teaatteri toisensa perästä ja kaikki ne halusivat uusia näytelmiä houkutellakseen yleisöä. Mitään mestariteoksia ei vaadittu, kunhan kappale vain illan kesti ja yleisöä huvitti joko juonellaan tai sukkeluuksillaan. Näin syntyi erityinen romaani- ja näytelmäkirjallisuus suurta yleisöä varten ja sen jokapäiväiseksi ravinnoksi. Kun yksityiset kirjailijat eivät jaksaneet yksin tuottaa niin paljo kuin heiltä pyydettiin, ottivat he apulaisia ja ennen pitkää näemme syntyvän erityisiä kaunokirjallisuustehtaita, joiden tavaroille isännät nimensä leimaavat. Sellaisia kirjallisuuden tehtailijoita olivat Dumas vanhempi, Eug. Scribe, Janin y.m. Turhaan koettivat taidetemppelin ovenvartijat, arvostelijat, taistella tätä tusinatavaran tulvaa vastaan. La littérature à la vapeur (höyrykirjallisuus) levisi yhä laajemmalle ja laajemmalle kaikista Nisard'in, Asselinen, Chaudes-Aïgues'n vaikerruksista huolimatta.
Epäilemättä on Alfred de Vignykin juuri vastapainoksi näille "tehtailijoille" pannut seuraavat sanat lordmaijorin suuhun Stellossa: "J'ai retenu ceci de Ben Jonson et je vous le donne comme certain: savoir que la plus belle Muse du monde ne peut suffire à nourrir son homne et qu'il faut avoir ces demoiselles pour maîtresse, mais jamais pour femme".[137]
Prosper Mérimée oli tässä suhteessa aina ollut lordmaijorin mielipidettä ja sitä myöskin seurannut. Ainoastaan silloin kuin hänellä todellakin oli jotain arvokasta sanomista ja antamista tarttui hän kynään. Ja moneen kertaan hän silloin jo oli aineensa läpi miettinyt, monet tutkimukset sitä varten tehnyt. Mutta kun hän sitten työnsä tuloksen käsistään laski, olikin se mestariteos, johon ei moite pystynyt ja joka varmaankin säilyttää arvonsa ja asemansa halki vuosisatojen. Käsittelipä hän romanttisia tai realistisia aiheita, aina oli hän sama voittamaton mestari esityksen objektiivisuudessa ja taiteellisuudessa. Ja siksi tunnustivat hänet aikalaisensakin, kuten jo olemme nähneet ja yhä edelleen tulemme näkemään.
V. 1839 oli Mérimée, niinkuin ylempänä olen maininnut, valtioarkeoloogina tehnyt matkansa Korsikan saarelle ja ihastunut tavattomasti sen asukkaiden alkuperäisiin ja villeihin tapoihin. En tosin ole saanut käsiini hänen antamaansa virallista matkakertomusta enkä siis varmuudella voi sanoa kuvastuiko siinä jollakin tavalla tämä hänen ihastuksensa. Mutta jos hänen muista matkakertomuksistaan saa päättää, niin pysyi Mérimée näistäkin oloista kertoessaan asiallisena ja kuivana. Ja kuitenkin oli tämän saaren hurja kansa päättäväisine, miehuullisine tapoineen, intohimoineen, seikkailuineen, verikostoineen, pelkäämättömyyksineen ja vapaudenhaluineen ijäksi syöpynyt hänen mieleensä. Virallista matkakertomusta suunnitellessa oli hänelle oikein selvinnyt korsikalaisten näkökanta ja luonne, ja samalla oli hän myöskin pakoitettu yksityiskohtiinsa tutustumaan saaren maantieteellisiin suhteisiin ja historiallisiin muistoihin. Perustusta hänellä siis kyllä oli, kun hän alkupuolella vuotta 1840 ryhtyi kirjoittamaan etevintä romaaniansa, jolla hän on ikuisen muistomerkin itselleen pystyttänyt.
Colomba ilmestyi ensin Revue des deux Mondes'n kesäkuun vihossa ja muutamia kuukausia myöhemmin erityisenä kirjana "Les âmes du Purgatoire" ja "Vénus d'Ille" kertomusten kanssa. Se on oikeastaan mestarillinen tapakuvaus, josta korsikalaisten villeys ikäänkuin uhoaa vastaamme joka piirteestä.[138] Päähenkilönä on siinä nuori tyttö, nimeltä Colomba, joka koettaa ja jonka onnistuukin yllyttää Ranskan sotapalveluksesta palaavaa veljeänsä verikostoon isänsä murhaajaa vastaan.
Tarpeetonta lienee mainita, että koko sanomalehdistö tämän kirjan ilmestymistä yhteisellä riemastuksella tervehti. Niinpä kirjoittaa siitä Sainte-Beuve mitä kauniimmalla tavalla Revue des deux Mondes'ssa, puhuen ensin lyhyesti Mériméen ensimmäisestä esiytymisestä ja varhaisemmista vaiheista ja siirtyen sitten Colombaan, joka hänen mielestään heti osottaa, että "bien qu'il se prodigue peu, M. Mérimée n'a pas épuisé ses plus beaux contes". Sisällyksestä ei arvostelija viitsi ruveta selkoa tekemään, "koska jokainen on sen lukenut", ja tarpeetonta on hänestä sitä edes kritikoidakaan sen "täydellisen menestyksen" jälkeen, jonka se on saavuttanut. "Tällä tavoin voi siis todellinen kyky odottamattomia teitä päästä samoihin tuloksiin kuin vanhat mestarimme… Colomba on mitä klassillisin tuote sanan parhaimmassa merkityksessä, kas siinä minun johtopäätökseni!" lopettaa Sainte-Beuve arvostelunsa.
