LAPSUUDEN KODIN MUISTO
Niin moneen monituiseen vuoteen en ollut käynyt katsomassa tuota kaukana Suomen sydämmessä olevaa rakasta lapsuuden kotiani. Elämän oikukas haltijatar oli äkkiä riistänyt minut sieltä irti ja heittänyt suuren maailman tuimimpaan pyörteeseen, jossa lapsuuden ihanat päivät niin helposti unhottuvat uusien tunteiden, uusien vaikutusten ja uusien huolten ahdistaessa. Ulos maailmalle, oman onneni nojaan olin minä jo nuorena joutunut. Ja itsehän olinkin sitä aina toivonut ja tahtonut.
Kun joku tuttava oli palannut noilta kaukaisilta, mielikuvitukseni kultaamilta mailta ja kun hän sitten kertoi sieltä saamiansa uusia näköaloja, tuoreita, elvyttäviä aatteita, niin istuin minä siinä kuin satua kuunteleva lapsi, kuuntelin ja haaveksin. Ja syvällä sydämmessäni kypsyi kypsymistänsä vakaumukseksi se ajatus, että sinne täytyy minunkin kerran päästä.
En rohjennut edes ruveta miettimäänkään, millä tavalla se tapahtuisi, sillä käytännöllinen järkeni olisi piankin voinut keksiä kaikellaisia esteitä, jotka ehkä olisivat voineet tuntua voittamattomilta. Antausin vain kerrassaan tuon tunteeni valtaan ja ajattelin, että kyllä minä sinne vielä kerran pääsen — ja olin onnellinen jo pelkistä unelmistani.
Pari kertaa ennen olin elämässäni toivonut jotakin yhtä voimakkaasti, yhtä lakkaamatta; ja nämä toiveeni olivatkin toteen käyneet. Senvuoksi minusta olikin tullut johonkin määrin sokea fatalisti ja monta lohdutusta oli tämä lapsellinen uskoni minulle jo suonut. Ja koska toivoni tuonottain olivat toteutuneet, niin miksi ei siis tämäkin toteen kävisi?
Ja se toteutuikin. Jonkun ajan kuluttua pääsin minä todellakin noille avarammille maille, joille lapsesta asti olin unelmissani halunnut. Mutta juuri lähteissäni tuntui kuin olisi joku korvaani kuiskannut: tosin pääset sinä nyt toivojesi perille, mutta korvaukseksi on sinun luovuttava entisyytesi onnellisimmista hetkistä.
En sitä silloin sen enempää miettinyt, tuskinpa ehdin sitä kuulemaankaan. Tuo suuri maailma kuohuineen, pyörteineen kangasti niin houkuttelevana mielikuvituksessani, että vaikka kohtalo olisi elämäni onnen pääsylippuni hinnaksi vaatinut, niin olisin arvatenkin suostunut siihenkin empimättä.
Kiireessä heitin jäähyvästit ihanalle, rauhalliselle kotiseudulleni, istahdin hetkeksi tuonne nimikkokoivujeni alle tyynen lahdelman rannalle, mistä katseeni jo voi kantaa ulompana aaltoilevalle selälle, vilkasin vielä kerran vanhaan uimahuoneeseen ja tuttavaan venevalkamaan, syleilin vanhaa äitiäni, joka kyyneleet silmissä ja suru sydämmessä koetti näyttää urhoolliselta ja piiloittaa tunteitaan lähtöhommilla, hyväilin pari kertaa uskollista metsästyskumppaliani Toveria — ja niin läksin ypö yksin ulos avaraan maailmaan.
Siitä lienee sitten kulunut noin viisi vuotta … ajassa eteenpäin. Mutta minusta tuntui kuin olisi niitä yhtä hyvin voinut olla viisitoista. Tämän ajan kuluessa olin nimittäin nähnyt niin paljo uutta, kokenut niin paljo uutta ja muuttunut niin paljo sekä ulkonaisesti että sisällisesti, että tuo kaunis lapsuuden-koti, tuo tyyni, laineeton lahdelma, nuo humisevat rantakoivut ja huolettomat päivät tuntuivat minusta vain ihanan kauniilta unelmalta, jolle todellisuudessa ei ollut vastakohtaa löytynytkään.
Olinko se minä, joka veikeänä palleroisena tuonottain polskaroin kotilahden hiekkapohjaisella rantamalla, soutelin ja purjehdin pienellä nimikkovenheelläni, loikoilin riippumatossa ikivanhojen kotikoivujen viileässä varjossa ja haaveksin taivahan kuultavaa sinilakea katsellessani? Oliko se todellakin sama henkilö, joka nyt maailman rannan koulitsemana, elämän huolien raskauttamana ja monien toiveiden pettämänä kulki tietänsä vanhan miehen käynnillä ja nykyaikaisen epäilijän halveksiva iva suupielissänsä?
