XI.
Virkistettyänsä ensin voimiaan useita kuukausia kestäneellä ulkomaamatkalla, jonka nimellisenä tarkoituksena oli Münchenin näyttely, vaikka hän samalla kertaa ihaili Reinin kauniita rantoja, Badenin hyöteitä metsiä ja sinertäviä järviä sekä Tyroolin reipasta kansaa, nautti Wienin "really truly" hauskasta seuraelämästä ja Pestin alkuperäisistä tavoista, palasi Mérimée lokakuussa 1854 takaisin rikkaaseen Pariisiinsa, missä häntä jo lukuisat kirjalliset toimet odottivat.[316]
Äitinsä kuoleman jälkeen oli Mérimée muuttanut rue Jacob'in varrelta Lillen kadulle n:o 52, jonka omisti hänen orpanansa, tie- ja vesilaitosten entinen ylitarkastaja Dubois-Fresnel. Täällä toisessa kerroksessa oli hänellä neljä huonetta, joista yksi suuri budoaariksi muodostetulla alkoovilla varustettu kirjastohuone samalla oli työpajana. Seinillä riippui tauluja, suurin osa hänen isänsä siveltimestä lähteneitä, ja uunin laiteilla kauniita jaapanilaisia taideteollisuuden tuotteita. Makuuhuone oli niinikään arvokkailla tauluilla koristettu, kunniapaikalla isänsä Leonorin ehkä etevin taulu "l'Innocence nourrissant un serpent", muualla taiteilijoilta saamia lahjatauluja. Kirjastohuoneessaan, jossa hänellä oli tuhansia nidoksia, istui Mérimée suuren työpöytänsä ääressä, jonka Tourneux sanoo olleen "une très belle table de travail en bois de rose avec cuivres dorés et ciselés", työskennellen enimmäkseen öisin.[317]
Kotona yksin istuessa ja pitkä persialainen yönuttu päällä turkkilaista piippua poltellessa tuntui aika sentään toisinaan yksitoikkoiselta; ja silloin kirjoitteli hän joskus ystävilleen surumielisiäkin mietteitä elämästänsä ja yksinäisyydestään. Käyttäen hyväkseen muutamaa tällaista valituksen tapaista uskalsi hänen vanha ystävättärensä kreivitär Montijo ehdottaa, että hän menisi naimisiin, sillä vaimo oli hänen mielestään välttämätön Mériméen asemassa olevalle miehelle. Samaa puhui "tuntematonkin" ja nähtävästi m.m. myöskin rva Senior. Kun hän v. 1853 palasi Espanjasta, huhuttiinkin hänen jo menneen kihloihin ja Filon puolestaan vakuuttaa "qu'il y avait eu quelque chose".[318] En tiedä millä perusteella hän tämän tekee; minä en ainakaan ole löytänyt vähintäkään tukea tälle luulolle. Mérimée tiesi jo olevansa vanha, liian vanha sulhasmieheksi ja se armoton tapa, millä hän usein kirjeissään Panizzille ivailee vanhoja miehiä, jotka menevät nuorten tyttöjen kanssa naimisiin, osottaa kyllin selvästi, ettei hänellä ole vähintäkään halua siihen kaivoon hypätä, "Je suis trop vieux pour me marier" vastaa hän sekä rva Seniorille että "tuntemattomalle"; ja ystävättärelleen Espanjassa kirjoittaa hän: "Si vous me voyez (hän oli silloin nuhakuumeessa) vous ne penseriez pas ä me marier avec les belles demoiselles dont vous parlez. On guérit de la grippe, mais ce dont on ne guérit pas c'est d'être vieux." Sitä paitse oli hänellä nuoruudessaan ollut onnettomasti päättyneitä yrityksiä tähän suuntaan, vaikka hän omain sanainsa mukaan, ei katsonut voivansa tarjota lemmitylleen niin suurta onnea kuin tämä olisi ansainnut ja luultavasti odotti. "Minulla ei ole rohkeutta eikä voimaa koettaa tällaista uutta elämän muutosta", kirjoittaa hän kreivittärelle. "Ainoa etu, minkä avioliitto minulle nyt voisi tarjota, olisi jonkunlainen lievennys sairauden kohdatessa ja etenkin sillä aina ikävällä hetkellä, jolloin täytyy tämä maailma jättää. Jos miettisin asiaa ainoastaan egoistin kannalta, ansaitsisi se ehkä jo tämänkin edun vuoksi harkitsemista. Mutta toisakseen on edesvastaus, vaimonsa huolestaminen ja hänen päiviensä turvaaminen miehen kuoleman jälkeen kauhistavaa. Kun minulla oli kissa, leikittelin minä mielelläni sen kanssa, mutta kun sen tuli halu juosta kattoja pitkin narttuja katselemaan tai rottien perään kellariin, epäilin minä, että tokkohan minulla oli oikeutta pidättää se luonani omiksi huvikseni. Paljo suuremmalla syyllä tekisin itselleni tämän kysymyksen, jos se koskisi naista".[319] Mies, jolla on tällaiset periaatteet, on ehdottomasti vanhanpojan elämään tuomittu, niin tyypilliset ne ovat. Ja samoin kuin monet muutkin naimattomat poikamiehet pitävät lapsista, samoin Mériméekin. "Minä olen liian vanha naimisiin mennäkseni — kirjoittaa hän rva Seniorille 5 p. maaliskuuta 1855 — mutta minä tahtoisin mielelläni pienen tyttösen kasvattaakseni. Olen usein miettinyt ostaa lapsukaisen joltakin Espanjan mustalaiselta, jott'en, jos kasvatukseni kävisi huonosti, luultavasti saattaisi onnettomammaksi tätä piskuista olentoa, jonka kasvatikseni ottaisin. — Paha vain että mustalaiset ovat niin kovin tummia ja että heidän tukkansa on sydenkarvainen. Miks'ei teillä ole pientä kultakutrista tyttöstä minulle luovuttaa?" kysyy hän lopuksi. Samaa mieltä ilmaisee hänen kirjeensä kreivitär de Montijollekin: "Tahtoisin mieluummin, jos olisin varma siitä, että jätän jälkeeni jotain, pienen tyttösen kasvattaakseni häntä parhaimpani mukaan, mutta — ja tässä näytäkse taas epäilijä oikeassa karvassaan — sekin on niin vaarallista leikkiä". Minkä vuoksi se on sitä, ilmaisee eräs hänen kirjeensä rva Seniorille: "mais il pourrait bien se faire que le petit monstre, après quelques années, s'amourachât d'un chien coiffé et me plantât là".[320] Ja tämä tietysti taas olisi ikävä juttu. "Suo siellä, vetelä täällä eikä kuivaa kussaan". Paras siis oli pysyä erillään sekä avioliitosta, jossa voi tulla petetyksi, että kasvattitytöstä, joka äkkiä voi kasvatti-isänsä jättää, ja pysyä koreasti yksinäisenä kissansa kanssa. "Le mieux, je crois, c'est de s'habituer à vivre comme un arbre et à se résigner".[321]
Ja niin hän tekikin. Naisista hän kyllä piti ja seurusteli, kuten olemme nähneet, mielellään ja alinomaa heidän kanssansa, mutta pysyviin pauloihin eivät he häntä saaneet. Hänen kirjeistään näemme hänellä vielä vanhoilla päivilläänkin olleen monituisia seikkailuja, jopa hellempiä suhteitakin, mutta "Mérimée était fidèle, et plus que jamais, à ses habitudes de gourmandise élégante: il ne faisait que tremper ses lèvres à la coupe", sanoo vallan oikein Filon lisäten omasta puolestaan, että Don Juanimme näistä voitoistaan oli "plus honteux que fier". Siltä se näyttääkin. "Le fond de la question est que les jeunes gens n'aiment plus que les lorettes, de sorte que les femmes honnêtes sont obligées de recourir aux vieillards" kirjoittaa hän kerrankin ystävälleen Panizzille tällaisen kohtauksen johdosta vetäen siitä seuraavan johtopäätöksen: "Comme ce siècle de fer est drôle! Je crois que, vous et moi excepté, tout le monde est fou".[322]
"Peu de gens savent d'être vieux", sanoo Pascal. Että Mérimée rakkausasioissa osasi sitä olla, olemme nähneet. Kaunokirjailijana hän sen käsitti vielä ankarammin, hän, joka ei koskaan ole keskentekoista työtä käsistään laskenut. "Kirjailijan pitää älytä ajoissa vai'eta", näin ymmärsi hän Pascalin lauseen. Puoli vuosisataa senaattoriksi tullessa täytettyänsä laski hän kaunokirjailijan kynän lopuksi ikäänsä melkein täydellisesti käsistään ja jos hän viimeisinä vuosinaan siihen pari kertaa vielä tarttui, tapahtui se erityisistä syistä, kuten myöhemmin saamme nähdä. Vanhukselle muka sopivampi tieteellinen työ tuli tästä lähtein hänen pääasialliseksi lomatoimekseen.