Aug. Desplages siitä taas kirjoittaa m.m. että, "M. Mérimée, qui n'élève point assez souvent, au gré du public, une voix toujours applaudie, a cette année enrichi son écrin littéraire d'un fin joyau. Tous ceux qui ont lu Colomba n'ont pu trop admirer le sagesse de cette docte manière et les contours précis de ce beau style". — Revue de Paris'n arvostelija F. Bonnaire ei niinikään voi olla lausumatta ihailuaan Mériméen uudesta mestariteoksesta:
"Colomban menestys on jo niin tunnettu kaikille, ettei minun ole tarvis ruveta luettelemaan niitä etevyyksiä, jotka kaikki tämän jännittävän kertomuksen ymmärtäväiset lukijat itsestäänkin huomaavat. Hra Mérimée ei vielä ole koskaan kohonnut niin liikuttavaan ja täydelliseen todellisuuteen kuin tässä eikä hän koskaan ennen ole henkisen kykynsä ja kirjallisen tyylinsä kallisarvoisia avuja suuremmalla menestyksellä käyttänyt. Tiedämme myös jo vanhastaan kuinka mestarillisesti hän on käsitellyt Les Ames du Purgatoire'n seikkailurikasta ja La Vénus d'Ille'n fantastillista aihetta". — —[139]
Ivallisen leikillisellä tavalla arvostelee Mériméen uutta teosta eräs kolmas aikakauskirja. "M. Mérimée comprend à merveille la Corse, et cette Colomba est justement une histoire de vendetta, très correctement racontée. On y met le doigt dans les trous de balles qui percent la chair. L'auteur a quelque chose du talent d'un procureur impérial. Il semble qu'il vous fasse avaler du vinaigre à la glace. Son style est froid comme un serpent. Sa phrase est taillée en biseau et accusée par méplats comme les traits du sardonique romancier lui-même à qui l'on trouve quelque ressemblance avec le Méphistophélès de Goethe".[140]
Pystytettyään itselleen Colombansa kautta ikuisen muistomerkin, heitti Mérimée kaunokirjalliset hommansa pois muutamiksi vuosiksi antautuen sen sijaan tieteitä ja taiteita viljelemään. Olen ennen jo usein maininnut, että hän osasi sekä piirustaa että maalailla akvarelleja. Nämä avut olivatkin hänelle vallan tarpeeseen, hänen muinaistieteellisillä matkoillaan, kun hän halusi saada jonkun muinaismuiston paperille. Näillä virkamatkoilla tehtyjä rakennuspiirustuksia y.m.s. onkin säilynyt lukemattomia. Sitä paitse oli hän, ennen kuin lähti ensimmäiselle matkalleen, opetellut savimuovailua, taito, josta hänelle monta kertaa oli suuri hyöty.[141]
Taiteihin ja taiteen historiaan oli hän muitten toimiensa ohessa täten niin tutustunut, että itse Revue des deux Mondes katsoi hänet kelvolliseksi arvostelemaan vuoden 1839 salonkia. Omalla nimellään ei Mérimée tietysti kuitenkaan tätä arvosteluaan julkaissut. Peittäytyen nimettömyyden läpäisemättömän verhon taakse koettaa hän tällä kertaa vetää yleisöä nenästä antaen toimituksen ilmoittaa itsestään, että hän muka on englantilainen maalaaja, joka useiden Pariisin matkojensa kautta on perehtynyt ranskankieleen. Toimitus ei sano ottavansa vastatakseen arvostelujen oikeudesta, tuo vieras taiteilija kun näet on käynyt ulkomaista koulua; mutta sen se kuitenkin lausuu voivansa vakuuttaa, että kirjoittaja on puolueeton ja kaikesta ammattikateudesta vapaa. Tehtyään sitten joukon ehdotuksia uudistuksia varten näyttelyjen toimeenpanemisessa käy Mérimée arvostelemaan eri taiteilijoiden teoksia samalla selvitellen omia esteetillisiä periaatteitaan. Niin hauskaa kuin olisikin ruveta näistä tässä laveammin selkoa tekemään, jätän sen kuitenkin toistaiseksi voidakseni sitten samassa yhteydessä osottaa, mikäli Mérimée kertomuksiansa kyhätessään on taiteellisia periaatteitaan seurannut. Huomautettuaan kuinka uusi suunta maalaustaiteessa on saanut draamallisen leiman ja siten poikennut suurten mestarien viittomalta tieltä, kehoittaa Mérimée heitä omin silmin ja tarkasti tutkimaan, vaan ei kopioimaan luontoa, sillä totuus yksin ei riitä taiteelle: se vaatii todennäköisyyttä.[142] — Mitä taiteilijat tästä hänen kirjoituksestaan lienevät arvelleet, en tiedä, mutta jokaisesta esteetikosta pitäisi sen näyttämän hyväksyttävältä. — — —
Kuinka ihastunut Mérimée oli Espanjaan ja kuinka innostuneena hän sieltä palasi, sen jo tiedämme. Helleeniläisyyttä, kreikkalaisten taidetta, kieltä ja kirjallisuutta oli hän myöskin aina ihaillut ja rakastanut. Suunniteltu, vaikka tekemättä jäänyt matka Illyyriaan, Dalmatsiaan ja Peloponneson niemimaalle ennen Guzlan ilmestymistä todistaa, että hän jo nuoruutensa päivinä oli uneksinut vaelluksista Platon'in ja Sofokleen, Leonidaan ja Temistokleen syntymämaassa. Ja jos hän silloin olisi haluansa saanut noudattaa olisi meillä häneltä epäilemättä innokkaita ja vapautta ylistäviä kirjeitä tallella todistamassa hänen silloista innostustansa.
