SYDÄN OTTI OSANSA
"Kas niin, nytkö se jo onkin lopussa", arvelin itsekseni laskiessani pöydälle pienehkön, vaatimattoman novellivihon, jota keinutuolissa mukavasti liekutellen olin suurella nautinnolla lukenut.
Se oli nähtävästi nuoren aloittelijan kyhäystä, sillä esitystapa oli kankeaa ja epätasaista. Ja sitä paitse oli se kirjoitettu niin naisellisen herkällä tunteellisuudella, että täytyi toisinaan melkein tahtomattansakin hymyillä. Onpahan siinä vielä yksi, joka ei häpeä tunteitansa eikä huoli niitä peitellä, kuten sovinnainen tapa vaatii. Hänellä ensistäänkin on tunteita ja sen lisäksi sangen hienoja tunteita. Ja nämä sydämmensä hienoimmat untuvaunelmat antaa hän noin avomielisesti kaikkien naurettaviksi, jättää nuoren mielensä vihanimmat oraat koko maailman tallattavaksi.
Hän uskaltaa sen tehdä, hän … näetkös!
Tai ehkäpä hän ei ymmärrä, mitä tekee, poika parka! Kirjoittaa vain, mitä tuntee ja ajattelee, sen enempää miettimättä. Ehkä hän ei edes tiedä, että tässä mitään uskallusta kysytään. Hän on vielä luonnonlapsi ja — onnellinen.
Niin eksyivät arvostelijan ajatukset harhailemaan lapsuuden kaukana häämöittäville kisailutanterllle, siirtyivät noihin viattomain huvitusten suloisiin aikoihin.
Nojatuoli unohtui nyököllensä taaksepäin ja vähitellen sammui sikarin pätkäkin kädessäni.
Olivat ne sentään onnellisia aikoja nuo, jolloin sydän vielä niin avoimesti sykähteli kaikelle kauniille ja puhtaalle maailmassa! Oikeinpa mieli kyyneleet niitä muistellessa silmiin kihoamaan. Näin väikkyivät ajatukset vallattomina omia teitään.
Äkkiä putosi sikarin tuhka syliin.
"Hyih, tuota vietävää…!"
Niin, niin, mies parka, kyllä maailman ranta vielä sinutkin koulitsee … saatpahan nähdä. Kunhan saat kumppaneiltasi ja tuttaviltasi niellä purevaa ivaa ja pilkantekoa itkemistäsi kyyneleistä ja pettävistä unelmistasi, niin eivätköhän aukea sinunkin silmäsi. Jo kovenet kuin kovenetkin, poloinen. Akkamaisuuttahan se on tunne-elämä, pelkkää lapsellisuutta vain. Ikäänkuin naiset sitten olisivat tunteellisia … ja tuntea voisivat? Harvat, verrattainpa harvat heistä edes rakkautta tuntea voivat … saati sitten muita hienomman ja kehittyneemmän sielunelämän tunteita. Kyllä se on surkeaa!
Ja unelmat — mitä ne ovat? Huonoon maineeseen joutunutta korutavaraa, joille uusaikainen nulikkakin jo nauraa hohottaa … samoin kuin nykyajan neitoset rakkauden tunnustuksille. Tekisipä mieleni käyttää tässä erästä kansanomaista lausepartta, joka ei juuri ole hienoimpia, mutta sitä purevampi se on … mutta en viitsi tuhlata sanoja selvälle asialle.
Kyllä aukeavat silmät vielä tuollakin poloiselta. Ja parasta saattaa poika tajuunsa niin pian kuin mahdollista. Parempihan se on hänelle itsellensäkin tietää, millainen aika, ihmiskunnan enemmistö ja maailma oikeastaan on. Poika raukalta säästyy sillä lailla monta katkeraa hetkeä, monta kirpeää kyyneltä!
Hm … tuollainen hellä ja tunteellinen sydän on raskain syntymälahja, minkä ikinä voi kehtonsa keijukaisilta saada. Sen pahempi huomaa sen taakan vasta mies-ikään tultuansa … ja siiloin on se useinkin — liian myöhäistä. Silloin ei auta muu kuin joko kaikkien uhalla ja pilkatessa säilyttää avomielinen sydämmensä, vetäytyä kuoreensa kuin itseänsä vaistomaisesti suojeleva simpukka … ja kärsiä … kärsiä itsensä vähitellen kuoliaaksi … vitkalleen kuin hienolla tulella poltettaessa! Taikka turvautua raakasisuisten vastustajiensa aseihin: pilkkaan ja välinpitämättömyyteen … jos viitsii pilkatakaan.
