XII.
Sen keisarikruunun, jonka Napoleon verellä ja kavalluksella oli vuoden 1852 valtiokeikauksella anastanut ja jonka perijäksi hänelle puolisonsa Eugénien kanssa neljä vuotta myöhemmin syntyi poika, oli hän Kriminsodan loistavalla päätöksellä verhonut sellaiseen maineen ja voiton kehään, että se todellakin häikäisi useiden ei-bonapartelaistenkin silmät ja lepytti monta hänen vaarallistakin vastustajaa. Ranska oli nyt äkkiä kohonnut Euroopan ensimmäiseksi valtioksi ja Napoleon suuren veljenpojan edessä oli Venäjän mahtavan tsaarinkin täytynyt nöyrtyä. Ja kun tämän sotaisen kunnian lisäksi, joka tietysti teki sotaväen valtaistuimen uskolliseksi vartijaksi, tuli viisas ja kaikissa suhteissa maalle hyödyllinen sisäispolitiikka suuntautuen etupäässä alemman kansan hyväksi, niin ei ole ihmettelemistä, jos Tuileriessä uskallettiin niin huolettomia päiviä viettää kuin X:ssa luvussa olen lyhyin piirtein koettanut kuvata. Hallitusmuotokin, joka juuriltaan oli perustuvinaan suuren vallankumouksen periaatteihin, siinä kun näet yleiselle kansanäänestykselle myönnettiin painava merkitys, oli itse teossa kuitenkin sellainen, että kaikki todellinen valta oli hallitsijalla ja kansalla ainoastaan tarpeellinen vallan varjo. Tulevaisuus näytti siis sangen valoisalta ja rauhallinen työ kehitti valtakunnan sisällistä vaurastumista.
Mutta Napoleon III oli myöskin aatteiden mies ja hänellä oli mielestään suurempi kutsumus maailmassa. Suurelta sedältään oli hän muka saanut tehtäväkseen auttaa Euroopan liittovallan muodostumista kansallisuuksien perustuksella ja tällainen tehtävä ilmausikin jo ennen kuin osattiin sitä aavistaakaan. Itaaliassa levisi levenemistään pikku valtioiden yhdistämisen aate ja kun "Itaalian Bismarck" kreivi Cavour piakkoin näki mahdottomaksi suoriutua tästä tehtävästä ilman vieraan apua, tarjousi Napoleonille kuin itsestään tilaisuus esiytyä kansallisuusaatteen palveluksessa vapauttamalla tuon sorretun maan Itävallan raskaan ikeen alta. Tietysti liittyi tähän sekautumiseen myöskin toivo laajentaa Ranskan rajoja ja täten taas lisätä valtiollista mainetta ja lujittaa valtioistuimen perinnöllisyyttä. Historiasta tunnemme, kuinka loistavasti Ranskan joukot taistelivat Magentan ja Solferinon luona Napoleonin oman johdon alaisina, tappelut, jotka tekivät keisarista kansallissankarin. Ainoastaan papisto ja hartaimmat paavin ystävät vainusivat jo vaaraa Vatikaanille ja kävivät levottomiksi.
Mérimée, joka suurella innolla seurasi sodan valmistuksia ja toivoi takaisin nuoruutensa voimia voidakseen sotilaana "voir un des spectacles toujours beaux, le réveil d'un peuple opprimé",[379] kuvaa valtiollista tilaa Ranskassa näiden voittojen jälkeen seuraavilla lyhyillä piirteillä: "Jamais le gouvernement n'a été plus facile. Les républicains sont convertis pour la plupart; mais les salons, les belles dames et les beaux messieurs sont toujours mauvais. Les dévots, de leur côté, se remuent et déclament contre une guerre impie".[380] Mutta vaikkapa Napoleonilla olikin puolellaan rahvas ja sotilasto, niin pelkäsi hän sentään papistoa, jonka kannatus oli tärkeä hänelle vielä nytkin samoin kuin valtaistuimelle pyrkiessäkin. Ja sen vuoksi alkoi hän aavistaa pahaa koko sodasta ja solmi yht'äkkiä Villafrancan rauhansopimuksen, joka todellakin oli omiansa herättämään tyytymättömyyttä omassakin maassa Itaalian vapautuksen ystäväin keskuudessa. Mériméestä on myöskin varmaa "que personne ne sait ce que veulent dires les bases du traité" ja että "la guerre n'a pas produit un grand résultat". Hänen mielestään kursailtiin vallan turhanpäiväisesti paavin kanssa; hänelle olisi pitänyt panna kova kovaa vastaan ja pakottaa hänet myöntymään Itaalian yhdistymistuumaan. Eikä hän käsittänyt tai tahtonut käsittää, että Napoleonia toiselta puolen jo alkoi arveluttaa uuden suurvallan syntyminen ja sen läheinen naapurius. Hän vain sättii Ranskan pappispuoluetta kaiken onnettomuuden syyksi ja ottelee kiivaasti paavinmielisen keisarinnan kanssa Ranskan menettelystä Rooman suhteen.[381]
Kun Garibaldi astuu näyttämölle, innostuu hän alussa häntä kovasti ihailemaan. "J'envie les émotions pittoresques de ce gaillard-là" kirjoittaa hän Panizzille. "Il n'y que moi, ici, qui m'intéresse à son expédition. Elle me plaît, parce que j'aime les romans et les aventures". Mutta itse teossa on hänestä sentään surullista, että keskiaikainen romaanisankari voi sytyttää koko Euroopan ilmiliekkiin. Vielä kesäkuussa v. 1860 on hänestä Garibaldin retki "une des plus drôles d'histoires", mitä hän ikinä on nähnyt. Ja kun tämä mainio sankari sitten Sisiilian kukistettuaan ja Viktor Emanuelin rinnalla voitettuun Neaapeliin ratsastettuaan loukkautuneena siitä, ettei hänelle annettu maaherran virkaa, vetäytyy pois näyttämöltä, tekee hän Mériméen mielestä ihan oikein, sillä "son affaire est de se battre, et il n'entend rien à organiser".[382] Mutta kun Garibaldi ennen pitkää astuu uudelleen esiin suorittamaan vapautustyönsä loppuun, muuttuu Mériméen mieliala häntä kohtaan täydellisesti, sillä nyt hän uhkaa häiritä koko Euroopan rauhaa "en montrant le fantôme de la Révolution", ja tästä lähtein nimittelee hän kirjeissään sankaria milloin "le fou", milloin "l'instrument de Mazzini", milloin "le mauvais génie de l'Italie", tai "le rois des niais" j.n.e. Tämä käsitys se varmistuu hänellä päivä päivältä niin, että hän jo joulukuussa pitää Garibaldia Itaalian vaarallisimpana vihollisena, "ennemi d'autant plus dangereux qu'il a toutes les qualités qu'il faut à un révolutionnaire, même celle d'être niais et de se faire l'instrument des plus détestables coquins. Il y dans toutes les révolutions de ces gens-là, et ce sont ceux-là qui font le plus de mal".[383] Ja kun hän vihdoin vielä rupeaa kirjoittelemaan kirjeitä "dans le style détestable de mélodrame" ja tekemään valtiollisia matkoja (Englantiin v. 1864), niin on Mériméestä hänen tyhmyytensä mitta kukkurillaan; hän kummastelee vain, ettei löydy ketään "qui fasse justice de ce cerveau brûlé", jolle "tyhmyydet ovat yhtä luonnollisia kuin omenapuulle omenain kantaminen". Mihin tämä viha oikeastaan perustuu, käy selville Mériméen kirjeestä Panizzille 1 päivältä toukokuuta 1864, jossa hän sanoo tietävänsä, että Garibaldi "a promit la république à la France et fraternisé avec Ledru-Rollin". Ja kun tunnemme Mériméen monarkkiset mielipiteet ja tiedämme, että hän todellakin oli "kuningasmielisempi kuin itse kuningas", niin emme enää kummastele tätä mielenmuutosta Garibaldia, vapauttajasankaria kohtaan.