Espanjaan ja Kreikkaan hänen mielensä yhäkin halasi. Ja molempiin hän myöskin ennen pitkää pääsi, kuten tulemme näkemään. Mutta aikaisemmin olisi hänen pitänyt saada omin silmin nähdä Hellaan kuuluisa kansa, joka maansa, kunniansa ja vapautensa edestä oli kaikki koittanut. Nyt oli lähes parikymmentä vuotta kulunut Guzlan ajoista ja tällä välin oli hän ehtinyt paljon muuttua. Entinen innostus oli laimennut ja usko ihmiskunnan ihanteihin ei ainoastaan horjunut, vaan syöpynytpä ajan pitkään poiskin jättäen sijaa kylmyydelle, epäilykselle ja surumielisyydelle. Tosin ei hänellä oikeastaan ollut syitä pessimismiin, sillä helppoahan oli pääasiassa hänen tähän astinen kulkunsa ollut. Mutta onnenkin keskelle löytää repostelevan järjen ja ankaran kritiikin synnyttämä epäilys tiensä. Ja vaikk'ei hänellä itsekohtaisia suruja ollutkaan, oli häntä kuitenkin muutamia vuosia sitten (v. 1836) kova onni kohdannut tempaamalla hänen rinnaltaan vanhan isä Mériméen, joka aina oli ollut poikansa hyvä ystävä ja tarvittaissa neuvonantaja.[143] Tosin oli tämä kuollessaan jo siinä ijässä (79 vuotias), jolloin kuolema jo vähitellen on välttämätöntä, mutta Prosperin pohjaltaan tunteelliseen luonteeseen vaikutti tämä tapaus sentään paljo. Ehkä suri hän senkin vuoksi, että hänen äitinsä suri, sillä äitiänsä rakasti hän hellemmin ja syvemmin kuin ketään muuta ihmistä maailmassa. Äiti hänelle kuitenkin vielä jäi eloon ja se tieto haihdutti surun isän kuolemasta vähitellen pois. Tähän vaikutti epäilemättä myöskin se harvinaisen eriskummallinen ja romantillinen suhde erääseen nuoreen, älykkääseen ja sivistyneeseen englantilaiseen tyttöön, joka juuri siihen aikaan sai alkunsa ja jonka todistuksena meillä on tuo tunnettu kokoelma Mériméen jälkeenjääneitä kirjeitä "Lettres à une Inconnue".[144] Koska tämä henkinen ystävyyssuhde on sangen omituinen ja intressantti ja sitä paitsi tarjoaa rikkaan alan sielutieteellisille havainnoille Mériméen luonteesta, tulen sitä myöhemmin laveammin käsittelemään; vasta mainittua kirjekokoelmaa ai'on kuitenkin pitkin matkaa käyttää Mériméen elämäkerrallisia vaiheita kertoessani.
Todellisimman tyydytyksensä oli kirjailijamme kuitenkin aina tottunut etsimään työstä. Ja työssä hän sen nytkin toivoi löytävänsä — ja matkustuksissa. Näihin yhdisti hän nimittäin tavallisesti jonkun tieteellisen tarkoitusperänkin. Ensistäänkin virkamatkoihinsa kotimaassa, sitten niihin molempiin ulkomaamatkoihin, jotka hän melkein peräkkäin teki ihailemiinsa maihin, Espanjaan ja Kreikkaan.
Syksyllä v. 1840 hän toiselle Espanjan matkalleen lähti verestääkseen muistojansa härkätaisteluista, uljaista toreadooreista, vahtoavista taisteluhevosista ja koko tuosta hurmeisesta näytelmästä, joka yhä vain näkyy häntä viehättäneen. Espanjan rohkein ja taitavin härkätaisteilija oli edelleen sama Francisco Sevilla, josta hän jo v. 1830 oli sellaisella ihastuksella "espanjalaisissa kirjeissään" puhunut. "Minä näin hänet jälleen v. 1840 Madridissa — kirjoittaa hän pari vuotta myöhemmin Sevillan kuoleman johdosta jälkimaineeksi noiden kirjeiden uuteen painokseen — näin hänet yhtä urhoollisena, yhtä uhkarohkeana kuin siihen aikaan, jolloin kirjoitin ylläolevan kirjeeni.[145] Näin hänen taas yli parikymmentä kertaa pehtaroivan tomussa kuoliaaksi pusketun hevosensa alla, näin hänen katkovan poikki useita keihäitä ja tekevän voimakkaita rynnäkköjä Gaviran hirmuisia härkiä vastaan".
Mutta pelkkään näkemiseen ei hän tyytynyt, hän tahtoi myöskin persoonallisesti tutustua heihin ja heidän näkökantaansa, kuulla heidän puhetapaansa ja kieltänsä. "Ystäväni valmistivat minulle tilaisuuden syödä päivällistä Sevillan kanssa; hän söi ja joi kuin mikähän Homeeron sankari, ja oli muuten mitä iloisin seurakumppali. Hänen andalusialaisella käyttäytymistavallaan, leikkisän tasaisella luonteellaan ja pirteitä vertauskuvia uhkuvalla murteellaan oli erityinen viehätyksensä, varsinkin kun edessään näki tuon jättiläisen, jonka luonto näytti aikoneen ainoastaan kaiken hävittäjäksi". Vielä enemmän kuin Sevillaa ihailee hän tämän nuorempaa kilpailijaa tauromachian jalossa taidossa, Montesta. Tämä muka yhdistää mitä kauniimpaan sopusointuun miehuuden, sirouden, kylmäverisyyden ja ihmeteltävän taidon. "Montès a la tournure d'un homme comme il faut. Il vit noblement, et se consacre à sa famille, dont il a par son talent assuré l'avenir. Ses manières aristocratiques déplaisent à quelques toréadors qui le jalousent. Je me souviens qu'il refusa de dîner avec nous lorsque nous engageâmes Sevilla. — — Sevilla est le Marius de la tauromachie, Montès en est le Cesar".[146]
Marraskuussa Pariisiin takaisin palattuaan painatti Mérimée ylempänä mainitseman teoksensa "Essay sur la guerre sociale", jota tiettävästi ei kirjakauppoihin ensinkään jaettu. Tässä puuhassa kului talvi. Kesän tullen halusi hän taaskin ulos maailmaan ja tällä kertaa sattuikin niin onnellisesti, että hänelle tarjoutui tilaisuus hauskassa ja oppineessa seurassa matkustaa kauan uneksimallensa Hellaan niemimaalla, jopa Vähään-Aasiaankin. Empimättä haki ja sai Mérimée virkavapautta muutamiksi kuukausiksi ja liittyi tähän pieneen matkaseurueeseen, johon häntä paitse kuului seuraavat kolme tiedemiestä:
1:o) hänen vanha, hyvä kumppalinsa kouluajoilta J. J. Ampère, joka samoiltuaan Euroopan halki aina Skandinaaviaa myöten nyt halusi omin silmin nähdä laulujen ja tarujen ihannoitseman Kreikan ja Itämaat.