Olen ylempänä jo huomauttanut kuinka ahkerasti Mérimée senaattoriksikin tultuaan kirjoitteli aikakauskirjoihin lyhempiä tieteellisiä tutkimuksia ja arvosteluja. Vähitellen katsoi hän niitä kertyneen siksi paljon, että arvokkaimmat jo voi koota erityiseen nidokseen. Niinpä ilmestyikin tammikuussa v. 1855 kokoelma "Mélanges historiques et littéraires", johon tekijä oli Revue des deux Mondes'sta, Moniteurista, Revue contemporainesta ja Constitutionnelistä koonnut seuraavat kaksitoista tutkimusta: Les mormons, Les cosaques de l'Ukraine, Histoire ancienne de la Grèce, Un tombeau découvert à Tarragone, L'Hôtel de Cluny, Littérature espagnole, Les romains sous l'Empire, Mémoires d'une famille huguenote, De l'enseignement des beaux-arts, Restauration du Musée, Vie de César-Auguste ja Inventaire des Joyaux du duc d'Anjou.
Ensimmäinen kirjoitus mormoonilaisista on muutamien englantilaisten lähteiden mukaan kokoonpantu objektiivinen selonteko mainitun lahkon synnystä ja opista. "Ukrainin kasakat" on hauska tutkimus Zaporogein omituisesta heimosta ja heidän tunnetuista sankareistansa Bogdan Chmielniçkistä ja Mazepasta, jonka tarumaiset vaiheet ennen Mériméetä jo olivat innostuttaneet Voltairea ja Byronia ihaniin runoelmiin ja Horace Vernétä kuuluisaan tauluunsa. — Todellakin hauskaksi on Mérimée saanut toista sataa sivua käsittävän arvostelunsa ja selontekonsa Groten suuresta "Kreikan historiasta". Samalla kuin hänen muistutuksensa osottavat hänen perinpohjaisia tietojaan historian laajaperäisellä alalla todistaa kirjoitus kokonaisuudessaan hänen vilpitöntä ihailuansa helleeniläistä kansaa, sen kirjallisuutta ja taidetta kohtaan. Kreikasta puhuessaan lämpenee tämä kylmä historioitsija taas vasten tahtoaankin ja epäilemättä lämpenee lukijakin seuraavista innostuneista lauseista: "Où touvera-t-on un spectacle plus animé, plus fécond en péripéties que dans cette classique Grèce, ce grand pays qui tient une si petite place sur la carte? Dans cette terre privilégiée, pas une montagne qui ne redise le nom d'un poète, d'un sage, d'un héros, d'un artiste. Pour nous, les noms des hommes illustres de la Grèce, de ses grands morts, comme disait César après Pharsale, sont encore les synonymes de génie et de vertu. Quelle contrée, si vaste qu'elle soit, peut se vanter d'avoir produit un Socrate, un Platon, un Phidias, un Homère, un Eschyle, un Aristote? Souvent le monde a été bouleversé par des hordes brutales mises en mouvement, comme les Huns, par un fléau de Dieu. A la Grèce seule était réservée la gloire d'éclairer les autres nations et de les policer. Ses armes, sa littérature, ses arts, ont été bienfaisants. Dans l'espace de quelques siècles, vingt peuples helléniques, ou plutôt vingt petites villes ont déployé une activité sans égale pour réaliser tout ce qui se peut imaginer de bon, d'utile et de beau. Leurs institutions si variées, leurs moeurs plus variées encore se sont ressemblé pourtant par un résultat et peut-être par un but commun, celui de conserver à l'individu sa valeur propre et de lui offrir le plus libre développement de toutes ses facultés".[323]
Minun täytyy pyytää anteeksi, että olen näin pitkällä otteella poikennut puheena olevasta asiasta; mutta rohkenen kuitenkin toivoa, ettei se lukijaa ole ikävystyttänyt. Jos nyt käymme jatkamaan pintapuolista selontekoamme kirjoituksista "Mélanges hist. et littéraires"-kokoelmassa, niin ovat molemmat seuraavat kyhäelmät "L'Hôtel de Cluny", kertomus tämännimisen museon esineistä, ja "La littérature espagnole", arvostelu Ticknorin laveahkosta teoksesta "History of spanish Literature", jotenkin lyhkäisiä eivätkä mielestäni erittäin huomattaviakaan muuten kuin että jälkimmäistä vastaan tehdyt muistutukset taaskin osottavat kirjoittajan hyviä tietoja tälläkin alalla. — Nimellä "Les romains sous l'Empire" julkaisi Mérimée hauskan arvostelun Ch. Mérivalen 2-osaisesta teoksesta "A History of the Romains under the empire" liikkuen tässä omalla alallaan ja merkiten ilolla tekijän puolueettoman ja oikean arvostelun lempisankaristaan Caesarista, jota hän taaskin kiittämällä kiittää,[324] ja samoja asioita, nimittäin Caesarin kuolemaa, käsittelee hänen lyhyt selontekonsa niihin aikoihin löydetystä ja Piccolos'in julkaisemasta Nicolas de Damasin käsikirjoituksesta. — "Mémoires d'une famille huguenote" on vain mitä ahtaimmaksi supistettu kertomus Jacques Fontainen kirjoittamista perhemuistelmista Nantes'n ediktin ajoilta ja "Inventaire des Joyaux de Louis, Duc d'Anjou" niinikään hyväksyvä arvostelu tästä osasta kreivi de Laborden tarkkaa luetteloa Louvren museon rikkaasta esinekokoelmasta.
Käsittelemättä on minulla vielä Mériméen monessa suhteessa arvokas ja huomiota ansaitseva kirjoitus "kaunotaiteiden opetuksesta", joka niihin aikoihin kuin se kirjoitettiin (v. 1849) oli vilkkaan keskustelun esineenä Ranskanssa. Tekijä ottaa tässä vertaillakseen toisiinsa Pariisin ja Rooman taidekouluja ja ehdottelee edellisen toiminnassa useita tärkeitä muutoksia, joista monet nykyään lienevätkin jo toteutetut. Hallitukselle ehdottaa hän, että se 1:o edistäisi ja helpoittaisi taiteilijain opetusta, 2:o toimittaisi palkkioita etupäässä niille, jotka työskentelevät vaikeamman (historiallisen) maalauksen alalla ja siis suoranaisemmin isänmaansa kunniaksi sekä 3:o lakkaisi kannattamasta keskinkertaisuutta. Sitäpaitse vielä, että tavalliset palkinnot korotettaisiin ja ainoastaan taiteilijat alle 25 vuotta saisivat ottaa osaa kilpailuihin, että palkinto maisemamaalauksesta lakkautettaisiin, maisemamaalaajat kun muutenkin saavat taulunsa paremmin kaupaksi ja että kaunotaiteiden akatemiaan erityinen opettaja asetettaisiin, jonka velvollisuutena olisi pitää luentoja keskiajan rakennustaiteesta.
