MITÄ MINÄ SAARELAISILTA OPIN?
Olin jo kauvan ikävöinyt nähdäkseni todellista merielämää ja oikein reipasta saarelaiskansaa, joka on tottunut taistelemaan vaaroja vastaan ja pelkäämättä katsomaan kuolemaa silmiin. En tiedä, miksi aina lienen halveksinut maalaiselämän velttoa hiljaisuutta ja noiden rauhallisten, untelojen sydänmaan kylien tyytyväistä elämää. Voimakasta, vaarallista elämää olin kaivannut, sillä se on täyteläisempää ja virkistävämpää.
Tietysti on rauha ja lepo välttämätöntä tuon tuostakin, että saa ikäänkuin ko'ota taistelun touhussa repaleituneen olemuksensa, punnita kokemuksensa ja harkita elämän johtavia aatteita.
Mutta liiallinen rauha ja lepo meitä veltostuttavat ja saattavat meidät turhanpäiväisiin mietiskelyihin. Ja joutava mietiskely taas ei hyväksi ole, sillä suurimpia salaisuuksiansa ei maailma meille sittenkään ilmaise.
Pois sentähden turhat mietteet ja käykäämme ulos voimakkaaseen elämään! Purjehtikaamme tuonne keskelle kuohuvaa merta "saarehen selällisehen", missä asuu pelvoton kalastajakansa taistellen voitollista taisteluansa luonnonvoimain ja kuoleman kanssa!
Kotkan laivasillalta astuimme me, toverini ja minä, vankkaan, kaksipurjeiseen luotsiveneeseen ja käänsimme keulan kohti aavaa ulappaa, missä lakkapäiset Suomenlahden laineet tursuillen leikittelivät keskenänsä kuin kömpelöt vuoripeikot tarmokkaissa kisailuissaan.
Ja yli vaahtoisten vyöryjen kiitää loiskien ja ilkkuen keveä, tervattu pursi, jonka punaraitaista purjetta raitis merituuli tasaisesti pullistaa. Ruorissa istuu vanttera ja ahavoitunut keski-ikäinen mies, jonka karkea, punainen parta sakeana töyräänä verhoaa alaleukaa ja kaulan alustaa ja jonka pienet ja vilkkaat harmaansiniset silmät tirkistelevät virkeinä silmäkuopistansa kuin tulivirkun kärpän silmät raunion reiästä. Mutta kasvojen jänteret ja koko ulkomuoto pysyy tyynenä ankarissakin myrskyissä kuin syvän vuorilaakson pohjalla olevan mustanpuhuvan lammen pinta.
Keulan puolella istuu luotsin 14-vuotias poika, täydellinen pienoisjäljennös isästänsä: sama punaisen kellertävä tukka, leveät hartiat, leveänpuoleiset kasvot, pienet, harmaat silmät ja isän tyyni ilme ulkomuodossa hänelläkin. Hän puhelee ilmasta, tuulesta, kalastuksesta, laivakulusta ja luotsimatkoista kuin vanha mies ainakin eikä naura ääneen koskaan. Eikä hänen kanssansa tee mielikään laskemaan leikkiä niinkuin muitten mannermaan poikasten kanssa. Näyttää kuin hänen leikkinsäkin olisi vallan toista laatua.
Kysäisen sentään kerran ilkimielissäni, että "joko sinä olet tuumannut akkaa itsellesi?" Hän ei vastaa mitään; katsoo vain vähän aikaa minuun puoleksi tutkivalla, puoleksi halveksivalla silmäyksellä, mutta kun kasvoistani lienee huomannut, ett'en tyhmyydestä tuota kysynyt, veti hän leveän suunsa melkein huomaamattomaan hymyyn. Siinä kaikki.
Poltatko tupakkaa? kysyin tarjotessani hänelle paperossin. Ei hän polta tupakkaa eikä ota ryyppyäkään muulloin kuin talvi- ja syyskylmän aikana merellä oltaessa. Mutta silloin kuitenkin otat? Otan, silloin otan ja silloin ottaa isäkin. Tarjosin hänelle taas makeisia, konvehtia; jonkun hän niistä otti eikä kauvan imeksinytkään, purasihan vain pari kolme kertaa ja nielasi.