Olen jo huomauttanut, ettei Villafrancan rauha ollut omiansa Ranskan vastustuspuoluetta tyydyttämään. Tosin tuottivat ranskalaisten aseiden voitot Kiinassa, Kotkinkiinassa ja Syyriassa taas uutta mainetta keisarivallalle; mutta siitä huolimatta alkoi vasemmisto ennen pitkää taas meluta. Tukkiakseen heiltä suut lupaili Napoleon, jonka nimenomaisiin periaatteisiin kuului kasvattaa Ranskan kansa Englannin mallin mukaiseen, vapaaseen ja perustuslailliseen hallitusmuotoon, vastustuspuolueelle uusia myönnytyksiä kokoutumis- ja painovapauden suhteen. Mériméetä eivät ne ollenkaan miellyttäneet, sillä hän näki niissä tulevaisuuden vaaran ja — vallankumouksen enteitä.[384] Kaikki myönnytykset ovat hänestä hyödytöntä järjettömyyttä: "Le résultat ne peut être que verba. Je voudrais pouvoir ajouter praetereaque nihil, mais vous savez qu'en France, après les mots, viennent les révolutions".[385]
Kuinka pitkälle näkevä silmä Mériméellä oli, sen todistaa toisen keisarikauden valtiollinen loppuhistoria ilmielävästi. Kaikki tiedämme, että Napoleonin auringon pimennys alkaa surullisesta Meksikon jutusta, jolla oli tarkoituksena hankkia Ranskalle ensimmäisen luokan vasallimaa, vaan joka niin äkkiä sai verisen ja onnettoman lopun. Siitä alkaen ei luottamus Tuileries'n "sfinksiin" enää ollut niin järkähtämätön alemmassakaan kansassa. Ja kun sen lisäksi tulivat keisarin epäonnistuneet välitys-yritykset Puolan asioissa (v. 1863), eperoiminen Preussiläis-tanskalaisen sodan aikana seuraavana vuonna ja näihin aikoihin näyttämölle astuvan Bismarckin loistavat voitot pohjoisen Saksan yhdistämisessä (v. 1866) ynnä vihdoin Luxembourgin ostojutun tyhjiin raukeaminen samaisen rautakanslerin sekautumisen johdosta, niin oli vastustuspuolueen jo helpompi taitavien johtajiensa Ollivier'n, Thiers'in ja Jules Favren avulla todistaa kansalle, ettei nykyinen keisarivalta ollut maalle siunaukseksi. Jopa uskalsi Thiers, jota Mérimée muuten aina ihailee valtiollisena näyttelijänä, vaikka hän moittiikin häntä valtiollisten aatteiden puutteesta, pikkumaisista intohimoista ja horjuvasta kannasta,[386] lausua julki nuo kuuluisat sanansa, että "Ranska nyt oli vajonnut kolmannen luokan valtioksi".
Aineeni ulkopuolella on luonnollisesti ruveta objektiivisen historian perustuksella tekemään seikkaperäisesti selkoa vastustuspuolueen asteittaisista voitoista ja Napoleonin peräytymisestä siksi, kunnes hän vihdoin joulukuussa 1869 yleisen kansanäänestyksen varjolla myönsi Ranskalle täydellisen perustuslaillisen hallitusmuodon vastuunalaisten ministerein kanssa ja tarjosi ministeristön muodostamisen pahimmalle vastustajalleen Ollivier'lle. Sitä vastoin luulen valaisevani ainettani ja Mériméen kykyä selväjärkisenä valtiollisten ynnä yhteiskunnallisten olojen tarkastelijana, jos tekemällä muutamia otteita hänen laajaperäisestä kirjeenvaihdostaan annan hänen omalta kannaltaan kuvata olojen kehitystä.
Mérimée oli siinäkin vallan napoleonilaisella kannalla, että hän piti kansallisuuskysymystä vuossadan tärkeimpänä pyrintönä, vaikk'ei hän hyväksynytkään niitä keinoja, joita kansallistunto eri maissa käytti hyväkseen tarkoitusperiänsä voittaakseen. "Il est évident que la question des nationalités est à présent ce qu'était la réforme réligieuse au 16:e siècle, une grande et belle idée revêtu de formes assez niaises" kirjoittaa hän 19 p. toukokuuta 1861 ystävälleen Lontoossa. Koko Euroopassa kuohuu ja kiehuu hänen mielestään noina aikoina eikä tämä "malaise général" voi hävitä ilman "une catastrophe et une grande modification de la carte".[387] Mitä taas Ranskan sisäispolitiikkaan tulee, niin nauttii keisari kyllä (v. 1862) vielä melkoisessa määrin alemman kansan suosiota, mutta "ou souffre de la crise monétaire, de la crise alimentaire, de la crise réligieuse". Ja näiden aikana "l'anarchie fait des progrès". Kun Port-Saint-Martin'in teaatterissa 22 p. huhtikuuta näytellään Victor Sejourin "Les volontaires de 1814", niin peljätään sen johdosta hirmuista meteliä, "car, maintenant, c'est au spectacle qu'on fait de l'opposition". Syynä kaikkeen on, että "le socialisme fait des progrès et la bourgeoisie, qui ne souvient plus de 1848, est de l'opposition et aide à scier la branche sur laquelle elle est assiégée".[388] Ja kun hallitus ei tee mitään vastustaakseen sosialismia ja kun painovapauttakin vain laajennetaan, niin ei siitä voi seurata muu kuin vallankumous. Senpä vuoksi hän jo 13 p. huhtikuuta 1864 voi kirjoittaa ystävälleen Panizzille, että "nous avons un pied dans la révolution". Ja hänen vanha ystävänsä Thiers "est devenu à peu près républicain, vraisemblablement parce qu'il espère être nommé président à son tour".[389] Yhä selvemmäksi käy hänelle, että vallankumouksen täytyy tapahtua vielä hänen eläessään "dans les dernières années de notre vie", sillä "le plus grand malheur qui puisse arriver à un peuple est, je crois, d'avoir des institutions plus avancées que son intelligence".[390]
Ja yhtä varmaksi käy hänelle myöskin se, että vallankumous tulee jonkun sodan jälestä. Milloin vilahtelee hänen kirjeissään jo Bismarckin mahtava persoonallisuus, johon hän syksyllä v. 1865 on Biarritzissa tutustunut ja joka hänestä on jo silloin tämän vuosisadan ainoa todellisesti "suuri mies",[391] sillä hän on voimakas, tietää mitä tahtoo, ei ole vähintäkään naivi, vaan on "absolument dépourvu de gemüth, mais plein d'esprit".[392] Milloin taas vainuaa hän historiallisella älyllään, että sodan aihe on tuleva Espanjasta, missä "depuis la mort de Narvaêz, la chose est très probable".[393] Piakkoin selviää hänelle kuitenkin, että jos vastustuspuolue tulevissa vaaleissa — kirje on Panizzille 1 p. syyskuuta 1868 — pääsee kovin mahtavaksi, niin täytyy ehkä keisarin tukalasta asemastaan pelastautuakseen koettaa "engager une guerre" välttääkseen sisäistä mullistusta. Mutta aihe on epäilemättä tuleva "par les traîneurs de sabre à Berlin".
Olen hiukan laveammasti tahtonut kuvata Mériméetä amatööri-valtiomiehenä sen vuoksi, että hänen muut biograafinsa ovat mielestäni liian vaillinaisesti tätä puolta hänen elämässään valaisseet. Lukija ehkä kummastelee, miten hänellä voi olla niin tarkka silmä asiain menoa havaitsemaan ja mistä hän sai tietonsa valtiollisista asioista, koska hän, vaikka elikin niin läheisessä yhteydessä hovin kanssa, sentään aina valittaa, ettei siellä valtioseikoista paljo koskaan puhuttu ja ettei Napoleon III:lta hänen parhaimmatkaan ystävänsä voineet urkkia minkäänlaisia salaisuuksia. On kuitenkin muistettava, että hän oli tuttava useimpain senaikuisten valtiomiesten kanssa sekä Ranskassa että ulkomailla ja että hän varsinkin ministeri Fouldin ja Thiers'in kanssa oli niin hyvä ystävä. Sitä paitse oli hän, niinkuin jo olemme nähneet, sekä historiallisten tutkimustensa että persoonallisten kokemustensa (v. 1848) kautta teroittanut silmänsä huomaamaan, minkälaiset olot ja tilat vallankumousta ennustivat.
Muutamat ehkä kummastelevat myöskin sitä, ettei Mérimée, joka kirjeissään varsinkin Panizzille osotakse niin huvitetuksi politiikasta ja joka, kuten luulen näyttäneeni, myöskin ymmärsi sen moninaisia vaiheita, kuitenkaan antaunut varsinaiseksi valtiomieheksi, pyrkien esim. lähettilääksi johonkin suurvaltojen hoviin. Filon, ainoa Mériméen biograafeista, joka tätä puolta hänen elämässään on kosketellut, arvelee myöskin, että hän epäilemättä olisi sopinut "dans une de ces grandes situations où l'éloquence est un défaut et où le talent d'écrire est, au contraire, plus qu'une grâce et un ornement".[394] Syynä siihen, ettei Mérimée koskaan joutunut politiikan palvelukseen, mainitsee hän sen, ettei tämä ollut naimisissa ja että Napoleon liian hyvin tunsi kirjailijain sopimattomuuden tällaiseen ammattiin. Luultavasti voidaan kai nämäkin seikat jonkunlaisina syinä esittää, mutta mielestäni on kuitenkin parhain ja pätevin syy se, ettei Mérimée, jolla omien sanojensa mukaan ei ollut vähintäkään "prétention de jouer un rôle dans le spectacle d'histoire", ikinä olisi tällaiseen suostunut. Mielipiteensä valtio- ja edusmiehistä on hän niin selvästi ja useasti lausunut, että voimme pitää varmana, ettei häntä vähimmässäkään määrässä huvittanut antautua valtiolliseksi näyttelijäksi, jonka täytyy joka hetki muistaa ruhtinas Talleyrand'in kuuluisaa lausetta.[395] Mérimée rakasti edellä kaikkea persoonallista vapauttaan ja hän oli vallan tyytyväinen siihen, että sai "ensimmäisestä looshista" katsella historian tapahtumia.
