KIRJEKOKOELMAT:
1) "La lettre, c'est l'homme" sanoo Cuvillier-Fleury (Posthumes et revenants, Paris 1879, s. 256) juuri niiden kirjekokoelmain johdosta, jotka Mériméeltä hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin ja jotka paljastivat maailmalle vallan uuden ihmisen, miehen, jolla oli ihmisellisiä heikkouksia kuin muillakin ja joka melkein koko elämänsä läpi rakasti nti Jenny Dacquin'ia (sen nimiseksi on n.k. "tuntematon" toteennäytetty) kuin Petrarca aikoinaan ihanaa ja saavuttamatonta Lauraansa.
Mérimée oli juuri maineensa kukkulalla ja n.s. muodissa, kun hän eräänä päivänä sai parfymeeratun kirjeen eräältä nuorelta naiselta, joka oli lukenut "Chronique de Charles IX" ja halusi sen johdosta lausua ajatuksensa. Kirjeen alla luettiin nimi lady A. Seymour. Nuoresta kirjailijasta oli kirje älykkäästi kokoonpantu ja häntä huvitti antautua kirjeenvaihtoon tuon ihailijattarensa kanssa. Se kyllä onnistuikin, mutta kun hän sitten haluaa saada nähdä viehättävän kirjeenvaihtajan, niin ei se ollut niinkään helppoa. Ja juuri tämä kirjeenvaihdon alku, jolloin kumpikaan ei vielä toisiaan oikein tunne, vaan koettavat he kaikenmoisilla tavoilla päästä toistensa perille, on todellakin hauska lukea. Rakkaus on taistelua ja tästä kirjeenvaihdosta Lettres à une Inconnue, joka ilmestyi anonyymisesti v. 1873, se varsinkin ilmenee. Alussa luuli hän olevansa tekemisissä englantilaisen ylimysnaisen kanssa. V. 1840 sai hän vihdoin luvan tavata omituista "tuntematonta" — Lontoossa. Lady Seymouria ei hän kuitenkaan tavannut, vaan sen sijaan nuoren, älykkään, kauniin ja sangen koketin impysen nimeltä Jenny Dacquin, josta Mérimée tuon ensimmäisen kohtauksen jälkeen ei muista muuta kuin että hänellä oli "juovikkaat sukat" ja kauniit silmät, "pahat silmät", niinkuin Mérimée niitä nimittää vaarallisuutensa vuoksi.
Mutta nti Dacquin osasi miellyttää kirjailijaamme yhtä paljo kuin lady Seymour ja kirjeenvaihto jatkui yhtä hellästi ja hauskasti kuin ennenkin. Nuori neiti oli todellakin rakastunut, vaikka hän sitä ei uskalla oikein tunnustaa pelossa, että hän silloin joutuisi rakkautensa esineen valtaan. Hän koettaa kaiken maailman keinoilla ja veikeilyn rikkaalla asevarastolla saada nuorta kirjailijaamme pauloihinsa, milloin ivalla, milloin hyväilyllä, milloin yrittämällä saada hänet mustasukkaiseksi ilmoituksella, että hän aikoo naimisiin y.m.s. Mutta jos on viisas toinen, niin ei ole tyhmempi toinenkaan. Mériméellä ei ole halua avioliittoon, jonka onnesta hänellä on omat ajatuksensa. Hän tahtoo että ollaan ystäviä ja pidetään toisistaan sellaisina. Ja kun nti Dacquin ilmoittaa perineensä suuren omaisuuden koettaen sitäkin asetta, niin toinen vain onnittelee häntä ystävänä arvellen, että nythän te olette vapaa ja voitte tehdä mitä tahdotte. Paremmaksi vakuudeksi kuvaa hän itsensä vanhaksi ja kärtyisäksi, josta olisi vain ristiä puolisolle. Mérimée kyllä rakastaa hänkin, mutta omalla tavallaan, "pas d'église". Viimeisenä keinona käyttää nti Dacquin vielä sitä, että rupeaa hankkimaan itselleen kaikenmoisia kirjallisia tietoja aloittaen kreikan kielen oppimisesta. Tämä onkin Mériméestä sangen järkevää, hän hankkii kirjallisuutta ja antaa neuvoja, mutta lopulta pelottaa häntä kuitenkin, että "te aiotte varmaankin vielä kirjoittaa oppineen teoksen?" Emansipatsioonin ystäviä ei hän nim. juuri ole. (Katso esim. Lettres à M. Panizzi, T. II, s. 339).
