X.
Keisarinna Eugénie oli epäilemättä valtiollisessakin suhteessa sopivin henkilö Napoleon III:n puolisona Ranskan valtaistuimelle nousemaan. Siinä puheessa, jonka Napoleon kokoutuneelle eduskunnalle piti 22 p. tammikuuta 1853, antoi hän sydämmensä valitusta mitä kauneimman, eikä suinkaan liioitellun kuvan lausuessaan m.m. seuraavat sanat: "Ollen ranskalainen mieleltään, kasvatukseltaan ja muistoiltaan, hänen isänsä kun aikoinaan vuodatti vertansa keisarikunnan edestä, on hänellä espanjattarena se etu, ettei hänen perheellensä Ranskassa tarvitse antaa kunnian- ja arvonylennyksiä. Omistaen kaikki hyvät henkiset ominaisuudet on hän oleva valtaistuimen kaunistus samoin kuin hän vaaran hetkenä epäilemättä on osottautuva sen rohkeimmiksi tukijoiksi. Hurskaana katoolilaisena on hän lähettävä Jumalalle samat rukoukset kuin minäkin Ranskan valtakunnan menestykseksi ja hänen suloutensa ynnä hyvyytensä on, siitä olen varmasti vakuutettu, herättävä eloon keisarinna Josefine-vainajan hyveet."
Ja todellakin onnistui uuden hallitsijattaren jo alussa voittaa keisarikunnalle monta ystävää sellaistenkin joukossa, jotka hänen puolisoansa eivät erittäin lempeillä silmillä katselleet. Tavattomalla luontevuudella osasikin hän uudessa asemassaan käyttäytyä kuin todellinen hallitsijatar ainakin. Kirjeissään vanhalle ystävättärelleen Espanjassa, jonka luona Mérimée oleskeli muutamia kuukausia syksyllä v. 1853 tutustuen maan valtiollisiin oloihin, ja katsellen härkätaisteluja, antaa hän tarkan selonteon nuoren keisarinnan ensi askeleista. Hänen mielestään osaa tämä mainiosti tarpeen mukaan puhua ja vaieta, tehdä nopeita ja oikeita huomioita ja ylipäänsä hyvin mukautua ranskalaisten tapojen ynnä olojen mukaan. Velvollisuutensa hallitsijattarena täyttää hän erittäin tarkasti ja kun hänelle Krimin sodan aikana uskotaan hallitusohjat, oppii hän ulkoa perustuslain ja vaatii sen täsmällistä noudattamista. Niinikään ei Mérimée, joka muuten kaikella tavoin koettaa varoitella "pikku Eugénietänsä" uhkaavilta vaaroilta, voi olla ihmettelemättä tämän tavatonta rohkeutta. "Jos me aina ajattelisimme vaaroja, niin emme saisi nukkua rauhassa hetkeäkään. Paras on olla niitä ajattelematta ja luottaa kaitselmukseen", sanoi hänelle kerran keisarinna ja tämän kertoo Mérimée todellisella ihmettelyllä. Ja kun tammikuun 14 p:nä v. 1858 itaalialainen Orsini teki tunnetun murhayrityksensä keisarillista paria kohtaan, lausui hallitsijatar niinikään vähintäkään säikähtämättä: "elkää meistä huolehtiko, tämä kuuluu ammattiimme. Pitäkää huoli haavoitetuista".