Elämä tässä "ensimmäisessä looshissa" oli kuitenkin, noiden moninaisten ulkomaisten tappioiden ja sisällisten rettelöiden johdosta vähitellen muuttanut melkoisesti muotoansa. Ei tehnyt enää mieli tanssimaan tulivuoren juurella eikä keskustelemaan lemmenseikkailuista cour d'amour'issa, kun mahtavat tummat pilvet saartoivat valtiollisen taivaan rantoja. Hovin suuri huvimestari, v. 1862 herttuaksi koroitettu Mornykin oli maaliskuussa v. 1865 kuollut, jättäen ainakin hovipiirissä yleisen surun ja kaipauksen jälkeensä.[396] Mérimée, joka edelleen vierailee hallitsijaparin luona, vuoroin Tuileriessä, Compiègnessä, Biarritzissa ja Saint-Cloud'ssa, tekee päivä päivältä yhä surullisempia havaintoja. Elokuussa 1864 kirjoittaa hän Panizzille, että siellä vielä tanssittiin, mutta "fort tristement"; lokakuussa samana vuonna oli "tout fort triste, plus même que vous (Panizzi) ne pouvez l'imaginer", mutta hän ei tahdo sen maailmalle tiedoksi tulevan, sillä hän lisää: "mais n'en dites mot à personne". Keisarinna elää "très rétirée et presque toujours seule" ja koko talon elämä on muuttunut: "on est moins gai, mais on est plus calme". Keisari itse osaa tietysti paremmin peittää muuttuneen mielentilansa, mutta keisarinna, jonka Mérimée luulee "muutamassa vuodessa oppineen ymmärtämään paljo asioita ja ihmisiä", on kerrassaan menettänyt entisen luonteensa, josta hän niin paljo piti. "Il n'y a plus d'Eugénie, il n'y a plus qu'une impératrice", kirjoittaa hän syyskuussa v. 1865 Panizzille. "Je plains et j'admire". Ja jos hovissa onkin vieraita, niin ei enää tanssita, ei näytellä arvoituksia eikä muita sellaisia, vaan tutkitaan tiedemiesten avulla taivaankappaleita y.m.s. "On a passé le temps assez gravement sans charades ni facétie semblable. Il n'y a eu qu'une lanterne chinoise dont M. Leverrier, l'astronome, était le montreur. Il nous a fait voir des photographies de la lune et des planètes comme on montre à la foire les sept merveilles du monde".[397]
Mérimée puolestaan ei noita huvituksia myöskään enää kaivannut, sillä hän alkoi jo tuntuvasti vanhentua ja terveydeltäänkin heikontua. Mutta jotakin tahtoi hän sentään tehdä haihduttaakseen hyvän ystävättärensä keisarinnan huolia. Toisen keisarikauden hovi ei koskaan ollut mikään kirjallinen ja taiteellinen yhtymispaikka sanan oikeassa merkityksessä eikä Napoleonin onnistunut parhaimmallakaan tahdolla kohottaa runouden tilaa samalle kannalle, millä se vuossadan alkupuoliskolla oli ollut.[398] Mutta sekin vähäinen kirjailija- ja taiteilijapiiri, jonka keisarinna suurella vaivalla oli saanut kootuksi valtaistuimensa kaunistukseksi, harveni harvenemistaan, niin että Mériméellä loppuvuosina todellakin oli syytä valittaa, ettei hovielämä enää ollut "assez littéraire" ja että sieltä vähitellen katosi "toute espèce de goût pour les amusements intellectuels". En tiedä teenkö väärin otaksuessani tämänkin vaikuttaneen siihen, että Mérimée vanhoilla päivillään vielä ryhtyi kyhäilemään novelleja. Rva Seniorille. joka eräässä kirjeessään oli kehoittanut häntä kirjoittamaan kertomuksia, vastasi hän v. 1855, että hän luulee kirjoittaneensa jo liiaksikin ja eräässä toisessa kirjeessään arvelee hän, että nyt on jo toinen aika eikä hän tälle ajalle osaa kirjoittaa. "Tuntemattomalle" hän kuitenkin elokuussa v. 1860 ilmaisee, että "j'ai quelquefois envie de faire un roman avant de mourir, mais tantôt le courage me manque, tantôt, quand je suis en bonne disposition, on me donne des bêtises administratives à arranger".[399] Ja jotakin kertomusta kai hän valmistelikin näihin aikoihin, koskapahan hän marraskuussa samana vuonna Panizzille kirjoittaa: "J'étais allé travailler à la seconde partie de mon roman. Je crois que c'est la dernière. La fin ne vaut pas le commencement. Cependant il a commencé par la fin".[400]
Mitä romaania hän tällä tarkoittaa sitä en ole saanut selville. Ettei se ollut yksikään niistä novelleista, jotka häneltä myöhemmin on julkisuuteen tullut, käy luullakseni alempana selville. Ensiksikin ei se voinut olla La Chambre bleue, joka hänen oman ilmoituksensa mukaan valmistui syyskuussa 1866, sitä todistaa mielestäni, paitse pitkä väliaika, myöskin "tuntemattomalle" osotettu kirje 5 päivältä marraskuuta 1866, jossa hän selittää miten hän tuli mainitun novellinsa kirjoittaneeksi: "Étant à Biarritz, on disputa, un jour, sur les situations difficiles où on peut se trouver, comme par exemple Rodrigue entre son papa et Chimène, mademoiselle Camille entre son frère et son Curiace. La nuit, ayant pris un thé trop fort, j'écrivis un quinzaine de pages sur une situation de ce genre. La chose est fort morale au fond, mais il y a des détails qui pourraient être désapprouvés par monseigneur Dupanloup. Il y a aussi une petite pétition de principe nécessaire pour le développement du récit: deux personnes de sex différent s'en vont dans une auberge; cela ne c'est jamais vu, mais cela m'était nécessaire, et à côté d'eux, il se passe quelque chose de très-étrange. Ce n'est pas, je pense, ce que j'ai écrit de plus mal, bien que cela ait été écrit fort à la hâte. J'ai lu cela à la clame du logis", s.o. keisarinnalle.[401]
Kertomus onkin omistettu hänelle nimellä "A la madame de la Rhune", keisarinna kun inkognito-matkoillaan toisinaan käytti kreivitär de la Rhunen nimeä ja Rhune taas on kaunis vuoren kukkula Biarritzin luona. Nimensä alle kertomuksen lopussa oli Mérimée nähtävästi tarkoituksella lisännyt: "bouffon de Sa Majesté", seikka, joka niinikään mielestäni tukee mielipidettäni niistä vaikuttimista, jotka saivat hänen lankeamaan tähän "nuoruuden syntiin", kuten hän itse sitä nimittää. Novellissaan La Chambre bleue ei Mériméellä todellakaan näy olleen mitään muuta tarkoitusta kuin pitää kuulijaa jännityksessä ja lopussa vallan odottamattomalla päätöksellä hämmästyttää häntä. Juoni, joka perustuu kokonaan pelkälle erehdykselle, on muuten taidolla sommiteltu ja muutamat hienot psykoloogiset piirteet osottavat vanhan mestarin käsialaa.
