TOTUUS JA VAPAUS
Olipa kerran harvahampainen, rokonrikko ja ikäkulu vanhapiika, joka ilmoisen ikänsä oli koettanut saada itsellensä uskollista ystävää tässä matoisessa maailmassa. Mutta turhaan. Tosin oli hänen useinkin onnistunut aikakauden antamilla, ihmisten keksimillä kaunistuskeinoilla itseänsä koristella siihen määrin, että joku kokematon keltanokka mielistyi, jopa rakastuikin häneen ja vannoi heikkona hetkenä pysyvänsä hänelle uskollisena elämän loppuun saakka.
Mutta tämä turmeltumattoman hetkenlapsen vala olikin — väärä vala. Ja kuitenkin oli vanhapiika aina uudelleen ja uudelleen ollut taipuvainen ihan todella luottamaan tuollaisen innostuneen nuorukaisen ja jalohenkisen keltanokan vakuutuksiin.
Tavallinen keskustelu lähemmän tuttavuuden syntyessä oli aina ollut tähän tapaan:
— Voi hyvä Jumala, kuinka te olette viehättävä, neitiseni, ja niin intressantti ja jalo ja ylevä… Oi, jos te tietäisitte, kuinka minä teitä kaikesta sydämmestäni rakastan … lemmin … jumaloin!
— Elkää liioitelko, nuori ystäväni, te vain puhutte noin … ette te sitä todella tee … tehän ette vielä tunne minua…
— Minäkö en sitä tekisi? Minäkö en teitä tuntisi? Kuinka voitte olla niin tyly sitä kohtaan, joka koko elämänsä pyhittää teille, yksinomattani teille… Niin, elkää naurako elkääkä pudistelko päätänne noin epäilevästi… Tunteeni eivät tiedä mistään epäilyksestä … tunnen luojan luoneen minut teidän nöyrimmäksi palvelijaksenne … Juuri te olette minun ihana hengettäreni, te yksin…
— Kauniisti osaatte te puhua, rakas nuori ystäväni, osaatte vakuutella ja …. samalla tapaa ovat puhuneet muutkin teidän ijällänne … mutta…
— Mutta! Ei mitään muttaa — eikä muita. Jako tällä ijällä … minä pysyn ikäni samana … tässä suhteessa … tämä tunne on elämäni … ja kestää hautaan saakka. Oi, luottakaa vain minuun ja vannonpa kautta maan ja…
— Elkää vannoko … elkää vannoko!… Noin ovat jo useat muutkin vannoneet ja kuitenkin — pettäneet!
— Pettäneet? Roistot pettävät, vaan ei kunnian mies. Minä en tunne mitään petosta enkä vilppiä. Minäkö valani rikkoisin? Hyi teitä, tuota en olisi uskonut…
Ja niin jatkuu yhä kurttiseeraus molemmin puolin. Toisinaan laimenee hieman nuorukaisen kiihkeä into ja hän näyttää jo kylmenevän. Mutta silloin syntyy vanhassa piiassa pelko, sillä hän luulee menettävänsä tämänkin kosijan; ja sen vuoksi hän jälleen kiemailee ja veikeilee harvapuheisella salaperäisyydellänsä ja vetää puoleensa kummallisen viehkeillä ja intressanteilla silmillänsä, joista nuorukainen voi aavistaa kaikkea, mutta jotka sittenkään eivät oikeastansa ilmaise mitään.
Vaan juuri tuolla salaperäisellä silmäveikeilyllä hän nuorukaiset puoleensa vetää. Ja hän osasikin verhoutua niin ihmeellisesti … kävi aina … selkeällä päivälläkin tumma, paksu harso kasvoillansa, että jokaisen katseet häneen erityisesti kiintyivät. Muutenkin olivat hänen silmänsä kuin hunnutetut ikään.
Tämmöinen hän oli vanha neiti Totuus, jolla kyllä jo oli ollut lukemattomia ihailijoita, mutta joka oli ne kaikki menettänyt sitä myöten kuin tulleetkin olivat.
Miksi luopuivat hänestä kaikki nuoret herrat? Siinäpä juuri kysymys. Vanha piika itse valitti ihmisiä pettureiksi, kavaloiksi, valapatoiksi y.m. Mutta entiset keltanokat — myöhemmin oli heistä useista tullut punaneniä — nauroivat vaan ivallisesti tuumien, että "ei se kannata". Siinä vain ärtyi ja ärtyi kiihkosta saada selville ja omaksensa tuo salaperäinen olento, joka kuitenkin aina piti ihailijansa loitompana ja esiytyi kuin näkymättömän hunnun peittämänä. Miksi hän niin teki, kysyt sinä, Tiesi varmaankin, että jos olisi harsonsa poistanut, olisivat ihailijat säikähdyksestä avantoon juosseet. Sillä hän oli todellakin ruma ja kaamoittava, vaikka aika ja kokemus olivat hänet opettaneet salaperäisellä viehkeydellä itsensä verhomaan. Mutta sitä varten hän tarvitsikin kaiken maailman kaunistuskeinot ja kaiken maailman parhaimmat vaatturimestarit.