Eivätkä nämä tällaiset tapahtumat vaikuttaneetkaan paljo mitään hovi-elämään. Sotaväkeen, ankaraan poliisijärjestykseen ja alemman kansan suosioon luottaen elettiin Tuileriessä verrattain huolettomia päiviä ja nuori keisarinna teki mitä vain taisi kerätäkseen valtaistuimen ympärille maan parhaimmistoa. Mutta tämäpä ei ollut niinkään helppo tehtävä, sillä valtiokeikauksen jälkeen "poistuivat Ranskan seuraelämän etevimmät henkilöt arasti verellä tahrautuneen ja äsken arvoon päässeen miehen luota". Ja huolimatta siitä, että Napoleon suuressa määrin kannatti tieteitä ja taiteita, joita hän piti kansan henkisen sivistyksen mittarina, eivät nämä tahtoneet ottaa oikein kukoistaakseen. Osa vuossadan alkupuoliskon suuria miehiä oli jo muuttanut manalan majoille, toiset olivat maanpaossa ja useat pysyivät uudelle hallitukselle vieraina. Uusia tähtiä ei myöskään näyttänyt ilmestyvän, sillä n.k. terveen järjen koulu Ponsardin turvissa ei suinkaan ollut omiansa loihtemaan neroja esille. Keisari ja keisarinna tekivät kuitenkin mitä ikinä voivat saadakseen ne henkiset kyvyt hovipiiriin, mitkä Ranskalla vielä olivat tallella. Tässä toimessa oli Mériméen apu heille varsin tervetullut, tämä kun itse kuului juuri Pariisin parhaimpiin seuroihin ja tällä kun oli niin lukuisa joukko eteviä ja ylhäisiä tuttavia. Tosin oli hän, kuten ylempänä olen maininnut, lakannut seurustelemasta muutamissa nykyiselle hallitukselle vallan vihamielisissä salongeissa, mutta sitä valmiimpipa hän olikin tekemään uusia tuttavuuksia, varsinkin niiden ihanain naisten keskuudessa, joita toinenkin keisarikunta pian osasi hovitanssijaisiinsa ja huveihinsa koota.[274]
Kuuluisimmat näistä pidettiin Compiègnessä, missä vähitellen nähtiin kokoutuvan valiojoukko Ranskan nuorempaa ylimystöä, rahapohattoja, tiedemiehiä, jopa ennen pitkää taiteilijoita, kirjailijoita ja sanomalehtimiehiäkin. Neljän viimeisen luokan riveissä oli keisarivallalla enimmäkseen pahimmat vihamiehensä ja senpä vuoksi koetettiinkin juuri heitä hovin juhlallisuuksiin houkutella. Kaikissa tapauksissa saatiin sinne sentään aikaa myöten melkoinen määrä, sillä hovimestarin tekemät vierasluettelot mainitsevat juhlallisuuksissa läsnäolleina m.m. hrat Sainte-Beuve, Feuillet, Jules Sandeau, About, Gautier, Augier, Ponsard, Dumas n:pi, Legouvé, Flaubert, Paul de Musset, Girardin, Cassagnac, Nisard, Pasteur, Cl. Bernard, Leverrier, Oppert, Meissonier, Gérôme, Gust. Doré, Fromentin, Couture, Viollet-le-Duc, Auber, Berlioz, Gounod, Thomas ja Mermet. Kaikkia näitä kohtaan koettivat keisarilliset olla niin kohteliaita ja ystävällisiä kuin mahdollista ja useat näistä huvittivat loistavaa seuraa omantakeisilla tuotteillaan. Hovin varsinaiset huvittajat olivat kuitenkin kreivi de Morny, jonka suuret lahjat ulottuivat itsenäisenkin kirjallisen tuotannon alalle, ja — Mérimée, joka kirjoitteli milloin tilapäärunoja, milloin runoarvoituksia, milloin mitäkin.
Näistä kaikista ei julkisuuteen ole riviäkään tullut, ellemme ota lukuun paria kertomusta, jotka Mérimée myöhemmin kirjoitti ja keisarinnalle luki. Jälkimaailma ei näistä tietäisikään mitään, ellei Mérimée itse olisi puhunut niistä kirjeissään. Usein oleskeli hän viikkokausia, jopa kuukausiakin keisarillisten kanssa milloin Fontainebleaun, milloin Saint Cloud'n, milloin Compiègnen tai Biarritzin linnoissa ottaen ahkerasti osaa huvituksiin ja työskennellen väliajoilla. Tavallisesti kutsuttiin hänet sinne viikon päiviksi, kun joku ylhäinen vieras oli saapunut hoviin vierailemaan, mutta usein pyydettiin häntä sitten jäämään kuukausmääriksi.