Sellaisiin pauloihin, ettei hän voisi käyttää vapauttaan tieteisiin ja taiteisiin, ei hän mennyt, sillä "les plus grands philosophes enseignent qu'il faut ne pas trop se préoccuper des femmes pour rester plus libre et vaquer plus tranquillement à l'études des sciences" (Lettres à M. Panizzi, T. II, s. 66). Kuinka hän sitte Kreikan matkallaankin v. 1842 aina muistaa ystävätärtä, "amigo de mi alma", sen olemme jo nähneet (siv. 96 ja 99). Sieltä palattua jatkuu suhde edelleen ja sitä paremmilla enteillä, kun nti Dacquin nyt asuu Pariisissa. Mérimée käy nyt tositeolla piirittämään, mutta niin hienolla ja älykkäimmän Don Juan'in tavalla, että on melkein käsittämätöntä, kuinka nti Dacquin sittenkin piti puolensa. En tahdo antautua kaikkia yksityisseikkoja kuvaamaan, vaikka tällaisen suhteen kuvaus voisi olla opettavainen kaikille rakkauden psykologiian tutkijoille. Milloin yhdyttiin taidekokoelmia katselemaan Louvressa tai muualla, milloin tehtiin pitkiä kävelyretkiä Pariisin ympäristössä, milloin tavattiin toisensa oopperassa tai teaatterissa j.n.e. Toinen uneksi vapaata rakkautta, toinen avioliittoa. Molemmat rakastivat toisiansa; miks'eivät he siis voineet mennä naimisiin? Filon vastaa tähän "par ce qu'il était en puissance de deux femmes: sa mère et M——", josta viimeksi mainitusta olen jo huomauttanut siv. 154. Kaikesta siitä päättäen, mitä Mérimée rakkaudesta ja avioliitosta puhuu, täytyy mielestäni sentään ainakin yhtä suurena vaikuttimena ottaa lukuun hänen n.s. monihyväisyytensä. Sillä jos kerran tahto olisi ollut varma, niin kyllä muut esteet olisivat olleet poistettavissa.
Kaikissa tapauksissa jatkui tämä kuutamorakkauden suhde edelleen ja molemmat koettivat tyytyä "henkiseen toveruuteen", joka yhtä lämpimänä ja puhtaana säilyi Mériméen kuolinpäivään saakka. Sen, mistä tämä moitti ystäväänsä Ampèreä, joka oli koko ijäkseen joutunut ihanan rva Récamier'n pauloihin (siv. 54), sai hän nyt itse kokea, vaikka hän tosin aina lienee säilyttänytkin suuremman vapauden.
"Lettres à une Inconnue" ovat todellakin hauskoja niinhyvin sen vuoksi, että Mérimée niissä puhuu niin paljo kaikista aikansa henkilöistä ja tapahtumista, kuin senkin tähden, että "l'auteur de Colomba y révèle les secrets de sa vie, de ses travaux, de ses sentiments", kuten Le soir-lehti (3 p. jouluk. 1874) siitä sanoo arvellen lopuksi: "Si les oeuvres rares qu'il a laissées font admirer le maître en l'art d'écrire, les Lettres font estimer et aimer l'homme". Mérimée, joka oli unelmoinut niin monta kaunista iltaa nti Dacquin'in kanssa, hoiteli loppuun saakka tätä rakkautta "comme un rosier sur une tombe, et jusqu'au bout, il aima à respirer les fleurs de ce rosier-là". Nti Dacquin taas, jota muutamat vähemmän hienotuntoiset arvostelijat ovat koettaneet tehdä epäluulonalaiseksi ja epäilyttäväksi (Pontmartin), säilytti vapautensa, pysyi naimatonna ja julkaisi saamansa kirjeet voittaen näin kirjallishistoriassa huomatun sijan Petrarcan, Goethen y.m. mainioiden miesten rakastajattarien rinnalla.