Odota, missä ne olivatkaan tulitikut?
Tikkulaatikkoa etsiessä sattuivat hänen silmänsä vanhan Voltairen älykkääseen, mutta ilkamoivaan kuvaan, jonka hän kerran oli hankkinut seinällensä merkiksi silloisesta kannastansa maailman menon suhteen.
Raapaisin tulta ja sytytin sikaarini uudelleen.
Niin, pureva ivailija, se taitaisi olla nykyajan mieleen. Tuommoinen teräväkielinen ja arkailematon repostelija, joka mistään välittämättä lyö nauruksi kaikki, unelmat, ihanteet, ihmiset, tunteet, jumalat, epäjumalat, kaikki tyyni! Kaikki on turhuutta, kaikki naurettavaa, lapsellista, tyhjää! Sellaista ne sietäisivät… Mutta sekin edellyttää jo valistunutta, sielukkaampaa yleisöä … kehittyneempiä ihmisiä…
Voisivatko edes vetää siitä sen johtopäätöksen, että tuo pirulainen tahtoo muita siihen surkeuteen, missä ei mitään pyhää ja pysyvää ole? Rahaa he vain pyytävät ja ajavat takaa … rahalle he kumartavat … ja sen edestä vakaumuksensa — myyvät! Tai onko heillä edes mitään mielipiteitä … onko heillä vakaumuksia, joita he kaupitella voisivat?
Maailman menoa ja paksunahkaisia lähimmäisiänsä tarkastaessa tekee jo mieli epäillä sitäkin. Ovatko he vain paksunahkaisia, vaan ovatko he myöskin paksupäisiä, joille on vallan sama, minne päin mennään, mitä tehdään, kunhan purjetuuleen laskea höllötellään… Se on helpompaa … on aina ollut ja on tietysti edelleenkin helpompaa.
Niin, tuuliviiri se lienee nykyajan ihanne… Aika on menettänyt kovan maaperän jalkainsa alta, siltä puuttuu ihanteellisia päämääriä, Aika? Miksi sanon aika, kun tarkoitan ihmisiä, yhteiskunnan täys-ikäisiä ja -valtaisia jäseniä, korkeampaankin sivistysluokkaan kuuluvia kansalaisia. Ja kansalaisiahan he ovat … veronsa maksavat … vaaliuurnallekin väkipakolla saadaan … elävät ja toimivat … kasvavat, lihovat ja sikiävät … mutta ovatko he yksilöitä? Onko heidän joukossansa yhtään, joka omaa erikoiset, yksilölliset, henkiset ominaisuutensa … ja joka pysyy uskollisena näille ominaisuuksillensa, luonteellensa? Onko heissä ainoatakaan luonnetta?
Tekisipä mieli epäillä muistavatko he enää tai ovatko he koskaan tulleet ajatelleeksi … vielä vähemmän tunteneet, mitä luonne merkitsee…
Nuorisoltakin alkaa jo puuttua ihanteellisia päämääriä … luonteenomaisia vakaumuksia … vapaan ja kehittyneemmän yksilön elinehtoja, joita paitse kaikki henkinen elämä on ikuisesti kapaloonsa tuomittu. Itseys on monelle jo nuoruudesta tuntematon käsite … ja pyrkiikö hän myöhemminkään kehittämään itseänsä … ja luonnettansa, Eiköhän vain ole valta, vaikutus ja raha hänen ainoa päämääränsä?
Siis eteenpäin vain, vaikka henkinen itseys ryönään ryvettyisi, vakaumukset, mielen jalous ja tunne-elämä tahraantuisi … ja vaikka parhaatkin unelmat vapaan ilman puutteessa kituisi ja kuoleutuisi. Niin, missä on henkinen ylimystö, henkinen ylimysmieli, jonka Gessler-hatulle vielä kumartaa viitsisi?
Taas pysähtyi keinutuoli. Lamppu pöydällä hyrrytti hiljaista hyrinätänsä … ja tuon tuostakin helähtelivät ulkona ajurin tiu'ut.