Paljo olin ainakin tällä välin oppinut, paljo viisastunut ja paljo — kadottanut. Mutta aina oli huolten ja riemujen pahimmillakin hetkillä, aina oli kaiken hetkellisen rähinän ja mellastuksen takaa jonkunlaisena satumaisena maisemana siintänyt synnyinseutuni rauhallisen runollinen luonto ja kotikoivujen hiljaisen vieno humina kaikunut korvissani kuin etäinen, sopusointuisa ja tuudittava soitto. Vuosien halki oli se säilynyt muistojeni kammiossa rauhoitettuna pyhättönä, jonne huolteni lomassa ja väsymyksen voittaessa hiivin muiden tietämättä ja ikäänkuin itseänikin ujostellen. Ja niin kuin kussakin pyhätössä on suojelusenkelinsä kuva, niin vallitsi minunkin templissä armaan äitini lempeä ja hellämielinen kuva ja hänen vieno katseensa, joka jo oli niin monta, monta kertaa minua ohjannut ja suojannut.
Mutta sitten oli taas armoton elämä raastanut minut ulos onnellisesta piilostani, ruhjonut sirpaleiksi mielikuvitukseni loihtimat ihanat kuvat ja ilkkuvalla nautinnolla repostellut hienoimpien haaveitteni ja jaloimpien tunteitteni orastavassa yrttitarhassa. Ja niin monta kertaa oli se jo tämän hävitystyönsä tehnyt, niin monta kertaa oli se viimeisenkin illusioonini murskannut, että luulin jo todellakin lapsuuteni uhrilehdon raiskatuksi ja yrttitarhani maahan tallatuksi.
Mutta niin ei laita toki sentään ollut. Tuo kaukainen ja kaunis soitto alkoi taas soida yhä vienommin ja viehkeämmin, sai mieleni lämpenemään ja sydämmeni täytti niin kumman autuuttava rauha, jota en ollut pitkiin aikoihin tuntenut. Tunsinpa kuinka rinnassani kypsymistänsä kypsyi halu päästä taas noita entisten onnellisten aikojen huolettomia temmellyspaikkoja näkemään, kuulemaan taas uudelleen kotoisten koivujen huminaa, kotoisen käkösen kukuntaa ja lepuuttamaan rasittunutta päätäni äidin suojelevassa sylissä.
Vain hetken tahdoin tuota entisyyttäni nauttia; sitten aioin jälleen virkistynein voimin elämän otteluihin ja — tappioihin. Tämä haluni se kasvoi pian tuollaiseksi valtavaksi tunteeksi, jota aina olen tottunut seuraamaan.
Minun piti siis päästä käymään kotonani. Ja niin heitin minä kesken kaikki puuhani ja pyrintöni, käänsin selkäni maailman myrskyävälle merelle — ja matkustin.
* * * * *
Oli tyyni, selkeä elokuun ilta, lauvantai-ilta, kun ilkeästi tärisevissä kyytikärryissä poikkesin valtamaantieltä tuolle tutulle ruohottuneelle haaratielle, jonka päässä jo näkyi kellertäväksi maalattu kotiportti ja vilkkui hyöteän koivukujan väliltä nuo rakkaiksi käyneet vaaleanpunaiset rakennukset ja valkean puhtoiset akkunalaudat. "Vanhan puolen" keskimmäisestä savutorvesta nousi suora ja juhlallinen savupatsas ylös siintävää taivasta kohden kuin miltäkin uhritulen alttarilta. Ja kuta lähemmäksi taloa minä ehdin, sitä enemmän vilkastuivat entiset muistoni.
Tuolta välkkyi asuntorakennuksien nurkitse, vanhojen rantakoivujen välistä kaunis, tyyni lahdelma vihertävine rantaminensa ja etäämpänä lahden suussa kohosi korkeita mäntyjä kasvava saari, jonne lapsena niin usein oli soudeltu, milloin huvitteleimaan, milloin marjoja poimimaan, milloin vesilintujen pesiä etsimään. Ja yli kellertävän, heilimöivän viljapellon siinteli hiljaisten tuulenkareiden kyntelemä aava selkä, jota niin usein oli kiitävää vauhtia purjehdittu ja jota pitkin minäkin viimeksi olin ulos maailmalle lähtenyt.
Mutta jo avaa kyytipoika narahtelevan portin, kyökkikuistin edustalla vanhan tapansa mukaan loikoileva ja nähtävästi vähäkuuloiseksi käynyt Toveri-ystäväni, se kuulee kärryjen kolinan ja juosta pöllyttelee vastaani arvokkaalla ja voimakkaalla haukunnalla. Sivallan piiskan nenällä jo ennestänsä ajosta höyryävää hevosta ja täyttä karkua porhallamme pihaan.