Mutta tuohan on tyyni ja hidasluontoinen kuin joku töppösten kantaja Savon sydänmailta, ajattelin itsekseni. Päätelmäni oli kuitenkin ennenaikainen; sillä kun samassa isän voimakkaan selkeä ääni komensi: "Matti, kuti kiini!" — niin jopas liikahti eri tavalla kuin me mantereen perukkalaiset.
Ja kun sitten Suursaaren kolme vuorenkukkulaa alkoi sinertää näköpiirin reunassa ja laivoja mennä viiletti ristiin rastiin uljaan ulapan selällä, niin pojan muotokin sai virkeämmän ilmeen. Puheltiin siinä laivakuluista kesällä ja syksyllä, arvailtiin minne tuo ja tämä laiva "seilasi", mitä niillä mahtoi olla lastina j.n.e.
Yhä virkeämmin puhalsi kummallisen hiukaiseva merituuli ja entistä nopeammin huhki köykäinen aluksemme yli aaltojen vahtoisten harjain. Yhä korkeammalle kohosivat Suursaaren vuorten huiput ja jopa alkoi vähitellen koko saarikin silmälle selvetä. Loistoja ja majakoita näkyi pienillä ulkoluodoilla ja kirkkaasti vilkutti Pohjoiskorkean majakkatornin lasinen seinusta ilta-auringon valossa — — —.
Tuossa lepäsi nyt edessämme mainingeista lainehtiva Suurkylän lahti kallioisten rantojen, vuori-ylänköjen ja vanhan, humisevan hongiston suojassa. Ja siistin maalaiskirkon juuressa levisi siinä itse kalastajakylä, jonka muodosti lukuisa joukko pieniä asuinrakennuksia ja kokonainen kiertomuuri ulkohuoneita kalojen ja kalastusneuvojen säilyttämisiä varten. Kiukeroiden, koukeroiden pujottelihe siinä asuntojen välistä hiekkainen kyläntie, joka mutkikkaine solinensa teki oikein labyrinttimaisen vaikutuksen. Hiljalleen ja keveästi keinuen kuin joutsen aaltosten harjalla lipui aluksemme rantalaiturin luo, missä parvi itsetietoisen näköisiä paitaressuja, joku vaimonpuoli ja tutiseva vanhus meitä vastaanotti.
Olimme siis nyt Suursaaren Suurkylässä, neljän peninkulman päässä mantereesta.
* * * * *
Noin kolmisen viikkoa olin asunut täällä "saaressa selällisessä" ja olin tämän ajan kuluessa mielestäni nähnyt ja kokenut paljokin uutta ja opettavaista. Olin oppinut tuntemaan saarelaiskansan, joka myllertäväin luonnonvoimain ympäröimänä ponnisteli tarmolla toimeentulonsa puolesta ja uskalsi käydä kamppailuun itse manalan mahtienkin kanssa, Olin oivaltanut, että paras keino velttoutta ja haluttomuutta vastaan on vaarallinen elämä. Elämän koko voima on taistelussa, olkoonpa sitten taistelu mitä laatua tahansa. Se yksin pitää meissä vilkkaina ne nesteet ja sen virityksen, jota tarvitsemme saadaksemme uskoa ja luottamusta. Luottamusta mihin? kysytte. Luottamusta juuri elämään ja itseemme, sillä kun se meissä kerran on, ei haluttomuus meissä pysyväiseksi pääse.
Miksi on ihminen ja ihmiskunta oikeastaan olemassa, mietin ennen muinoin usein itsekseni, Mistä ja mitä varten on elämä syntynyt? Nyt se selvesi: lämmöstä syntyi voima ja elämä, syntyi oman luontonsa pakosta ja itseänsä varten. Samoin on ihminen täällä itseänsä ja omaa yksilöllistä kellitystänsä varten. Mitä varten kukkii nurmella kukka, miksi kypsyy kankaalla marja? Kukkii vain kukkiakseen, kypsyy vain kypsyäkseen; luonnon voiman laista se sen tekee eikä siihen muuta selitystä ole eikä tarvitse olla.