En tahdo vielä tällä kertaa antautua tekemään selkoa siitä vilkkaasta osanotosta, millä Mérimée, joka perinpohjaisten tutkimusten ja laajaperäisten matkustusten kautta oli kehittänyt itsensä tunnustetuksi taiteentuntijaksi, aina seurasi taide-elämää Ranskassa ja ulkomaillakin. "Mélanges historiques et littéraires" saavutti ilmestyessään kyllä suosiollisen vastaanoton, joll'ei se mitään suurempaa huomiota herättänytkään, kirjoitukset kun olivat jo ennestään tuttuja. Näiden kokoominen ja julkaiseminen olikin hänelle vain lepohetkien työtä. Samallaista oli myöskin se kaunis ja asiallinen esipuhe, jonka hän vallan samaan aikaan (tammikuussa v. 1855) pyynnöstä kirjoitti kreikkalaisen kirjailijan Marino Vreton ranskaksi kääntämään kokoelmaan "Contes et poèmes de la Grèce moderne".[325] Tässä alkulauseessaan, jossa taaskin ilmenee hänen lämmin tunteensa helleeniläisyyttä kohtaan, huomauttaa hän laulujen alkuperäisyyttä ja voimaa sekä kääntäjän taitavuutta. "Tour à tour poète et compilateur, romancier et archéologue, M. Marino Vreto a su toujours conservé les traits caractéristiques du génie de ses compatriotes et le mouvement naturel de leurs compositions". Kirja saikin osakseen varsin hyviä arvosteluja.[326]
Mériméen pääasiallisena kirjallisena työnä vuosina 1854-55 oli kuitenkin Agrippa d'Aubignén tunnetun ja 16:n vuosisadan elämää niin mainiosti karakteriseeraavan teoksen "Les aventures du baron de Foeneste" julkaiseminen uudessa painoksessa. Pierre Jannet, joka kirjakauppaliikkeensä lakkautettuaan oli antaunut bibliofiilin jaloa taitoa harjoittamaan, sai v. 1853 päähänsä ruveta "la Bibliothèque elzévirienne"-sarjan nimellä julkaisemaan in — 16:o "des anciens auteurs qui représentent au naturel la naïveté ou les hardiesses de l'esprit gaulois", kuten sanat kuuluivat. Tällaisina vanhoina tosiranskalaisina mestareina pidettiin tietysti Rabelais, Brantôme, d'Aubigné y.m. Mérimée oli tunnettu erittäin taitavaksi äidinkielensä tuntijaksi ja kun häntä parooni Foeneste omituisine tapoineen jo nuoruudessa erityisesti huvitti, niin ei ole kummeksimista, että Jaunet melkein heti yrityksensä alussa kääntyi "Chronique de Charles IX:n" tekijän puoleen pyynnöllä, että tämä ottaisi toimittaakseen selityksillä ja esipuheella varustetun painoksen ylempänä mainitsemaan d'Aubignén teosta.[327] Tourneux julkaisee osia kustantajan ja toimittajan välisestä kirjeenvaihdosta, joka, ellei se muuten olekkaan merkillinen, ainakin osottaa kuinka tarkasti hän tätäkin työtä teki. Heinäkuussa v. 1855 se sitten ilmestyi käsittäen 348 sivua varsinaista tekstiä ja parikymmentä sivua alkulausetta. Mitä Mérimée enimmän tässä kirjailijassa ihaili, käy selville seuraavista esipuheen lauseista: "Foeneste est un tableau de moeurs des plus remarquables et si on le dépouille des exagérations que comporte ce genre de satire, il offre, je crois, une image animée et fidèle de la société à l'époque où l'auteur a vecu. Mais ce qui me semble surtout admirable dans ces dialogues, c'est la vérité de caractères mis en scène et le rare talent d'observation qu'on découvre jusque dans les plus petits détails. Il me semble qu'il y a dans ce livre des traits de naturel que Molière n'aurait pas désavoués". — Arvostelijat olivat yksimielisiä siitä, että toimittaja oli suoriutunut tehtävästään kaikin puolin kiitettävällä tavalla. Niinpä esim. Librin jutusta tunnettu Ludovic Lalanne, peräti tuima arvostelija, huomautteli siinä kyllä muutamia erehdyksiä, mutta tuli lopulla kuitenkin siihen päätökseen, että "l'auteur de Colomba s'est acquitté de ce travail avec son esprit et sa sagacité habituels".[328]
Asiain näin hyvin käydessä olivat sekä kustantaja että toimittaja tyytyväisiä yhteistyönsä tulokseen. Senpä vuoksi näkyvät he hetikohta tehneenkin uuden sopimuksen keskenään ja tähän piti heti kohta ryhdyttämän käsiksi; apumieheksi Mériméelle otettiin nuori tiedemies Louis Lacour. Jo seuraavana päivänä Foenesten ilmestymisen jälkeen oltiin puuhassa ja silloin tällöin istuttiin rue de Lillen varrella n:ossa 52 yhteisesti neuvottelemassa Brantômen teosten samantapaisesta ulosantamisesta.[329] Työ ei kuitenkaan näy sujuneen niin nopeasti kuin oli toivottu ja syy oli nähtävästi Mériiméessä, jonka huono terveys ja ehkäpä osaksi myöskin väsyttävä hovielämä teki esteitä esipuheen valmistumiselle. Tästä kärsi Mérimée itsekin ja päivittelee eräässä kirjeessä "tuntemattomalle": "J'ai une Vie de Brantôme à faire, où j'ai une grande quantité de choses téméraires à dire. Je m'amuse à en retourner les phrases dans ma tête; mais le courage me manque lorsqu'il s'agit de quitter mon fauteuil pour aller les écrire".[330] Vihdoin hän sentään rohkaisi itsensä ja ensimmäinen osa ilmestyi syyskuussa 1858 nimellä "Oeuvres complètes de Brantôme T. I".
Esipuheessa, joka löytyy myöskin kokoelmassa "Portraits historiques et littéraires", (ilmestyi vasta 4 vuotta Mériméen kuoleman jälkeen 1874), ilmaisee hän miten historiallista teosta ei ole arvosteltava: "Dans tous les cas, il faut se garder de juger les actions des hommes du XVI:e siècle comme nous jugeons celles du XIX:e".[331] Kukin aika on omalta kannaltaan arvosteltava ja tuomittava. Brantômesta itsestään antaa hän samallaisen arvostelun kuin Royer-Collard Caesarista: "il fut surtout un homme comme il faut, ou plutôt comme il le fallait pour son siècle, dont il nous offre un type fidèle, moins les grands vices et les grandes vertus".[322] — Kahden seuraavan vuoden kuluessa julkaistiin tätä suurella suosiolla vastaanotettua teosta toinen ja kolmas osa, mutta v. 1859 keskeytyi työ moninaisista syistä eikä sitä sen jälkeen jatkettu ennenkuin vasta v. 1875 ja silloin oli toimittajana jo toinen mies.
Vielä on minun tässä yhteydessä mainittava eräs kolmas Ranskan muinaisten aikojen tapakuvaajia, nimittäin "keskiajan Herodotos" Froissart, jonka merkitystä ja luonnetta Mérimée niinikään samoihin aikoihin oli tilaisuudessa lyhyesti kuvaamaan.[333] Valenciennessä, missä mainittu runoilija ja historioitsija oli neljä vuosisataa sitten syntynyt, oli hänen muistoksensa pystytetty patsas, jonka juhlallinen vihkimys tapahtui 21 p. syyskuuta 1856. Ranskan akatemia, joka tavallisesti aina on edustettuna tällaisissa tilaisuuksissa, valitsi Mériméen edustajaksensa ja tämä pitikin paljastusjuhlassa puheen, missä hän ylistää lempikirjailijaansa nimillä "un poète ingénieux, un chroniqueur incomparable", hän kun antoi meille "un tableau si animé des moeurs et des passions du moyen âge" ja osasi "ennoblir la vérité sans l'altérer jamais, et donner un air de grandeur à tous les sujets qu'il a touchés". Samassa puheessa hän myöskin akatemian suostumuksella — akatemia ei muuten suinkaan ollut bonapartelainen, vaikka se Pariisin rauhan jälkeen tunsi itsensä suosiollisemmaksi — antoi seuraavan kauniin tunnustuksen Napoleon III:lle ja hänen puolisollensa: "Sur ce trône … nous voyons le plus sage politique, qui, sans conquêtes, a replacé la France au premier rang des nations, une princesse qui nous représente la vertu parée de toutes les grâces".[334]
Näitä ja useita muita lyhempiä arvosteluja eri aikakauskirjoihin kyhäillessään ei Mérimée sentään unohtanut sitä kansaa, jonka kieltä hän myöhempinä aikoinaan ihaili "comme faite pour la poésie".[335] Olen jo luetellut useita Mériméen kääntämiä Venäjän kirjallisuuden parhaimpia novellituotteita, jotka, vaikka hän itse sanookin, että "la concision et la richesse de la langue russe défient les plus habiles traducteurs", erään täysin kykenevän arvostelijan mukaan ovat tehdyt sellaisella taidolla, että niissä "le style précis de ce lettré (Mérimée) altère l'original".[336] V. 1865 julkaisi hän Pushkinilta uuden novellin "Le coup de pistolet", joka ilmestyi Moniteurissä 21 p. maaliskuuta.
