LEMMITTYNI MUISTOKSI.
Voi päiväni päivyt, voi onneni kukka,
Voi ihanin ilmiö mun unelmain,
Voi eloni toivo ja toimeni määrä,
Miks riisti sun kohtalo rinnaltani?
Olin hukannut kaikki mä, toivon ja taivon,
Halun nautintoon, elon iloni myös,
Sinä yksin, impeni, olit mun kaikki,
Sinä johdatustähteni synkässä yöss'.
Sinun kauttasi uskoin mä, uskoton heitto,
Taas voimaan hengen ja siveyden,
Sun tähtesi kannoin mä eloni taakan,
Sun katsoin mä tuojaksi autuuden.
Ja niin tuli kohtalo kylmä ja jäinen
Ja mursi mun toivoni ainoonkin:
On poissa mun päivän' ja onneni ainut,
On poissa mun kukkani kultaisin.
Kuin neitonen nuori, mi vuosia viisi
On vuottanut kaukoa sulhastaan,
On vuottanut vuosia säästäen, toivoin,
Niin viestipä tuodaanki kuollostaan;
Kuin hellivä äiti, mi valvoen, soutain,
On vaalinut armasta ainoistaan,
On tuutinut turvoa, riemua äidin —
Niin seisooki tuoss' hänen haudallaan.
Sua niin olen itkenyt, impeni hertas,
Itkenyt kaivaten päivät ja yöt,
Voi miksikä kohtalo, miksikä toiveen
Angervaiselta ainoan viet?
Nyt poissa on ponsi ja eloni tuoksu,
Hän poissa, mi elolle arvoa soi,
Mä varjona vaappuen muistoja uusin,
En mennyttä loitsea eteeni voi.
Voi päiväni päivyt, voi onneni kukka,
Voi ihanin ilmiö mun elämäin,
Voi toivoni toivo ja toimeni määrä,
Miks riisti sun kohtalo minulta näin?