VII.
Mériméessä yhtyy harvinaisella tavalla tiedemies ja kaunokirjailija, sen osottaa koko hänen kirjallinen toimintansa. Yhtä tunnokas kuin hän on tutkiessaan ja punnitessaan tapahtumia ja oloja tieteilijänä, yhtä taitava ja selvä on hän näitä samoja asioita kaunokirjallisesti esittäessään. Ja kun hän matkustelee vaikkapa tieteellisiäkin tarkoituksia varten, on hänessä sentään aina taiteilija valveilla, niin että hän uusia, jännittävämpiä oloja nähtyään heti voi ne romaanijuoneksi ryhmittää.
Senkin vuoksi rakastaa hän siis matkustuksia, että ne antavat hänelle uusia aiheita, uusia aatteita kaunokirjalliseen tuotantoon. "Voir, c'est avoir, dit le bohémien de Béranger. Tout voyage excite dans l'âme d'un artiste des émotions qui se gravent dans ses souvenirs et qui deviennent la source d'inspirations fécondes. Sans doute celui qui ne vise qu' à rendre une nature triviale et dont l'ambition ne s'élève pas plus haut qu'un certain mérite d'exécution, celui-là peut rester dans son pays; mais quiconque se croit une mission plus élevée voudra courir le monde, voir et comparer".[170]
Nähdä ja toisiinsa verrata eri kansoja, maita ja oloja, kas se se häntä ihmisenä ja filosoofina miellytti, sillä siten laajentui hänen näköpiirissä ja vakautui hänen katsantokantansa. Samaan suuntaan käyvät hänen sanansa erään toisenkin kerran, nimittäin "tuntemattomalle" kirjoittaessaan, että "vous savez que tout ce qui rapporte à l'histoire de l'humanité est plein d'intérêt pour moi".[171]
Omaa filosofiiaansa, omia mietteitään ei hän kaunokirjallisissa teoksissaan sentään ole koskaan esittänyt, ei ainakaan millään suoranaisella tavalla. Aina on hän kylmä, objektiivinen kertoja, joka lahjomattoman kynänsä täydellä terävyydellä tosiasiat esittää jättäen kaikki johtopäätökset kunkin yksityisen vedettäväksi. Tämän esitystapansa on hän parhaiten juuri Colombassaan toteuttanut.
Ilman Mériméeen Korsika-matkaa eivät ranskalaiset varmaankaan voisi ylpeillä sellaisesta mestariteoksesta, jommoinen vastamainittu tapa- ja luonnekuvaus epäilemättä on. Tekisipä melkein mieli sanoa samalla, että jollei Mérimée olisi tehnyt matkustuksiansa Espanjassa, puuttuisi maailman kirjallisuudelta eräs toinenkin helmi, nimittäin "Carmen", tuo mainio kuvaus espanjalaisen mustalaistytön itsenäisyyden ja vapauden halusta ja hänen intohimoisesta, itsekkäästä ja oikullisesta rakkaudestaan. Sillä ainoastaan se, ken itse on Espanjan oloihin perehtynyt, itse on seurustellut härkätaistelijain ja mustalaistyttöjen kanssa, voi antaa heistä sellaisen tosikuvan kuin Mérimée tässä kirjassaan on antanut.
Viimeisen matkansa Espanjaan oli hän tehnyt v. 1840 ja arvatenkin kypsyi hänessä sen jälkeen tuuma kuvata Carmen ja hänen lempijänsä José Maria.[172] Milloin se hänellä käsikirjoituksena valmistui, en tiedä, mutta julkisuuteen ilmestyi se lokakuussa v. 1845 Revue des deux Mondes'sa ja herätti tämän arvoisan aikakauskirjan taajassa lukijakunnassa suurta ja ansaittua huomiota. Ja kun se sitten — luullakseni se tapahtui toukokuussa 1847 — eri kirjana painosta ilmestyi ja suuremman yleisön sekä arvostelun käsiin joutui, sai se taaskin saman hyvän menestyksen osakseen.
Niinpä kirjoittaa siitä esim. tunnettu arvostelija de Pontmartin, jonka uskonnolliset tunteet muuten olivat niin vastakkaisia Carmenin tekijän käsitteille, seuraavalla ylistelevällä tavalla:
"Ce que je ne me lasse pas d'admirer chez M. Mérimée, c'est cet art, à la fois si caché et si réel, du premier coup, qui caractérise si bien un personnage, qu'il n'y a plus à y revenir, et que les développemens qui suivent paraissent la conséquence inévitable de ce premier trait. Carmen n'est pas encore nommée, elle est à peine entrée en scène, qu'elle existe déjà, et qu'on sent respirer en elle cette séduction bizarre, cette fascination mystérieuse, principal élément du récit. Les premières pages sont d'une fraîcheur délicieuse, l'ensemble est d'une netteté magistrale. Pas une omission, pas une surcharge; un trait fin, sobre, complet, ménageant les clairs et les ombres, et graduant, avec une incomparable sûreté de main, la valeur relative de chaque figure et de chaque objet. Heureux le critique, lorsqu' après avoir distribué de son mieux le blâme et l'éloge, il rencontre une de ces oeuvres, comme Carmen, qui lui permettent d'achever la leçon par un exemple!"[173]
Samaan suuntaan käyvät muidenkin arvostelijain lausunnot. Mikä kehuskelee, että "Carmen on kappale ihmissydäntä — — ja kuvataan siinä meille espanjalainen manola, jossa yhtyy juutalainen kaksikielisyys, maurilainen luonteen villiys ja andalusialainen kuvaus;" mikä taas vakuuttaa, että "Carmenin luonne on kokonaisuudessaan kuin pronssiin valettu" j.n.e.[174]
Mériméen muista tämän aikuisista kaunokirjallisista tuotteista mainittakoon kertomukset "L'abbé Aubain", joka ilmestyi yhdessä Carmenin ja Arsène Guillot'n kanssa v. 1847, ja "Il viccolo di madama Lucrezia", joka tekijän oman ilmoituksen mukaan valmistui jo huhtikuussa (27 p.) v. 1846, vaikka en ole saanut selville, missä ja jos se ylipäänsä tuli julkaistuksi ennen kuin hänen kuolemansa jälkeen. Edellinen on tapakuvaus kirjeiden muodossa ja kerrotaan siinä, kuinka eräs köyhtynyt pariisilainen ylimysperhe joutuu syrjäiseen maaseutukylään, missä pääkaupungin huvituksia ikävöivä rouva tulee vain huvin vuoksi antauneeksi pieneen rakkausseikkailuun seurakunnan nuoren papin kanssa, jolle hän vihdoin hankkii hyvän paikan. Älykkäällä ja todenmukaisella tavalla on Mérimée jälitellyt pariisilaisen rouvan ja nuoren papin eri ajatus- ja kirjoitustapoja, hienoa satiirillista aistia osottaa hän näyttäessään kuinka nämä rakastavaiset kumpikin luulottelevat leikittelevänsä toisensa kanssa ja seuraavat kumpikin vain omia itsekkäitä tarkoituksiaan. Jälkimäinen taas on samantapainen, kaikellaisia kummitus- ja taikajuttuja sisältävä hoffmannilainen juttu kuin esim. Vénus d'Ille, ja annetaan kertomuksen lopussa, kaikkien pöyristävien tarinoiden jälkeen, vallan yksinkertainen, vaikka vähän romanttinen selitys noille arvoituksille. Kertomus on taidolla kyhätty ja kehitetty, mutta kuitenkin niin tehty, että sen ansio on melkein yksinomattain jännittäväisyydessä.