Mutta tähän hänen rakkautensa Venäjän oloihin ei suinkaan rajoittunut vielä nytkään. Hän syventyi yhä edelleen kasakkain vaiherikkaaseen historiaan, josta, kuten tietty, sekä muut että hän itse ovat saaneet aiheita niin moneen jännittävään kuvaukseen. "Mélanges hist. et littéraires" kokoelmassa olleen kirjoituksensa Ukrainin kasakoista laajensi hän vähitellen kahdeksi erittäin perinpohjaiseksi tutkimukseksi, joista toinen "Stenka Razine" ilmestyi Journal des Savants'in heinäkuun numerossa 1861 ja toinen "Bogdan Chmielniçki" samassa paikassa tammikuun ja heinäkuun numeroissa kaksi vuotta myöhemmin. Kun molemmat sitten v. 1865 julkaistiin erityisenä teoksena nimellä "Les cosaques d'autrefois", saavuttivat ylipäänsä sangen suosiollisen arvostelun, jopa niinkin, että kirja erään arvostelijan mukaan on "mille fois plus poétique que le corsaire de Byron".[337]
Käsiteltyänsä "Les faux Démétrius" nimisessä teoksessa Pietari Suuren edeltäjää ja osotettuansa siinä, että väärä Demetrius, vastoin tunnetun historioitsijan Karamsinin väitettä, "n'était pas le moine défroqué Grégoire Otrépief, que l'Église russe maudit encore aujourd'hui", vaan että kapinoitsija, vaikka kyllä olikin kirjeenvaihdossa Otrepiewin kanssa, oli vallan toinen henkilö, nimittäin eräs Ukrainin kasakka, kääntyi Mérimée nyt tutkimaan Pietari Suuren elämäntyötä. Demetriuksesta sanoi hän, että tämä todellakin oli suuri mies, joka "voulut réformer les abus et civiliser son pays", mutta että hän "prétendait faire tout à coup et de primesaut tout ce que Pierre le Grand fit plus tard, graduellement et avec une prudente lenteur".[338] Kun hän näin oli täydellisesti perehtynyt omituisiin ja vaihteleviin tapahtumiin 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alkupuoliskolla, eriytyi Pietari Suuren hedelmällinen sivistystyö hänelle vallan uudessa ja luonnollisessa valossa. Laajaperäiseksi suunnitellun tutkimuksensa julkaisemisen aloitti hän syyskuussa 1864 Journal des Savants'issa nimellä "Histoire du règne de Pierre le Grand" käsitellen ensin "oikeudenkäyntiä perintöruhtinas Aleksista vastaan", jonka kuvausta jatkui aina seuraavan vuoden helmikuun numeroon saakka. Pari vuotta myöhemmin (kesäkuussa 1867) alkaa hän samassa lehdessä tutkimuksensa toisen osan "Pietari Suuren nuoruudesta" ja tämä jatkuu helmikuuhun 1868. Epäilemättä työskenteli Mérimée sitten edelleen saadakseen tämän laajan historiansa loppuun, mutta huono terveys ja lähestyvä ranskalais-saksalainen sota suurine tapahtumineen estivät häntä sitä täydelliseksi valmistamasta. Jatkoa siihen nimittäin ei koskaan tullut.
Luulen jo osottaneeni, ettei Mérimée suinkaan hovielämän huvitusten ja velvollisuuksien vuoksi laiminlyönyt kirjallisia toimiaan niinä vuosina, joina hän kreivi de Mornyn kanssa oli "bouffon de sa Majesté", kuten hän kerran leikillä itseänsä nimittää. Tahdon vielä, ennen kuin käyn tekemään selkoa Mériméen viimeisistä vuosista, jotka samalla ovat toisen keisarikauden loppuaikoja, näyttää kuinka ahkerasti hänen kykyänsä ja taitoansa käytettiin muilla käytännöllisillä aloilla ja minkälainen hän virkatoimissaan senaatissa sekä akatemiassa oli.
Librin jutun kautta oli Pariisin kirjastojen epäjärjestys ja huono hoito tullut näkyviin ja jo silloin olivat Lacroix, Jubinal y.m. ottaneet sen uudesta järjestämisen julkisen keskustelun alaiseksi. Minkäänlaisiin toimenpiteihin ei heidän kirjoituksensa silloin kuitenkaan näy aihetta antaneen. Mérimée oli niinikään saman jutun aikana tullut vakuutetuksi kirjastojen huonosta tilasta ja vielä selvemmäksi kävi se hänelle, kun hän useiden Lontoonmatkojensa kautta tutustui ystävänsä Panizzin järjestämään ja kaikin puolin mallikelpoiseen British museumiin, jota varten Englannin parlamentti vuosittain uhrasi niin suuria summia. Panizzin kanssa keskustellessa vakautui hänessä vähitellen tuuma ryhtyä samallaisiin parannuspuuhiin Pariisin kirjastojen suhteen. Tehtyään kesällä v. 1856 pari kuukautta kestäneen matkan Englantiin, missä hän samalla huvittelihe lukuisain englantilaisten ylimysystäväinsä luona, jotka kaikki kestitsivät häntä omain sanojensa mukaan "avec une hospitalité pour laquelle je désespère de trouver un adjectif et qui n'est praticable qu'en cet aristocratique pays",[339] ja myöhemmin samana vuonna Espanjaan Madridin kirjastoja tutkimaan sekä ystävätärtänsä Montijon kreivitärtä tervehtimään, lähti hän seuraavana vuonna virkistysmatkalle Sveitsiin, mistä hän viralliseen Moniteuriin lähetti seikkaperäisen, pitkän kirjoituksen kirjasto-oloista Lontoossa ja teki lukuisia ehdotuksia Pariisin kirjastojen järjestämiseksi. Kirjoitus, joka löytyy painettuna mainitussa lehdessä 26 p. elokuuta 1857, ei tällä kertaa jäänytkään vaikutuksia vaille. Muutama kuukausi sen jälkeen — perustava kokous oli 19 p. joulukuuta — asetti nimittäin hallitus 11-miehisen toimikunnan Mériméen esimiehyydellä asiaa käsittelemään.[340]
Toimikunta tekikin, kiitos olkoon esimiehen innolle ja uutteruudelle,[341] nopeaa työtä ja jo kolmisen kuukautta sen jälkeen voi Mérimée antaa komitean tuloksista hallitukselle kirjallisen kertomuksen, joka on päivätty 27 p. maaliskuuta 1858; painosta ilmestyi se erityisenä vihkosena seuraavassa toukokuussa ja Moniteurissä vasta 20 p. heinäkuuta sisäasiain ministerin lausunto mukana. Ylipäänsä hyväksyi ministeri ehdotuksen, jonka mukaan silloinen "Bibliothèque impériale", nykyinen "Bibliothèque nationale", sittemmin järjestettiin siksi erinomaisen hauskaksi ja tarkoituksenmukaiseksi työpaikaksi, miksi jokaisen täytyy se tunnustan, ken vain on ollut tilaisuudessa siellä tutkimuksia harjoittamaan.
