PETTYNEITÄ TOIVEITA
Tuolla yksinäisessä yliskamarissansa hän istui kangistuneena työpöytänsä ylitse.
Ahkerasti raaputti kynä paperin pintaa… Silloin tällöin vain oikaisihe hän suoraksi puisevan kirjoitustuolin selkänojaa vastaan ja miettiväisenä kynänvarttansa pureskeli … ja kattoon tuijotteli.
Ulkona oli yö, synkkä, tähdetön syysyö … ja tuuli vinkui ja vonkui nurkissa ja ikkunan pielissä. Niin se sattuikin tuulemaan juuri ikkunan puolelta, että viima kävi suoraan ruutua vastaan, tärisytteli sitä tuontuostakin ja välyksistä suhisten puhalteli … ja kynttilän liekkiä leksutteli.
Vihdoin oli hänen täytynyt siirtää koko pöytä keskemmäksi lattiaa, mutta kylmä uho tuntui vain sinnekin ja miestä värisyttämään mieli.
Taas istui hän tuossa selkäkenossa ja ajatuksissansa punertavaa kynänvartta sormiensa välissä pyöritteli, Kovin olivat laihat nuo vaaleat posket … aivan sisäänpäin poskiluilta kaareusivat … ja suuret sinisilmät katsoivat eteensä niin elottomina, laimeina ja epämääräisinä.
Leimahti niissä sentään joskus eloisakin tuikahdus ja näyttipä siltä kuin olisi koko ruumis silloin lämmennyt ja levottomammaksi käynyt. Kynän hän silloin aina pöydälle viskasi ja jalkeille hypähti … käveli muutamia kertoja rauhatonna lattian poikki ja kädellänsä korkeata otsaansa siveli. Mutta siitä kun taas herkesi, niin entiseen kumaraan asentoonsa kyykähti ja tulisella kiihkolla lensi rapiseva kynä taas paperia myöten.
Vanhalta hän ei suinkaan näyttänyt … saattoipa olla jonkun vuoden yli kahdenkymmenen … mutta katseessa ja olennossa oli jotakin väsynyttä ja aikaikäistä, melkeinpä ukkomaista ilmettä.
Nähtävästi oli hän paljo kärsinyt ja kovia kokenut … se näkyi otsan juovista ja silmien alakuloisesta katseesta.
Niin, nuori hän vielä olikin, nuori ylioppilas vain … kotoisin maaseudulta … köyhästä, mutta sivistyneestä perheestä. Lapsesta asti oli hän ollut kivulloinen … mutta kukaan ei ollut siitä mitään välittänyt. Kouluun oli hänet pantu ja vaikka hänen päivä päivältä huomattiinkin heikkonevan ja kutistuvan, niin ei häntä koulusta poiskaan noudettu, koska "pojalla oli erinomainen taipumus lukemaan … ja ahkerahan hän sitä paitse oli … ihan liiaksikin!" oli rehtori sanonut isävainajalle.
"No, jääköönpä sitten vielä tänne … tottahan tässä jollakin lailla koetetaan kinnistellä leipäkannikan syrjässä … ja pitää huoli Hannustakin … täytyyhän pojalle edes oppia perinnöksi jättää."
Tämä oli näet aina ollut isän periaate.
"Niin, kasvatus on perintöjä parempi", oli siihen rehtori sanonut ja sille puheelle oli Hannu edelleen kouluun jäänyt.
Vaikutti siihen vielä sekin seikka, että äiti ei milloinkaan lakannut toivomasta sitä hetkeä, jolloin Hannu papin tutkinnon suorittaisi ja kotipitäjän vanhalle rovastille apulaiseksi tulisi… Olihan rovasti luvannut, ettei hän muista huoli kuin Hannusta… Hannu kun oli niin hiljainen ja sävyisä ja sopuisa mies, niin että…
Ja Hannu luki, luki ja ahkeroitsi, jonka vuoksi aina etumaisina pysyttelihekin.
Vanhukset jo ennakolta iloitsivat siitä hetkestä, jolloin Hannu valkolakkina ylioppilaana kotiportista ajaa hurauttaisi ja ilomielin, kiitollisin tuntein vanhempiansa syleilemään rientäisi. Silloinpa olisikin jo paljo palkittu … ja saatu korvaus niistä uhrauksista, joita pojan kouluttaminen oli heille tuottanut.
Niin, kaikkihan silloin hyvin olisi!
Mutta kun Hannu sitten vihdoinkin valkolakkia noutamaan lähti ja sieltä kotipitäjääseen palasi, niin makasi isä jo mustan mullan alla ja äiti poloinenkin oli niin heikontunut, laihtunut ja köyristynyt, ett'ei isoja toiveita hänestäkään enää ollut, ilosta oli hän itkenyt, Hannun lumivalkoista, pehmoista samettilakkia käsissänsä pyöritellessään ja kiiltävää kultalyyryä tarkastellessansa.