Olin nähnyt Suomenlahden aavan ulapan raivoisana hyrskyvän ikivanhoja rantalouhikoita vastaan ja tuntenut suolaisen meriveden jäähdyttävät pisarat poskillani seisoessani tuolla sylten korkuisella rantakalliolla. Olin nähnyt kuinka nuo voimakkaat, vahtopäiset aallot ilman epäilystä ja heikkoutta ryntäsivät kärkeviä paaseja vastaan — varmaan kuolemaan.
Ja tämä, tämä juuri tuntui minusta kuin manaukselta. "Mikä olet muka sinä", kuulusti tuo lakkapää laine minulta kysyvän ylenkatseen ylpeällä hymyllä, "mikä luomakunnan herra olet olevinasi sinä, joka epäilet, horjut ja — pelkäät. Katso tänne, raukka, minä tiedän kohtaloni minä, tiedän hautani kaivetuksi tuohon rantakallion syvänteeseen — — mutta rohkeasti ja ylpeästi käyn minä loppuani kohti kuin sankari varmaan kuolemaan."
Näin kuulusti minusta merten vuolas aalto opettavan ja sen opetuksen olin mielestäni tajunnut. Mutta kuinka moni meistä tajuamillensa ja hyväksymillensä periaatteille uskollisena pysyvät?
* * * * *
En huoli antautua minkäänlaista kansatieteellistä esitystä laatimaan suursaarelaisista, heidän tavoistansa ja elämästänsä. Tavallista matkakertomusta en myöskään ole aikonut kyhätä, vaan kuvailen mieluummin palausretkeni saaresta, koska sekin oli minulle opiksi ja antoi lisätukea saarella saamilleni kokemuksille.
Lähtöni tuli sattumalta niin äkkipikaiseksi, että tuskin ehdin kapineeni ruopaista kokoon ja hyvästit jättää majataloni ystävälliselle isäntäväelle. Luotsia kutsuva laiva ilmestyi äkkiä ja odottamatta Pohjoisrivin takaa ja nopeana kuin orava riensi valantehnyt, notkea luotsimies aluksellensa, jonne minä perässä.
Ja ennenkuin ehdin oikein miettimäänkään istuin jälleen keinuvassa, köykäisessä luotsiveneessä ja viiletin täysissä purjeissa pitkin aavaa ulappaa. Tuuli oli jo kiihtynyt melkoisen ankaraksi … sitäpaitse oli se tuollainen vinha nousutuuli, niin että reipas ruorimieheni jo pelotteli minua meritaudilla.
"Mutta mehän nousemme tuonne laivaan … eikö niin?"
"Niin teemmekin, mutta laivallapa tämä tuuli juuri tuntuukin."
Tuossa tulla pursusi luotsattava laiva, pienenlainen tanskalainen kuunari … matkalla Kotkaan puutavaroita noutamaan.
"Mutta mitenkäs tällaisessa tuulessa päästään edes laivan viereen … rutistumatta?" kysäsin perämieheltäni, joka juuri alkoi kuunarin taitse kiertää toiselle sivulle.
"Mikäs kumma nyt on päästä, kun on täysi päivä eikä sentään tämän kovempi tuulikaan puhalla. Mutta kun syyspimeällä … oikeassa myrskyssä … pitää laivaan kavuta, niin… Äkkiä heitetään vain nuora laivasta … ja kun olet saanut sen vyötäistesi ympärille sidotuksi, niin vetävät laivamiehet sinut ylös kannelle kuin ahvenen … läpimärkänä tietysti!"
Vai niin, ajattelin itsekseni, enkä virkkanut mitään siihen asiaan. Eikä hän olisi ehtinytkään sen pitempiin puheisiin, sillä nyt oli hän jo täydessä touhussa: reivasi purjeet, kiinnitti laivasta heitetyn touvinnenän keularenkaaseen, keräili irtaimistonsa ja haalasi venettä lähemmäksi. Huima hyppäys vain, niin oli hän jo laivan kannella, jonne minäkin melkoisten ponnistelujen jälkeen pääsin kapuamaan.
Tuuli oli yhä kiihtynyt ja puhalsi nyt ankarasti pitkin Suomen lahtea. Laiva keinui ja huojui ja mastot humisivat ja touveissa vonkui ja vinkui kimeä-ääninen tuulispää.