Historiasta tulisi meidän oppia? Mitä pitäisi meidän sieltä oppia, sillä sekin on kirjava kudos, jossa yksilöt ja luonteet hajanaista kokonaisuutta kokevat ko'ossa pitää. Ja keinujan ajatus oli taas irralleen riuhtautunut ja vauhkona kiiti se nyt muinaisten aikojen valtateitä harppaillen hurjana Intiaan, Japanin vanhoihin sivistysoloihin, Venäjän kirjallistaiteellisen maailman menneisiin vaiheisiin … hyppäsi siitä Balkanniemelle … sen omituisia oloja vatvoen … ja pysähtyi vihdoin levähtämään Kreikan tyynen ja sopusuhtaisen taidetemppelin holveikko-raunioille. Mutta sekään ei tyydyttänyt … siitä lensi se suhisevin siivin Rooman mahtavuuden aikoihin … tapaili luonnostellakseen sen kuuluisia persoonallisuuksia … kaikki vilisi kuin karusellissa sielunsilmän edessä … ja päätyi hän vihdoin miettimään nykyisen Ranskan kukkeaa kukoistusta kirjallisuuden ja taiteen alalla.
Mon dieu, Ranska se nyt muka on etukynnessä … sehän on edustavinansa uusinta, nykyaikaisinta sivistystä ja taidetta. Mokomakin Panamajuttujen ja muiden skandaalein häpäisemä maa! Siihen se rahanhimo vie, siihen se vie…!
Ei ainoatakaan luonnetta … ei mitään hengen aateluutta!
Ja meillä sitten? Kuinka on laita meillä … nuoressa, vasta keväisille kerkillensä puhjenneessa sivistyksessämme? Taaksepäin se menee sekin … yksilöitä ei enää ilmesty näköpiiriin, yksilöitä, joilla olisi tunteita, mielipiteitä ja vakaumuksia, joita he luonteen lujuudella puolustaa uskaltaisivat. Ja kirjallisuus? Jos sitä jonkin verran jo onkin, niin vaikuttaako se kehenkään, lukevatko sitä muut kuin kourallinen naurunalaisia vintiöitä? Kannattaako tässä maassa … jos edes sallittaisiinkaan — niin kannattaako meillä enää kirjoittaa luonteen vakaumuksiin perustuvia ajatuksia ja avoimia, rehellisiä tunteita? Hulluhan se on, joka unelmissa — sillä ne leimataan ehkä unelmiksi nekin — väikkyy, kun kerran voi afääriä tehdä, ansaita rahaa, rahaa, rahaa!
Ja mitä hän sillä rahallansa sitten tekee, jos se yksin arvokas päämäärä on … ja muu kaikki narrin haihatettavaa? Näkyväinen kuori on hänelle kaikki, näkymätön ydin, hengen viljelys ja kehitys korkeampaan elämään ei kuulu häneen, sillä hän tuskin siihen kykenevä onkaan. Eihän hän sellaisia pilventakaisuuksia rupea miettimään kuin ovat taiteet, kirjallisuus ja oman synnyinmaansa menneet vaiheet, sillä hän pyrkii valtaan … ja rahaan. Hulluhan se on, joka turhia miettii, kun toimia voi. Ja hullumpi vielä, joka menneiden aikojen hämäristä kätköistä viisauksia etsii ja niiden perustuksella koettaa pysyväistä pohjaa tulevaisuuden mahdollisuuksille luoda! Ja hulluin kaikista se, joka ei viskaa kynäänsä hiiteen ja rupea vaikka, — (samassa putosi sikaarinpätkä maahan hermostuneista hyppysistä) niin, vaikka sikaarikauppiaaksi taikka avaa uutta huonekalukauppaa?
* * * * *
Uhhuh, olipa se ankara purkaus! Oikeinhan tässä jälleen oli innostua kuin mikäkin narri. Ei kannattaisi, eipä tosiaankaan kannattaisi enää intoilla.
Mutta niin se on, kuu sattuu oikea hetki. Ja hetki niin, sehän se on nykyaikaisten ihmisten määrääjä; eilinen päivä hänen toimiensa tuomari … ja huominen hänen epätietoinen tulevaisuutensa. Hetken nautintoako he vain tavoittavatkin? Siihenkö he siis tyytyvät? Hetken suosiota ja mainettako he siis etsivät ja siitäkö he jo riemuitsevat?