Ei se ollut sen kummempi kappale kuin lakki, tuollainen kesälakki vain, mutta paljo se vain oli maksanut, paljo rahaa ja vaivaa… Eikä sitä joka poika saanutkaan!… Äiti milt'eipä suuteli tuota rakasta lakkia ja tuota kauvan toivottua pienoista kultalyyryä, joka näytti niin kovin sievältä mustine samettipantoinensa… Niin, paljo oli poikaraukkakin saanut ponnistella … ja kumma vain, että Hannu oli jaksanut…
Mutta nytpä ei hätää enää ollutkaan… Ainahan opinsaanut ennen, toimeen tuli … ja niinhän se aina isävainajakin sanoi, että "ylioppilaalle on tie auki, haluttipa mihin suuntaan hyvänsä … ja vapaus valita, mikä ura tahansa…"
* * * * *
Sen kesän oli Hannu sitten kotona oleskellut … ja äiti oli koettanut häntä lihottaa, minkä oli tainnut, ja hyvillä mielin pitää … jopa itse usein paastonnutkin, että Hannulle paremmat palat säästyivät.
Mutta mikä lie tuota poikaa vaivannut … ei vain ollut apua mistään. Laihana kuikaleena vain käyskeli alla päin ja mietiskeli ja kirjoja luki. Niin, äiti ei voinut sitä oikein käsittää, mutta sinne päin hän kumminkin arvaili, että kumppaliansa kai se kaipasi täällä maalla … ja nuorten seuraa… Ainahan nuoret seuraa rakastavat, sen muisti hän omasta nuoruudestansa.
Syksy kun sitten jälleen saapui ja sanomalehdet kertoivat yliopiston avauspäivästä, niin silloinpa oli äitikin taas puuhassa. Vanhalta rovastilta ja Korpelan isännältä kävi hän rahoja lainailemassa, että Hannu lukujansa jatkamaan pääsisi … kyllähän Hannu ne sitten maksaisi takaisin, kunhan pääsisi papiksi ja hyville kirkkoherran tuloille!
Pääkaupunkiin hän siis pääsi Hannukin ja paljo hänen mielensä siitä virkistyikin. Mutta voimat ne pysyivät yhä heikonlaisina ja hyvin oli lääkäri terveyttä hoitamaan käskenyt … ja kehoittanut matkustamaan johonkin kylpypaikkaan tulevaksi kesäksi.
Mutta niille tuumille oli Hannu myhähtänyt, hän tiesi kyllä, mikä sellaiset matkat esti. Ei, parasta oli koettaa päästä virkaan, niin pian kuin mahdollista … äidinkin vuoksi. Tuo virkauran valitseminen häntä kumminkin arvelutti, sillä papiksi ei häntä olisi ensinkään haluttanut … ei ensinkään.
Vaan kun äitimuori kuitenkin niin tahtoi ja rovastikin sillä ehdolla oli rahat lainannut, että Hannusta apulaisen itsellensä saisi, niin vaikea oli toisinkin tehdä. Täytyi siis kuin täytyikin noita ikäviä heprealaisia kielioppeja ruveta päähänsä takomaan … eihän siinä muukaan auttanut!
Kuluipa sitten jonkun aikaa tällä tavalla ja tarkalla hoidolla olivat kotoa saadut rahavaratkin tähän saakka riittäneet. Mutta nyt kirjoitti äiti heikkonevansa vain heikkonemistansa ja ikävällä odottelevansa kesää, jolloin Hannun taas piti kotiseudulle palaaman.
Talvi kului, kevät läheni.
Äidin kirjeet harvenivat … ei hän enää tahtonut saada kirjettä kokoon, kirjoitti hän … eikä hän lopussa itse kirjoittanutkaan, vaan kirjoitutti kirjeensä vanhalla rovastilla. Eräänä kauniina päivänä saapui sitten kirje vanhalta rovastilta itseltänsä, jossa tämä valitellen ja lohdutellen tahtoi ilmoittaa erään sanoman, sangen surullisen sanoman … mutta Hannun pitäisi Jumalan avulla koettaa se kestää. Hänen rakas äitinsä oli näet kuollut … uskossa vapahtajaansa oli hän tästä surunlaaksosta lähtenyt!
Näin kirjoitti rovasti jakaen monta monituista arkkia hyviä neuvoja orvoksi jääneelle Hannu-maisterille. Kirjeensä lopussa hän vielä sen lisäksi ilmoitti, ettei hän enää parhaalta tahdollansakaan voinut Hannua avustaa, kun omatkin lapset tarvitsevat y.m.s.