Vaikka Mérimée ylempänä siteeraamassani kirjeessä tästä kertomuksestaan sanookin, että "ce n'est pas, je crois, ce que j'ai écrit de plus mal", ei hän kuitenkaan katsonut sen soveltuvan julkaistavaksi ainakaan hänen eläessään. Syyt siihen ilmenevät seuraavasta kohdasta hänen kirjeessään "tuntemattomalle" 3 päivältä tammikuuta 1867: "Il n'est nullement question ni à propos de l'imprimer. Comme il n'y a rien dans cette oeuvre qui soit en faveur du pouvoir temporel du pape, je craindrais qu'on ne la reçût pas avec bienveillance". Samaa vakuuttaa hän ystävälleen Albert Stapferillekin lisäten vain, että tällainen työ on häntä kovasti huvittanut.[402] Painosta ilmestyikin se vasta tekijän kuoleman jälkeen v. 1871.[403]
Samassa tarkoituksessa kuin "La Chambre bleue" on epäilemättä Mériméen seuraavakin novelli "Ours" tahi, kuten hän sen myöhemmin risti "Lokis" syntynyt. Sitä todistaa osaltaan sekin seikka, että myöskin Lokis on keisarillisten luona vieraillessa ainakin suurimmaksi osaksi kirjoitettu. Kirjallisuuden historioitsijoille on hauskaa, että Mérimée, joka nuorempana ei virka juuri sanaakaan kaunokirjallisten teostensa syntymästä, myöhempinä aikoinaan niistä ystävilleen mielellään kertoilee yksityisseikkoja. Niinpä kirjoittaa hän tästäkin uudesta novellistaan, joka muuten näkyy häntä tavattomasti huvittaneen, eräässä kirjeessään "tuntemattomalle" seuraavaa: "Pendant que j'étais à Fontainebleau, il m'est arrivé un accident étrange. J'ai eu l'idée d'écrire une nouvelle pour mon hôtesse — tässä hän lausuukin suoraan tarkoituksen ilmi — que je voulais payer en monnaie de singe. Je n'ai pas eu le temps de la terminer; mais, ici (Pariisissa), j'y ai mis le mot fin auquel je crains qu'on ne trouve des longueurs. — Lorsque j'étais dans le château, on lisait des romans modernes prodigieux, dont les auteurs m'étaient parfaitement inconnus. C'est pour imiter ces messieurs que cette dernière nouvelle est faite. La scène se passe en Lithuanie, pays qui vous est fort connu. On y parle le sanscrit presque pur".[404]
Sisällys tässä suurella taidolla ja tekijänsä parhaimmista novelleista tunnetulla voimalla kerrotussa jutelmassa oli sangen omituista laatua ja osottaa, kuinka Mérimée viimeisissä teoksissaan palasi "à ses premiers amours" s.o. Guzlan kamaliin aiheisiin. Se on vampyyrijuttu pöyristyttävintä laatua. Mutta ehkä on parasta antaa tekijän itsensä tehdä siitä lyhyt selonteko: "Une grande dame du pays (Liettuassa), étant à la chasse, a eu le malheur d'être prise et emportée par un ours dépourvu de sensibilité, de quoi elle est restée folle; ce qui ne l'a pas empêchée de donner le jour à un garçon bien constitué qui grandit et devient charmant; seulement, il a des humeurs noires et des bizarreries inexplicables. On le marie, et la première nuit de ses noces, il mange sa femme toute crue. — C'est que ce monsieur est le fils illégitime de cet ours mal élevé. Che invenzione prelibata!"[405]
Tämmöinen oli juoni alkujaan ja Mérimée väitti, nojautuen virkatoveriensa tiedeakatemian jäsenten antamiin todistuksiin, että sellainen tapaus oli mahdollinen. Luettuansa sen "tuntemattomalle", joka katsoi mainittua kohtaa liian rohkeaksi ja sopimattomaksi, muutteli ja lieventeli hän sen niin, että nuo petoeläimen vietit muka olivat siirtyneet lapseen pelkästä säikäyksestä ja karhun silmäyksestä. "Ainsi c'est un simple regard de l'ours qui a rendu folle cette pauvre femme et qui a valu à monsieur son fils ses instincts sanguinaires."[406] Hän myönsi itsekin, että kertomus tästä muutoksesta voitti. Saadakseen siihen oikean paikallisvärityksen kääntyi hän vielä ystävänsä Turgenjewin puoleen, joka täten oli tilaisuudessa tehdä Mériméelle vuoropalveluksen. Mutta eipä näy hänkään tunteneen Liettuan oloja, sillä "le diable, c'est que ni lui (Turgenjew) ni moi n'avons pu trouver un Lithuanien qui sût sa langue et connût son pays", lisää hän.[407] Muutosten mukana antoi tekijä sille uuden nimenkin Lokis, joka liettuan kielellä merkitsee karhua. Mielissään oli Mérimée siitä, että "les manières de cet ours resterons fort mystérieuses, mais on ne pourra rien conclure à son désavantage, quelque perspicace qu'on soit. Il y a une infinité de choses qui demeurent inexpliquées". Lääkärit, joiden puoleen hän oli kääntynyt, selittivät, että "les plantigrades sont plus que d'autres bêtes en mesure de s'allier à nous; mais naturellement les exemples sont rares, les ours étant peu avantageux", lisää hän sitten omasta puolestaan.[408]
Mériméen tarkoitus näkyy olleen varustaa kertomus kuvilla (katso Lettres à une Inconnue, T. II, s. 343) ja lahjoittaa se keisarinnalle uudessa siistimmässä asussaan. Sitä hänellä ei kuitenkaan huonontuneen terveyden vuoksi tullut tehdyksi. Mutta kaikissa tapauksissa luki hän sen eräänä elokuun iltana v. 1866 Saint-Cloud'ssa sanainsa mukaan "devant un auditoire très-select, dont plusieurs demoiselles, qui n'ont rien compris".[409] Filon, joka keisarillisen prinssin Louis'n opettajana oli persoonallisesti läsnä tässä tilaisuudessa, antaa siitä varsin seikkaperäisen ja tunnelmallisen kuvauksen vakuuttaen, ettei hänkään sitä silloin "ymmärtänyt". Läsnä olivat olleet keisarinna, hänen hovinaisensa neidit de Larminat ja d'Elbée, keisarinnan sisarentyttäret Marie ja Louise, heidän opettajattarensa neiti Redel, Filon ja vielä joku muu herrasmies. Mérimée oli lukenut novellinsa "de sa voix indifférente et monotone, interrompu seulement par des sourires ou par de légers murmures d'approbation dont l'impératrice donnait le signal".[410]
Aikaisemmin oli Mérimée lujasti päättänyt, että "rien de cela n'est pour le public". Syy siihen oli vallan sama kuin edellisenkin kertomuksen julkaisemattomuuteen. "Il faut tenir compte des progrès en hypocrisie que le siècle a fait depuis quelques années", sanoo hän. Mutta saatuansa selville, ettei yleisö sitä sentään ymmärrä ja ettei se herätä minkäänlaista melua, taipui hän Buloz'n pyyntöön ja antoi sen aikakauskirjaan Revue des deux Mondes, jossa se ilmestyi 15 p. syyskuuta 1869.
Päästyään näin vauhtiin kirjoitti hän vielä samana syksynä uuden ja tietääkseni viimeisen novellinsa, epäilemättä Djoumanin, joka kuitenkin ilmestyi vasta kolme vuotta hänen kuolemansa jälkeen.[411] Itsekin oli hän vallan hämmästynyt tästä syksyn keväästä tai "nuoruuden taudin uusimisesta", niinkuin hän sitä omalla tavallaan kutsuu. Se on hänestä jo varma merkki siitä, että hän oli joutunut "à une seconde enfance". Djoumanissa, jossa tapahtumat ovat sijoitetut Algeriaan,[412] kerrotaan niinikään kaikellaisista kamaluuksista, käärmeen (se onkin juuri Djoumane) palveluksesta, noita-akoista y.m., mutta juuri kun lukija on pahimmassa jännityksessä, ilmaisee tekijä, että se onkin ollut vain nuoren ratsu-upseerin ilkeää unta kaikki.
Näyttää siltä kuin Mérimée, joka aina oli tahtonut pysyä erillään, jopa oppositsioonissakin ajan kirjalliselle suunnalle, myöhempinä aikoinaan taas tahallisesti ja ainakin osaksi Pushkinin vaikutuksesta olisi kääntynyt romanttisiin aiheisiin muodostaakseen siten vastakohdan realismille, jonka parhaimpia edeltäjiä hän Stendhalin kanssa itse juuri on ja joka nyt Balzacin, Flaubertin y.m. johdolla marssi kilpakentälle voittaakseen vihdoin Zolan mahtavan kyvyn ja tuotteliaisuuden kautta täydellisen voiton.
Djouman'iin loppuu Mériméen omatakeinen kaunokirjallinen tuotanto. Innostuneena venäläiseen kaunokirjallisuuteen, josta hän jo oli niin monta kaunista näytettä ranskankielelle kääntänyt, jatkoi hän vielä viimeisinä vuosinaan ajan kuluksi tätä hänelle mieluista työtä kääntäen etupäässä hyvän ystävänsä Turgenjewin novelleja. Sellaisia olivat "Apparitions" (Revue des deux Mondes, 15 p. kesäkuuta 1866), "Le juif", "Petouchkof", "Le Chien", jotka kaikki ilmestyivät hänen v. 1869 julkaisemassaan novellikokoelmassa "Nouvelles moscovites", sekä "Étrange Histoire" (samalta tekijältä), joka ensin oli luettavana Revuessä (1 p. maalisk. 1870) ja sittemmin kokoelmassa "Étranges Histoires, par Tourgueneff", painettu v. 1873. Turgenjewin novelliin "Fumée", joka hänestä on tekijänsä parhaimpia ja jonka ranskankielelle käänsi ruhtinas Aug. Galitzin, luki hän tekijän pyynnöstä, korrehtuurin tehden lukuisia korjauksia ja joutuen riitoihin kääntäjän kanssa, joka väärästä häveliäisyydestä tahtoi lievennellä hänen mielestään arempia kohtia peräti naurettavalla tavalla.[413]
Pushkin ja Turgenjew ne etupäässä häntä miellyttävät. Niitä hän kääntää ja niistä hän v. 1868 myöskin julkaisee pari erittäin suosiollista tutkimusta. Edellisen "La dame de pique" on hänestä "un immortel ouvrage" ja hänen lyyrillisten runojensa joukosta löytää hän, joka muuten vihasi runoutta, "des choses magnifiques, tout à fait selon mon coeur, c'est à dire grecques par la vérité et la simplicité".[414] Hän kääntääkin niistä suorasanaisesti muutamia näytteitä osottaakseen kuinka Pushkin oli Byroniakin paljo etevämpi "pour la précision et la netteté", vaikka hän eräässä toisessa tilaisuudessa valittaa, että käännösrunous "c'est comme une jolie femme habillée en capucine; encore la femme petit se tirer d'affaire en relevant ses manches, ouvrant un peu sa robe, tandis que la prose jette son lourd manteau sur les belles formes".[415] Tutkimus Pushkinista ilmestyi Moniteurissä 20 ja 27 p. tammikuuta 1868. Heti sen jälkeen ryhtyy hän kirjoittamaan samanlaista esseetä Turgenjewistä, jota muka pidetään yhtenä realistisen koulun päämiehinä, vaikka hän Mériméen mielestä ei kuulu mihinkään kouluun, vaan seuraa omia teitään. Hän on puolueeton elämän kuvaaja, tosi ja yksinkertainen sommittelussaan, tarkka ja varma "sisällisten näytelmäin" psykoloogisessa esityksessä. Nämä molemmat venäläiset kirjailijat miellyttävät häntä varsinkin sen vuoksi, että ne "sont sortis de l'ornière classique sans tomber dans la fondrière du romantisme". Essee Turgenjewistä ilmestyi Moniteurissä 25 p. toukokuuta 1868.