Ehdin kuitenkin jo syrjäsilmällä nähdä, että muutamat pienen liiterin kattolaudoista olivat romahtaneet alas, että pirttirakennus on uudelleen laudoitettu, pari kotipihan pihlajoista kuivanut pois ja yksi noista ikivanhoista rantakoivuista kadonnut — mutta samassa näenkin vanhan äitini uurtuneet, aina yhtä lempeät kasvot rappusilla ja tietämättä, miten oikeastaan tulinkaan alas ajopeleistä, syleilin jo äitiäni ja tunsin hänen hellän suudelmansa poskillani.
Minä olen siis taas kotona.
En tarvinnut kaukaista aikaa tutkiakseni vanhan kotini kaikki tutut paikat ja komerot, kaikki huoneet ja huonekalut, karjapihat, puutarhat, lempipaikkani rantakoivujen alla ja rapistuneen nimikkovenheeni uimahuoneen kupeella. Suureksi ilokseni tapasin melkein kaikki entisellään ja sepä juuri veikin minut takaisin noihin onnellisiin aikoihin tuoden rintaani omituisen sopusoinnun tunteen, jota en ollut pitkään aikaan tuntenut.
Ja kun tavallisen kotoisen kylyn jälkeen taas istuin äitini vierellä, hänen kammarinsa sohvalla, niin olinpa mielestäni vallan toinen mies kuin tuonottain tuolla ulkona suuressa maailmassa. Kaiken sieltä tuomani ulkonaisen kuoren ja pintapuolisuuden olin pessyt pois ja tuntuipa varsin viehättävältä tuudittautua jälleen … vaikkapa vain hetkeksikin siihen luuloon, että nyt ovat kaikki elämän huolet poissa, poissa kaikki synkät mietteet ja maailma hymyilee jälleen yhtä valoisana, yhtä lupaavana ja salaperäisen houkuttelevana kuin tuonottainkin … viisi vuotta sitten.
Olinhan täällä hyvässä turvassa, vartioihan rauhan hengetär onneani ja hiljaa ja kauniisti helisevä soitto vei minut muistossani taas lapsuuden ihaniin unelmiin ja orastavan nuoruuteni hurmaaviin haaveihin.
Teki mieleni jäädä tänne ainaiseksi ja uinahtaa pois koko pahasta maailmasta.
Ne muutamat päivät, jotka sain viettää kotini tyynessä satamassa, olivat sentään pian kuluneet. Ne olivat menneet noin tietämättä ja nopeaan kuin mieluinen unennäkö. Taas oli minun lähteminen täältä ulos maailmaan, jonka juuri olin ehtinyt hetken ajaksi unohtaa, taas ilmestyivät eteeni kaikki nuo ilkeät varjot ja rasittavat huolet, jotka kaukana maailmalla eivät minulle koskaan lepoa suoneet.
Mutta kuitenkin! Kuinka toisenlainen oli lähtöni nyt kuni silloin! Silloin oli kotini minulle kaiken rauhallisen levon perikuva, josta sittenkin halusin päästä, jota en lähteissäni kaivannut enkä luullut sitä ehtiväni paljo muistellakaan. Ja nyt, nyt lähdin minä syvä kaipaus mielessäni ja vakuutettuna siitä, että tämä kaunis kuva oli minua aina rauhoittavana muistona seuraava. Nyt en halunnut päästä siitä, vaan päinvastoin säilyttää koko tuon tunnesarjan jonkunlaiseksi lepoaikojen ja väsymyksen hetkien virittäväksi nautinnoksi, elonhuolteni ja synkkien mietteitteni vastapainoksi.
Taas seisoi hevonen kuistin edessä, taas puuhasi jo harmentunut äitikulta lähtövalmistuksissa ja koetti niiden avulla peitellä kyyneleitä noissa tutuissa, lempeissä silmissänsä. Ja kun sitten vihdoin jälleen istuin kärryissä ja hevonen juoksuun kiskasi, olivat minunkin silmäni niin himmeät, ett'en erottanut muuta kuin ajopelein jäljessä juoksevan, haukahtelevan Toverin, aukijääneen portin pielessä nenäliinaansa huiskuttelevan pikku siskoni ja tuolla kyökin kuistilla vanhan äitiparkani, joka kai myöskin lie jotain valkeaa jäähyvästiksi heiluttanut.
Oli jo monet virstat ajettu, ennenkuin mieleni taas selveni muun maailman vaikutuksille ja ihmeekseni tapasin itseni sanomasta kyytimiehelle, että "hyvätpä nuo näkyisivät taas rukiin oraat olevan."
"Eivätpä olisi huonotkaan, kunhan vain ei halla niitä syksymmällä panisi", vastasi kyytimies piippuansa sytytellen.
1894.