Tähän eivät kirjaston parannuspuuhat vielä sentään loppuneet. Pari vuotta myöhemmin pyysi sisäasiain ministeri taaskin Mériméetä puheenjohtajaksi uuteen 15-miehiseen komiteaan, jonka tehtävänä oli valmistaa ehdotus kirjastojen välisistä kirjojen vaihdoista.[342] Heinäkuun 10 p. 1860 oli Mériméellä tämänkin komitean puolesta lausunto valmis ja 30 p. seuraavaa joulukuuta julkaistiin se Moniteurissä. Vähitellen näkyy hän jo kyllästyneen näihin ikäviin hallinnollisiin puuhiin, sillä 12 p. heinäkuuta kirjoittaa hän "tuntemattomalle": "Olen juuri saanut valmiiksi pitkän lausunnon Pariisin kirjastoista. Siitä kai minä olenkin näin kivulloiseksi käynyt. Minä kulutan aikani turhanpäiväisesti sekautumalla asioihin, jotka eivät minulle kuulu ja annan sysätä niskoilleni kaikki muiden ihmisten tehtävät. Tunnen toisinaan halua kirjoittaa vielä jonkun kertoelman ennen kuolemaani, mutta milloin puuttuu minulta rohkeutta, milloin taas, hyvällä kirjoitustuulella ollessani, saan suoritettavakseni ikäviä hallinnollisia asioita (des bêtises administratives)".
Näiden joukkoon kai ovat yllämainitsemieni lisäksi luettavat myöskin hänen virallinen matkansa vuoden 1857 näyttelyyn Manchesterissä, josta hän antoi laveahkon kertomuksen Moniteuriin (katso numeroa 9 p:ltä heinäkuuta 1857) huomauttaen erityisesti taideteollisuuden kehityksestä ja taiteellisen kaunoaistin edistämisestä Englannissa, sekä hänen osanottonsa Lontoon maailmannäyttelyyn v. 1862, jossa hän prinssi Napoleonin kanssa edusti Ranskan taideosastoa. Leikillisellä tavallaan ilmoittaa hän tästä ystävättärelleen Montijon kreivittärelle: "Comme j'ai beaucoup barbouillé de papier dans ma vie, tant avec la plume qu'avec le pinceau, on m'a chargé des papiers peints".[343] Tästäkin näyttää olleen aikalailla puuhaa jo edeltäkättä, kuten esim. seuraavat otteet Mériméen kirjeistä osottavat: "Je pense à faire un tour à Londres, où j'ai affaire pour l'Exposition universelle" ja myöhemmin: "Notre commission impériale de l'Exposition universelle est en travail d'enfantement; nous faisons tous de la prose pour persuader aux gens qui ont des tableaux de nous les prêter pour les envoyer à Londres. — Je crains que nous ne fassions pas trop belle figure à Londres l'année prochaine".[344] Ja kun näyttely vihdoinkin pitkien puuhien perästä saatiin valmiiksi, on se Mériméen mielestä sangen epäonnistunut ("cela ressemble à un fiasco"). Hänestä "les Anglais ont fait de grands progrès sous le rapport du goût et de l'art de l'arrangement" ja hän pelkää, että englantilaiset menevät pian edelle taideteollisuudessa. Juryn istunnot eivät myöskään tunnu olleen mieleisiä. "Notre jury est présidé par un Allemand qui croit parler anglais et qui est à peu près incompréhensible à tout le monde. Rien de plus absurde que nos conférences: personne n'entend de quoi il est question. Cependant, on vote".[345] Lopuksi on Mériméen, joka oli tämän monivärisen juryn pöytäkirjurina, vielä kirjoitettava kaksi raporttia, toinen jurylle, toinen Ranskan hallitukselle. Näyttelyä varten oleskeli Mérimée, asuen British museumissa Panizzin luona, pari kolme kuukautta Lontoossa lukien raportinsa jurylle 5 p. kesäkuuta 1862. Seuraavana päivänä kirjoittaa hän "tuntemattomalle": "Je commence à entrevoir le terme de mes peines. Mon rapport au jury international dans le plus pur anglais saxon, sans un seul mot tiré du français, a été lu hier par moi, et l'affaire est bâclée de ce côté. Il m'en reste un autre (rapport) à faire à mon gouvernement".
Vietettyänsä näin näyttelypuuhissa ja hauskassa seurassa — hän mainitsee käyneensä lordien Granvillen ja Palmerstonin, prof. Max Müllerin y.m. luona — enimmän osan kesää palasi hän kesäkuun lopulla Pariisiin ja jätti hallitukselle raporttinsa "Des applications de l'art à l'industrie à l'exposition de Londres", joka on päivätty 11 p, kesäk. 1862.[346] Lopuksi lienee "hallinnollisten tyhmyyksien" joukkoon, joita Mérimée valittaa sälytettävän hänen niskoilleen, kai vietävä myöskin eräs toinen yhteistyö prinssi Napoleonin kanssa. Hänet oli nimittäin jo toisen keisarikauden alkuvuosina valittu jäseneksi komiteaan, jonka tehtävänä oli Napoleon I:n kirjeenvaihdon julkaiseminen ja johon jäsenenä kuului myöskin prinssi Napoleon. Mérimée se tämänkin toimikunnan puolesta sai niinikään kirjoittaa alkulauseen mainitun kirjeenvaihdon ensimmäiseen osaan, joka ilmestyi alussa vuotta 1858 ja joka taas puolestaan osottaa kuinka suuri kunnioitus kirjoittajalla oli tätä suurta sankaria kohtaan. Kaikille hänen nimensä kantajille ei tätä ihailua sentään näy riittäneen. Sillä niin pian kun hän sai tietää, että toimituskomitean esimieheksi v. 1864 oli nimitetty prinssi Napoleon, jonka soveliaisuudesta tähän toimeen hänellä oli oma mielipiteensä,[347] ilmoitti hän luopuvansa ehdottomasti. "On m'a fait demander sub rosa si je voudrais être de la seconde commission présidée par le prince. J'ai remercié. C'était déjà assez désagréable avec le maréchal; ce doit être encore bien pis avec le prince; en outre, il est probable que la besogne que fera cette seconde commission sera fort suspecte, et je ne me soucie pas d'en partager la responsabilité".[348]
Olen nyt tehnyt selkoa Mériméen toiminnasta toisen keisarikauden loistoaikana kirjallisella alalla ja lukuisain toimikuntain palveluksessa. Kuvaamatta on minulla vielä hänen esiytymisensä senaattorina ja akatemian jäsenenä.
Vaikka hän myöhempinä aikoinaan, kuten hänen kirjeistään varsinkin Panizzille käy selville, olikin sangen huvitettu valtiollisista kysymyksistä, joita hän näkyy seuranneen suurella jännityksellä ja historioitsijan kaukosilmällä, ei hän senaatissa sentään ainoatakaan kertaa poliittisena puhujana esiytynyt. Epäilemättä vaikutti tähän hänen omituinen asemansa hovissakin, vaikka toisaalta kyllä olemme jo nähneet, ettei hän ennenkään ollut julkisesti valtiollisten asiain menoon sekautunut. Hänestä oli tarpeeksi saada istua katsojana ensimmäisessä looshissa ja valppaalla silmällä katsastaa historian juoksua. "Certains hommes regardent si bien que regarder leur suffit", sanoo Filon,[349] ja Mériméestä sitä todellakin voi sanoa. Tiheillä matkoillaan Englannissa,[350]
Espanjassa, Itaaliassa y.m. seurusteli hän paljon valtiomiesten kanssa, joita hän sitä paitse tapasi usein hovissa. Näin osasi hän aina pysyä "au courant" valtiollisten tapahtumain kanssa ja teroitti perinpohjaisen historiallisen sivistyksensä avulla silmänsä arvostelemaan isänmaansa sisällisiä oloja, joiden hän arveli kehittyvän "à tous les diables" s.o. vallankumousta ja sosialismia kohti. Napoleon III teki näet hänen mielestään radikaaleille liiallisia parlamenttaarisia myönnytyksiä, jotka Englannissa, missä mahtava ylimystö oli vastapainona, kyllä voivat olla paikallaan, mutta jotka Ranskan kansalle ja sen luonteelle olivat ennenaikaisia ja sopimattomia. Näitä aatteitaan ei hän kuitenkaan missään julki lausunut; niistä saamme tietää ainoastaan hänen kirjeenvaihtonsa kautta.
Senaatissa istui hän ylipäänsä mykkänä, mutta valppaana kuulijana. Niinä 17:nä vuonna, joina hän Luxembourgissa senaattorituolillaan istui, esiytyi hän ainoastaan kolme kertaa ja nämäkin kerrat ilman menestystä s.o. saavuttamatta enemmistöä. Mutta enemmistöä ei hän koskaan ollutkaan kumarrellut ja näinäkin kertoina hän vain tahtoi tehdä velvollisuutensa.