Mutta hetkikin edellyttää jo aikaa … edellyttää ajan normaalista käsitystä … elämää ajan varmojen rajojen sisällä. Onko heillä todellakin ajankäsitystä? Jos heillä se olisi, olisi heiliä ajallisen ihmisen tunteet, mielipiteet, vakaumukset, luonne ja koko se henkinen elämä, jonka olemassa-oloa tekisi mieli epäilemään — niin autuaallisen tyytyväisiltä he näyttävät myötätuulta laskiessaan paksupäisyytensä ruorin turvissa.
Vai olenko minä väärässä? Ehkä elänkin — tietämättäni — keskellä henkisiä, virkeitä kirjallis-taiteellisia ja kaikin puolin kehittyneitä kanssa-ihmisiä, jotka avoimesti ja rehellisesti voivat puhua tunteista ja vakaumuksista, joilla on henkisiä pyyteitä ja pyrkimyksiä, osanottoa ja inhimillisyyttä ja jotka näennäisen paksunahkaisuutensa takana piiloittavat värähtelevää, yksilöllistä elämäänsä?
Mutta tämä on heissä siiloin täysvalmista, ett'ei heidän suinkaan tarvitse sitä enää täydennellä uusia kirjoja lukemalla, taide-ilmiöitä seuraamalla eikä tietojansa kartuttamalla niinkuin jotkut harvat vielä tyhmyydessänsä pitävät velvollisuutenansa. Ovathan he suorittaneet tutkintonsa, onhan korkea esivalta uskonut viran heidän hoidettavaksensa, tilaavathan he jonkun päivälehden … ja mitä lempoa heiltä vielä voidaan vaatia? Heillä on siis jo sisässänsä, jossakin piiloitetussa säilyssä se henkisen elämän määrä, joka heidät tyydyttää … ja jolla he valtion tyydyttävät… Mitä heitä liikuttaa millä kannalla maan kirjallisuus ja taide milloinkin on…? Se on siis heistä kuin maan kulttuurielämästä irrallaan oleva loiskasvi, joka juuri siedetään siinä, mutta josta ei tarvitse kenenkään välittää eikä selvää ottaa.
Vihdoin otti arvostelija tuon pienen, vaatimattoman novellivihon jälleen käteensä ja selaili sitä.
Hm … tuo nuori kirjailija on varmaankin maalainen. Miten olisivat hänen tunteensa muuten noin hellinä ja hentoina säilyneet? Miten olisivat hänen unelmansa muuten pysyneet noin herttaisen puhtaina, viattomina ja — naivina? Ja kuinka uskaltaisi hän muuten antaa itsensä tuolla tavoin alttiiksi kaikille irvihampaille ja ärsyttää sanomalehdistöä kertomalla juttuja, jotka eivät juuri imartele heitä. Vai tietääkö hän … luottaako hän siihen, ett'ei hänen sepustuksiansa kuitenkaan moni lue? Siinä voi hän ehkä ollakin oikeassa, poloinen.
Miksi ei hän ole lähettänyt joitakuita tuotteistansa julkaistavaksi, sanomalehdissä joilla ainakin on varma tilaajakuntansa, ja tällä tavoin edes koettanut valmistaa itsellensä tietä Parnasson kukkulalle? Hän nähtävästi ylenkatsoo sanomalehtiä vai olisiko ehkä niitä harvoja, jotka eivät välitä sanomalehti-arvostelijain mielipiteistä.
Mutta siitä taudista pitää hänet heti kohta parantaa. Hänelle pitää näyttää, mikä voima tällä neljännellä valtiomahdilla on … ja että sanomalehtiin voivat kirjoittaa muutkin kuin pintapuoliset päiväperhoset. Häntä on sittenkin yksinkertaisesti nolattava, ettei hetikohta nenäänsä kovin korkealle kohota … ja suorastaan allikkoon loiskahda.
Niin, tässä on arvostelijan täytettävä suoranainen velvollisuutensa. Ja velvollisuus ennen kaikkea, se on aina oikean miehen tunnussana.