Ja näillä hemuillansa hän sitten kävi ja kiemaili ja ihmisten — olletikin nuorten keltanokkain — päät pyörälle saattoi.
Oikeastaan olisi pitänyt kieltää häneltä pääsy ihmisten ilmoille, mutta eihän sentään voitu tehdä sitäkään, koska täällä kerran suvaittiin tuo nuori neiti Vapaus — oikea kouho naikkonen hänkin — joka hurmasi nuoret miehet innostavilla keskusteluilla ja häikäisevällä esiytymisellänsä.
Oi, mikä kultasuu ja kaunokieli se oli, tuo samainen neiti Vapaus! Muuten olivat nämä kaksi naikkosta luonteiltansa vallan vastakkaisia. Toinen veti puoleensa salaperäisillä, toiveita herättävillä katseillansa, joita hän silmiensä syvänteistä singahutteli, toinen taas oli pelkkää avomielisyyttä ja suoruutta, puhui, puhui ja puhui … kuvaten kultamaita hallitsevansa… Ja puhuessa säihkyivät hänen intomieliset silmänsä ja kipenöivät, poskipäät punoittivat heloittaen ja pitkä tukka hulmusi tuulessa.
Ja nämä kaksi kummallista piikaista ne riivasivat nuorta väkeä saattaen toisinaan koko yhteiskunnan häiriöön ja vavistukseen. Muut nuoremmat ja hempeämmät neitoset eivät silloin merkinneet mitään eikä heistä kukaan välittänyt. Koko nuoriso, tuo parraton, nokkela pirpajoukko, juoksenteli silloin heidän jäljessänsä kuin parvi vesikauhun saaneita hukkia. Ja siinäkös vasta temmellettiin, että vanhempain miesten alkoi jo pistää vihaksi ja sormenpäitä kutkuttaa moinen mellakka.
Senkin maankulkijat, kaiken maailman nartut, jotka eivät anna rauhaa nuorelle, päättömälle väelle! Kyllä tässä täytyy tehdä totinen tora ja karkoittaa ne loitommalle siksi, että ehtii selittää pojille, mitä naisia ne nuo oikeastaan ovat… Sillä kyllä ne veitikat tunnetaan, vaikka aina uusissa puvuissa tulisivatkin ja oudoiksi tekeytyisivät.
Ja niin alkoi jahti ja nuo molemmat vaaralliset naikkoset saatiinkin taas aidan ta'a häädetyksi. Mutta siihen ne pysähtyivätkin … ja nuori väki nosti jälleen metelin vanhoja holhojiansa vastaan huutaen, että he repivät aidan alas … tahtovat sulottariensa luo jälleen, jonne heitä muka vetää vaisto ja vietti. Näiden samaisten kanssa heillä näet on niin hauskaa … ja kaunista … ja ylevää keskustella…
Kaunista! ivasivat punanenät keltanokille, kyllä se kauneus tunnetaan! Jos te kerrankaan saisitte hiukan kohottaa tuon toisen neitosen hunnun lievettä, niin näkisitte silloin poloiset, millainen kauneus sen harson takana piileksii. Uskokaa hyvällä kokeneempia miehiä … te maitoparrat!…
Mutta herrat keltanokat eivät punaneniä uskoneet silloin eivätkä ole tainneet uskoa myöhemminkään, Varsinkin oli heidän joukossansa eräs nuori räiväsuu, joka suurinta ääntä piti ja porusi. Hän muka on itsenäinen ja tietää mitä tahtoo … hän tahtoo kokea itse … ja valita mikä hänestä hyvä on… Ja hän tahtoo itse käydä kohottamassa tuon salaperäisen neiti Totuuden hunnunlievettä. Eikä hän usko muita kuin itseänsä … ja omia silmiänsä.
Tämä uhmaileva suunpieksäjä oli nuori herra Nulikka. Hänellä oli muuten ihmeellisen varma, oikein hermostuttavan varma tapa lausua mielipiteensä … ja arvostella kaikkea maan ja taivaan välillä … että se vanhempaa ihmistä oikein hävetti ja — harmitti. Kuri noille! Kuri noille! on meidän keksittävä, huusi vanha, mutta aina pirteänä ja voimiltansa nuorena säilynyt hra Elonhalu. Väkisinkin vaati hän ryhdyttäväksi tehokkaampiin keinoihin mokoman kulkuttajan kurittamiseksi.