[275] Kun Hollannin kuningatar esim. saapuu Pariisiin, tietää hän heti tehtävänsä: "il faut que je lui fasse ma cour" ja aivan oikein hän arvaakin, sillä hän käsketään heti hoviin huvittelemaan ylhäistä vierasta. Viittasin jo äsken niihin huvituksiin, joilla hovin oli tapana tanssijaisten ohella hauskuttaa vieraitaan. Muutamat otteet Mériméen kirjeistä tarjoavat meille yksityistietoja. "En outre, j'ai fait des vers pour Sa Majesté Néerlandaise, joué des charades et made a fool of myself".[276] — "Nous avons joué une charade un peu leste, mais qui a été bien prise et qui a fait rire".[277] — "Nous vivons ici en grandes occupations. Votre serviteur est directeur de théâtre, auteur et acteur. Il fait des plus des révolutions dans les beaux-arts et de la polémique avec l'Institut".[278] — "Depuis mon arrivée ici, j'ai mené la vie agitée d'un impressario. J'ai été acteur et directeur, Nous avons joué avec succès une pièce un peu immorale."[279]
Jo näistä lyhyistä otteista käy selville, että keisarinna Eugénie osasi pitää vieraitansa hyvällä tuulella. Häntä onkin monien tunnustusten ohessa usein moitittu liiallisesta huvittelun ja loiston himosta sekä tuhlaavaisuudesta, joilla hän Weberin arvelun mukaan koetti korvata "tuota laillista ruhtinuutta, jota hänellä ei ollut". Epäilemättä onkin tässä arvelussa paljo totta. Luultavasti oli se myöskin nautinnonhaluisen keisarinnan keksintö, että hovissa samoihin aikoihin, jolloin Napoleon III:n osanotto Krimin sodan ratkaisuun tuotti Ranskalle ulkonaista mainetta ja kunniaa, perustettiin n.k. "cour d'amour" sellaisten keskiaikaisten esikuvain mukaan, joista Martialis d'Auvergne, Andreas Capellanus y.m. puhuvat ja joissa "galanta frågor af olika art kommo under ompröfning af ett tribunal af damer under presidium af Alienor af Poitou, Marie de France, grefvinna af Champagne och Ermenjard, vicomtessa af Narbonne".[280] Niistä kirjeistä, jotka viisi vuotta Mériméen kuoleman jälkeen (v. 1875) anonyymisesti ilmestyivät nimellä "Lettres à une autre inconnue" H. Blaze de Buryn varustamalla esipuheella käy selville, että presidenttinä näissä huvituksissa oli ollut juuri näiden kirjeiden vastaanottaja, jonka anonyymiteetin pariisilainen sanomalehti Le soir pian paljasti ilmoittaen "toisen tuntemattoman" olevan puolalaisen kreivittären Lise Przedzewskan, markiisitar de Noailles'n sisaren. Mérimée nimittää häntä aina (kirjeenvaihto alkaa vuodesta 1865, jolloin kreivitär muutti Pariisista tiluksilleen Podoliaan ja jatkuu aina vuoteen 1870) "ma chère présidente" ja sanoo eräässä kohden: "Ne vaudrait il pas mieux aller en gondole sur le lac — tarkoittaa nähtävästi pientä järveä Fontainebleaun luona, missä hoviseuran oli tapana iltasilla soudella vieraineen[281] — ou disserter dans la cour d'amour sous votre présidence"[282] ja eräässä toisessa paikassa: "Nous aurions grand besoin de restaurer notre cour d'amour et de rappeler notre présidente au fauteuil".[283] Mériméen allekirjoituksista "votre humble secrétaire", "votre très-dévoué secrétaire" näemme, että hänellä tässä hienossa naisten oikeudessa oli ollut pöytäkirjurin kadehdittava tehtävä; ja että hän tämänkin ammattinsa oli täyttänyt periaatteensa mukaan: "il faut faire son métier en conscience", siitä ovat hänen erinomaisen miellyttävästi ja pirteän hienostelevasti kirjoitetut kirjeensä "rakkaalle presidentilleen", elävänä todistuksena.
