II.
Salomaille Suomen niemen riensit kansaas etsien,
Korven synkän siimeksessä löysit vihdoinkin sä sen;
Luonteesensa suoramaiseen, kömpelöön sä tutustuit,
Vienoisihin virsihinsä iki-iloks ihastuit.
Nousit kautta notkelmitten kukkuloille harjanteen,
Näit tään luonnon mahtavaisen, siintäväisen seljänteen,
Näit kun vaaran rintehellä au'er tanssi ilmassa,
Kuulit lehdon liepeheltä lintusitten lauluja.
Kuulit Suomen kalleutta käkösenkin kukkuvan,
Kuulit Suomen suloisuutta kukkastenkin kuiskivan,
Suomen hengen tuoreutta metsä raitis tuoksusi,
Suomen kansan kestävyyttä hongat huojui, kertasi.
Täältä näit sä sinerväiset selät, järvet, lahdelmat,
Täältä kuulit paimenpoian torvenhuudot, laulelmat,
Täällä kait sä mointa maata lempiväsi vannoit myös,
Vannoit kaiken kansallemme uhraavasi päivätyös.
Sillä kansa korven synkän sivistystä vailla on,
Henki, kieli kehkeymättä, halu vain on valohon.
Sitä ohjaamaan sä riensit tiedon ikilähteen luo,
Kansa Suomen janoovainen riemumielin tuosta juo.
»Valo kirkas, valo kaunis tok' on vain kuin Alppein jää,
Jos se ainoasti loistaa, ei myös taida lämmittää»,
Näin sä lausut varoitellen, valon vaadit lämpöä,
Vaadit kansaa, maata kohtaan hellintä sä lempeä.
Mit' on työmme maamme eestä, jos ei tulta lemmen lie,
On kuin kylmä tuulahdus, min viima mennessänsä vie —
— Vaikk' on köyhä isänmaasi, lemmi innokkaammin vaan,
Ukein pettureista on, ken luopuu köyhäst' emostaan.