Olemme jo nähneet kuinka innokkaasti Mérimée seurasi taideoloja omassa ja ulkomailla ja mitä ehdotuksia hän taiteen ja taideteollisuuden edistämiseksi Ranskassa teki kirjoituksessaan "De l'enseignement des beaux-arts". Entisten lisäksi on minun vielä mainittava hänen hauska ja valaiseva arvostelunsa Englannin taiteesta ("Les beaux-arts en Angleterre"). Tehtyänsä siinä selkoa englantilaisen taiteen nopeasta kehityksestä Joshua Reynoldsin ja Th. Lawrencen sekä heidän jälkeistensä preraphaeliittien avulla, puhuu hän piirustustaidon levittämisen välttämättömyydestä käsityöläisten keskuuteen, antaa kuvauksen South-Kensingtonin normaalikoulun oppijärjestelmästä ja tulee lopulla siihen päätökseen, että Englannin taideteollisuus kohta menee ranskalaisen edelle, ellei Ranskan hallitus ryhdy tositoimiin toteuttaakseen seuraavia tarkoitusperiä, nimittäin: "rendre l'enseignement plus varié et peut-être moins exclusif, multiplier les écoles de dessin, compléter nos collections publiques, conserver avec soin les trésors que nous possédons, renvoyer à la province un peu de cette activité qui se concentre à Paris".[351] Tätä varten tarvittiin hallitukselta rahoja, ja Mérimée tahtoi auttaa silloista kaunotaiteiden ministeriä tekemällä ehdotuksen suuremman summan myöntämiseksi "pour encourager les arts". Asia oli esillä senaatissa 4 p. maaliskuuta 1861 ja mielestäni on parasta antaa Mériméen itsensä kuvata tämä istunto: "D'abord, notre représentation, au Sénat, òu, comme M. Jourdain, je puis dire que jamais je n'ai été si saoul de sottises. Tout le monde avait un discours rentré qu'il fallait faire sortir. La contagion de l'exemple est si forte, que j'ai délivré mon speech,[352] comme une personne naturelle, sans aucune préparation, comme M. Robert Houdin (siihen aikaan tunnettu silmänkääntäjä Pariisissa). J'avais une peur atroce; mais je l'ai très-bien surmontée, en me disant que j'étais en présence de deux cents imbéciles et quil n'y avait pas de quoi s'émouvoir. Le bon a été que M. Walewski, à qui je voulais faire donner un beau budget, s'est offensé du bien que je disais de son prédécesseur (Walewskin edeltäjä ja kilpailija oli Fould, Mériméen hyvä ystävä), et a bravement déclaré qu'il votait contre ma proposition. M. Troplong (senaatin puheenjohtaja), près duquel je suis placé, eu ma qualité de secrétaire,[353] m'a fait tout bas son compliment de condoléances à quoi j'ai répondu qu'on ne pouvait pas faire boire un ministre qui n'avait pas soif. On a rapporté cela tout chaud à M. Walewski, qui l'a pris pour une épigramme, et, depuis lors, me fait grise mine; mais cela m'empêche pas de mener mon fiacre".[354]
Ja siihen se asia raukesi. Mérirnée sai tosin, kuten Filon sanoo, "un vrai succès, non d'orateur, mais d'homme d'esprit", mutta taiteet ne sillä kertaa jäivät lisäapua vaille.
Olen ylempänä jo huomauttanut, ettei Librin juttu ja Mériméen tehtävä siinä päättynyt vuoden 1852 tapahtumiin. Että senaattori Mérimée, niistä kahdesta viikosta huolimatta "où il jouissait d'un profond loisir et n'était nullement incommodé du soleil",[355] oli maanpakolaisen ystävänsä suhteen vallan samalla kannalla kuin valtioarkeoloogi, sen oli hän jo osottanut eräässä lyhyessä kirjoituksessa, painettu Moniteurissä 1 p. elokuuta 1859, missä hän yleisölle suositteli Librin viimeistä harvinaisten kirjain kokoelmaa, jonka myynti alkoi samana päivänä Lontoossa. Siinä hän m.m., Librin tuomarein uhallakin, onnitteli itsessään virallisessa lehdessä ystäväänsä "du tact et du flair qui lui avaient permis de rassembler tant de raretés".
Pari vuotta myöhemmin oli hän taas tilaisuudessa suoranaisemmin osottamaan, että hän edelleen oli vakuutettuna Librin syyttömyydestä. Rva Libri oli marraskuun 14 p. 1860 jättänyt Napoleonille Panizzin kokoonpaneman ja hänen sekä 28:n Itaalian eduskunnan jäsenen allekirjoittaman anomuskirjan miehensä vapauttamiseksi maanpakolaisuudesta. Sama anomus jätettiin myöskin Ranskan senaattiin. Epäilemättä oli tästä uudesta rynnäköstä jo edeltäkättä sovittu Mériméen kanssa ja varmaankin luotettiin paljo hänen vaikutukseensa niin hyvin senaatissa kuin hovissa, missä Panizzikin muuten oli Mériméen kautta tullut esitellyksi ja päässyt ainakin keisarinnan erityiseen suosioon. Anomuskirjan tarkastamisen jätti senaatti entiselle ministerille, senaattori Louis Bonjeanille, joka siinä esitettyjä syitä ja Ranskan tuomioistuinta kohtaan tehtyjä syytöksiä tyysti tutkittuaan luki ankaran vastauksensa senaatissa 4 p. kesäkuuta 1861. Vasta kuusi päivää sen jälkeen oli Mérimée valmistanut vastauksensa Bonjeanille ja esitti sen senaatille 10 p. kesäkuuta. Tourneuxkin sanoo tästä puheesta,[356] että se oli "très étudié", mutta siitä huolimatta yhtyi senaatti Bonjeanin mielipiteihin, sitten kuin tämä itse ja senaattorit Delangle, Dupin sekä de Royer, joka viime mainittu vielä väitti Librin väärentäneen isänsä kuolintodistuksen päästäkseen Ranskan kansalaiseksi, olivat Mériméetä vastustaneet. Tappiostaan huolimatta pysyi Mérimée yhtä kylmänä kuin tavallisesti, vaikka hän sisällisesti kuohuikin. Tämän näemme nimittäin selvästi hänen kirjeestään "tuntemattomalle" keisarillisesta Fontainebleaun linnasta, minne hän oli heti mainitun istunnon jälkeen matkustanut lohduttautuaksensa: "Je n'ai jamais vu gens si enragés ni si hors de sens que tous les magistrats. Pour ma consolation, je me dis que si, dans vingt ans d'ici, quelque antiquaire fourre son nez dans le Moniteur de cette semaine, il dira qu'il s'est trouvé, en 1861, un philosophe plein de modération et de calme dans une assemblée de jeunes fous. Ce philosophe, c'est moi-même, sans nulle vanité".[357] Ja sitten seuraa lause, jossa v:sta 1852 kytenyt katkeruus lakimiehiä kohtaan puhkeaa täydellisesti ilmi: "Dans ce pays-ci, où l'on prend les magistrats parmi les gens trop bêtes pour gagner leur vie à être avocat, on les paye fort mal, et, pour en trouver, on leur permet d'être insolent et hargneux". Mérimée on kuitenkin onnellinen, että kaikki on ohitse, että hän on täyttänyt velvollisuutensa ja että keisarilliset eivät ainakaan asettuneet vastapuolueen kannalle.[358] "Enfin, heureusement", jatkaa hän, "tout est fini. J'ai fait tout ce que je devais faire, et je recommencerais la séance à propos de la pétition de madame Libri, si la chose était possible. Ici, on m'a reçu fort bien sans me railler de ma défaite. J'ai dit très-nettement ce que je pensais de l'affaire, et il ne m'a pas paru que l'on trouvât que j'avais tort. Après toute l'excitation de ces jours passés, je me sens comme débarrassé d'un poids énorme".[359]
Julkiset esiytymiset näyttävät aina olleen Mériméelle raskaita taakkoja. Sitä osottaa mielestäni se melkeinpä lapsellinen ilo, millä hän aina kertoo ystävilleen näistä tärkeistä tapahtumista. Ja se tuli kaiketi siitä, että hänellä aloittaessa tavallisesti oli "une peur atroce",[360] vaikka hän siitä kehuu päässeensä kuvittelemalla, että hänellä oli edessään parvi "des imbéciles". Nyt oli hän lähes kymmenen vuotta senaatissa uskollisesti vaiettuaan muutamain kuukausien kuluessa esiytynyt kokonaista kaksi kertaa. Ja nähtyään, ettei se sen kummempaa ollut, esiytyi hän muutamain vuosien päästä vielä kolmannenkin kerran.