Ehdottomasti kysyy jokainen tätä lukiessaan, miten vakavaluontoinen kirjailija ja tiedemies viihtyi tässä uudessa seurapiirissä. Vallan vastenmielistä ei se Mériméelle kuitenkaan ollut ja olihan hän jo nuoruudestaan saakka rakastanut seuraelämän nautintoja ja tälle taipumukselleen pysyi hän uskollisena kuolemaansa saakka. Hän nimittää itse asemaansa hovissa "métier de courtisan", mutta siitä huolimatta ei meidän suinkaan tule sekoittaa häntä tavallisiin liehakoitsijoihin, joita kaikki hovielämä luonnollisesti vetää puoleensa. Näistä sanookin hän, että "tous ces ducs nouveaux sont des jeunes gens qui ne brillent ni par l'intelligence ni par la vertu; mais il y a dans l'atmosphère des cours quelque chose qui attire les niais et leur procure une bonne réception".[284] Mikä Mériméetä erityisesti huvitti tässä hovimiehen asemassa, oli se hyvä tilaisuus, joka hänellä nyt oli läheltä tarkastaa, miten historiaa tehdään. "C'est amusant d'être aux premières loges et d'assister à la comédie quand on n'est pas acteur, et qu'on n'a pas la prétention d'y jouer un rôle", kirjoittaa hän kerran Panizzille.[285] Eikä hänellä nähtävästi olekkaan koskaan ollut halua persoonallisesti sekautua asiain menoon muuta kuin korkeintaan keskusteluilla hallitsevain miesten kanssa. Että häntä siitä huolimatta silloin tällöin käytettiin puhtaasti valtiollisissakin asioissa, sen näemme hänen omista kirjeistään. Milloin pyytävät ministerit häntä puhumaan jostakin asiasta keisarille ja kun hän kieltelee arvellen, etteihän hänen, asiaan kuulumattoman, sanoilla voi mitään vaikutusta olla, vastaavat nämä, että juuri sen vuoksi hän ehkä voikin vaikuttaa.[286] Milloin taas on hän välittäjänä Panizzin ja keisarin välisissä keskusteluissa[287] tai pyytää keisarinna häntä taivuttamaan hyvää ystäväänsä ministeri Fouldia pysymään paikoillaan, j.n.e.
Mériméen tunteet keisarinnaa kohtaan me tunnemme: ne olivat yksinomattain uskollisen ystävän vilpitöntä osanottoa, joka pysyy järkähtämättömänä niin hyvin tukalissa kuin suotuisissa oloissa. Mutta vilpittömän ystävän velvollisuuksiin kuuluu suorapuheisuus ja rohkeus lausua mielipiteensä. Ja näitä ominaisuuksiaan ei Mérimée koskaan menettänyt hovissakaan, sitä osottaa hänen menettelynsä monissa tärkeissä kysymyksissä. Niinpä kertoo hän Panizzille, kuinka hän eräänä iltana niihin aikoihin, jolloin Ranska paavia suojellakseen ja aluettansa lisätäkseen sekaantui Itaalian vapautussotaan, otteli näistä asioista keisarinnan kanssa, jonka tekopyhyys (hypocrisie) ja paavilliset tunteet olivat tärkeänä vaikuttimena Napoleonin käytökseen. "L'affaire a été engagée avant que j'aie eu le temps de me reconnaître et de l'éviter. Elle parlait avec une grande vivacité, mais sans colère. Il me semble que j'ai été aussi ferme que possible, mais me maintenant très calme sans rien ménager. On m'a dit que j'avais été convenable. — — La discussion a fini par l'épuisement des gosiers, et il y a eu un grand silence de huit à dix minutes; après quoi, il m'a semblé qu'elle était plus prévenante pour moi qu'à l'ordinaire, évidemment pour me montrer qu'elle n'était pas fâchée. Elle a même demandé à madame de Rayneval (eräs keisarinnan hovinaisia) si elle croyait que je n'avais pas été blessé. Vous la reconnaissez à ce trait".[288] Samalla tavalla esiytyi Mérimée silloinkin, kun keisarinna syksyllä 1863 hommasi purjehdusretkelleen Portugaliin ja Espanjaan. Hänen samoin kuin monen muunkin mielestä oli tämä matka valtiollisesti vaarallinen. "Mon attachement pour elle, et le danger très réel de chose m'ont donné hardiesse et franchise et je lui ai débité très nettement ma râtelée, quelquefois avec plus vivacité que le respect ne l'exigeait. — — Il m'a paru cependant que mon discours l'avait ébranlée, et lui laissait quelques inquiétudes".[289]