Laivaväki oli nuorta, kasvavaa joukkoa, mutta rohkean näköistä ja uljasta väkeä se oli. Ainoa vanhempi mies oli kuunarin kapteeni, jonka jäykät kasvonpiirteet ja ruskeat poskipäät kertoivat kovista otteluista ja voitetuista kärsimyksistä. Jäykkyydestänsä huolimatta osasi hän sentään hymyillä varsin miellyttävästi … ja hänen miehekäs äänensä kaikui avonaista suoruutta ja ystävällisyyttä.
Teki mieleni ryhtyä puheisiin hänen kanssansa. "Eivätkö merimiehenne sairasta koskaan meritautia?" utelin häneltä ruotsin kielellä tuntiessani samalla kummallisia ellostuksia sydänalassani.
— "Kyllähän se joskus ahdistaa tottunuttakin merimiestä … eivätkä muutamat hevillä otakaan karaistuaksensa. Tuo Henrik tuolla esimerkiksi, on nyt jo ollut kolme vuotta merellä … ja kuitenkin sanoo hän yhä sitä silloin tällöin tuntevansa."
— "No, eikö sitä vastaan löydy mitään tehokasta keinoa vai —?"
— "Onhan minulla omat keinoni", nauroi kapteeni vastaani leveästi, "jos näette vain huomaan jonkun rupeavan kalpenemaan, niin mars! ylös mastoon lokkia tai suurseiliä korjailemaan."
— "Jako kipeän miehen komennatte semmoiseen vaaraan."
— "Ei auta … ja vaara karkaisee luontoa … merellä ei saa peljätä…"
— "Tietysti ei", koetin minäkin hymyillä vastaan … "mutta voipihan heikontunut, merikipeä mies helposti horjahtaa ja pudota suin päin … mereen … Ja silloin…"
— "Niin, silloin on hän auttamattomasti hukassa … me emme voi häntä enää auttaa."
— "Jako sinne jätätte miehen?"
— "Sinne hän jää … me emme voi … mutta senpä hän hyvin tietääkin ja siksi hän istuukin siellä lujassa kuin takkiainen villavaatteessa, sillä näettekös, elämä on heillekin rakas…"
— "Tietysti on se rakas, mutta jos uupumus tai kouristus tapaa, niin…"
— "Niin on hän mennyttä miestä … merellä katsokoon kukin eteensä", lisäsi hän totisesti ja päättävästi.
En voinut tuohon sanoa juuri mitään. Oikeastaanhan taitaa olla sama laita maallakin. Mutta jonkunlaisella säälillä katselin noita poikaraukkoja, jotka tuolla raakapuun nenässä jo hääräsivät reivaten purjetta hiukan pienemmäksi, kiihtyvän luulen vuoksi. Raukoilta he eivät sentään suinkaan näyttäneet kannelle taas laskeuduttuansa; päinvastoin näyttivät he katselevan lainevyöryjä ikäänkuin uhkamielellä.
— "Ei teitä taida pelottaa myrskyssäkään?" kysäsin eräältä noin 20-vuotiaalta nulikalta.
— "Tahtoihan se sentään alussa vähän … mutta mitäpä tässä pelkokaan auttaisi…"
— "Vaan eikö tee joskus kuitenkin mieli ruveta maalaiseksi…?"
Poika nauroi aika makeasti ja vastasi sitten:
— "Minä olen meren saaressa syntynytkin… Ei merimies maalaiseksi rupea…"
— "Ja miks'ei…? Onhan se rauhallisempaa ja turvallisempaa…"
— "Olkoon vain, mutta merimiespä ei rauhasta välitäkään…"
— "Vaan mistäs hän välittää…?"
— "Iloisesta elämästä ja — vapaudesta!" nauroi hän mennessään jättäen minut siihen maalaisineni ja turvallisuuksieni.
Meritauti ahdisti minua sillä matkalla kovasti ja kiitinpä onneani, kun taas tunsin kovan maaperän jalkojeni alla Kotkan laivasillalle astuessani.
Mutta saarelaisten ja merimiesten puheet ne painuivat syvälle mieleeni. Tällä matkallani se selvesi minulle, että heidän reipas ja vaaranalainen merielämänsä kasvattaa karaistuja miehiä, mutta maalaiselämä vain tällaisia raukkoja kuin — minäkin olen.
1891.
End of Project Gutenberg's Testamentti y.m. kertomuksia, by Kasimir Leino