Taiteen jumalattaria lepohetkinä palvellessaan ei Mérimée suinkaan unohtanut, mitä hän oli velkapää jo virkansakin puolesta tieteen alttarille uhraamaan. Paitse lyhempiä virkaraportteja y.m. sellaisia kirjoituksia ilmestyi häneltä v. 1845 laaja ja kallisarvoinen muinaistieteellis-esteetillinen kuvateos "Les peintures de l'église de Saint-Savin", joka julkaistiin kokoelmassa "Collection de documents inédits sur l'histoire de France". Sama tietojen laajuus ja syvyys, sama tarkka ja asiallinen tosiasiain esitys, jonka tunnemme Mériméen muista tieteellisistä teoksista, on tässäkin selvästi nähtävissä, vaikka kirjoitustapa niinikään pysyy vallan entisellään, yhtä koristelemattomana, yhtä — kuivahkona.
Sujuvampi ja lämpimämpi on hänen esitystapansa kuitenkin siinä perinpohjaisessa historiallisessa tutkimuksessa, jota hän useilla Espanjan matkoillaan oli arkistoissa valmistellut ja täydennellyt, nimittäin teoksessa "Histoire de don Pèdre I, roi de Castille" (in 8:o, Charpentier), joka painettiin v. 1848.
Kirja, joka on omistettu Mériméen vanhalle ystävättärelle Montijon kreivinnalle, saavutti asiantuntijain puolelta ylipäänsä suurta tunnustusta, vaikka jotkut, yleisön kannalta, mielivät moitiskelemaan sitä. Loménie torjuu taitavasti tämän moitteen ainakin mikäli se koskee Don Pèdroa. "La critique à reproché à Mérimée d'être un historien froid: il ne l'est pas toujours dans Don Pèdre, par fois même on le voit s'élever jusqu'au ton de la poésie".[175] Esimerkkinä siitä mainitsee hän sitten sen kohdan, missä tekijä kuvaa lähestyvän du Guesclin'in sotajoukon vaikutusta Kastiilian ja Aragoonian riiteleviin pikku ruhtinoihin.[176] Historia don Pedrosta, Kastiilian kuninkaasta on hänen mielestään hauskin kaikista Mériméen historiallisista teoksista, sillä me tapaamme siinä tarkan tutkimuksen Espanjan yhteiskunnallisesta ja valtiollisesta tilasta aikoina, jolloin rappeutuneen läänityslaitoksen anarkkiia rasitti kansoja Pyreneeain molemmilla puolin, tapaamme omantunnon mukaisen kertomuksen sotaisista tapahtumista ja diplomaattisista keskusteluista sekä useimmiten sangen vilkasvärisen kuvan tämän yhteiskunnan omituisista tavoista, joka ehkä oli alkuperäisempi kuin roomalainen.
Tehtiinpä sentään asiallisiakin muistutuksia don Pedroa vastaan, siitä olkoon osotuksena seuraava ote Charles Lenormant'in arvostelusta: "Parti d'un paradoxe de réhabilitation, M. Mérimée, malgré la sévérité consciencieuse de ses recherches, ne pouvait arriver à une conclusion irréprochable. D'ailleurs il prenait l'Espagne à un temps de crise qui ne devait montrer le moyen âge que sous son aspect le plus défavorable et il lui manquait, pour dominer son sujet et en faire valoire les parties intéressantes cette connaissance intime et domestique de l'histoire de l'église, sans la quelle les annales de l'Europe moderne ne présentent qu'une succession de troubles, presque toujours misérables dans leurs causes et bornés dans leurs conséquences. Néanmoins l'histoire de don Pèdre I:er révélait, chez l'écrivain, cette connaissance des lieux et de la langue sans laquelle il ne sera plus guère permit d'écrire l'histoire".[177]
Alkuperäiset omituiset olot ja voimakkaat luonteet ovat Mériméetä aina huvittaneet. Se taipumus näkyy selvästi varsinkin hänen kaunokirjallisessa tuotannossaan ja tieteellistenkin tutkimustensa esineet valitsee hän mieluummin sellaisista kansoista ja sellaisilta ajoilta, jotka voivat tuommoisia oloja ja luonteita kuvattavaksi tarjota. Colomba ja Carmen, Caesar ja Don Pedro todistavat parhaiten, minkälaiset aineet häntä parhaiten miellyttivät. Ja kun sen lisäksi muistamme hänen lauseensa, että kaikki ihmiskunnan historiaa koskevat asiat huvittavat häntä, niin ei ole ihmettelemistä, että hänen huomionsa ennen pitkää kääntyi Euroopan itäisimpään suurvaltaan, jonka alkuperäiset olot ja omituiset tavat vasta näinä aikoina Turgenjevin, Gogolin ja Pushkinin kuvausten kautta alkoivat länsikansojen huomiota herättää.