2:o) Charles Lenormant, Mériméen ystävä ja kuuluisa hellenisti, joka jo kerran ennen (v. 1824) oli tieteellisiä tutkimuksiansa varten käynyt Kreikan mainehikkaita muistomerkkiä tarkastelemassa.
3:o) parooni Jean Antoine de Witte, nuori belgialainen tiedemies, joka muinaistieteilijänä, savimaalausten (ceramografian) ja rahojen (numismatian) tuntijana, myöhemmin teki itsensä laajoissa tieteellisissä piireissä tunnetuksi.
Mitään seikkaperäistä kertomusta tältä matkalta ei Mérimée ole koskaan kirjoittanut. Eikä ole minunkaan aikomukseni ruveta siitä tässä yksityiskohtiin käypää selkoa tekemään, vaikka Ampèren julkaisemat kirjoitukset siihen antaisivatkin kyllin tarkkaa johtoa.[147] Tahdon vain muutamilla otteilla Mériméen kirjeistä ja kirjoituksista osottaa, kuinka ihastunut hän matkaansa oli ja kuinka täysin henkäyksin hän siitä nautti.
"Viime kesänä", kirjoittaa hän maaliskuussa v. 1842 'tuntemattomalle', "sattui minulla olemaan hiukan liikoja rahoja. Ministeriltäni sain virkavapautta kolmeksi kuukaudeksi, mutta viisi kuukautta minä kuitenkin viivyin matkallani Ranskasta Maltaan, Ateenaan, Eefesoon ja Konstantinoopelin. Näiden viiden kuukauden kuluessa en tuntenut ikävää edes viiden minuutinkaan vertaa. Mitähän olisitte arvelleet minusta te, joka jo ennenkin minua niin pelkäsitte, jos olisitte nähneet minut matkoillani Aasiassa pistoolit vyöllä, sapelit sivulla ja — tokko voitte sitä uskoakaan — korviin asti ulottuvat viikset viuhottamassa! Uljainkin oopperaryöväri olisi minua epäilemättä peljännyt, vaikka itse sitä sanonkin. Konstantinoopelissa näin minä sulttaanin kerran lankkisaappaissa ja mustassa redingotessa, toisella kertaa taas Baïram'in kulkueessa timanteilla tähitettynä. Eräältä sikäläiseltä kaunottarelta, jonka tohvelille huomaamattomuudessani satuin astumaan, sain oikein aika korvapuustin ja liika nimekseni giauri. Muita suhteita turkkilaisiin kaunottariin ei minulla ollut. Ateenassa ja Aasiassa näin minä muistomerkkiä ja maisemia niin ihania kuin maailmassa vain olla voi. — — Syöpäläisiä siellä oli myös, kirppuja ja leivosen kokoisia sääskiä, joilta en saanut hetkeäkään nukkua. Näiden kaikkien rasitusten keskellä olen minä käynyt jotenkin vanhannäköiseksi. Suosituskirjeessäni sanotaan minulla olevan kuherruskyyhkyn suortuvat; se on kaunis itämainen vertaus rumasta todellisuudesta. Teidän on nimittäin kuviteltava minut aivan harmaahapsiseksi".[148]
On oikein hauska nähdä, että Mérimée, niin surumielinen ja pessimistinen kuin hän jo aikoja sitten olikin, kuitenkin vielä liki 40-vuotijaana voi tulla vallan liikutetuksi vaeltaessaan Kreikan historiallisista tapahtumista kuuluisilla kentillä ja vainioilla. Hänen hyvän ystävänsä Lenormantin ihastus se näyttää hänenkin vaikuttaneen innostavasti. "Nähdä Kreikanmaa hänen (Lenormantin) seurassaan", kirjoittaa Mérimée kuvatessaan ystävävainajansa (k. 1859) elämänvaiheita, "oli melkein sama kuin jos olisi saanut haudastaan nousseen Pausaniaan oppaakseen. Me vietimme päivämme alituisessa ihailemisessa. Ei majatalojen epämukavuus eikä teitten harmittava kehnous voinut Kreikalta riistää sitä runoutta, mikä tunnustaa siellä kaikkialta vastaan huokuvan; ei kukaan ole voinut liikutuksetta koskettaa tuota pyhää maata, jonka ahtaalle alueelle niin paljo suuria muistoja on kertynyt.[149] Joka silmänräpäyksessä tuntee matkustaja astuvansa sankarin jälkiä. Tuolla selvään kallioon hakatulla puhelavalla ei ole kuin muutamia neliskulmaisia jalkoja; mutta siltä on aikoinaan Demostenes puhunut. Haaratiellä (route fourchue), jolla Oidipus Laïus'en kohtasi, voi nyt tuskin kahdella hevosella rinnakkain matkustaa; kukkula tahi oikeammin louhikko, missä viimeiset 300 sparttalaista kaatuivat Leonidaan ruumiin ympärille, ei ole Herodoton ajoilta muotoaan muuttanut. Kuinka tarkka kuvauksissaan hän olikin Herodotos! Termopyleen läpi kulkiessamme kuulimme, kuinka maahan varisseet tammenlehdet jalkojemme alla ritisivät; tästä ritinästä, sanoo Herodotos, kuulivat kreikkalaiset, että Xerxeen kuolemattomat, jotka kiersivät vuorisolaa, olivat lähenemässä".[150]
