PÄIVÄN LASKIESSA.
Nään taakseni taantuvan taantumistaan
Ajan lapsuus-onnen ja uskon,
Ja menneisyyteni taivaalla vaan
Nään kultasen kaunihin ruskon.
Olin onnellinen kun luojassani
Näin taaton mä hellän ja rakkaan:
Hänen suojassaan kun lienen mä vain,
Heti vaikerruksista lakkaan.
Vaan nyt on lapsi jo viisastunut,
Tuon unelman maailma vienyt,
Ihannett' en usvaksi arvannut,
En luojaani luonnoksi tiennyt.
Nyt etseissä taattoa taivaista
— Kuten tein minä ennen lassa —
Hetikohta on kohtalo vaivaista
Mua ilkkuen pilkkaamassa.
Ja turhaan lempeetä silmääs sun
Nyt etsivi huokaava henki,
Ijäisyyden mustaksi kuiluks kun
On tiede jo muuttanut senki.
Voi kuinka se sentään raskast' on
Ero tehdä kaikesta siitä,
Mikä lassa on onnemme talveton —
Ja kun kenkään tuosta ei kiitä.
Omatunto mun sentään palkitsee
Ja siinäpä kyllin on mulle,
Vaikka maailma tuhma mun tuomitsee,
Kaikk' uhraan, totuus, mä sulle!