Milloin Mérimée oikeastaan alkoi tutkia venäjänkieltä, en varmasti tiedä sanoa, mutta jo heinäkuussa 1849 näemme hänen Revue des deux Mondes'ssa julkaisevan käännöksen Pushkinin novellista "Pikovaja dama" nimellä La dame de pique.[178] Toimitus liitti siihen omasta puolestaan alkulauseen, jossa valitetaan, että Venäjän suuret kirjailijat ovat Ranskassa niin tuntemattomia ja annetaan kääntäjälle mitä kaunein tunnustus hänen kirjallisista ansioistaan ja venäjänkielen taidosta. Tätä paitse käänsi Mérimée näinä aikoina Pushkinilta vielä pari muuta kuvausta (Les Bohémiens ja Le hussard), jotka v. 1852 ilmestyivät samassa nidoksessa Carmenin kanssa.
Myöskin arvosteluilla koetti hän Venäjän kirjallisuutta kansalaisilleen tutuksi tehdä. Yllämainitun revue'n marraskuun numerossa v. 1857 löydämme häneltä pitemmän kirjoituksen "La littérature en Russie", jossa hän "Kuolleiden sielujen", "Reviisorin" ja erään novellikokoelman perustuksella arvostelee Gogolin kirjailijaluonnetta ja merkitystä kirjallishistoriassa. Gogol on hänestä asetettava englantilaisten humoristien rinnalle, sillä hänenkin erikoisominaisuutensa on samanlaatuinen iva. Puutteina huomauttaa hän Gogolissa sommittelun hajanaisuutta ja varsinkin kuvausten epätodennäköisyyttä, jota vastoin hänen avuinaan mainitaan pikku seikkoihin ulottuva havaintokyky, tarkka silmä kaikelle naurettavalle ja tarpeellinen rohkeus tehtyjen havaintojen esittämisessä.[179]
"Je suis de ceux qui goûtent fort les bandits, non que j'aime à les rencontrer sur mon chemin; mais malgré moi, l'énergie de ces hommes en lutte contre la société tout entière m'arrache une admiration dont j'ai honte"[180] kirjoittaa Mérimée m.m. tässä arvostelussaan perustellen itse sitä taipumusta, josta äskettäin juuri huomautin. Venäjänkin historiaa tutkiessa huvittivat häntä enin juuri tuollaiset yhteiskuntaa vastaan sotivat henkilöt, jotka luonteensa lujuudella, uhkarohkeudella ja tarmolla koko valtakunnan mullistivat. N.k. väärät Demetriukset tulivat siis luonnollisesti ensi sijassa hänen ihailunsa esineiksi ja näiden elämänvaiheita hän nyt syventyikin oikein perinpohjin tutkimaan. Alulla vuotta 1852 ilmestyi sitten näiden tutkimusten tuloksena teos nimeltä Les faux Démétrius, jossa tekijä tavallisella tarkkuudellaan punnitsee eri historioitsijain mielipiteitä ja tahtoo myönnettäväksi, että tämä rohkea vallananastaja — eräs Ukrainin kosakki — oli aikansa ja kansansa synnyttämä ilmiö taikka, kuten Sainte-Beuve sanoo: se oli vapauttajaansa etsivän kansallishengen personoituminen. Verraten Mériméetä roomalaiseen historioitsijaan Lucianukseen arvostelee hän muuten ystävätään seuraavalla tavalla: "La manière, dont M. Mérimée écrit l'histoire est saine, simple, pleine de concision et de fermeté; il y porte un esprit et un tour qui n'est qu' à lui entre les historiens modernes, et que je n'ai soin de définir, d'autant plus que cette forme n'a pas encore acquis tout son développement. De nos jours on a fort abusé des idées et des considérations générales; — — — M. Mérimée qui n'aime que ce qui est sûr s'en abstient strictement".[181]
Charles Lenormant kiittää teosta niinikään, mutta tekee sitä vastaan sentään seuraavan muistutuksen:
"Il y a peut-être dans Les faux Démétrius vingt lignes regrettables, en ce qu'elles montrent chez M. Mérimée un préjugé qui éloigne de la vérité catholique; mais ces lignes sont la garantie du jugement impartial que l'historien a dû porter de la conduite des catholiques en général, et des jésuites en particulier, dans l'entreprise qui remit un moment la Russie aux mains d'un imposteur éclairé entre le règne de deux assassins".[182] — Täydentääkseni selontekoani silloisten arvostelijain mielipiteistä, liitän tähän vielä otteita Journal des Débats'nkin arvostelusta: "M. Mérimée, il ne s'amuse pas aux divagations; il n'abuse pas de la philosophie dans l'histoire, pas plus qu'il n'exagère la sentimentalité dans le roman. Quand on croit qu'il imagine, il raconte ce qu'il a observé; quand on croit qu'il écrit l'histoire, il met simplement dans un certain ordre des matériaux excellents, qu'il a bien choisis. Il juge peu, il ne disserte pas du tout, il se passionne encore moins. — — — Plus conteur que philosophe, et plus vrai que passionné, c'est sa manière".[183]
Jo monta kertaa ennen oli Mérimée ihmeteltävällä tavalla osottanut osaavansa käsitellä samoja historiallisia aiheita yhtä hyvin tieteellisellä tarkkuudella kuin kaunokirjailijan mielikuvituksella. Tästä kyvystään antoi hän taaskin pätevän todistuksen julkaistessaan v. 1852 Revue des deux Mondes'ssa vastamainitusta historiallisesta teoksestaan muodostelemansa näytelmän (7:ssä kuvaelmassa) nimeltä Les débuts d'un aventurier, jossa vapaalla ja jännittävällä tavalla oli käytetty kaikellaisia taruperäisiä ja puolihistoriallisia lähteitä ja kuvattu, miten Demetrius tuli rohkeaan yritykseensä antauneeksi kaikellaisten ennustusten ja suosiollisten viittausten houkutuksesta.[184] Ukrainin uljaat kosakit, joiden varhaisimmat vaiheet muuten lienevät jotenkin hämäräperäisiä, näkyvät Mériméetä vielä myöhemminkin kovasti huvittaneen, koskapahan hän yhä vain jatkoi tutkimuksiansa heidän historiansa alalla julkaisten v. 1855 asiallisen kirjoituksensa Les cosaques de l'Ukraine et leurs derniers atamans sekä kymmenen vuotta sen jälkeen (v. 1865) yhä laajemman ja perinpohjaisemman tutkimuksen nimeltä Les cosaques d'autrefois, jonka eräs arvostelija kehui olevan "dix mille plus poétique que le Corsaire de lord Byron".[185]