Mutta silloin tunkeusivat riidan ratkaisijoiksi ja kuritusten ehkäisijöiksi nuo rauhaa rakastavaiset, kunnioitettavat vanhukset, herrat Tietoviisas ja Kokemus, jotka säädyllisellä ja taitavalla puheella saivat aikaan kompromissin. Antakaahan nuoren herra Nulikan vain juoksennella aikansa hameväen jäljessä … kyllä hän niistä aikanaan erkanee. Ja sen hän taas tekee niin pian kuin saa nostaa hitusenkaan tuota salaperäistä, viekoittelevaa huntua neiti Totuuden kasvoilta.
Tämä ehdotus kompromissiksi hyväksyttiin.
Ja nytkös hra Nulikalle kiire tuli ja yks, kaks kieppasi hän aidan yli salaperäisen lemmittynsä luo. Ja samaa vauhtia jouduttausi sinne toinen … ja kolmas … ja koko liuta … useimmat kuitenkin tuon intoilevan kultasuisen, kaunopuheliaan houkuttelijattarensa jälkeen. Ja sellaisella melulla ja kiireellä tapahtui tämä rynnistys, että lahoneeksi ikäkuluksi käynyt raja-aita, jonka oli luultu siinä jotakin toimittavan, kaatui kuuluvalla romahduksella maahan.
Mitään kummempia seurauksia ei tällä tapauksella sentään näyttänyt olevan … toistaiseksi. Tosin olivat koti-olot hiukan muuttuneet ja toisinaan mieli tuo aidanmurros vanhempia hiukan peloittamaan, että jos sieltä nyt mieron väki alkaa lappautua ja hämmingin aikaansaa, Mutta eipä näyttänyt sekään pelko toteutuvan … ei tullut tuota eikä tätä.
Eikä viipynytkään kauvan ennenkuin nuori herra Nulikka jo palasi takaisin nolona, pettyneenä ja surumielisenä. Miksi noin alla päin, nuori ystäväni? kysyivät toiset. Nuori hra Nulikka ei ensin vastannut mitään … huokasi vain. Mutta kun toiset yhä utelivat häneltä syytä mielenmuutokseen, kertoi hän suorasukaisesti kuinka hänen oli käynyt. Rukoilemalla oli hän rukoillut neiti Totuutta nostamaan huntua kasvoiltansa … edes hiukan … pienen hitusen vain mutta neiti Totuus ei siihen suostunut. Väkivaltaisella voimakkaalla tempauksella oli hän sitten äkkiä riipaissut hunnun hänen kasvoiltansa…
Noo? … ja mitä sitten, kyselivät toiset hymyillen.
Niin, mitä näin minä poloinen? Tavattoman vanhan, ruman akan, jonka luisevat kasvot ilmoittivat kuolonjäykkää kylmyyttä ja jonka silmäkuopat ammottivat tunnotonta, pohjatonta, haudankolkkoa tyhjyyttä. Uh! oikein olin kivettyä paikalleni, minä poloinen poika, Olin nähnyt kylläkseni … en toista kertaa hänen huntuansa kohottaa tahdo.
Tuonoinen innostus ja luottamus oli hälvennyt kuin tuuleen. Nuori hra Nulikka tahtoi pois tuon hirviön läheisyydestä ja pakeni minkä kerkesi … kauvas pois … aina nuorekkaan hra Elonhalun matalampisilmäisten, avomielisempäin ja iloisten impysten pariin.
"Sanoinhan minä" ilkkuivat vanhat herrat, "sanoinhan minä jo, että herkiä pois … ei se kannata."
— Niin, mutta minäpä en herennyt, ennenkuin sen itse näin ja hyvä kuitenkin, että näin… Toista kertaa se ei minua enää houkuttele … eikä viettele.
— No, kunhan kuitenkin viisastut … se on aina pääasia, lausui itseensä tyytyväisenä hra Kokemus.
Mutta nuori herra Nulikka, joka oikeastaan ei enää nimeänsä ansainnut, ei vieläkään tyytynyt vanhain herrain ja heidän iloisten tyttäriensä seuraan. Heistä ei yhdelläkään ollut niin säihkyviä silmiä, niin voimakasta intoa ja luottamusta … eikä heistä kukaan osannut niin kauniisti puhua uusista, oudoista maista, kansoista ja oloista kuin tuo hurja, reipas, kiihkeä ja viehkeä neiti Vapaus, jonka seurustelun muistot hänessä jälleen heräsivät. Turhaan häntä taas vanhat varoittivat. Nulikalle ei ollut apua; hänen täytyi taas lähteä seikkailuretkelle hakemaan kadonnutta kumppaliansa ja ottamaan selkoa siitä, mihin tuo huima, kielevä ja uusia maailmoita lupaileva naikkonen oikeastaan oli kadonnut.
Ja sillä tiellänsä se nuori Nulikka herra edelleenkin on. On häntä nähty milloin missäkin purjehtimassa tuon levottoman, huiman ja pitkätukkaisen naisen kanssa … on nähty, vaan palannut takaisin hän ei ole.
Neiti Vapaus on hänet ainakin toistaiseksi kerrassaan hurmannut ja kahlinnut.
1891.