Seikka oli seuraava. Hallitus oli jättänyt senaatille ehdotuksen laiksi mekaanillisista soittokoneista, jossa samalla kuitenkin kosketeltiin kirjailijain ja taiteilijain omistus-oikeutta. Senaatti, joka nimitti Mériméen asian esittelijäksi ja perustelijaksi, näytti olevan taipuvainen hylkäämään hallituksen tekemän lakiehdotuksen, jossa oli seurattu periaatetta: "kirjallinen omistus-oikeus ei ole oikeus, vaan myönnytys" (la propriété littéraire n'est pas une propriété, mais bien une concession). Mérimée taas oli päinvastaista mielipidettä ja laati lausuntonsa, jonka hän 7 p. heinäkuuta 1865 luki julki senaatissa, vallan ministereitä (Rouheria ja Vuitryä) vastaan.[361]
Melkein kokonaisen vuoden näkyy senaatti tarvinneen "positiivi-ehdotuksen" — sillä nimellä sitä tavallisesti kutsuttiin — perinpohjaiseksi harkitsemiseksi. Toukokuun 8 p. seuraavana vuonna oli asia määrätty lopullisesti ratkaistavaksi. Mérimée varustausi ajoissa lausuntoansa puolustamaan ja siinä oli hänelle työtä kylläksi, sillä hän ei tahtonut lukea puhettansa paperista, vaan "improviser par les procédés connus de M. Thiers et de M. Guizot", kuten hän Panizzille jo paria viikkoa ennen ratkaisevaa istuntoa kirjoittaa. Syy miksi hän näin huolellisesti valmistausi, oli se, että hän pelkäsi taaskin saavansa vanhat vihollisensa lakimiehet kimppuunsa. Odotetusti istunnosta antaa hän sen jälkeisenä päivänä (9 p, toukok.) Panizzille kirjoitetussa kirjeessä seuraavan kuvauksen, josta taaskin käy selville hänen mielialansa lainoppineita kohtaan: "J'ai fait mon speech hier sans la moindre émotion. On m'a écouté et je n'ai pas trop ennuyé. Malheureusement, je m'étais préparé pour une réplique, et je gardais dans mon sac quelques bonnes méchanchetés contre les jurisconsultes qui prennent le Sénat pour un tribunal de première instance. Je voulais leur offrir cette citation de Cicéron: Quum plurima praeclare legibus essent constituta ex jure consultorum ingeniis corrupta et depravata sunt. Mais le Sénat était si ennuyé de cette discussion, que j'ai compris qu'il ne fallait pas y répondre. Tout le monde, au fond, trouvait la loi détestable mais on ne voulait pas donner un soufflet au Corps législatif, en rejetant pour inconstitutionnalité la loi qu'il avait votée, et on voulait dîner."[362] Tappiolle hän siis tälläkin kertaa jäi, mutta — huomauttaa Filon vallan oikein — tällä kertaa voi hän todellakin sanoa, että hän "était battu en ayant raison".
Tähän voimme kernaasti lopettaa kuvauksen senaattori Mérimeéstä, sillä nämä kolme tappiota kärsittyään ei hän sen koommin siellä suutansa avannut, vaikka hän tosin istunnoissa kävikin sikäli kuin hänen päivä päivältä alaa voittava keuhkotautinsa sen hänelle salli.[363] Ettei hänellä ollut erittäin korkea ajatus senaatin lakimiehistä, sen olemme jo nähneet. Ja kun tekopyhyys hänen mielestään siellä muittenkin keskuudessa levisi levenemistään, kävi koko laitos hänelle sitä myöten vastenmielisemmäksi. Vanhat kenraalit, jotka vänrikkivuosinaan olivat eläneet kuin viimeistä päivää ja nyt vanhennuttuaan heittäytyivät ulkokullatuiksi paavin puoltajiksi, ovat hänelle varsinkin tikku silmässä. "Les vieux généraux sont particulièrement timides quand il s'agit du green gentleman below" sanoo hän kerrankin kirjeessä Panizzille (T. II, s. 13). Sitä paitse kävi senaatti hänestä vähitellen niin matelevaiseksi, raukkamaiseksi ja kyvyttömäksi, että se hänestä "montre son inutilité et sa nullité de la façon la plus claire".[364] Sainte-Beuve, hänen vanha ystävänsä, joka alussa vuotta 1865 nimitettiin senaattoriksi kilpailijain suruksi ja vapaamielisten suureksi riemuksi,[365] on melkein ainoa hänen virkaveljistään, jota kohtaan hän loppuunsa saakka säilytti todellisen kunnioituksen ja ystävyyden.[366]
Hiukan paremmalla kannalla oli Mérimée sentään erääseen toiseen laitokseen, jossa häntä katsottiinkin toisellaisilla silmillä kuin senaatissa. Tarkoitan Ranskan akatemiaa. Ylipäätään pysyi se Napoleon III:n hallitukselle jotenkin samalla kannalla kuin Pariisin vanhin, orleansilainen ylimysmaailma: se ei uutta hallitusta juuri vastustanut, mutta ei siihen myöskään liittynyt; eli erillään omaa elämätään ylimyksellisessä itsetiedossaan. Keisarinnan herttainen olento ja kaikkia kohtaan lempeä käytös sulatti sentään kovimman jään ja Mérimée oli tavallaan välittäjänä hovin ja akatemian välillä. — Sellaisena esiytyi hän m.m. juuri yllämainitsemissani tilaisuuksissa Froissart'in patsaan paljastusjuhlassa ja "Vie de César" teoksen arvostelijana. Tämä hänen välitysasemansa hovin ja akatemian välillä ei suinkaan edellytä, että Mérimée olisi millään tavoin luopunut itsenäisistä mielipiteistään ja asettunut keisarin tahdon alaiseksi akatemiaa koskevissa kysymyksissä enemmän kuin muissakaan. Kun keisari, joka muuten oli vallan vapaamielinen kirkollisissa asioissa, kerran paavin ystäväin mieliksi ja kansan hyvitykseksi toivoi akatemian valitsevan jäsenekseen erään tunnetun apotin ja kun hän tämän tarkoituksensa voittamiseksi kääntyi Mériméen puoleen, sai hän jotenkin jyrkän vastauksen: "Sire, je ne donnerais jamais ma voix à un clérical". Ja siihen sai hänen majesteettinsa tyytyä. Yhtä järkähtämättömänä esiytyi hän v. 1860, jolloin keisari vastoin akatemian tahtoa koetti puuhata tunnettua Pariisin prefektiä ja kaunistajaa, parooni Haussmannia kaunotaiteiden akatemiaan n.k. vapaan akateemikon paikalle. Mérimée puolestaan piti keisarin sekautumista tähän asiaan vallan sopimattomana ja pani kaikki voimansa liikkeelle tehdäkseen tyhjäksi keisarin puuhat, joka myöskin onnistui. "Tuntemattomalle" kirjoittaa hän asiasta seuraavasti: "Je suis dans de grandes intrigues académiques. Il ne s'agit pas de l'Académie française, mais de celle des beaux-arts. J'ai un ami qui est candidat préféré, mais sa Majesté lui a fait dire de se retirer devant M. Haussmann, le préfet. C'est une place d'académicien libre. L'Académie se fâche et veut nommer mon ami malgré lui. Je l'y encourage de toutes mes forces et je voudrais pouvoir dire à l'empereur le tort qu'il se fait en se mêlant de ce qui ne le regarde pas. J'espère que j'en viendrai à bout".[367] Saiko hän tämän keisarille suoraan sanotuksi, siitä ei hän kirjeissään mainitse.