Venäjän historiallista kirjallisuutta ja harvinaisten lähteiden kopioimista toimitti hänelle m.m. eräs ranskalainen tiedemies, jonka ansiot suomalaisen kansanrunouden levittämisen suhteen aina säilyvät kiitollisessa muistossa täällä Suomessa. Lukija arvaa minun tarkoittavan tunnettua Suomen ystävää ja Kalevalan kääntäjää Louis Antoine Léouzon-Leduc'ia, joka on välillisenä syynä siihen, että Mérimée pari kertaa tuli käsittelemään Suomeakin koskevia asioita. Suomen ja Venäjän oloja koskevilla kirjoituksillaan[186] oli tämä nuori tiedemies (synt. 1815) vetänyt hallituksen huomion puoleensa ja saanut valtioapuakin tieteellisten tutkimuksiensa jatkamista varten. Tämä ei sentään näy riittäneen hänelle kauvaksi aikaa, koskapahan hän jo lopulla vuotta 1849 pyysi Académie des Inscriptions et belles lettres-seuran puoltolausetta uuden matkarahan saamista varten. Tässä pyyntökirjassaan tekee hän selkoa suunnitelmastansa ja sitoutuu "tutkimaan ja kopioimaan Ranskan historiaa koskevia asiakirjoja Pietarissa sekä jatkamaan aloitettuja tutkimuksiaan Suomesta". Akatemia asetti asiaa harkitsemaan komitean, johon kuuluivat Mérimée, Ampère, Mohl ja Jules Berger de Xivrey. Komitea ehdottaakin, että suostuttaisiin Leduc'in pyyntöön ja pitää varsinkin noiden historiallisten asiakirjain kopioimista sangen tärkeänä. Leduc'in aikomuksesta tutkia Suomen historiaa ja oloja lausuu komitea:
"Quant à la partie de la demande de M. Léouzon-Leduc qui concerne les antiquités finnoises la commission pense que ce voyageur pourrait profiter de son séjour en Russie pour recueillir des documents imprimés ou manuscrits relatifs à l'ancienne histoire et aux traditions de la Finlande, qui sont, depuis quelque temps, l'objet de travaux importants de la part des savants du pays, et qui sont demeurées jusqu'à présent imparfaitement connues en France".[187] Leduc saikin valtiolta matkarahan ja oleskeli yhä edelleen Pietarissa, ehkä kuitenkin enimmiten täällä Suomessa.
Valtion stipendiaattina ollen katsoi hän velvollisuudekseen tuon tuostakin antaa Ranskan opetusasiain ministerille tietoja tutkimustensa tuloksista. Niinpä oli hän esim. keväällä v. 1851 tälle kirjallisesti esittänyt mielipiteensä n.k. Tsuudeista, jonka johdosta opetusministeri taas kääntyi Académie des inscriptions-seuran puoleen pyytäen sen lausuntoa puheina olevasta kysymyksestä. Sen komitean puolesta, jonka akatemia tätä varten asetti ja johon kuuluivat Mérimée, Reinaud, Stanislas Julien, Guignaud ja de Wailly, vastasi Mérimée tavalla, joka samalla kuin se osottaa, mitä laatua Leduc'in arvelut olivat, myöskin todistaa Mériméenn ankaraa velvollisuuden tuntoa. Hän näet siinä peittelemättä moittii Leduc'ia itsenäisyyden ja alkuperäisyyden puutteesta muistuttaen samalla, että matkaraha on hänelle annettu etupäässä historiallisten käsikirjoitusten kopioimista varten.
"La lettre adressée par M. Léouzon-Leduc au ministre de l'instruction publique contient quelques conjectures sur le territoire anciennement occupé par le peuple que les Russes appellent Tchoud, et que M. Léouzon-Leduc, avec la plupart des historiens, identifie avec les Finnois. Il ne nous a pas semblé que les recherches auxquelles M. Léouzon-Leduc s'est livré jetassent un nouveau jour sur cette question ni même qu'elles lui appartissent exclusivement. Il eût été à désirer qu'au lieu de suivre plusieurs auteurs allemands ou russes dans leurs systèmes plus ou moins fondés, il se fût appliqué à recueillir des documents inédits. C'est ce qui parait manquer surtout à son travail. M. Léouzon-Leduc annonce, qu'il s'occupe à traduire quelques morceaux de poésie finnoise faisant partie du poème, intitulé le Kalevala, et dont il a déjà donné des extraits. Ce travail est intéressant sans doute, mais M. Léouzon-Leduc ne devrait pas perdre de vue les recherches concernent l'histoire de France qu'il a été chargé de faire dans la bibliothèque de l'Hermitage, et qui ont été le but principal de sa mission".[188]
Tästä komitean hiukan moittivasta lausunnosta huolimatta jatkoi Léouzon-Leduc innokasta käännöstyötänsä, jonka tuloksena on Kalevala ranskalaisessa asussa. Me suomalaiset olemme hänelle siitä tietysti kiitollisuuden velassa samoin kuin useista muistakin Suomen maata ja kansaa koskevista kirjoituksista, joita hän tuon tuostakin on julkaissut aina kuolemaansa saakka (k. 1890).