Keisarinna tunsi jo vähitellen ystävänsä luonteen eikä hän ylipäänsä näytä näistä otteluista pahastuneen. Ainoastaan kerran viittaa Mérimée kirjeissään jonkunlaiseen epäsuosioon antamatta kuitenkaan minkäänlaista selitystä syistä. "Entre nous il me semble que je suis un peu en disgrâce", sanoo hän vain lyhyesti.[290] Vaarallisempaa laatua ei tämä sentään näytä olleen, sillä kuukausi sen jälkeen saa hän taas kutsun saapua Fontainebleaun linnaan. Eikä siinä auta hänen vastustelunsakaan, mutta, lisää hän, "je suis parfaitement résolu à m'excuser si, selon son usage, Sa Majesté m'invite à prolonger mon séjour". Ja niin suuri oli keisarinnan luottamus monivuotiseen uskolliseen ystäväänsä, että kun hänellä kerran mielestään olii syytä mustasukkaisuuteen, valitsi hän uskotuksensa Mériméen. Peitetyin sanoin kertoo tämä Panizzille puhelleensa asiasta kokonaista neljä tuntia keisarinnan kanssa lohdutellen häntä. Keskinäinen perhesopu, joka ylipäänsä oli mitä paras Napoleon III:n ja hänen puolisonsa välillä, näkyy tälläkin kertaa pian palanneen, sillä hiukan myöhemmin kirjoittaa jo Mérimée ystävälleen Lontoossa: "La concorde règne dans le ménage de nos amis; après des nuages qui pouvaient amener un orage, le beau temps a reparu".[291] Keisarinnan luottamus Mériméehen oli siis, kuten näemme, kerrassaan tavaton. Mutta toiselta puolen ei hän juuri parempaa miestä voinut perhesurujensakaan jakajaksi valita. Tämä näet oli aina valmis muualla häntä puolustamaan kaikkia niitä lukuisia parjausyrityksiä vastaan, joista ei edes ylhäinen asemakaan häntä säästänyt. Keisarinnasta tiedettiin näet, että hän mielellään sekausi valtiollisiin asioihin ja että keisari puolestaan ehkä liiankin paljo antoi puolisonsa vaikuttaa päätöksiinsä. Niinpä kertoo Mérimée ministeri Persignyn kerran sanoneen Napoleonille ihan suoraan, että tämä oli puolisonsa vaikutuksille liian altis ja että hän sen johdosta menettää valtiolliset ystävänsä. Sen johdosta lisää hän: "Ce qui me fâche le plus, c'est qu'on en rend responsable notre aimable hôtesse, et je ne doute pas qu'on ne lui attribue dorénavant tout le mal et toutes les fautes qui se feront".[292]
Mitä taas tulee Mériméen suhteeseen keisari Napoleoniin ei se mikään erittäin läheinen ollut alussa eikä se koskaan samalle kannalle kehittynyt kuin millä hän keisarinnan kanssa oli. Napoleonilla ei ylipäänsä ollutkaan minkäänlaisia läheisiä ystäviä, joille hän olisi aikeitaan edeltä päin selitellyt. Mériméen ilo siitä, että hän nyt muka oli päässyt "ensimmäisestä looshista" katsomaan, miten historiaa tehdään, näyttäytyy jotenkin perättömäksi. "Je suis dans le lieu du monde où l'ara parle le moins de politique", valittaa hän kerrankin Fontainebleausta ystävälleen Panizzille ja niinikään erään toisen kerran: "J'assiste ici au spectacle le plus étrange. J'ai l'air d'être aux premières loges, mais je ne sais rien et ne vois pas grand'chose. C'est derrière le rideau que la pièce se joue".[293]
Ja tämä esirippu, jonka takana kaikki toimitettiin, oli keisarin tyyni, läpikuultamaton ulkomuoto. Mérimée kutsuukin häntä sfinsiksi ja mykäksi. "On se plaint ici de ne rien comprendre à la politique de l'empereur. Sous le gouvernement de Louis-Philippe, tout le monde était assez vite au fait de toutes les affaires tandis que, maintenant qu'elles sont dans la tête d'un muet, il est impossible d'en savoir ou même d'en deviner quelque chose".[294] Samaa nuottia veisaa hän usein muulloinkin arvellen, että keisari kyllä puhelee mielellään kaikkien kanssa de rebus omnibus et quibusdum aliis, mutta hänen strateegilliset tuumansa "ne peuvent être comprises que par de grands capitaines tels que Thiers ou Cousin".[295]