Päästyään näistä kirjailijamuotokuvista lueskeli Mérimée uudelleen espanjalaista lempikirjailijaansa Cervantesta, josta hän jo v. 1826 oli kirjoittanut esipuheen Don Quichotten silloiseen käännökseen ja josta hän nyt taas oli ottanut valmistaakseen tutkimuksen uutta samallaista yritystä varten. Tässä työssä puuhaili hän talvella 1869 kysellen m.m. "tuntemattomalta" neuvoja. "Vous amuse-t-il (Don Quichotte) toujours? Vous êtes-vous rendu compte du pourquoi? Il m'amuse et je n'en trouve pas de raison valable; au contraire, j'en pourrais dire beaucoup qui devraient prouver que le livre est mauvais; pourtant, il est excellent. Je voudrais savoir vos idées là-dessus".[416] Huhtikuussa v. 1870 näyttääkin hänellä jo olleen tämä pitkä ja peräti tarkka tutkimus valmiina päättäen seuraavista riveistä "tuntemattomalle": "Je ne sais quand paraîtra la notice sur Cervantes; elle sera en tête d'une grande et belle édition de Don Quichotte, que je vous ferai lire un de ces jours".[417]
Jos vielä otan huomioon esipuheen hänen nuoruuden ystävänsä Victor Jacquemontin uuteen kirjeenvaihtoon, jonka hän lopulla v. 1867 antoi ulos vainajan omaisten aiheelliseksi hyväksi, sekä muutamia kirjoituksia aikakauskirjaan Revue des deux Mondes ja Moniteuriin, niin luulen vähitellen päässeenikin loppuun selonteossani Mériméen kirjallisista töistä näinä hänen viimeisinä vuosinaan.[418]
Mérimée oli jo lapsuudestaan saakka ollut heikonlainen terveydeltään. Nuoruutensa parhaimpina päivinä ei hän juuri mitään sanottavasti kärsinyt, mutta jo 39 vuotiaana näemme hänen valittelevan spasmeja, pyörtymystä ja kauheaa päänkipua sekä pelkäävän joutuvansa pian Proserpinan vieraaksi.[419] Säännöllisellä elämällään ja alituisilla virkistysmatkoillaan piti hän kuitenkin tautia loitompana, vaikka kyllä tuon tuostakin kärsi mitä hän nimitti "blue devils" ja "humeurs noires". Varsinkin syntymäpäivinä häntä nämä synkät mietteet näkyvät vaivanneen vanhemmaksi tultua, jos hän matkoillaan ollessa vielä oli pakotettu viettämään ne ypö yksin jossakin majatalossa. Niinpä tapasi hänet esim. syyskuussa 1852 virkamatkalla Moulins'issä ollessa sellainen "congestion cérébrale", että hän jo luuli viimeisen hetkensä tulleen. Ja silloin joutui hän mietiskelemään kuoleman mietteitä. "J'étais dans un état de prostration physique et moral qui me rendait la moindre excursion horriblement pénible. Je sentais bien quelque ennui de passer dans un monde inconnu; mais ce qui me semblait encore plus ennuyeux, c'était de faire de la résistance. C'est par cette résignation brute, je crois, qu'on quitte ce monde, non pas parce que le mal vous accable, mais parce qu'on est devenu indifférent à tout et qu'on ne se défend plus". kirjoittaa hän syntymäpäivänsä aattona "tuntemattomalle".[420]
Ei hän itsekään näy oikein tienneen, mikä häntä vaivasi. Mutta jotakin kalvavaa rintatautia se oli, joka ei aikonut helpottaa, se hänelle vähitellen selveni. "Je ne me guéris pas de cette douleur au côté et à la poitrine qui m'empêche de trouver une position pour dormir", valittaa hän taas pari vuotta äskeisen kohtauksen jälkeen.[421] Ja kun hän ei saanut unta öisin, kävi hän tietysti hermostuneeksi. Pistäytyessään Espanjassa v. 1856 puhutteli hän erästä lääkäriä, joka selitti hänellä olevan "des spasmes nerveux", kipu, joka oli parannettava paljolla liikkumisella ulkoilmassa.[422]
Valvomiset ja iltamyöhällä ulkona olo keisarillisten luona eivät nekään juuri olleet omiansa huonontunutta terveyttä parantamaan. Mutta Mérimée, joka oli Lucretion kanssa yhtä mieltä siitä, että "nil igitur mors est, ad nos necque pertinet hilum" ja joka puhuu hyväksymällä ystävänsä Gavarnin materialistisesta periaatteesta, ettei kuolema muka ollut muuta kuin "la fin de l'effet chimique",[423] ei sentään tuntenut aina olevansa yhtä väliäpitämätön tämän maailman elämälle kuin tuon surullisen syntymäpäivänsä aattona. Hän seurasi espanjalaisen lääkärin antamaa neuvoa, matkusteli Sveitsissä kapuellen Righin ja Grimselin vuorenhuipuilla, missä levähdellessään piirusteli kauniita näköaloja,[424] teki jalkamatkoja Oberlandissa, Tyroolissa ja Itaaliassa tutkien kansantapoja, arkkitehtuuria ja taulukokoelmia, missä sellaisia oli ja etsi vuoden kylmimmäksi ajaksi suojaa Ranskan etelämmissä osissa. Mainion löydön kehui hän tehneensä osautuessaan v. 1857 Cannes'n pieneen rantakaupunkiin Alpes-Maritimes'n maakunnassa, missä hän sen jälkeen useimmat talvensa vietti ja missä hän vihdoin silmänsä viimeiseen uneen ummisti.
Kaikki, jotka ovat tämän pienen provansaalilaisen kaupungin nähneet, kuvaavat sen erittäin ihanaksi, rauhalliseksi ja idyllimäiseksi. Noin viisisataa vuotta sitten perustivat munkit lymypaikakseen tämän kauniin kylän melkeinpä meren saarille, joita vastaan loiskivat Välimeren lempeät laineet. "O satis nunquam celebrata tellus! Dulce solamen, requiesque cordis!" laulaa siitä eräs munkki keskiajalla ja vielä innostuneempana huudahtaa toinen: "Dispeream, hic si non semper vivere queam". Kauniit vuorimaisemat maan puolella tarjosivat sopivia kävelypaikkoja ja kaupungin lehtevät, kukkivat puistot viileää kalvetta kesäisen auringon paahtaessa. Tänne "tuoksujen ja kukkien" keskeen pakeni Mérimée omain sanojensa mukaan kuin — kissa, joka häveliäisyydestä tai turhamielisyydestä pakenee syrjäiseen soppeen peittääkseen muilta surunsa ja kärsimyksensä. Hänen talouttansa hoiti siellä kaksi vanhaa englantilaista naista, rva Ewers ja nti Lagden, molemmat Mériméen äidin hyviä ystävättäriä, joilla tässä maailmassa ei vanhemmilla päivillään ollutkaan muuta tehtävää kuin vaalia ja palvella "rakasta Prosperia". Bivouac-Napoléon-kadun varrella oli heillä asuntonsa, akkunat merelle päin. "Mes fenêtres donnent sur la mer et je vois les îles de mon lit. Cela est délicieux", kirjoittaa hän "tuntemattomalle".[425] Tänne palasi hän Pariisista joka talveksi pakoon pakkasta ja keuhkoille ilkeää ilmaa. Täällä sai hän kaukana hovielämän pyörteestä ja valtiollisten tapausten kiihoittavista riidoista mielensä mukaan hoidella riutuvaa terveyttään, työskennellä rauhassa, minkä voimat sallivat, ja harjoittaa rakasta maalaustaidettaan, joka oli tuottanut hänelle jo niin monta nautinnon hetkeä. Täällä ottaa hän vielä vanhoilla päivillään oppitunteja ystävänsä taiteilija Grenier'n edessä ja usein nähtiin hänen istuvan meren rannalla päiväpaisteessa sivellin kädessä ja maalaustelineet edessä. "Je fais des paysages tous plus beaux les uns que les autres. — Mon ami (Grenier), qui est peintre plus véritable que moi, est dans une perpétuelle admiration de ce pays-ci. Nous passons nos journées à faire des croquis", kertoo hän tammikuussa 1859 "tuntemattomalle" ilmoittaen hiukan myöhemmin, että hänellä jo on "une trentaine de croquis plus ou moins mauvais, mais qui m'ont amusé à faire".