Yhteydessä Mériméen muun kirjallisen toimen ja tuotannon kanssa lienee myöskin mainittava hänen esiytymisensä Théâtre français'n näyttämöllä. Kuten tunnettu, ei hän Clara Gazul'in espanjalaisia pikkunäytelmiä ollut esitettäväksi ajatellutkaan, mutta kun Th. Gautier eräässä arvostelussaan huomautti teaatterin johtajaa Mériméen pikku kappaleista, päätti Arsène Houssaye, Théâtre français'n silloinen tirehtööri, muodostella näyttämöä varten Clara Gazul'in 2:ssa painoksessa olleen näytelmän "Le carrosse du Saint Sacrement".
Mérimée suostui niinikään mielellään tuumaan sillä ehdolla, että neiti Brohan, laitoksen etevimpiä naisjäseniä, saisi näytellä kappaleen tärkeintä naisosaa, Péricholea. Hänen vaatimustaan noudatettiin, Mérimée kävi itse harjoituksissa ja odotti jännityksellä ensi näytäntöä. Tämä tulikin ja saattoi tekijälle — täydellisen fiaskon! Turhaan koetti etevä näyttelijätär taitoansa, osa yleisöä oli tullut teaatteriin tarkoituksessa viheltää ulos koko kappale, joka heistä oli sisällykseltään säädytön, siinä näet kun ensi kerran näyttämöllä esitettiin, miten katoolilainen piispa seurusteli kevytmielisen naisen kanssa. Sitä paitse vaikuttivat tähän tappioon muutkin suhteet. Oli näet siihen aikaan riidelty kiivaasti teaatterin johtajasta, joksi yleisö tahtoi Houssayeta, mutta sisäasiain ministeri Baroche suosikkiansa hra Mazères'a. Teaatterin jäsenistön, kirjailijain ja yleisön yksimieliset vaatimukset pakottivat hra Barochen kuitenkin nimittämään johtajaksi Houssayen, josta toivottiin Théâtre français'n uudistajaa. Uusi tirehtööri taas halusi mielellään aloittaa romanttisilla kappaleilla, näytteli Musset'n "Le chandelier" ja luuli tekevänsä yleisön mieliksi valitessaan ohjelmaan yhden Mériméen näytelmistä. Mutta ministeri Baroche ja hänen suosikkinsa Mazères päättivät panna toimeen mielenosotuksen Houssayetä vastaan ja hänpä se myöskin oli, joka premieeri-iltana [14 p. maaliskuuta 1850] aloitti vihellyksen. Parhaaseen kahakkaan saapui silloin juuri Mérimée "tuntemattoman" ja parin muun naisen kanssa eikä ollut uskoa korviaan, kun hänelle selitettiin, että siellä salissa vihellettiin hänen näytelmälleen. Suuttuneena poistui hän teaatterista eikä sen illan jälkeen "hyvää päivää" Houssayelle tehnyt, sillä hänen mielestään olisi tämän pitänyt ymmärtää, mitä siihen aikaan sopi esittää, mitä ei.[189]
Sanomalehtien teaatteriarvostelijat jakausivat eri ryhmiin; mikä moitti johtajan ymmärtämättömyyttä, mikä yleisön ulkokullattua ahdasmielisyyttä, mikä mitäkin. Itse selonteot kappaleen menestyksestäkin ovat peräti eriäviä. Gautier tietysti kiittää kappaletta ja sen esitystä, vaan moittii yleisöä seuraavaan tapaan:
"A propos de l'évêque, disons au public français qui s'est un peu ému à l'aspect de la simarre violette et de la présence d'un évêque dans une comédie, que les espagnols aussi bons catholiques que nous pour le moins, ne verraient là rien choquant; nous n'avons pas comme eux l'habitude de vivre familièrement avec notre religion, et dès que nous voyons quelque chose qui nous rappelle notre culte nous éprouvons une espèce de gène inconnu aux catholiques méridionaux."[190]
Samaan suuntaan kirjoittaa myöskin Pierre Malilourne:
"Le Carrosse du Th. de Clara Gazul a eu un plein succès jusqu'à la dernière scène, où l'on voit un évêque donner la main à une comédienne. Cette scène est tout simplement un chef d'oeuvre, puisqu'elle exprime avec une haute éloquence un des plus beaux sentiments du christianisme. Le public a été choqué avant d'avoir compris. Quand il a compris, il a été touché, mais la mauvaise impression s'était déjà manifesté. A la seconde représentation, le succès a été tout à fait brillant".[191]
Päinvastaista mielipidettä olivat Le Constitutionnel'in arvostelija (nimimerkki R.) ja Journal des Débats'n pirteäkynäinen kriitikko Janin. Molemmat huomauttivat, että kappale oli hyvä luettavaksi, vaan ei näyteltäväksi. "Dans les oeuvres de M. Mérimée c'est toujours sans doute un charmant carrosse", kirjoittaa hra R. Constitutionnel'issa 18 p. maaliskuuta, "sur le théâtre, il s'est attiré cette apostrophe: Que vient faire ici cette citadine? — — Ce qui va au livre ne va pas au théâtre. Et nous ne sommes ni assez corrompus ni assez superstitieux pour nous accommoder à voir un évêque auprès d'une cocotte".[192]
Jules Janin kiittelee, tosin hiukan ivallisesti, Le Carrosse'a aika tavalla, sanoen sitä jo 20 vuotta pidetyn "comme un de ces glorieux chefs-d'oeuvre de la langue française aux quels il était impossible de toucher, même de loin". Tämä kappale se muka oli "liitonarkki entisyyden ja tulevaisuuden näytelmätaiteen välillä". Nähtiinpä muka aikoinaan muutamien niinkin innostuvan siihen, että he suinpäin matkustivat Espanjaan saadakseen nähdä edes varjonkaan tuosta kuuluisasta Clara Gazul'ista, joka muka oli tämän Carrosse'n tekijä. Ja nyt se on nähty näyttämöllä, jolla se on kerrassaan epäonnistunut. Kun piispa Péricholelle käsivartensa tarjosi "vous eussiez vu les hommes et les femmes se lever d'un commun accord, non comme on se fâche au théâtre, mais comme on se fâcherait dans un salon de gens bien élevés qui ne veulent pas devenir les complices de l'incartade de quelque poète malencontreux. En un clin d'oeil, la salle a été déserte. Lisez cette comédie c'est votre droit, — le livre imprimé a des droits que n'a pas la comédie parlée. — Et ce qui est sûr c'est que cette saynette n'a pas été faite pour être jouée en public dans un jour de deuil, dans une ville encore toute couverte du sang de son archevêque, et qui se demande par quels moyens soutenir l'univers croulant au malice. A coup sûr, ce ne sera pas par ces moyens là".[193] — Kuten kaikesta näkyy ei aika ollut otollinen tämän kappaleen esittämiselle ja oli Mériméellä siis syytäkin olla äreissään Houssayelle.