Mérimée rakasti todellakin kreikkalaisia sydämmensä pohjasta. Miksi? Ainoastaanko heidän historiallisten muistojensa ja sankaritöittensä vuoksi? Eipäs, vaan koska tämä kansa vielä uskoi ihanteihin ja koska "kaikkialla, missä kreikankieltä puhutaan, ilmaikse sama rakkaus kauniiseen ja suureen, sama luonteisen kyky edistykseen, sama itsetieto jonkunlaisesta tehtävästä valistuksen levittäjänä".[151] Ja ell'ei tämä riitä todistamaan kuinka Hellaan muistorikkaat tanteret ja sen ihana taivas todellakin pehmitti "kylmän" runoilijan sydäntä ja herätti hänessä jaloimmat ja hennoimmat tunteet valveille, niin tuetkoot mielipidettäni m.m. seuraavat kerrassaan tunteelliset rivit. "Koska te niin hyvin säilytätte, mitä teille antaa — kirjoittaa hän v. 1842 'tuntemattomalle' — niin voinpa tässä Kreikasta puhuessani lähettää teille tämän heinänkorren. Sen olen poiminut Ateenan kummulta Termopyleen solassa, siltä paikalta, missä nuo viimeiset kolme sataa kaatuivat. Mahdollisesti on tämän pienen kasvin rakennesoluissa hitunen Leonidasvainajan atoomeja. Muistanpa muuten kuinka juuri samalla paikalla erään maissikuvon päällä loikoillen — edessämme oli santarmein vahtipaikka, mikä häväistys! — puhelin ystävälleni Ampèrelle nuoruudestani. Niistä hellistä muistelmista, jotka minulla elämäni ajalta on tallella, sanoin minä hänelle, löytyy ainoastaan yksi, johon mitään katkeruutta ei ole sekoittunut. Minä tarkoitin meidän ihanaa nuoruuttamme. Pray keep my foolish flower".[152]
Vaan olkoon jo kylläksi tästä Mériméelle niin nautintorikkaasta Kreikanmatkasta. Hän sanoo itse tällä matkalla vanhenneensa ruumiinsa puolesta; luultavasti on se enimmäkseen leikkiä, ja varmaa on ainakin, että hän siellä henkisesti nuortui.
Tammikuussa vuonna 1842 palasi Mérimée takaisin matkaltaan ja ryhtyi taas entisiin virkatoimiinsa. Samoihin aikoihin tapahtui Victor Hugo'n vaali akatemiaan, johon hän, kuten ylempänä jo mainittiin, juhlallisesti vastaanotettiin 3 p. kesäkuuta. Jo joku vuosi sitten olivat eräät Mériméen ystävät kehoitelleet tätä asettumaan samaa tarkoitusta varten kandidaatiksi, mutta silloin ei Mérimée sitä ottanut korviinsakaan. Mutta kun Hugo tuli valituksi, näyttää hän muuttaneen mielipidettä. Toukokuussa hän näet jo kirjoittaa "tuntemattomalle": "Oi niin, onhan minulla teille suuri uutinen! Niin pian kuin ensimmäinen noista neljästäkymmenestä manalle muuttaa, on siitä se seuraus, että minä teen 39 vieraskäyntiä; tietysti käy se minulta niin tuhmasti, että minä vain saan 39 uutta vihamiestä. Kävisi kovin pitkäksi selittää teille, mistä tämä itsetunnon kohtaus on alkuaan". Hiukan myöhemmin, kesäkuussa, taas samasta asiasta: "Koska teidän toivomuksenne toteutuvat, niin pyydän minä teitä nöyrimmästi toivomaan minusta akateemikkoa. Se minua suuresti ilahduttaisi sillä edellytyksellä tietysti, ett'ette tulisi vastaanottajaisiin. Muuten on teillä aikaa kyllitellen toivoaksenne. Ruton näet täytyy päästä raivoamaan noiden herrasmiesten keskuudessa, jotta merkit suosiollisiksi kävisivät; ja varsinkin pitäisi minun samaa tarkoitusta varten lainata teiltä jonkun verran tuota tekopyhyyttä, johon te nykyään näytte lyöpyneen".[153]
Odotellessaan oli Mérimée, virkaan kuuluvien toimiensa ja matkustustensa ohessa eri osissa Ranskanmaata, jopa muutamia kertoja Englannissakin, kustantajansa toimesta ryhtynyt tarkastelemaan entisiä teoksiansa julkaistakseen niistä uusia painoksia. Niinpä ilmestyikin v. 1842 Charpentier'n kustannuksella "Théâtre de Clara Gazul suivi de la Jacquerie et de la Famille Carvajal" sekä muutamia kuukausia myöhemmin "Colomba suivi de la Mosaïque". Kaikki jälkimäisen kokoelman kertomukset oli tekijä uudestaan "tarkastanut ja korjaillut" poistellen m.m. sieltä täältä joitakuita ehkä vähän turhanpäiväisesti rohkeita lauseparsia ja sanoja.
Taivuttiko häntä tähän halu miellyttää akateemikkoja vai oliko ehkä hänen näkökohtansa hiukan muuttunut tässä suhteessa, en varmasti voi sanoa. Mutta jos edellinen olettaminen olisikin oikea, niin ei hän sillä juuri paljoa voittanut. Sillä olihan hän kirjoittanut La double méprise'n ja siinä oli syntiä tarpeeksi.[154] Jäseneksi siihen L'institut de France'n osastoon, joka kantaa nimeä "Académie des inscriptions et belles lettres", valittiin Mérimée kuitenkin 18 p. marraskuuta v. 1843 markkiisi de Fortia d'Urban-vainajan jälkeen 25:llä äänellä 35:stä;[155] loput jakautuivat nimittäin toisten ehdokasten, herrojen Fernau-Compans'in, M. de la Grange'n ja Onésyme Leroy'n kesken, joka viimeksi mainittu vanhempana miehenä, ahkerana kaunokirjailijana sekä historioitsijana näytti olevan vaarallinen kilpailija.