Tämä keisarin salaperäisyys ynnä hänen valtiollisten tuumiensa verrattain hyvä onnistuminen näyttää vähitellen herättävän Mériméessä todellista kunnioitusta, jopa ihailuakin mykkää hallitsijaa kohtaan. "Je ne sais où il se renseigne pour si bien comprendre les instincts du peuple."[296] — "Il a un tour à lui pour dire les choses, et, quand il parle en souverain, il a l'art de montrer qu'il n'est pas de la même triviale pâte que les autres. Je crois que c'est exactement ce qu'il faut à cette magnamime nation qui n'aime pas le commun".[297] Sokeaa ei hänen ihailussa sentään ole koskaan. Niinpä hän monta kertaa moittii keisaria siitä, ettei tämä "pidä piispojaan ja papistoansa paremmassa kurissa" ja varsinkin siitä, että tämä tekee liiallisia myönnytyksiä kansanvaltaisille eduskunnan aineksille. Vapaamielistä hallitusta hän kyllä haluaa ja ihailee suuresti Englannin edustusta mallikelpoisena laitoksena, mutta Ranskan kansa ei hänen mielestään ole kypsynyt vapauttansa harjoittamaan eikä sen luonnekaan ainakaan toistaiseksi näytä sellaiseen soveltuvan. Myönnytyksistä ei voi seurata muuta kuin sanoja ja "te tiedätte, että Ranskassa seuraa sanojen perästä vallankumoukset" kirjoittaa hän Panizzille eräänkin kerran.[298]
Se mikä Mériméetä ja keisaria toisiinsa suuressa määrin lähensi, oli heidän kirjallinen yhteistyönsä sekä monessa suhteessa yhtäläiset mielipiteet ja sympatiiat. Olen edellä Mériméen historiallisista teoksista puhuessani maininnut hänen ihastuksestaan Caesariin, josta hän aikoi kirjoittaa perinpohjaisen tutkimuksen, vaikka tämä ei ole koskaan julkisuuteen tullut. Niinikään huomautin arvelunani, että hän hienotunteisuudesta Napoleonia kohtaan jätti teoksensa keskeneräiseksi saatuaan tietää, että keisari, jonka lempisankari Caesar aina oli ollut, puuhasi tutkimusta samasta miehestä. Tavallisella historiallisella terävyydellään oli hän v:n 1848 vallankumouksen ja Napoleon III:n valtiokeikauksen johdosta lausunut, että Caesarin aikaiset ja noiden aikojen tapahtumat ovat vallan yhtäläisiä.[299] Kirjeissään nimittääkin Mérimée Napoleon III:tta usein Caesariksi, vaikka hän samalla käyttää sitä hienolla ivalla. Oli miten oli, Caesarin ihailussa yhtyivät molempain sympatiiat ja kun Napoleon ryhtyi tutkimukseensa käsiksi, ei tietysti voinut olla soveliaampaa apumiestä kuin juuri Mérimée, joka tähän aineeseen oli perehtynyt tavallisella perinpohjaisuudellaan. Hänen neuvonsa ylhäiselle tutkijalle oli se, että tämä rajoittuisi omalta kannaltaan arvostelemaan Caesarin kommentaattoreja eikä antautuisi kertomaan sankarin historiaa kokonaisuudessaan. Tätä ystävällistä neuvoa ei Napoleon kuitenkaan seurannut, vaan ryhtyi tunnetulla lujaluontoisuudellaan työhön. Mériméen oleskellessa hovissa istui hän usein keisarin kanssa kahden kesken näistä asioista keskustelemassa ja neuvottelemassa.
"J'ai longtemps causé avec l'empereur, surtout d'histoire ancienne et de César", kirjoittaa hän kerrankin "tuntemattomalle";[300] niinikään eräässä toisessa kirjeessä: "Avanthier, j'ai dîné aux Tuileries en très petit comité. Sa Majesté m'a parlé beaucoup de César".[301] Mutta pelkkään puhelemiseen ei hänen osuutensa keisarin tutkimukseen suinkaan rajoittunut. Napoleonilla näkyy nimittäin olleen tapana pyytää kaikellaisia kirjallisiakin aputöitä erikoiskysymyksissä, sen näemme Mériméen kirjeistä. "Je lui fais un petit travail sur la religion des Romains et j'insiste sur l'avantage qu'ils avaient de se dire la messe à soi-même, au lieu de payer un étranger pour cela".[302] — "J'ai, ici, en train, un petit travail pour le maître (näin nimittää hän usein keisaria), que je voudrais lui porter (30/8 61)".