Monta kertaa valittelee Mérimée näihin aikoihin hermostumista, huonontunutta terveyttä ja kuolettavaa ikävää. Näinä vuosina kohtasikin häntä useat vastoinkäymiset ja ikävyydet, joilla epäilemättä oli vaikutuksensa hänen ruumiilliseenkin tilaansa.
Yksi näistä, eikä suinkaan vähäisin, oli hänen rakkaan äitinsä kuolema, joka tapahtui 1 p. toukokuuta 1850. Lapsesta asti oli hän elänyt äitinsä kanssa yhdessä, nuoruutensa huvitusten aikoina muisti hän aina määrättyyn aikaan palata hänen luoksensa ja vielä vanhana miehenä oli hän kaikissa taloudellisissa ja käytännöllisissä kysymyksissä tottunut luottamaan hänen huolenpitoonsa, niin ettei hän enää luullut voivansa tulla toimeenkaan ilman äidin apua. "Tuntemattoman" kirjeessä, joka on kirjoitettu heti tapahtuman jälkeen, mainitsee Mérimée asiasta merkillisen lyhyesti: "Ma bonne mère est morte; j'espère qu'elle n'a pas trop souffert. Elle avait les traits calmes et l'air doux qui lui était ordinaire. Je vous remercie de tout l'intérêt que vous lui avez témoigné".[194]
Pian selvisi hänelle kuitenkin, mitä hän äitinsä kadottaessaan oli menettänyt ja todellisinta kaihoa ja surua ilmaisevat hänen myöhemmät kirjeensä. "J'ai vécu si longtemps par le dévouement de ma mère que je crois être tous les jours comme un enfant le jour de son entrée au collège", kirjoitti hän silloin eräälle ystävälleen. Eräälle toiselle valittaa hän: "Vous avez connu ma mère, et vous savez tout ce que j'ai perdu. Je suis encore dans l'étourdissement. Mais je sais que chaque jour me montrera davantage l'étendue de la perte que je viens de faire". Oikeassa hän tässä olikin, sillä vielä 18 vuotta myöhemmin muistelee hän äitinsä kuolemaa katkerimpana surunaan eräässä kirjeessä Emil Augier'lle, joka niinikään oli äitinsä menettänyt. "Je reçois un billet qui m'annonce la perte que vous venez de faire. Il n'y a pas de plus grande. J'ai passé par cette cruelle épreuve et j'y pense encore sans cesse. Je vous souhaite du courage et de la résignation. Travaillez si vous pouvez; voyagez si vous ne pouvez travailler. Je vous serre le main et vous plains de toute mon âme."
Kaikki Mériméen ystävät vakuuttavatkin, että rakkaampaa suhdetta kuin hänen ja hänen äitivainajansa välillä ei juuri ajatella voinut. Yhtä uskollinen oli tämä kylmännäköinen mies ystävyydessäänkin, kun hän kerran johonkuhun pääsi kiintymään. Eikä hän vaarojakaan väistynyt, jos oli kysymys ystävän puolustamisesta asiassa, jonka oikeudesta hän oli vakuutuksensa muodostanut. Mutta ystävän silmä ei useinkaan näe eikä tahdo nähdä mitä muut puolueettomat näkevät ja siten voi joutua puolustamaan asioita ja henkilöitä, jotka yleinen mielipide ja polkeeton tuomioistuin tuomitsee rikoksellisiksi.
Niin kävi Mériméellekin n.k. Librin jutussa, kun hän otti puhdistaaksensa käsikirjoitusten ja kirjain varkaudesta syytettyä ystäväänsä kreivi Libri-Carrucci d'Alla Sommajaa, jonka syyllisyys myöhemmin täydellisesti toteen näytettiin ja joka kesäkuun 22 p. 1850 sen johdosta tuomittiin menettämään virkansa ja arvonimensä sekä istumaan 10 vuotta vankeudessa.[195]
Koska tämä kuuluisa oikeusjuttu aikoinaan oli koko sivistyneen maailman huomion esineenä ja koska sen lopullinen päätös oli omituinen tapaus Mériméen elämässä, katson olevan kyllin syytä sitä hiukan tarkemmin käsitellä.