Tämä uusi kunnianosotus oli Mériméelle samasta merkityksestä kuin on piirittäjälle jonkun etukaupungin ja rintasuojuksen valloitus; sen jälkeen oli näet pääsy Ranskan akatemiaan paljo helpompi. Mutta tämä ei tapahdu niinkään ilman vaivatta. Vanha tapa näet vaatii, että kunkin ehdokkaan täytyy käydä kaikkien akateemikkojen luona "kumartamassa". Ja kun Mérimée kerran oli leikin alkanut, täytyi hänen se myöskin lopettaa. Vaan kovasti näkyy hän siitä kärsineen. Maaliskuussa v. 1843 kirjoittaa hän tästä "tuntemattomalle": "Odotellessani teen tavanmukaisia visiittejä hyvin omantunnon mukaisesti. Olen tavannut sangen kohteliaita miehiä, jotka näyttävät hyvin tottuneen tehtäväänsä ja ottavan sen totiselta kannalta; minä koetan parastani pysyäkseni yhtä totisena tehtäväni suhteen, vaan vaikeaksipa se tahtoo käydä. Eikös se teistäkin tuntuisi hassulta, kun täytyisi sanoa jollekulle: 'hyvä herrani, minä pidän itseäni yhtenä Ranskan 40:stä älykkäimmistä miehistä ja katson olevani teidän arvoisenne', y.m. hullutuksia. Tämä on tietysti puettava sopivaan ja vaihtelevaan muotoon aina eri henkilöiden mukaan. Semmoinen on se ammatti, jota minä nyt harjoitan ja joka minua ajan pitkään kovin väsyttäisi."[156]
Jo "Académie des inscriptions"-osastoa varten oli Mériméen täytynyt tehdä noita ijankaikkisia vieraskäyntejä akateemikkojen luona. Ilmoittauduttuaan ehdokkaaksi Ranskan akatemiaan oli sama tehtävä taas edessä. Tiukalle se hänellä silloin näyttää ottaneen, sillä kovin kärtyisiä ovat hänen kirjeensä tältä ajalta. Hänestä on se "vilain métier", "le métier le plus bas et le plus ennyeux". Omasta tahdostaan hän ei muka ollut ryhtynytkään koko puuhaan, puolustelee hän nyt itseänsä. "C'est un peu à l'aveugle que je me suis embarqué ou plutôt qu'on m'a embarqué dans cette affaire" sanoo hän eräässä kirjeessään [n:o XCVII] "tuntemattomalle". "Oletteko koskaan nähnyt koiran yrittävän piikkisian kompottiin? Jos sillä on vähänkään kokemusta, näyttää se hirmuisen surkealta sinne mennessään ja usein palaa se sieltä pikemmin kuin se meni, piikkisika näet on ilkeä elukka isännäksi. Tarttuessani jonkun akateemikon kellonnauhaan ajattelen minä aina piikkisikaa ja olen in the mind's eye juuri tuollainen koiranpenikka. Tähän asti ei minua kuitenkaan vielä ole purtu. Mutta hauskoja kohtauksia on minulla ollut". Usein näet sattuivat kilpailijat vastakkain rappusissa eivätkä juuri lempein silmin toisiaan katselleet.
"Nyt on rohkeuteni ja kärsivällisyyteni jo jotenkin lopussa", kirjoittaa hän "tuntemattomalle" 12 p. maaliskuuta 1844. "Mutta kaikeksi onneksi päättyy tämä kurjuus jo ensi torstaina. Torstaina k:lo 1 p. olen jälleen tavallinen ihminen". Torstaina (14 p.) tapahtuikin vaali Tuonelan tuville muuttaneen Charles Nodier'n sijalle; suurella enemmistöllä päättyi se Mériméen eduksi. Samalla kertaa valittiin Sainte-Beuve Casimir Delavignen paikalle. Kolme kertaa (vv. 1836, 1839 ja 1840) oli Hugo kärsinyt tappion ennenkuin vihdoinkin neljännellä yrityksellä (v. 1841) akatemiaan pääsi. Mériméelle onnistui se ensi kerralla, vaikka kilpailijoina olivat m.m. Alfred de Vigny, Emile Deschamps, Onésyme Leroy, Casimir Bonjour, Aimé Martin ja Vatout, joka nyt 8:n tappionsa perästä raivoisana peräysi Neuillyynsä. Vaali oli muuten ollut myrskyisä, jos tätä sanaa voi näistä "kuolemattomista" käyttää; muutamat koettivat nimittäin ylempänä mainituista syistä kynsin hampain estää Mériméen valitsemista. Vaikka hän tämän hyvinkin tiesi, kävi hän vaalin jälkeen kuitenkin tavan mukaan persoonallisesti kaikkia kiittämässä.[157]
"Se on minua suuresti ilahduttanut", kirjoittaa hän vaalinsa johdosta "tuntemattomalle" (kirje n:o LXXXIX) "varsinkin kun minä varmasti odotin tappiota". Mériméen samoin kuin Sainte-Beuvenkin vaali näkyy herättäneen muuten yleistä tyytyväisyyttä päättäen sanomalehdistöjen arvosteluista.
