TIEN HA'USSA.
Kun kiivahimmin mulla sydän löi,
Kun tulisimmin silmät säkenöi,
Kun povi paisui, veret kuohahti,
Jos vaarat, taistot mieleen juohahti,
Niin nuoruus-aatteistani ihastuin,
Parannuspuuhistani tulistuin:
Noin, noin mä tehdä sitten tahtoisin,
Kun vain nyt varttuisin ja vahvoisin!
Mä syöstä päätin ulos maailmaan
Ja tälle näyttää, kuinka taistellaan:
Jos ihmishenkee voidaan kahlittaa.
Nuo kahleet täytyy voida pirstoittaa.
Noin ihanteita väikkyi edessäin,
Mä toisen toistaan kauniimpana näin.
— Niin syöksyin uhkamielin elämään:
Totuuden jälkeen kaikk' nyt käännetään.
En, raukka, tuntenut mä maailmaa,
— Se varsan tuittupäänkin taltuttaa —
En päässyt vielä e'es mä alkuhun,
Kun suitsin syöstiinkin jo pilttuhun.
Mä ryntään uudelleen, se turha on:
Oon taltuttajan' suhteen voimaton.
Sen huomattua inton' laimistuu —
Jo arvellaan: hän vihdoin viisastuu!
Pois turhan heitänkin mä ryntäilyn,
Mun valtaa toivottomuus epäilyn.
Mut sentään: ihanteist' jos epäilen,
Niin halvaks orjaks maadun ainehen!
Ja sen mä tein. Näin uudet aatteet nuo
Vain unelmoiksi, joita nuoruus tuo,
Näin tuhannet, ett' ennen mua on
Tuon saman kärsineet jo tappion.
Näin mieli sotainen saa painoksiin —
Mä jouduin tilaan niinkuin tainnoksiin.
Mä teen kuin muutkin, elän, olen vain,
Kuin kone käyn ja pelkään aatteitain.
Mut vitkaan niinkuin valkee päivän koi
Mä toinnun taas; kuin uness' ääni soi:
Sun sanas suuret noinko raukeovat?
Mä virkoon, virkoon, silmät aukeevat.
Mä ihanteitta kuinka olla voi voin?
Jos voisinkin, niin onko oikein noin?
Näin käynhän kaltaiseks mä eläimen,
Ja sit' en saa, en tee: oon ihminen.
— Mut ihanteet nuo pilventakaiset?
Ne karsit pois ja uudet muovailet,
Rajoitat aattees itse elämään,
Näin saat sä perustukses kestämään!
Janoova sielu tuohon tarrautuu,
Vaan kohta miettimään taas harhautuu:
Mä vanhan heitin, tiedoss' uus on tie,
Mut haarateit' kun kaikkialle vie?
Berliinissä 25/10 1889.