Alussa ei Mériméellä näytä olleen luottamusta keisarin tieteellisyyteen. Mutta mitä edemmäs työ edistyi, sen suuremmaksi kasvaa hänen kunnioituksensa. "Il m'étonne par la facilité avec laquelle il comprend les choses d'érudition, dont il n'a pris le goût qu'assez récemment", kirjoittaa hän, "tuntemattomalle" lokakuussa v. 1860 ja myöhemmin taas: "L'empereur est devenu un archéologue accompli. Il a passé trois heures et demie sur la montagne (Alise'n kaupungin luona), par le plus terrible soleil du monde, à examiner les vestiges du siège de César et à lire les Commentaires".[303] Mérimée se myöskin tarkasti teoksen arkki arkilta ennenkuin se julkisuuteen laskettiin.[304]
Kun sitten 1865 ensimmäinen osa teosta valmistui painosta saavutti se tiedemiestenkin puolesta melkoisen tunnustuksen. "Ils ont obligés de le trouver un peu trop savante pour eux" kirjoittaa siitä Mérimée "tuntemattomalle" liittäen teoksesta omana arvelunaan: "I1 me semble qu'il y a des très belles pages. Je suis surpris de l'érudition, plus grande et plus solide que je ne m'y serais attendu" ja Panizzille: "Le grand défaut du livre, à mon avis, c'est qu'on dirait que l'auteur se place devant un miroir pour faire le portrait de son héros".[305] Pahaan pulaan joutui hän, kun Journal des Savants-lehden toimitus kokonaisuudessaan kääntyi hänen puoleensa pyynnöllä, että hän kirjoittaisi heille arvostelun keisarin teoksesta. "Comme c'est la compagnie en corps qui m'avait imposé la tâche — kirjoittaa Mérimée 'tuntemattomalle' — il a fallu s'exécuter. Vous savez tout le bien que je pense de l'auteur et même de son livre; mais vous comprenez les difficultés de la chose, pour qui ne voudrait pas passer pour un courtisan, ni dire des choses inconvénientes. J'espère m'être tiré d'affaire assez bien. J'ai pris pour texte que la République avait fait son temps et que le peuple romain s'en allait à tous les diables, si César ne l'eût tiré d'affaire. Comme la thèse est vraie et facile à soutenir, j'ai écrit des variations sur cet air".[306] Niin hyvin tämä arvostelu, joka löytyy painettuna yllämainitun aikakauskirjaa syyskuun numerossa 1865, kuin se, minkä hän vuotta myöhemmin kirjoitti saman teoksen toisesta osasta (katso: Journal des Savants, heinäkuulta 1866) todistavatkin, että hänen on onnistunut jotenkin hyvin saavuttaa tarkoituksensa, joka oli "n'être ni courtisan ni factieux".