Ainoa vastoinkäymisensä on vain se, ettei tahdo olla tarpeeksi pilvenhattaroita hänen akvarellejansa varten. Auringon laskut ja kuutamoyöt ovat niin kauniit ja viehkeät, että tämä vanha runouden vihaaja, joka väittää "je n'ai jamais pu mordre aux vers" (Lettres à une Inconnue T. II, s. 40) väkiselläkin käy runolliseksi: "Prenez des turquoises et des lapis-lazuli: voilà pour le fond du ciel. Mettez-moi dessus de la poudre de diamants avec des feux de Bengale: ce sera pour deux ou trois petits nuages au-dessus de notre montagne" kirjoittaa hän innoissaan ystävättärelleen rva Beaulaincourtille. Ja illat sitten! "Merveilleux claire de la lune, pas un nuage, la mer unie comme une glace, point de vent", kuvaa hän niitä "tuntemattomalle".[426]
Aikansa kuluksi antautuu hän myöskin luonnontutkimuksiin. Nuo kauniit kukkaset houkuttelevat häntä ottamaan selkoa kasvitieteen salaisuuksista, jotka häntä kovasti huvittavat. "C'est une étude que j'aurais dû commencer il y a vingt ans, quand j'avais des yeux; c'est, ailleurs, assez amusant, quoique souverainement immoral, attendu que, pour une dame, il y toujours six ou huit messieurs pour le moins, tous très-empressés à lui offrir ce qu'elle prend à droite et à gauche avec beaucoup d'indifférence", kirjoittaa hän 6 p. tammik. 1862 leikillisesti "tuntemattomalle". Toisinaan huvittaa häntä taas tehdä kaikellaisia kokeita eläinpsykologiian alalla eikä hän voi olla kummastelematta näiden "raisonnement évident", hän, joka muuten päivitteli koko ihmiskunnan päivä päivältä arveluttavasti tyhmistyvän.[427]
Mutta Cannes'sa ollessaan tunsikin hän itsensä toiseksi kuin Pariisissa. Paha vain että sivistys ja uusi aika tännekin ennen pitkää tunkeutuu. Ikivanhoja puistokäytäviä hakataan maahan rautateitä varten, matkailijavirta suuntautuu sinnepäin ja silloin on Cannes'n neitseellinen viehkeys poissa.
Mutta meri on toki vielä entisellään ja sininen taivas ja helteinen päivä. Ja vähitellen hän varmistuukin luulossaan, että "c'est la lumière qui me fait du bien, plus que la chaleur et le mouvement".[428] Auringon paisteessa hän enimmäkseen istuksiikin: "Le soleil étant mon grand remède je m'y rôtis toute la journée".[429] Mutta siitä huolimatta, että hän elelee päivänsä "dans l'admiration de la pure nature", täytyy hänen myöntää, että "la machine se détraque et qu'elle ne vaut plus rien du tout" (talvella 1860). Toisinaan tämä ajatus häntä pöyristyttää, toisinaan lohduttaa hän itseään samalla tunteella kuin matkustajat rautatiellä: "c'est d'absence de responsabilité devant une force supérieure et irrésistible".[430] Hänen lääkärinsä hra Maure neuvoo hänelle milloin mitäkin, mutta kipu kyljestä ei katoa; silmätkin päälle päätteeksi kipeytyvät, niin ettei käy työntekokaan. Milloin syötetään hänelle arsenikkia, milloin eeteriä, milloin määrätään kylpyjä puristetussa ilmassa, milloin ampumista jousipyssyllä, joka häntä varsinkin kovasti huvitti ja johon hän koetti innostaa vanhaa opettajaansa Cousin'iäkin, tämä kuin niinikään vietti monet talvet Cannes'ssa. Lääkäreitä on hänellä Lontoossa, Pariisissa ja Cannes'ssa, mutta apua ei tahdo olla heistäkään. Syksyllä 1862 saa hän vihdoinkin eräältä lääkäriltä Pariisissa tietää "anatomiquement et très-clairement la cause de mes maux". — "Je croyais avoir le coeur malade; pas du tout, c'est le poumon. Il est vrai que je n'en guérirai jamais; mais il y a moyen de n'en pas souffrir, et c'est beaucoup, si ce n'est le principal".[431]
Vuosi vuodelta hän sitten huononee ja yhä tiheämmiksi käyvät valitukset hänen kirjeissään. Ja surullisesti vaikuttaa sekin, että hänen ystävistään toinen toisensa perästä muuttaa manalan majoille. "Pourquoi les hommes ne tombent-ils pas tous comme les feuilles en une saison? — Qu'est-ce qu'est pour moi l'éternité? Ce qui est important pour moi, c'est un petit nombre de jours. Pourquoi me les donne-t-on si amers?" valittele hän talvella 1866 "tuntemattomalle".[432] Seuraa on hänellä Cannes'ssa kyllä sekä ranskalaisia että englantilaisia. Olen jo maininnut Cousin'in, jonka seurassa Mérimée hyvin viihtyi ja joka puolestaan pani tämän ritarilliselle luonteelle ja tieteelliselle perinpohjaisuudelle tavattoman arvon; "Mérimée ne sait rien imparfaitement" oli hänen tapansa sanoa ja usein oli Mériméellä tilaisuus oikaista entistä opettajaansa esim. historian alalla liikuttaessa.[433] Sinne kokousivat myöskin hänen hyvät ystävänsä Tocqueville, Saint-Hilaire, Fould, Ellice ja toisinaan Panizzikin. Sitä paitse kävi siellä paljo ulkomaalaisia. Englantilaisista oli lordi Brougham uskollisin ja tämän asteittaista muumioitumista seurasi Mérimée suurella huomiolla. Joskus pistäysi siellä muitakin suuruuksia, kuten esim. Jenny Lind, joka rakastettavasti kyllä, liverteli hänelle ihania säveleitään saattaen kivulloisen vanhuksen vallan onnensa kukkulalle; sillä Mérimée rakasti laulua ja soittoa, niin että hän kerrankin rva Persiania kuultuaan huudahti "jospa minä olisin rikas kuin Saul, niin tuosta palkkaisin minä itselleni Davidin huoliani huojentamaan."[434] Muitakin korkeita vieraita oli hänellä täällä syrjäisessä sopessaan kunnia vastaanottaa. Niinpä kävi joulukuussa 1862 Baijerin kuningas Ludvig hänen luonaan vieraisilla ja Mérimée antaa hänestä seuraavan lyhyen arvostelun: "C'est un bon diable, très vicieux et spirituel".[435] Myöskin keisarilliset ystävät, joilla Biarritzista ei ollut kovin pitkä matka, saapuivat kerran Cannes'een vastaten Mériméen vieraskäyntiin.
Kun kuninkaat ja keisaritkin olivat käyneet vieraisilla, niin ei enää heitä korkeampia kuolevaisia voinut tulla. Vanhat hovimiehet pitävätkin tällaisia käyntejä pahan merkkinä; sen jälkeen tulee muka keisarinkin herra s.o. kuolema. Tuliko Mérimée, joka kyllä näyttää olleen hiukan taikauskoinen hänkin,[436] ajatelleeksi tätä, en tiedä. Mutta ainakin näytti tämä vanha ennakkoluulo hänen suhteensa pian toteutuvan.
Kevättalvella, alkupäivinä maaliskuuta v. 1869 sairastui hän tuiki ankarasti bronkiitikseen. Pari kolme lääkäriä oli häntä hoitamassa, mutta siitä huolimatta näytti eräänä päivänä ruumiillinen koneisto lakanneen työskentelemästä. Kaikki ympärillä olevat luulivat hänen kuolleen, valkoinen huntu heitettiin jo hänen ylitsensä ja hyvät ystävättäret nti Lagden ja rva Ewers noudattivat papin ruumista siunaamaan. Samalla oli tieto hänen kuolemastaan levinnyt ympäri kaupunkia, sähkölangat kuljettivat uutista edemmäs ja seuraavana päivänä kertoivat kaikki Pariisin lehdet, että kuuluisa kirjailija ja tiedemies, senaattori ja akatemian jäsen Prosper Mérimée ei ollut enää elävien joukossa. Akatemiassa, jolla samoihin aikoihin sattui olemaan istunto, piti silloinen esimies Guizot vanhasta tuttavastaan jo muistopuheenkin ja uusia ehdokkaita alettiin miettiä Mériméen sijalle.
Vaan tällä välin tapahtui Cannes'ssa ihmeitä. Kun pappi heitti vihkivettä "vainajan" kasvoille lukien samalla siunauksiaan, virkosikin elämä tässä uudelleen voimaansa ja muutamien päivien perästä voi hän jo omin silmin lukea nekrolooginsa. Tämä juttu sai hänet taas hyvälle tuulelle ja 15 p. saattoi hän jo kirjoitella ystävilleen ja ilmoittaa uhallakin olevansa vielä tässä maailmassa. "Vous avez peut-être lu dans les journaux que j'étais mort. J'espère que vous n'en avez cru un mot, pas plus que moi, du reste… Le fait est que, pendant quelques jours, j'ai pu donner de grandes espérances aux candidats à l'Académie, mais j'ai tenu bon, et me voici en convalescence…" kirjoittaa hän Montijon kreivittärelle. Niinikään kreivitär Przedzewskalle 1 p. huhtikuuta: "Votre vieux secrétaire n'est pas encore mort et serait désolé d'être remplacé auprès de vous". Samoin Panizzille: "Les journaux m'ont tué plusieurs fois. M. Guizot a annoncé ma mort à l'Académie et fait mon oraison funèbre. Il ne paraît pas que cela soit très malsain, car je ne m'en porte pas plus mal". Pian alkoi hänen ystäviltään tulvata onnentoivotuskirjeitä sen johdosta, että hän vielä oli Tuonelan joen tällä puolen, ja toivomuksia "uuteen elämään".
Ja sen verran hän siitä taas kostuikin, että kesäsydännä voi noudattaa keisarinnan kutsua saapua hoviin. Oltuaan sitten heinäkuun ajan Saint-Cloud'ssa, missä hän silloin viimeistä kertaa vieraillessaan m.m. luki hoville ylempänä mainitsemani kertomuksen Lokis, palasi hän takaisin Pariisiin peräti heikkona. Mutta silloin keksi hänen lääkärinsä uuden lääkkeen (eukalyptus-pillereitä), joka hänet taas vähäksi aikaa sai henkiin. Mérimée tiesi itsekin, ettei siihen ajan pitkään ollut luottamista. Hänen olikin sen johdosta tapana leikillä sanoa, että "kyllähän tämä hyvin menee, kunhan tätä vain kestäisi, arveli entinen mieskin viidennestä kerroksesta pudottuaan kolmannen kerroksen kohdalla".