Siis kynä käteen … ei tässä auta arveleminen. Palvelustyttö tuli samassa pesään tulta virittämään. Ulkona olikin nähtävästi sangen kylmä ja valittavasti narisi lumi ikkunan ohitse kiirehtijäin kenkäin alla. Tummansinisellä taivaalla vilkkuivat tähdet niin ihmeen elävinä ja pirteinä … ja iloisesti roihuili kohta lieskaava valkea kammarin uunissa… Mutta ynisevää virttänsä lauloi komea messinkikupuinen pöytälamppu keinutuolini vieressä.
Mistä alkaisin? Ei tietysti sovi heti paikalla ruveta puhumaan noista sanomalehtimiehiä koskevista jutelmista… Silloin syyttäisi jo syrjäinenkin pian, että "se koira älähtää, johon karttu koskee", Ee-i, vaan viisaasti ensin noin kautta rantain … esimerkiksi tähän tapaan:
"Meitä niinkuin kaikkia muita kotimaisen taiteen ystäviä ilahduttaa aina sanomattomasti, kun näemme kirjallisuuden vainiolle uuden ilmiön, uuden henkilön ilmestyvän. Kukapa tietää eikö juuri tuosta vielä kasva ja vartu sellainen kirjailija, jota aikamme kaipaa … ja joka aikansa herättää. Sillä itse teossa puuttuu meiltä sellaisia kynäniekkoja, jotka saattaisivat kanssaihmiset oivaltamaan ja ymmärtämään tunteita ja näihin perustuvia vakaumuksia."
"Näin toivoen käymme aina uuden kirjailijan teokseen käsiksi. Voihan olla mahdollista, että tässä saamme tehdä tuttavuutta uuden yksilön, uuden persoonan, uuden luonteen kanssa, joka väkipakolla yleisön saa hereille välinpitämättömyyden suloisesta tilasta. Mutta pettynein mielin me tavallisesti saamme viskata pois läpi lukemamme teoksen. Ihmiset eivät uskalla olla tosia itseänsä kohtaan, toisten vuoksi he laulavat vanhaa virttänsä, teeskentelevät, teeskentelevät tunteitakin, joita heillä ei oikeastaan ole tai kuvaavat he ainoastaan arkipäiväisimmät niistä. Pois nuo vanhat ja valheelliset korulauseet! Tunnustakaamme vain suoraan, ett'emme uskalla olla tosia itseämme kohtaan … maailman vuoksi .. ja että tunteemme itse teossa ovat keinotekoisia."
Ovatko ne keinotekoisia? Toisessa ovat, toisessa eivät. Ovatko tämän nuorukaisen tunteet keinotekoisia? Eivät. Ja hänestähän juuri näemme, ett'eivät sellaiset tunteet kuin hellyys ja armeliaisuus ole keinotekoisia ihmisessä. Onhan jo eläimissäkin samoja taipumuksia huomattavissa ja äitikin on hellä lapsiansa kohtaan. Ja mistäpä se tähänkin nuoreen ja viattomaan sydämmeen osuisi, jos — —. Ei, synnynnäiset täytyy hänessä nämä tunteet olla.
Taisinpa äsken tehdä ennenaikaisen päätöksen aikoessani olla ankara häntä kohtaan. Oikeastaanhan käy hän samoja teitä, joita itse olen käynyt ja joille tässä jälleen jouduin. Kulta ja valtako muka asetetaan tangon nenään kumarrettavaksi kuin ennen muinoin Gessler-voudin hattu? Eei, ihanteiksi ne eivät kelpaa, sivistyneen, kehittyneen ihmisen pyrkimyksen päämääräksi ne eivät sovellu. Meidän täytyy noudattaa Wilhelm Tellin esimerkkiä ja käydä ohi noille epäjumalille kumartamatta.
Mutta onko meissä niin paljo lujuutta ja itsekieltäymystä? Onko meissä sitä hengen ylimyksellistä miellä, joka siihen tarvitaan?
Tuosta nuoresta kirjailijasta saan minä ehkä uskollisen asetoverin tässä taistelussa, jossa kyllä voimaa ja lujuutta kysytään. Ja ehkäpä kasvaa pian ympärillemme nuorisojoukko … kasvaa kuin vapaaehtoinen liitto Rütlin nurmikentällä… Jalot asiat ovat aina ennen voineet nuorisoa innostaa … ja vaikka aikamme nuoriso onkin veltostunutta ja itsekylläisyyteen taipuvaista, niin voi se siitä tilastansa nousta ja virkistyä ja noustessansa muutkin herättää. Ihanteettomuuttansa kai se noin laiskistuu ja käy itsekylläiseksi, ett'ei sitä enää näytä innostavan muu kuin kulta ja valta.