Jo vuosikausia ennen oli Mérimée kirjoittanut "tuntemattomalle", että "le bourgeois (ainoa kerta muuten, jolloin hän tällä hieman halventavalla nimellä keisaria nimittää) me plaît chaque jour d'avantage".[307] Ja sulasta ystävyydestä hän auttoi keisariakin. Hän kertoo itse, kuinka Napoleon yhteistyön alussa puhui runsaasta palkkiosta ja kuinka hän hymyillen vastasi: "Minulla on niin paljo kirjoja kuin tarvitsen ja minä olen laskenut, että käden täysi paperia, tusina sulkakyniä ja pullollinen Petite-Vertu-mustetta on minulle tarpeeksi. Eiköhän teidän majesteettinne salli minun tehdä tätä lahjatyönä". Filon lisää, että nyt oli keisarin vuoro hymyillä, sillä tämä epäili lahjan vilpittömyyttä; hän ei ollut tottunut saamaan palveluksia ilman palkkioita. Tällä kertaa hän sellaisen kuitenkin sai, sillä hänen apumiehensä ei pyytänyt muuta kuin "l'estime du maître, plus rare que sa faveur, et le droit d'être franc".[308] Ja että hän tätä oikeuttaan käytti yhtä hyvin keisaria kuin muitakin kohtaan, sen olen jo mielestäni osottanut.[309]
Filon huomauttaa jommoisellakin syyllä, ettei Mérimée oikeastaan ole tuntenut hovimiehen elämästä muita varjopuolia kuin "de veiller tard, de faire de trop bons dîners et de rester debout quelquefois plus longtemps qu'il ne convenait à des jambes de son âge". Mutta kun terveys on niin huono kuin hänellä näihin aikoihin jo oli, kun täytyy vanhoilla päivillään — kävihän hän jo hyvässä määrässä kuudettakymmentä — näytellä, olla mukana kaikilla kävely-, ratsastus- ja veneretkillä, istua ulkosalla ruohikossa myöhäisillä illallisilla j.n.e., niin voihan käsittää, ettei se aina vallan mieluista ollut. Se käykin selville hänen kirjeenvaihdostaan. Niinpä kirjoittaa hän kerrankin Panizzille Biarritzista, missä hän silläkin kertaa oleskeli lähes puolitoista kuukautta: "Bien que je m'acquitte assez honorablement de mon métier de courtisan, je me sens pris parfois d'idées à la Bright, et j'ai envie de m'en aller vivre en homme libre dans quelque auberge au soleil"[310] ja vähän myöhemmin: "Je suis bien déterminé à quitter pour cette année le métier de courtisan. Vous ne vous doutez pas combien il est fatigant".[311] Ja monen monituista kertaa valittelee hän, kuten aikoinaan Voltairekin,[312] ettei hän ole hovimiehen vaivalloiseen ammattiin luotu. "Je n'ai pas les qualités du courtisan" päivittelee hän ystävälleen Panizzille väsyneenä pitkälliseltä hovimatkalta palattuaan ja "tuntemattomalle" hän niinikään kirjoittaa: "Le destin ne m'avait pas fait pour être courtisan".[313]
Ludovic Halévy, joka persoonallisesti seurusteli Mériméen kanssa, mainitsee myöskin näistä hänen vaikerruksistaan huomauttaen niiden yhtäpitäväisyyttä Voltairen valitusten kanssa. "Mutta", sanoo hän, "erotus on vain se, ettei Voltaire puhunut totta, jota vastoin Mérimée sanoo sen vallan vilpittömästi".[314] Mériméetä ovat monet, etupäässä Victor Hugo, koettaneet kaikilla tavoin halventaa sen vuoksi, että hän "alentui verellä tahratun hallitsijan hovimieheksi". Siitä syystä olen katsonut tarpeelliseksi näin laajaperäisesti käsitellä hänen suhdettansa Napoleon III:n hoviin. Luulenkin jo selvästi todistaneeni, ettei häntä suinkaan saa lukea tavallisten hoviliehakoitsijain joukkoon ja yhdyn täydellisesti niihin (Filon, kreivi d'Haussonville, Houssaye, Halévy, Mirecourt, yksinpä hänen vastustajansa Pontmartinkin y.m.), jotka pitävät sitä onnena keisari Napoleonille ja keisarinna Eugénielle, että heillä todellakin oli sellainen vilpitön ja suorapuheinen ystävä kuin Mérimée oli, ystävä, joka ei ollut mikään onnenetsijä, vaan jolla päinvastoin oli rohkeutta olojen tukalammiksikin tultua pysyä järkähtämättömänä ja uskollisena. Mériméellä näkyy itselläänkin olleen tieto siitä, että tähän Napoleon III:n hallituksen loppupuolella rohkeutta tarvittiin; hän kirjoittaa nimittäin Panizzille 1 p. tammikuuta 1870 seuraavasti: "On peut aujourd'hui être poli pour les personnes couronnées sans risquer de passer pour courtisan. Dans peu de temps même, il faudra pour cela un degré de courage considérable".[315]
Mutta ennen kuin ryhdyn tekemään selkoa Mériméen viimeisistä vuosista rinnakkain toisen keisarikauden asteittaisen suistumisen kanssa Sédanin onnettomaan tappeluun saakka, on minun annettava muutamia elämäkerrallisia lisätietoja hänestä näiltä vuosilta (1854-64), ettei lukija luulisi hänen uhranneen kokonaista vuosikymmentä yksinomattain hovielämälle.