Akatemian sääntöjen mukaan toimivat sen jäsenet vuorotellen määrätyn ajan esimiehenä ja esimiehen velvollisuuksiin kuuluu ottaa juhlallisella puheella vastaan uudet tulokkaat. Muita tällaisia ei Mériméen osalle tietääkseni ole tullut kuin hänen vanha koulutoverinsa Ampère v. 1848. Esimiehenä hän luonnollisesti kyllä oli myöhemminkin, niinpä esim. syksyllä v. 1865, mutta kaikeksi onneksi ei uusia vastaanotettavia hänen aikanaan sattunut. Sanon kaikeksi onneksi siihen nähden, että Mériméelle tällainen julkinen esiytyminen oli peräti vastenmielistä[368] ja että hän mainitun vuoden syyskuussa juuri erityisesti kirjeissään mainitsee pelkäävänsä Ponsardin kuolevan hänen esimiehyytensä aikana.[369] Tuoni armahti kuitenkin tällä kertaa n.k. "terveen järjen koulun" (école du bon sens) päämiestä ja kuuluisan "Lucrèeen" ynnä "l'Honneur et l'argent" näytelmäin klassillista runoilijaa ja Mérimée pääsi pitämästä muistopuhetta tälle aikoinaan sellaisella melulla vastaanotetulle runonäytelmäin kirjoittajalle, jonka corneillelaisesta runottaresta Mériméenkin, runoasun leppymättömän vihaajan, täytyy sanoa, että se on "grand, sonore et honnête".[370]
Mutta vaikka Mérimée ei akatemian esimiehenä ollutkaan tilaisuudessa sen enempää näkyväistä toimittamaan, on hän sentään sen jäsenenä ollut sangen toimelias. Olen sellaisia tapauksia jo luetellut muutamia vanhemmilta ja myöhemmiltä ajoilta. Näiden lisäksi on minun vielä mainittava hänen usein käytetty apunsa kielimiehenä, apu, joka oli sitä arvokkaampaa, kun hän osasi niin perinpohjaisesti monta vierasta kieltä ja oman äidinkielensä ehkä paremmin kuin kukaan hänen aikalaisistaan kirjailijoista. Cuvillier-Fleury kuvaa hänen esiytymistänsä akatemiassa seuraavalla tavalla: "Parlant dans sa cravate quand il parlait devant une assemblée, ses yeux plongeant en quelque sorte au fond de lui-même, les mots tombaient goutte à goutte comme d'un flacon d'élixir. C'est ainsi qu'il prenait part — une part souvent importante — à nos discussions d'académie sur la langue française qu'il connaissait bien, ne se vantant ni de cela ni d'autre chose".[371] Ampèren ollessa muutamalla tutkimusmatkalla v. 1859 istui Mérimée akatemian varsinaisessa sanakirjakomiteassa pakottaen kuitenkin ystävänsä perimään työpaikan kuten ennenkin. Sen näemme hänen kirjeessään Ampèrelle 24 päivältä toukokuuta 1859: "Voici la chose: M. Villemain et M. Cousin veulent que je te succède. Je ne le puis, ni le veux. J'ai mon scrupule. Je ne crois pas devoir prendre la petite indemnité dont je n'ai pas besoin et dont plusieurs de nos confrères s'arrangeraient fort. On me répond: 'Si nous vous voulons, ce n'est pas pour vos beaux yeux, c'est parce que vous nous empêchez d'en prendre un qui nous embêterait'. Je réplique: Vous pouvez jouir de ma présence, je serai l'ombre d'Ampère. J'assisterai à sa place et provisoirement à vos séances, mais je ne veux pas être membre en titre pour la raison dessus dite".[372] Me näemme tästä kuinka vaatimattomasti hän esiytyy, hän, joka "sans produire aucun travail spécial, a prouvé par une foule d'observations répandues dans ses ouvrages qu'il connaissait à fond non seulement les langues et les littératures de l'antiquité classique, mais presque tous les idiomes modernes de l'Europe", kuten Loménie hänestä sanoo.[373] Ja vallan oikeutettua oli sekin tunnustus, minkä Jules Sandeau akatemian puolesta antoi hänelle samassa tilaisuudessa lausuessaan: "Plus d'une fois, dans nos réunions, nous avons été à même d'apprécier en lui le philologue; les langues mortes ou vivantes n'avaient pas de secrets pour lui, et il nous a aidé plus d'une fois à résoudre les difficultés de la nôtre".[374]
Mitä taas tulee Mériméen tunteisiin akatemiaa kohtaan, niin viihtyi hän siellä ylipäänsä jotenkin hyvin, eikä kummakaan, sillä siellähän hänellä oli useimmat ystävänsä ja hengenheimolaisensa. Mutta kun tekopyhyys, joka hänestä toisen keisarikauden aikana oli ihmiskunnan suurin onnettomuus[375] ja josta akatemia sentään viimeiseen asti oli pysytteleinyt vapaana, vihdoin kuitenkin alkoi tunkeutua tähänkin filosoofiseen seuraan, silloin sai Mériméekin silmänsä auki. Hän, joka omantunnon mukaisesti oli käynyt istunnoissa ja vaaleissa ainakin omasta puolestaan vastustamassa kaikkien kirkollisten ainesten tunkemista Mazarin'in palatsiin, jonka edustalla Voltairen muistopatsas on traditsiooneja muistuttamassa, hän, joka keisarinkin ylempänä mainitsemaani pyyntöön oli uskaltanut jyrkästi vastata, ettei hän ikinä anna ääntänsä kirkollismieliselle ehdokkaalle, hän sai vihdoin surukseen nähdä, että yksin hänen vanha opettajansa ja ystävänsä Victor Consinkin kääntyi kirkonkävijäksi ja suostui äänestämään apotti Lacordaireä akatemian jäseneksi Tocquevillen sijalle (v. 1860). Eikä ainoastaan Cousin, vaan myöskin Thiers, Guizot ja "tous les burgraves", kuten Mériméen on tapana heidän hengenheimolaisistaan sanoa. Tämä meni hänestä todellakin jo liian pitkälle. "N'est-ce pas bien édifiant, et cela ne donne-t-elle pas une belle idée de leur logique et de leur bon sens!" kirjoittaa hän asiasta Panizzille.[376] "Au fond, la chose m'est fort égale" — jatkaa hän kertoessaan samasta asiasta "tuntemattomalle" — "tant qu'on ne m'obligera pas d'aller entendre leurs sermons, on peut nommer à l'Académie tous les membres du sacré collège".[377] Kuten tästä näemme, alkaa väli jo käydä jotenkin kireäksi. Ja vielä huonommaksi se kävi, kun todellakin yhä uusia kirkollisia aineksia sinne hyväksyttiin. "Nous voilà en proie aux cléricaux, et bientôt, pour être admis comme candidat, il faudra produire un billet de confession", valittaa hän "tuntemattomalle" 1 p. maaliskuuta 1862. Kun hänen ehdokkaansa v. 1864 vielä tuli hyljätyksi, oli kukkurakin täysi. Hän tahtoi vielä kerran ottaa yleissilmäyksen noista 40:stä kuolemattomasta: "J'ai contemplé hier les figures de mes confrères, sans parler de la mienne, on dirait des gens qui attendent le fossoyeur". Ja tämän viime nä'yn mieleensä painettuaan teki hän lujan päätöksen "de ne plus aller à l'Académie que pour toucher mes indemnités, quatre-vingt-trois francs trente-trois centimes, tous les mois".[378]
Tietääkseni pitikin hän päätöksensä.
Luulen mielestäni nyt täyttäneeni sen, minkä tässä luvussa tehtäväkseni otin, nimittäin osottaa, ettei Mérimée toisen keisarikauden loistoaikana hovielämän pyörteessä liikkuessaan suinkaan siihen vajonnut ja sen vuoksi kirjallisia tai yhteiskunnallisia toimiansa unhottanut. Koetan tulevassa luvussa tehdä selkoa Mériméen viimeisistä vuosista ja hänen asteittaisesta suistumisestaan hautaa kohti rinnakkain sen loistavan hallitusmuodon kanssa, jonka hän oli nähnyt syntyvän ja kukoistavan ja jonka surkea häviö hänen myöskin täytyi omin silmin nähdä ennenkuin hänen sallittiin ne ikuiseen rauhan uneen ummistaa.