Hiillos uunissa oli jo saanut riitteensä ja kotvan kesti odottaa ennen kuin syttyi tuleen se arvostelu, jonka olin alkanut ja pitemmittä mutkitta tuleen viskasin. Yhä vilkuttivat taivaalla virkeät tähdet ja pohjoisessa loisti lieskaava revontulten kaari niin innostavalla, väräjävällä loimolla.
Arvelematta tartuin uudelleen kynään ja kirjoitin:
"Nykyistä aikaa moititaan hengettömäksi, köyhäksi aatteista ja ihanteista, innostuksesta ja jaloudesta. Aineellisuuden apostolit ovat riistäneet meiltä henkiset vaatimukset, joista niin usein kuulemme puhuttavan vain ivalla ja pilkkanaurulla. 'Ideale krav!' Kaikkia lasten loruja niitä muka viitsitään mainitakin!"
"Taidekin alentuu usein palvelemaan tätä hengettömyyttä, alentuu kopioimiskoneeksi, jonka käyttäjälle jää vain jonkunlainen sievistelemisen oikeus. Itse taideluoman henki jää näin ollen sivuseikaksi. Tekotavasta kaikki riippuu, kyllä niinkin, virheetön tekotapa on sopusuhtaisen taideluoman elinehto ja sen paras kaunistus. Mutta aaterikkaus ja syvä tunne on tuon taiteellisen kuoren sisällys, josta käy esille yksilöllisen persoonan elävä, väräjävä kuva, joka voi meidät mukaansa temmata."
"Ihanteista ei meidän aikaiselle nuorisolle enää sallittaisi puhuakaan; ja tuskin voi kohta isänmaasta ja isänmaanrakkaudesta puhua joutumatta toisten naurunalaiseksi. Mikä meitä enää kohta muu innostaa kuin rahanhimo ja afääritoimet. Siinä meidän kauneimmat unelmamme! Ja jos puhumme tunteista, teemme sen ilkamoiden ja ikäänkuin peljäten, etteiväthän nuo mahtane pitää minua niin hulluna ja muista eroavana, että sellaista korutavaraa kuljettaisin. Jos taas joskus sattuisi niin käymään, että kyyneleet silmiimme tunkeutuisivat, niin emme tiedä mihin päin harhailevat silmämme nauraen kääntäisimme…"
Tunsin jo veren vilkkaammin jälleen juoksevan suonissani. Silmässäkin tunsin jotakin kosteaa … arkaileva, ilmestymistänsä anteeksi pyytävä vieras, joka ei pitkiin aikoihin ollut uskaltanut näillä mailla ilmestyä.
Uusien tunteiden vallassa jatkoin edelleen:
"Oikein mieltä ilahduttaa, kun tällaisena proosallisuuden, aineellisuuden ja itsekkäisyyden aikana saa käsiinsä kirjan, jonka tekijä astuu julkisuuteen henkisemmillä vaatimuksilla ja tarjoo meille nuoren ja tuoreen mielikuvituksensa utuisimmat unelmat ja sydämmensä hellimmät tunteet pelkäämättä niiden joutuvan maailmaan tallattaviksi. Sillä ivaa on hän epäilemättä monelta taholta osaksensa saapa, jos aikamme entisellänsä on eikä tavallista luonnettansa kiellä."
Mutta onko siis tällä ajalla mitään yhtenäistä luonnetta tai yhtenäisiä luonteen piirteitä? Onko millään aikakaudella ollut todellakin yleisiä luonteenomaisia ominaisuuksia? Onko mitään yhtenäistä ajateltavissa, jos kerran on voimakkaita yksilöitä ja persoonallisuuksia? Vai näidenkö voimakkaiden yksilöiden yhteispiirteet juuri muodostavat aikakauden julkisen, henkisen luonteen? Se ehkä on otaksuttavinta. Mutta tältä ajalta puuttuu juuri persoonallisuuksia. Kaikki näyttävät vain haluavan laskea myötätuuleen… Siis minkä tuulen mukaan? Kenen mukaan? Kuinka voimme päätellä mitään ajan luonteesta, jolla ei ole luonneyksilöltä? Siis ei tällä aikakaudella ole mitään todellisempaa, yhtenäistä luonnetta, vaan on se hajanainen, haparoiva, henkisesti köyhä ja vailla koossa pitävää, henkistä ydintä.