"Enfin l'Académie française a eu raison hier, contre ses habitudes", luetaan m.m. Artiste'ssa (15 p. maalisk. 1844). "M. Sainte-Beuve a été élu immortel par 21 autres. M. Sainte-Beuve va consoler l'Académie de la perte de Charles Nodier dont il prendra la place sans prendre le fauteuil. M. Prosper Mérimée a été élu ensuite; il a obtenu, comme M. S.-Beuve, la voix de tous les académiciens sérieux. La brèche est décidément ouverte aux esprits généreux et ardents qui luttent avec éclat depuis quinze ans pour les destinées de la littérature. M. S.-Beuve et M. Mérimée ne donneront jamais leur voix à ceux qu'on pourrait appeler les parasites de l'Académie".[158]
Kuten tästä näkyy koettivat romanttikot yhä lukea Mériméen leiriinsä. Omituisinta asiassa on se, että klassikoilla oli samallainen taipumus pitää häntä kuuluvana heidän joukkoonsa. Itse teossa voinee hänestä sanoa samoin kuin eräs akateemikko sanoi Arsène Houssayelle jalosta André Chénier'stä: "Chénier ei kuulu teihin eikä meihin; kaikkien nerokasten miesten tavoin kantaa hän oman itsenäisen lippunsa".
Mériméen oli pidettävä juhlaesitelmä Nodier'sta. Erittäin ihastunut ei hän näy olleen tähän tehtäväänsä. Paul Stapfer julkaisee häneltä kirjeen alulta vuotta 1845, jossa m.m. luetaan seuraavat rivit: "Meidän kolmen vastaanottoesitelmät ovat valmiit. Minusta on tämä työ ollut kovasti ikävää. On näet täytynyt lukea läpi kaikki Nodier'n teokset, yksin Jean Sbogar'kin. Nodier oli vanha velikulta (un gaillard très taré), joka oli olevinaan hyväluontoinen ja jolla aina oli kyynel silmässä. Minun täytyy jo puheeni alussa sanoa, että hän oli hävytön valehtelija. Tämän ajatuksen esittäminen akatemiallisella tavalla on minulle ollut sangen vaikeaa".[159]
Tarkalla ja hienolla sielutieteilijän kynällä kuvasi Mérimée Nodier'n luonteen ja teokset kertoen samalla hänen elämänsä vaiheista. Koska toisessa paikassa aion ottaa puheeksi Mériméen kaunokirjalliset ja kriitilliset kirjoitukset, en rupea niistä tässä nyt tarkemmin selkoa tekemään. Mainitsen vaan sen kohdan hänen esitelmästään, joka silloin suurinta huomiota herätti. Mérimée uskalsi näet 40:n kuolemattoman keskellä ja akatemian pyhien muurien sisäpuolella tutkittavana mestarina mainita Rabelais'n, jolta Nodier hänen mielestään oli oppinut "l'ingénieux mécanisme de son style". Käyttäen tilaisuutta hyväkseen antoi hän mitä kauneimman tunnustuksen tälle etevälle, vaikka ehkä liian vähän salonkimaiselle ja hiukan karkeakieliselle kirjailijalle.[160] Muutamissa läsnäolevissa se herätti pahennusta ja olivatpa jotkut sanomalehdetkin, jotka muutenkaan eivät häntä lempein silmin katsoneet hänen ateististen mielipiteittensä vuoksi, tässä löytävinään kyllin aihetta vakaviin muistutuksiin.
Päästäkseen akatemian jäseneksi oli Mérimée, ylempänä kerrottujen jalkavaivojen ohessa, koettanut ahkerasti puuhata kirjailijana, varsinkin tiedemiesnä. Paitse jo mainittuja teoksia oli hän nimittäin hiukkasta ennen vaalia julkaissut erään etevän novellin ja historiallisia tutkimuksia Rooman menneisyydestä.[161]
Novelli, nimeltään Arsène Guillot, ilmestyi Revue des deux Mondes'ssa 15 p. maaliskuuta 1844. Mériméen entisestä esitystavasta melkoisesti poikkeavilla tavalla, nimittäin sydämmellisen lämpimästi ja myötätuntoisesti, kertoo hän tässä liikuttavan yksinkertaisen jutun köyhyyteen ja kurjuuteen joutuneesta grisettiraukasta, joka rakastajansa ylläpidon ja vanhan äitinsä menetettyään joutuu epätoivoon, heittäytyy akkunasta kiviselle kadulle ja saamiensa vammojen johdosta vihdoin kuolee, huolimatta erään "hyväätekeväisen" ylimysnaisen hoidosta. Mérimée ei ole tässä etsinyt mitään kummallista eikä tekeynyt objektiivisen kylmäksi, kuten tavallisesti; päinvastoin osottaa se kaunis ja runollinen tapa, millä tämän onnettoman tyttöraukan kuolema kuvataan erityistä myötätuntoisuutta. Todennäköisyyden, paikallisvärityksen ja henkilöiden yhteiskunnallisen aseman- ja sivistyksen-mukaisen puhetavan on hän sentään aina säilyttänyt. Sitä paitse on tämä kertomus Saintsburyn sattuvain sanojen mukaan "a singular satire full of sarcastic pathos on popular morality and religion".