Tällä välin olivat sisälliset asiat Ranskassa käyneet kireimmilleen ja Napoleon alkoi jo itsekin huomata, että keisarikauden loppu oli käsissä. Vastustuspuolue oli etevien johtajiensa ohjaamana paisunut niin mahtavaksi, että hänen täytyi nyt vasten tahtoansakin myöntää Ranskalle perustuslaillinen hallitusmuoto ja turvautua Emile Ollivier'hen uuden ministeristön muodostamiseksi. Mutta tyytyväisyyttä ei sillä palautettu. Yleiseen kansanäänestykseen perustuslaillisesta hallitusmuodosta vedottaissa oli 1 1/2 miljoonaa äänivaltaista ollut sitä vastaan ja näiden joukossa huomattiin pahana enteenä 50,000 armeijasta. Mériméetä, joka vähitellen oli käynyt vanhoillisen perikuvaksi, joka myötäänsä päivitteli ajanhengen taantumista ja levottomien ihmisten turhia parannuspuuhia, ei tämä Napoleonin viimeinen ponnistus ensinkään miellyttänyt. "Je n'ai jamais vu dans l'histoire qu'on changeât par des institutions le caractère d'un peuple, surtout lorsqu'on lui accorde tout à la fois, ce qui ne devrait se donner que lentement" kirjoittaa hän Panizzille kirjeessään 5 p:ltä maalisk. 1870.
Tällainen menettely vain vahvisti vastustuspuoluetta. Sitä paitse oli sosialismi alemman kansan keskuudessa voittanut yhä laajempaa alaa, seikka, josta Mérimée puolestaan pelkäsi mahtavampaa vihollista kuin Preussi oli. "Le monstre grandit et prend des forces tous les jours". — "Il n'y aura bientôt plus que deux partis: celui de ceux qui ont des culottes et prétendent les garder, et celui de ceux qui n'ont pas de culottes et veulent prendre celles des autres". — "Cet ennemi est bien fort et j'ai grand'peur qu'il ne nous mangé", kirjoittelee hän syksyn kuluessa Panizzille.[437] Kaikki näytti hänestä selvästi viittaavan siihen, ettei nykyinen hallitusmuoto voinut kestää enää. "Le gouvernement personnel est devenu impossible, et le gouvernement parlementaire, sans bonne foi, sans honnêteté et sans hommes habiles me paraît non moins impossible".[438] Suunpieksäjiä oli kyllä eduskunnassa, mutta oikeita miehiä puuttui. "Le mal de la situation, c'est qu'il n'y a plus d'homme. Les orateurs abondent au contraire".[439] Ei voinut ummistaa silmiään totuudelle: vallankumous pahempi kuin parikymmentä vuotta sitten oli tulossa. Mérimée puolestaan ei lopulla toivonut enää muuta kuin että "la représentation fût un peu retardée, pour n'y pas assister", kuten hän 6 p. tammikuuta "tuntemattomalle" kirjoittaa.
Omituisinta on, että vielä keväällä 1870 ylipäänsä luultiin sotaa jotenkin mahdottomaksi. Mérimée ei hänkään usko sen syttyvän "à moins que M. Bismark ne la veuille absolument". Euroopassa kuohui monella taholla, mutta näennäisesti vallitsi sentään kaikkialla syvä rauha. Se oli tyyntä myrskyn edellä. Chateaubriand sanoo muistelmissaan (Mémoires d'outre-tombe), että v. 1815 vallitsi sellainen omituinen hiljaisuus "qu'on croyait entendre les pas de Napoléon Bonaparte s'acheminant vers le palais des Tuileries". Nyt olivat asiat muuttuneet niin päin, että Napoleonin veljenpoika ahdistuksen hetkinään arvatenkin luuli kuulevansa, miten nälkäynyt kansajoukko hurjistuneena ryntäsi keisarillista palatsia kohti taikka miten preussiläiset ulaanit korskuvine hevosineen laskivat nykyajan Roomaa kohti. Jos hän tahtoi yrittää vielä jotain kruununsa säilyttämiseksi, oli hänellä enää vain yksi tie avoinna, nimittäin sota, joka mahdollisesti johtaisi mielet muualle ja päättyisi onnellisesti pelastaen ehkä siten hänet varmasta perikadosta. Mutta sittenkin eperoi hän kauvan ennen kuin päätti käyttää Espanjan aiottua hallitsijamuutosta aiheena sodanjulistukseen Preussiä vastaan, joka lyhyessä ajassa oli paisunut niin mahtavaksi naapuriksi, ja nyt uhkasi saada liittolaisen Pyreneeain toisella puolenkin. Keisarinnan, sotaministeri Leboeufin ja ulkoasiain ministerin herttua Gramont'in kehoitukset saivat vaa'an vihdoin kallistumaan ja lyhyvien keskustelujen jälkeen vietiin sodanjulistus Preussin hallitukselle 19 p. heinäkuuta 1870.
Mérimée, joka lokakuusta asti aina toukokuun loppuun oli Cannes'ssa hoidellut terveyttään ja mielenkiinnolla seurannut valtiollisia tapahtumia, ei kesäkuussa enää jaksanut hillitä itseään, vaan hommausi taas sijallensa senaattiin voidakseen lähempää asiain menoa silmällä pitää. Kaikki menee hänestä nyt toden teolla "tous les diables", "tout le monde est fou", vaan mitä Napoleonin politiikkaan tulee, niin katsoo hän keisarin toimineen välttämättömyyden pakosta. "Je suis de ceux qui croient que la chose ne pouvait pas s'éviter. On aurait peut-être pu retarder l'explosion, mais il était impossible de la conjurer absolument".[440] Hän on iloissaan siitä, että sotaväki semmoisella innolla lähtee taisteluun, mutta hän pelkää, ettei ole nerokkaita päällikköjä. Ja vaikka keisari itsekin lähtee poikineen sotakentälle kokonaisuutta johtamaan, niin hän sittenkin valittaa, että "moi, je meurs de peur", kantaen sentään hänkin tuhantensa haavoitettujen hyväksi.
Saapuvat sitten sanomat Wörthin ja Saarbrückenin onnettomista tappioista. Kansa joutuu raivoon, syyttää ministeristöä, se kukistuu ja epäjärjestys alkaa. Mérimée näkee selvästi mihin kaikki lopullisesti menee. "Cette terrible boucherie, il ne faut pas se le dissimuler, n'est qu'un prologue à une tragédie dont le diable seul sait le dénoûment. Une nation n'est pas impunément remuée comme a été la nôtre. Il est impossible que de notre victoire comme de notre défaite ne sorte une révolution. Tout le sang qui a coulé ou coulera est au profit de la République, c'est-à-dire du desordre organisé", kirjoittaa hän 29 p. elokuuta "tuntemattomalle". Hän, joka aina tahtoi "faire son métier en conscience", laittoi itsensä suurella vaivalla senaatin istunnoihin tarkkana kuuntelijana keskusteluja seuraamaan. Keisarinnan, vanhan ystävättärensä luona hän niinikään käy lohduttelemassa ja ihmettelee vain, että tämä "est ferme comme un roc, bien qu'elle ne se dissimule pas toute l'horreur de sa situation; — elle me fait l'effet d'une sainte". Hän luulee keisarin tahtovan kaatua tappotanterella, sillä voitettuna ei hän voi kotimaahansa palata.
Ja kun uutinen Gravelottenkin surkeasta ja murhaavasta ottelusta saapuu Pariisiin, huudahtaa hän kuin Kosciuszko Maciejovicen tappelun jälkeen: "Finis Galliae! Je m'attends dans une semaine à entendre proclamer la République, et dans quinze jours à voir les Prussiens". Hänen pidätetty surunsa ilmenee kyllin lauseessa: "Je vous assure que j'envie ceux qui viennent de se faire tuer aux bords du Rhin". Surkeaa on vain tietää tällaisena aikana olevansa niin peräti hyödytön, lisää hän. Ei hän tahdo lähteä Pariisistakaan, sillä velvollisuus pidättää häntä siellä niinkauan kuin keisarinnakin on kaupungissa.