Mutta olkoon siis hengettömyys ja ihanteiden köyhyys tämän ajan yhteisenä leimana. Tähän päätökseen tultuani, sytytin jälleen tyytyväisenä paperossini palamaan ja jatkoin:
"Nähtävästi on tämä kirjailija vielä vallan nuori, kokematon ja naivi. Mutta hienon luonteensa herkimmillä tuntoelimillä on hän käsittänyt, mitä kulttuuri-ihminen nykyään kipeimmin kaipaa ja mihinpäin tulevaisuuden taiteen pitäisi tähdätä. Suuremmissa sivistysmaissa se onkin tämän pyrkimyksensä jo osoittanut. Käänne on tapahtumassa. Hengettömän taiteen valtaistuin kukistuu, ihmiset — kulttuuri-ihmiset — vaativat aatteita ja tunteita, väräjävää, todellista elämää. Tekotapa kaipasi parannusta, aseet terästystä; siinä erehdyttiin pitämään välikappaleita tarkoitusperänä. Mutta tästä erehdyksestä aletaan jo vihdoinkin ehkä herätä. Tämä nuori kirjailija on tämän uudistuksen enteitä. Sentähden olemme varustanut arvostelumme tällaisella esipuheella."
"Nyt voimme käydä tarkastelemaan teoksen eri kertomuksia ja etsiä yksityisseikolsta todisteita väitteellemme j.n.e."
Kas, nyt se oli siinä, mitä minä niin usein olin epäselvästi tuntenut ja aikonut sanoa, vaikka se mielikuvituksessa aina ryöppysi esille sellaisella vauhdilla, ettei sitä saanut selkeytymään oikein järjestetyiksi lauseiksi ja ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Tuntui siltä kuin olisi siitä voinut kirjoittaa kokonaisia nidoksia. Ja tuskinpa olisi sittenkään saanut sanotuksi kaikkea, mitä tarkoitti ja sielussansa tunsi … niin juuri, tunsi ja pyrki sitä yhtenäiseksi, järjelläkin ymmärrettäväksi järjestelmäksi selvittämään. Mutta aina oli ollut muita kiireitä… Aika oli alati raahannut miestä mukanansa, retuuttanut puoliväkisin kaikenlaisiin kuolettaviin toimiin, joista ei ollut kylliksi päättäväisyyttä ja lujuutta irtautua. Se oli jonkunlaista puolinaisuutta, alentavaa tunnetta siitä, ettei ollut voinut vapautua entisistä sovinnaisista näkökannoista ja itsenäistyä omalle kaunotieteelliselle pohjallensa.
Nyt luulin minä ainakin toistaiseksi vapautuneeni tuosta henkisestä taluttajastani. Ja ikäänkuin painajaistani paeten — tuntui näet usein siltä kuin olisi joku väkipakolla tahtonut miestä painaa ja masentaa — tempasin äkkiä lakkini, riipasin päällystakin päälleni ja läksin käsikirjoituksen kanssa hyvillä mielin kirjapainoon.
Ulkona oli liike asettumaan päin, ilta olikin jo kulunut myöhäiseen. Kuin vihamieheensä tormasi pakkanen käsiksi mieheen, puisteli kuin ainakin väkevämpi huonompaansa ja puhalsi kuuraan turkin kauluksen, parran ja yksin silmäripsetkin. Puotien ikkunoista olivat tulet jo sammuneet ja katulyhtyjen kellertävän himmeät liekit paloivat vavisten ja arastellen. Kolkkoina ja juhlallisina kaareilivat korkeiden kivitalojen särmäkkäät ääriviivat tummansinistä taivasta vastaan ja hiljaista, unista virttänsä veisasivat kuurottuneet sähkölangat tuolla ylhäällä kattojen päällä.
Mutta ystävällisesti ja kehoittavasti vilkkuivat äärettömässä avaruudessa iloiset ja pirteät tähdet sinerväisellä pohjallansa.
1894.