Luulisi melkein, että Mérimée tällä kertaa poikkesi tavallisesta kylmän objektiivisesta tyylistään vain osottaakseen — näin ennen vaalia — ettei hän suinkaan ollut sellainen hirviö, miksi häntä kuvailtiin. Näin ei kuitenkaan ollut laita, vaan oli hän todellakin tähän aikaan jostakin tuntemattomasta syystä käynyt "ihmisellisemmäksi", kuten hän itse sanoo. Sitä todistaa m.m. seuraava kohta eräästä kirjeestä "tuntemattomalle": "Autrefois, les ridicules des autres m'amusaient; maintenant, je voudrais les épargner à presque tout le monde. Je suis aussi devenu plus humain, et, lorsque j'ai revu des courses de taureaux, à Madrid, (1840) je n'ai pas retrouvé mes émotions de plaisir de dix ans plutôt; et puis j'ai horreur de toutes les souffrances et je crois aux souffrances morales depuis quelque temps. Enfin je tâche d'oublier mon moi le plus possible".[162] Oliko tähän katuvaisuuteen syynä huonontunut terveys vaiko julkisten hyökkäysten vaikutus, sitä en tiedä. Kovasti hän kuitenkin erehtyi, jos luuli tällä novellillaan voivansa tukkia suun moittijoiltaan, n.k. siveellisiltä. Päinvastoin herätti hän sillä yhä suurempaa pahennusta ja melua. Hän näkyy kärsineenkin siitä aika lailla, koskapahan hän pari päivää kertomuksensa ilmestymisen jälkeen kirjoittaa ystävättärelleen:
"Je suis excédé, éreinté, démoralisé et complètement out of my wits. Puis Arsène Guillot fait un fiasco éclatant et soulève contre moi l'indignation de tous les gens soidisant vertueux, et particulièrement des femmes à la mode qui dansent la polka et suivent les sermons du P. Ravignan; tant il y a que l'on dit que je fais comme les singes, qui grimpent au haut des arbres et qui, arrivés sur la plus haute branche, font des grimaces au mondes. Je crois avoir perdu des voix (tarkoittaa vaalia akatemiaan) par cette scandaleuse histoire; d'un autre côté, j'en gagne. Il se trouve des gens qui m'ont blackboulé sept fois et qui me disent qu'ils ont été mes plus chauds partisans. Ne trouvez vous pas que cela vaut bien la peine de faire ainsi le péché de mensonge, surtout pour le gré que j'en sais aux gens".[163]
Ellei Arsène Guillot juuri avustanut Mériméetä akatemian vaalissa, niin teki sitä sen sijaan hänen ansiokas ja syvällinen tutkimuksensa "Étude sur l'histoire romaine",[164] joka tavallaan on jatkoa hänen edelliseen historialliseen teokseensa "Essay sur la guerre sociale" ja käsittelee etupäässä Catilinan vehkeitä. Mériméen rakkaimpia tuumia oli saada valmiiksi Caesarin elämäkerta, jota hän jo oli vuosikausia tutkinut ja josta hän toivoi pääteostansa. Nuo hänen molemmat nyt ilmestyneet tutkimuksensa olivat vain edeltäviä valmistuksia tälle ja tahtoi hän näistä perustella mielipidettä, jonka hän myöhemmin oli esittävä ja jonka mukaan Caesar hänestä oli silloisten yhteiskunnallisten olojen ja koko ilmakehän johdonmukainen tulos ja välttämätön järjestyksen palauttaja. Jo v. 1840 oli hän suurella innolla antaunut sankarinsa elämänvaiheita tutkimaan ja näyttääpä melkein siltä kuin olisi hänellä jo seuraavana vuonna ollut siitä osa valmiinakin. "Je suis très occupé d'un volume que je voudrais imprimer et qui comprendrait les premières années politiques de César", kirjoittaa hän nimittäin 18 p. heinäk. v. 1841 eräälle ystävälleen.[165] Varmaa onkin, että Mériméellä aikojen kuluessa todellakin valmistui 2-osainen Caesarin elämäkerta, joka kuitenkaan ei ole koskaan painosta ilmestynyt. Syyt tähän lienevät olleet moninaiset, mutta etupäässä kuitenkin kirjailijamme hienotunteisuus Napoleon III:ta kohtaan, joka niinikään puuhasi tutkimusta samaisesta sankarista.[166]
"Étude sur l'histoire romaine" oli kirjoitettu etupäässä akatemiaa varten, sen tunnustaa Mérimée aivan avonaisesti eräässä kirjeessä (v. 1841) ystävällensä de Saulcy'lle. "Je vous dirais tout net — sanoo hän siinä — que je voudrais me faire des titres à l'Académie, mais cepandant je tâche de faire mon livre excessivement compréhensible pour le public ignorant. Peut-être entre l'Académie et le public resterai-je cul à terre. O heureux temps où j'écrivai de contes à dormir debout!…" lisää hän lopuksi hänelle omituisella ivallisuudella.
Onnistuiko hänen saada teoksensa sellaiseksi kuin hän halusi? Luontevalta ja helppotajuiselta se todellakin tuntuu lukiessa. Mitä sen tieteelliseen arvoon ja kuvausten todellisuuteen tulee, näkyvät siitä tiedemiehet olleen vähän erimielisiä. Sainte-Beuven mielestä ei tekijä ole oikein onnistunut kuvatessaan Catilinan luonnetta, ja arvelee hän syyksi sen, että tämän luonne oli Mériméelle niin vieras.[167] Ehkä onkin tässä väitteessä jonkun verran perää. Tahtomatta ryhtyä ratkaisemaan tällaista varsinaisille historiantutkijoille kuuluvaa asiaa pyydän kuitenkin saada Sainte-Beuven lausunnolle vastapainoksi siteerata otteita Charles Lenormantin arvostelusta. "On peut remarquer en lui", kirjoittaa hän m.m., "une juste mesure entre le respect de la tradition scientifique qu'on ne saurait mépriser impunément, et ce degré de nouveauté dans l'appréciation des faits qui permet échapper à la routine des impressions scolaires. M. Mérimée qui a revise ses matériaux avec autant de sagacité que de jugement, a produit un livre, selon moi, bien supérieur à ce que nous possédons en français sur aucune partie de l'histoire romaine, et je ne connais, dans aucune langue, de meilleure préparation à l'étude de Ciceron et de Salluste que la narration si ferme et si vraie de la conjuration de Catilina".[168]
Miten tämän kaiken laita lieneekin, mutta tarkoituksensa Mérimée sillä kaikissa tapauksissa voitti. Hän näet vastaanotettiin 7 p. heinäkuuta 1845 Ranskan akatemian jäseneksi ja saavutti täten korkeimman kunnianosotuksen, minkä kaunokirjailija ja tiedemies voi Ranskassa saavuttaa.[169]