"Je suis trop vécu!" oli Mériméen vanha opettaja Villemain huudahtanut ummistaessaan silmänsä viimeiseen uneen 8 p. toukokuuta v. 1870. Ja kumminkin oli hänen sallittu päästä näkemästä isänmaansa täydellistä kurjuutta ja sodan onnetonta loppua. Kuinka paljo suuremmalla syyllä voikaan Mérimée näin sanoa; sillä se, mitä hän toivoi pääsevänsä näkemästä, tapahtui kohta ihan hänen silmäinsä edessä. Syyskuun 1 päivänä oli ratkaiseva Sédanin tappelu, ja seuraavana päivänä antautui nöyrtynyt keisari sotajoukkoineen vangiksi vanhalle Wilhelmille ja ruhtinas Bismarckille, joka Mériméen mielestä muka oli niin koomillinen haarniskassa ja kaskissa. Samaan aikaan kuin saksalaisten tykit Sédanin kukkuloilta syöksivät kuolon tultansa laaksoon ahdetun ranskalaisen armeijan keskeen oli Mérimée luullakseni suorittamassa viimeistä ystävyydentyötänsä "pikku Eugénielle", jonka hän nyt näki sortuvan alas siltä loistavalta istuimelta, minne hän tavallaan oli ollut häntä auttamassa. Keisarinnan pyynnöstä meni hän "kalpeana kuin kuolema" ystävänsä Thiers'in luo, jota hän jo nimittää "le futur président de la République" ja ehdotti tälle, että tämä yhtyisi muodostamaan todellisesti perustuslaillista monarkkiiaa ja puuhaisi nuoren prinssi Louis'n valtaistuimelle. Mutta Thiers ei suostunut ensinkään sellaisiin tuumiin. "M. Mérimée me quitta fort malheureux" sanoo Thiers kertoessaan tästä kohtauksesta lisäten vielä, että ruhtinas Metternich seuraavana päivänä teki hänelle saman ehdotuksen — yhtä turhaan.
Valkeni sitten syyskuun neljäs päivä, jolloin tieto Sédanin antautumisesta ehti Ranskan ihanaan pääkaupunkiin. Viimeiseen saakka riutuneena ja näiden hirmuisten tapausten murtamana haalausi Mérimée suurimpia ruumiillisiakin tuskia kärsien Luxembourgin palatsiin senaattorin istuimelleen. "Il ne lui eût pas déplu peut-être de mourir sur sa chaise curule" sanoo Filon (s. 346) ja Mériméen ylempänä siteeraamieni lauseitten nojalla voi todellakin niin otaksua. "À bas l'empereur, à bas l'impératrice, vive la république!" kaikuivat raivostuneen kansanjoukon huudot, kun se vasemmiston mukana Jules Favren ja Gambettan johtamana hyökkäsi senaatin sivu vallankumousten vanhaan julistuspaikkaan Hôtel de ville'n palatsiin. Senaatilla ei enää ollut mitään tekemistä. Mérimée koetti vielä viimeisen kerran pyrkiä Tuileries'n linnaan "pikku Eugénietä" tapaamaan, mutta tämä oli jo ehtinyt paeta hurjistuneesta kaupungista ja suuntasi par'aikaa matkaansa Englantiin; keisari itse ajoi samaan aikaan Wilhelmshöheen vankina vartioitavaksi ja nuori prinssi oli pelastunut Belgiaan prinssi de Chimayn turviin.
Toinen keisarikausi oli päättynyt ja uusi tasavalta 4 p. syyskuuta julistettu. Minkä vaikutuksen tämä kaikki teki Mériméehen, sen näemme hänen samana päivänä kirjoittamastaan kirjeestä Panizzille: "Un mot à la hâte. Je n'ai pas la force de vous écrire davantage. Tout ce que l'imagination la plus lugubre pouvait inventer de plus noir est dépassé par l'événement. C'est un effrondement général. Une armée française qui capitule: un empereur qui se laisse prendre. Tout tombe à la fois. — Vous savez tout ce que je souffre".
Seuraavana päivänä hän matkusti lymypaikkaansa Cannes'een, mistä hän kirjoittaa viimeisen kirjeensä (13 p. syyskuuta) ystävälleen Lontoossa pyytäen, että tämä tarjoisi apuansa maanpakolaiselle keisarinnalle, jonka pään ympärille vastoinkäymiset olivat hänen sanojensa mukaan antaneet "pyhyyden kehän" (auréole d'une sainte). Samana päivänä päivätty on niinikään hänen viimeinen kirjeensä rva Beaulaincourt'ille, jolle hän myöskin vaikeroipi isänmaansa surkeaa kohtaloa ja vihdoin todellakin liikuttavalla tavalla ja epäilemättä kyyneleet silmissä paljastaa sielunsa syvyyden: "J'ai toute ma vie cherché à être dégagé de préjugés, à être citoyen du monde avant d'être Français; mais tous ces manteaux philosophiques ne servent à rien. Je saigne aujourd'hui des blessures de ces imbéciles de Français, je pleurs de leurs humiliations, et, quelque ingrats et absurdes qu'ils soient, je les aime toujours". Hän, jota kaikki olivat sydämmettömäksi ja isänmaatansa halveksivaksi kuvanneet, itki verta rakkaan Ranskansa surkeasta nöyrtymyksestä. Ja olipa kuin kohtalo olisi tästä hänen viimeisestä tunnustuksestaan heltynyt ja tahtonut täyttää hänen toivomuksensa päästä näkemästä sitä verenvuodatusta, mikä kansalaisten kesken heti häpeällisen rauhansopimuksen jälkeen alkoi. Kirjoitettuaan muutamia rivejä sille naiselle, jonka kanssa hän yli kolmekymmentä vuotta oli ollut niin lämpimässä kirjeenvaihdossa ja "sielujen avioliitossa" elänyt, alkoi hän pari tuntia sen jälkeen, syyskuun 23 päivänä, "un voyage difficile vers un pays qui n'est peut-être pas des plus agréables", niinkuin hän kerran kuolemaa nimitti. "Si je pouvrais m'endormir comme Épiménide!" oli hänen viimeinen toivonsa ollut.[441] Ja jos saamme luottaa hänen kuolinvuoteellaan valvoneen kahden uskollisen naisen, nti Lagdenin ja rva Ewersin, lausuntoihin, niin toteutui hänelle tämäkin toivomus. "Mon cher Prosper, il n'est plus. Il mourut la nuit dernière sans lutte aucune" kirjoittaa nti Lagden heti Mériméen kuoleman jälkeen Panizzille ja kreivi d'Haussonville mainitsee myöskin, että "il expirait d'une mort relativement douce, qui venait le surprendre dans son sommeil".
Näin päättyi Prosper Mériméen 67-vuotinen elämä. Hän kertoo eräässä kirjeessään "tuntemattomalle" kerran miettineensä tämän maailman menoa ja hänestä tuntui kuin olisi se ollut kalteva vuori, jonka huipulle hän suurella vaivalla ja vähillä riemun hetkillä oli kiivennyt ja jota alas hän nyt luistamistaan luisti. "Le seul motif de consolation que j'aie découvert le longue de cette pente, c'est un peu de soleil bien loin, quelques mois passés en Italie, en Espagne ou en Grèce à oublier le monde entier, le présent et surtout l'avenir".[442] Toivokaamme, että hän näistä muutamista onnellisista kuukausista sai edes vähäisenkään vastapainon viimeisten päiviensä synkille murheen hetkille. Ja jos Montaignen lause "le doute est un mol oreiller" pitää paikkansa, olikin hänellä pehmeä päänalus levätäkseen.
Testamentissaan, joka oli tehty 30 p. toukokuuta 1869, oli tämä vanha ateisti, joka, sellaisella hyväksyvällä nautinnolla kertoo ystävänsä Bixion hautausmääräyksistä (Il a formellement défendu les discours et la pompe funèbre; pas d'église), viimeisinä toivomuksinaan lausunut, ettei hän huolinut senaattorille tulevasta loistavasta hautausmenosta, vaan halusi kumminkin "qu'on appelle à mon enterrement un ministre de la confession Augsbourg".[443] Syyskuun 25 p. tapahtuivat hautajaiset kaikessa hiljaisuudessa ja protestanttinen pastori Roussel vihki hänen viimeisen leposijansa Cannes'n kirkkomaalla. Valtiolliset tapahtumat vetivät tähän aikaan ihmisten kaiken huomion puoleensa, jonka vuoksi hautajaisissa olikin ani vähän väkeä. Isänmaa ei joutanut huolehtimaan kuolleitaan, ei edes parhaimpiansakaan.
"Hän olis saanut toiste kuolla; aikaa
Kyll' olis ollut sille sanomalle".[444]
sanoo Macbeth saadessaan sotatantereelle tiedon puolisonsa kuolemasta. Niin voi Pariisikin sanoa, kun se muutama päivä sen jälkeen, omituista kyllä, Englannin kautta — Times-lehti sisälsi näet ensimmäisenä uutisen tapahtumasta[445] — sai tiedon Meriméen kuolemasta.
"Le sage doit sortir du salon de la vie comme un homme d'esprit sort d'un salon mondain, sans faire de bruit", lausuu Arsène Houssaye "tunnustuksissaan". Mérimée, joka aina oli tahtonut käydä sekä maailmanmiehestä että filosoofista ja josta on sanottu, että "c'était un gentilhomme" (Victor Cousin), "un marquis de la plume" (Filon), oli siis tässäkin suhteessa täyttänyt vaatimukset. Vallankumouksen suurten valtiomiesten kanssa oli hän aina ollut yhtä mieltä "kuolemasta ilman fraaseja" ja vaikka hän ulkonaisen sovinnaisuuden vaatimuksia kunnioittaen halusikin kirkon siunaamaan hautaan, niin voimme pitää varmana, että hän vielä viimeisenä hetkenään oli sama epäilijä, mikä hän läpi elämänsä oli ollut. Nuoruudestaan asti oli hän ollut Rabelais'n kiitollisimpia oppilaita ja jos hän täältä erotessaan jotain mietti, niin oli se epäilemättä samantapaista kuin tämä hänen oppi-isänsä, jonka ennen kuolemaansa kerrotaan lausuneen: "je vais chercher un grand peut-être!"