"Tuntemattoman" kirjeet joutuivat epäilemättä tulen uhriksi siinä tulipalossa, joka v. 1870 tuhosi Mériméen asunnon Pariisissa. Tämä omituinen suhde on ihmisiä kuitenkin siinä määrässä huvittanut, että moneen kertaan on julkaistu kirjekokoelmia, jotka muka oli löydetty ja "tuntemattoman" kirjeiksi huomattu. Sellainen yritys tehtiin jo v. 1874, jolloin "Lettres de l'Inconnue" anonyymisesti ilmestyi; sen tekijä lienee J. Marie Cournier. Lontoossa ilmestyi v. 1889 niinikään nimettömästi kirjekokoelma "Author's love" samassa tarkoituksessa, mutta se todistettiin pian vääräksi. Ilmestyessään herättivät "Lettres à une Inconnue" suurta huomiota ja erilaisilla tunteilla se vastaanotettiin. Myöskin runoilijat ovat sen johdosta lyyraansa tarttuneet.
2) Eräs toinen kirjekokoelma, josta niinikään jo on ollut puhe (s. 169), ilmestyi v. 1875 nimellä "Lettres à une autre inconnue", joka hyvin pian tunnettiin puolalaiseksi kreivittäreksi, Lise Przedzewskaksi. Nämä kirjeet, jotka alkavat v:sta 1865 ja jatkuvat vuoteen 1870, ovat vallan toisellaisia kuin nti Dacquin'in. Näissä näytäkse Mérimée täydellisenä hovimiehenä, lauseet ovat hienot ja sirot ja avomielisyys on paljo vähempi, mutta sama mieltymys naisluonteiden tutkimiseen ilmestyy näissäkin. Henkensä pirteydeltä pysyi hän viimeiseen hetkeensä nuorena, rakastaen galanteriaa ja suloisia muistojaan. "Qui ne veut point vieillir doit aimer les femmes, et, pour bien les aimer, il faut les aimer toutes", sanoo Blaze de Bury tämän johdosta (Esipuhe mainittuun kirjekokoelmaan, s. LII). Jokaisen naisen sydän haluaa tulla analyseeratuksi, sanotaan. Mérimée taas puolestaan oli aina valmis tähän toimeen. Ja heti oli hän valmis rupeamaan cour d'amour'inkin sihteeriksi, kun kreivitär Lise häntä siihen pyysi. De Bury tietää, että siihen myöskin kuuluivat Octave Feuillet ja Jules Sandeau ja että siellä huviteltiin runoilemisella, lausumisella, lukemisella y.m. Pian matkusti kreivitär sentään pois ja Mérimée, joka nähtävasti oli ehtinyt häneen mielistyä, jatkoi kirjeenvaihtoa ihanan muuttolinnun kanssa valitellen, että "il faut beaucoup de résignation quand on est votre adorateur; autant vaudrait adorer une hirondelle". He kirjoittelivat usein toisilleen, antoivat toisilleen kaikellaisia lahjoja, tapasivat toisensa milloin Cannes'ssa, milloin Nizzassa. Ja nuorta veikeätä kreivitärtä huvitti kovasti koketteerata vanhalle kohteliaalle hovimiehelle ja saada tunnetulta kirjailijalta kirjeitä; tätä välistä oikein pelotti "ce beau papillon fait pour le soleil". Kreivitär matkusti sentään jälleen tiluksilleen Podooliaan ja silloin pääsi Mériméekin rauhaan.
3) Kolmas kokoelma Mériméen kirjeitä, "Lettres à M. Panizzi", julkaistiin, kuten jo olen maininnut, v. 1881 ja sisältävät ne varsin huvittavia ja runsaita tietoja toisen keisarikauden henkilöistä ja tapahtumista. Niiden sisällyksestä olenkin jo suureksi osaksi pitkin matkaa tehnyt selkoa ottamalla sieltä otteen toisensa perästä. Mériméetä amatöörivaltiomiehenä ne varsinkin hyvin valaisevat.