Alkuperäisen syytöksen, että kreivi Libri vuosina 1842-47 oli Ranskan kirjastoista varastanut käsikirjoituksia ja kirjoja 112 miljoonan frangin arvosta, teki yleinen syyttäjä (Boucly) jo helmikuussa v. 1848, mutta Mériméen esiytyminen jutussa alkaa vasta sen jälkeen kuin tuomio oli julistettu. Yksityisesti olivat kyllä useat Librin ystävistä (P. Lacroix, G. Brunet ja A. Jubinel) lausuneet moitteita yleisen syyttäjän menettelystä huomauttaen, että syytetyn asema ja ansiot puhuivat mokomaa halpamaisuutta vastaan ja että useita kadonneita teoksia jo oli löydetty mikä mistäkin. Mutta julkisesti ei heistä kukaan ollut esiytynyt. Librin vanhana ystävänä ei Mérimée voinut oikeuden ankaraa tuomiota välinpitämättömänä lukea, semminkin kun häntä itseään v. 1836 oli eräässä maaseutukaupungissa yritetty ihan aiheettomasti syyttämään samanlaisesta teosta. Eräs oppilas "École des chartes" opistossa se silloin oli syytöksen häntä vastaan tehnyt ja kolme saman opiston miestä (Bordier, Bourquelot ja Lalanne) oli nytkin antanut sen lausunnon, jonka nojalla Librin tuomio langetettiin. Hänellä oli siis tarpeeksi syytä epäillä lausunnon pätevyyttä, etenkin kun hän Lontooseen paenneelta Libriltä ja muutamilta muilta asiantuntijoilta oli saanut todistuksia useiden syytöskohtain perättömyydestä. Kuinka täysin vakuutettu hän ainakin silloin oli puolustettavansa syyttömyydestä, osottaa seuraava ote hänen kirjeestään "tuntemattomalle". "Le fond de question, c'est qu'à force de voir des pièces justificatives sur l'affaire de Libre, j'ai eu la démonstration la plus complète de son innocence, et je suis à faire une grande tartine dans la Revue au sujet de son procès et de toutes les petites infamies qui s'y rattachent. Plaignez-moi; il n'y a que des coups à gagner à ce métier-là; mais quelquefois on se sent si révolté par l'injustice qu'on devient bête".[196]
Kuukauden päivät työskenteli Mérimée tätä varten ja julkaisi tutkimustensa tulokset Revue des deux Mondes'ssa 15 p. huhtikuuta 31 sivua käsittävän kirjeen muodossa mainitun aikakauskirjan päätoimittajalle Buloz'lle. Nerokas, pureva ja sukkela on tämä Mériméen kirjoitus ja syystä ovat jotkut sitä verranneet P. L. Courier'n ja Beaumarchais'n kuuluisiin ivakirjoituksiin. Mérimée tahtoi osottaa, että Libri oli joutunut vihamiestensä koston uhriksi ja että koko École des chartes oli polkeenalainen toimittamaan minkäänlaista tutkimusta tässä asiassa. Kirjoitustapa on kuitenkin kovin kiivasta. Hän todistaa kyllä, että ainakin puoli tusinaa niistä kirjoista, jotka on väitetty kadonneen akatemian kirjastosta, ovat ilmoisen ikänsä olleet hyllyllään samaisessa kirjastossa ja että tutkijat ovat monessa kohdin erehtyneet nimistä ja vuosiluvuista. "Luulisipa melkein — sanoo hän m.m. — syytöskirjoja nykyään valmistettavan samojen periaatteiden mukaan kuin romaaneja tai draamoja, joissa taide, eikä totuus, on pääasiana. Ja koska näin on asian laita, niin lienee minullakin oikeus arvostella Libriä vastaan tehtyä syytöstä; olenhan näet ennen tehnyt romaaneja enkä tarvitse poiketa alaltani ryhtyessäni nyt arvostelemaan mielikuvituksen avulla syntynyttä kyhäystä".[197]
Ainoa pätevä seikka Libriä vastaan on, Mériméen mielestä se, ettei tämä saapunut oikeuden eteen, kun asia otettiin esille. Mutta Librillä oli tuores esimerkki samallaisesta tapauksesta Itaaliassa, muistuttaa hän siihen. Kreivi Albertia oli v. 1838 syytetty Tasson käsikirjoitusten väärentämisestä ja väärennysten kauppaamisesta; tuomioistuin tuomitsi hänet vangittavaksi. Kreivi kielsi yhä kiven kovaan ja vaati uusia tutkijoita. Kolmetoista vuotta tutkivat nämät asiaa ennenkuin julistivat kreivin — syyttömäksi! Onko kummaa siis, jos Libri mieluummin pysyttelihe turvassa Englannissa, kysyy Mérimée lopuksi.
Kuten myöhempikin tutkimus on osottanut, oli Libri todellakin syyllinen ainakin muutamiin varkauksiin. Häntä kerrassaan puhdistaa ja pelastaa oli siis mahdotonta. Mutta jonkun aikaa oli kuitenkin, Mériméen kirjoituksen johdosta, melkeinpä koko Pariisi vakuutettu Librin syyttömyydestä. Tutkijat, jotka tähän saakka eivät olleet viitsineet vastata heitä kohtaan tehtyihin syytöksiin, olivat nyt pakoitetut esiytymään oman arvonsa puolustukseksi. Eivätkä he sitä aivan huonosti tehneetkään, vaikka heiltä kyllä puuttui Mériméen nerokas ja ivallinen kynä. Mutta samalla oli asianomainen tuomari uhannut saattaa Mériméen haasteenalaiseksi, tuomioistuimen halventamisesta ja solvaamisesta. Ja siitä näkyy Mérimée melkolailla säikähtyneen. Eräässä kirjeessä hra Buloz'lle, joka sen aikakauskirjassaan myöskin julkaisi, koettaa hän selittää, ettei hän suinkaan ole tahtonut millään tavoin oikeutta loukata. "On a cru voir dans mon article des attaques, contre la justice et la magistrature. Vous savez, monsieur, que telle n'a jamais été mon intention". Ensimmäistä kirjoitusta paljo laimeampi oli sekin vastaus herroille Lalanne, Bordier ja Bourquelot, joka kirjettä seurasi. Hän muka on vain tahtonut kiinnittää välinpitämättömän yleisön huomion onnettoman miehen puoleen, joka neljä vuotta oli turhaan hakenut lehteä ja kynää puolustukseen. Mutta siitä huolimatta pysyi hän kuitenkin alkuperäisessä mielipiteessään, "qu'on l'a cru coupable avant de l'avoir entendu".
Tämän uudistetun syytöksen johdosta haastoivat asianomaiset tuomarit Mériméen oikeuteen. Mutta mielipidettään tuomareista ei hän sen vuoksi suinkaan muuttanut, sen todistaa m.m. seuraava ote "tuntemattomalle" osotetusta kirjeestä: "Je ne sais si l'on veut me pendre ou non, et l'on me dit à ce sujet tantôt blanc, tantôt noir. Ce qui me rend très fidgetty c'est la pensée d'une cérémonie publique (kuulustelu) devant la fleur de la canaille et trois imbéciles en robe noire, roides comme les piquets et persuadés qu'ils sont quelque chose, auxquels on ne peut songer à dire le profond mépris qu'on a pour leur robe, leur personne et leur esprit".[198]
Nämä viimeiset sanat osottavat jotenkin selvään, ettei ylempänä painattamaani lausetta: "telle n'a jamais été mon intention" ole otettava ihan sanojen mukaisesti. Aivan turhaa ei Mériméen pelko ollutkaan. Huolimatta advokaatti Nogent-Saint-Laurens'in oivallisesta puolustuspuheesta, josta Mérimée itse tunnustaa, että se oli tosihyvä, tuomitsi hänet Pariisin kuudes raastuvanosasto (26 p. toukokuuta 1852) 1,000 frangin sakkoihin ja 15:n päivän vankeuteen, jota paitse Revue'n ulosantaja hra de Mars sai 200 fr. sakkoja, ja kulut kuitattiin syyllisten kesken.[199]
Sillä kertaa ei Mérimée näy välittäneen paljo mitään koko jutusta. Ehkä pyöri hänellä juuri mielessä eräs hauska kohtaus, joka hänelle tapahtui oikeussalista poistuttaessa. Eräs korsikalainen mies, joka oli uskollisesti istunut oikeussalissa asiain käsittelyä kuuntelemassa, astui nimittäin kadulla hänen luokseen ja selitti tavanneensa hänet Korsikassa 12 vuotta sitten, lukeneensa Colomban ja ihastuneensa niin sen tekijään, ettei hän voinut kärsiä häntä näin syyttömästi rangaistavan: hän tarjousi tekemään vendetta'a (verikostoa) oikeuden puheenjohtajaa taikka asianomaista ministeriä kohtaan. Mérimée, joka mielellään ja nähtävällä tyytyväisyydellä myöhemminkin kertoi tästä ystävilleen, kirjoittaa sen johdosta: "Cela m'a jeté dans une grande confusion; mais j'ai résolu de ne l'employer que si le procureur de la République en appelle à minimâ".
Hän näyttää saaneenkin kostoa toisella ja kaikin puolin sopivammalla tavalla, kuten eräs kirje 27 p:ltä toukokuuta v. 1852 osottaa. "Minun kostoni on jo alkanut. Ystäväni Saulcy oli eilen ollut seurassa, jossa puhuttiin minun vankeudestani; oikeuden mielipidettä kuulustelematta alkoi oiva tykkimieheni taitavasti käytetyllä aseellaan pommittaa tuomareita heidän typeryyksistään, lapsellisuuksistaan, halpamaisesta itserakkaudestaan y.m. ja vetoaa erääseen mustiin puettuun herraan, jonka hän tunsi näöltä, vaikk'ei tiennyt hänen ammattiansa. Vaan tämäpä sattuikin olemaan hra M——, yksi minun tuomareistani, joka varmaankin olisi halunnut olla jossain muualla sillä kertaa. Kuvitelkaa, miltä näyttivät talon emäntä, läsnäolevat vieraat ja itse Saulcy, joka liian myöhään huomasi asianlaidan ja heittäysi täyttä kurkkua nauraen sohvalle ja huudahti: 'Vaan minä en, pahuus olkoon, peruuta sanaakaan'."[200]
Kirjoitettuaan tuomareitansa vastaan erään purevan ivakyhäyksen, jonka eräs sanomalehti heti riensi julkaisemaan, astui Mérimée Pariisin vankilaan heinäkuun alkupäivinä. Senrakumppalikseen sai hän ystävänsä Henri Edouard Bocher'n, joka, niin Assemblée législativen jäsen ja eduskunnan etevä puhuja kuin hän olikin, oli tuomittu kuukaudeksi vankeuteen Orleansin prinssien julkaiseman protestin levittämisestä.
Mikään ikävä ei ystävyksillä vankilan muurein sisäpuolella näy olleen. Pääasiallisena työnä oli Mériméellä juuri sen Demetrius-tutkimuksen valmisteleminen, josta ylempänä olen puhunut. Eivätkä he ruokalajiensakaan suhteen näytä erittäin suuria supistuksia tehneen, kuten eräät hänen kirjeensä osottavat.[201] Aikahan olikin muuten niin lyhyt, että koko vankeuden merkitys luonnollisesti oli pelkästään henkistä laatua. Mutta vaikka Mérimée ylipäänsä laski siitä mielellään leikkiä toverein seurassa, jäi hänen mieleensä kuitenkin huomattava katkeruus Ranskan tuomareita ja oikeuslaitosta kohtaan.
Tähän päättyi sillä kertaa Librin juttu, jossa Mérimée niin loistavalla tavalla oli ystävyytensä lujuutta osottanut.[202] Mitään muutosta ei hänen esiytymisensä sentään voinut puolustettavansa tuomioon tuottaa, vaan sai Libri ikänsä kaiken pysytellä maanpakolaisuudessa. Enimmäkseen oleskeli hän Lontoossa, missä Mérimée kävi häntä usein tervehtimässä. Olipa hän muuten samoihin aikoihin saanut siellä hyvän ystävän eräässä toisessakin itaalialaisessa, nimittäin Antonio Panizzissa, joka vuodesta 1831 oli ollut British Museum'in varakirjastonhoitajana.[203] Tämä tuttavuus on merkillinen sen vuoksi, että se antoi aihetta 20 vuotta kestäneeseen, rikassisällyksiseen kirjeenvaihtoon ystävysten välillä, josta sentään ainoastaan Mériméen kirjeet ovat jälkimaailmalle säilyneet Louis Fagan'in v. 1881 julkaisemana kokoelmana: Lettres à M. Panizzi, 1850-70, I-II ja sisältävät nämä kirjeet mitä hauskimpia kuvauksia toisen keisarikauden tavoista ja tapahtumista.
Olen tahallani ollut tässä luvussa koskettelematta näiden vuosien suuria valtiollisia tapauksia voidakseni seuraavassa antaa niistä ja Mériméen kannasta vallankumoukseen sitä yhtenäisemmän selonteon. Siirrymme siis nyt ensin vallankumousta muutamin piirtein luonnostelemaan.