Hyvin silloin Hannu parka surkean tilansa oivalsi. Heikko oli hän terveydeltänsä … ja varaton. Se vähä, mitä äidillä maan päällistä oli, meni hautajaismaksuna ja velan suoritukseksi Korpelan isännälle. Tyhjät kädet siis ja riutuva ruumis jäljellä!… Mutta "olihan ylioppilaalle tie auki, yrittipä mihin suuntaan tahansa", oli isävainajan ollut tapana sanoa. Ja ne sanat Hannun korvissa kaikuivat yhä vieläkin. Ainahan se opinsaanut mies toimeen tulee, missä tahansa; pahempi se toki on koulunkäymättömän laita.
Kyllä koetti Hannu parka parastansa ammatteja etsiessään, mutta eivät ne viratkaan olleet niin vain hyllyltä otettavissa … ei hetikään! Sanomalehdissä kun luki ilmoituksen kotiopettajan paikasta tahi muusta sopivasta välitoimesta, ja kun sinne tuota pikaa vastauksen toimitti, niin olivatkin muut jo ennen häntä ehtineet … "niitä kun oli niin paljo työttömiä, köyhiä opinsaaneitakin…" samanlaisia kuin Hannukin, mutta muuten nokkelampia!
Lopullensa olivat jo rahatkin huvenneet … eikä uusia tuloja kuulunutkaan. Entisestä majatalosta keskuskaupungilta piti muuttaa pois … tuonne kaupungin huonommalle ja helpommalle syrjäkulmalle … yliskammariin … erään vanhan jumalisen eukon luo, joka mielellään otti vastaan tuollaisia hiljaisia, siivoja opiskelevaisia, varsinkin niitä, jotka papeiksi pyrkivät.
Mutta Hannulla ei enää ollut rahtuakaan halua sille tielle ja nyt kun ei enää ollut äidinkään vuoksi pakkoa eikä tarvinnut välittää paljo rovastistakaan, niin haihtuivat teoloogituumat pian kerrassaan hänen mielestänsä.
Yhä selvemmäksi kävi hänelle nuoruutensa ihanin unelma … tuo tähän saakka enimmäkseen salassa kytenyt taipumuksensa kirjailijaksi.
Oli hän kyllä ennenkin kirjoitellut kertomuksia tuon tuostakin ja niitä sitten tovereillensa lueskellut… Ja hyviksihän ne olivat niitä kehuneet … ja olipa opettajakin sanonut hänellä olevan rikkaan mielikuvituksen ja taipumuksen kertomusten alalle.
Ja niinpä se oli sitten yhä lujemmaksi lujonut tuo hänen sisäinen vakaumuksensa elonmäärästä, tuo toivottu, ikävöity, ihana ajatus.
Tulisella innolla Hannu työhön käsiksi kävi… Ensiksi aikoi hän kuvata, mitä oli tuntenut ja kärsinyt, mitä kurjuutta ja surkeutta maailmassa nähnyt.
Minkäänlaisia kauniita ja herttaisia kuvaelmia onnen suosituisista hän ei tahtonut kuvata: sellaisia oli jo muka ennen niin paljo ja monella tavoin kuvattu eikä niiden vaikutus onnettomampaan, köyhempään kansaankaan ollut hänen mielestänsä hyvä. Näistä tulisivat ihmiset vain yhä paremmin tuntemaan, kuinka kaiken pitäisi olla ja kuinka toisilla miekkoisilla oli, jolloin heidän oma kurjuutensa sitä katkerammin näiden rinnalla näkyviin pääsisi.
Ei, sellaisten päiväperhoisten kuvaajaksi hän ei tahtonut ruveta. Kurjuuden ja köyhyyden majoja, elämän varjopuolia hän kuvata aikoi; suruja, kärsimyksiä omasta kokemuksestansa … ja kansan huono-osaisten tilaa, että rikkaat ja onnellisimmat paremmin huomaisivat sen juovan, mikä heidän ja tuon köyhän työkansan välillä ammotti… Sääliä hän herättää tahtoi … sääliä ja osanottoa … ja särkeä ylempien luokkain mieluisat harhaluulot ja heidän onnelliset ajatuksensa.
Tämän kaiken hän kuvata tahtoi … ja paljo muuta, paljo, paljo!
Siksi istui hän nyt köykyssä tuolla ylikammarissansa, jossa kolean syys-yön vihurit nurkissa soittelivat ja ikkunavälysten läpi käyvä uho kynttilän valoa lekkasutti. Ei hän huolinut siitä eikä kammarin kylmyydestä … istui vaan asunnossansa … eli ja kärsi kuvattaviensa henkilöiden kanssa, sen rahvaan kanssa, jonka keskuudesta hän oli lähtenyt ja jonka keskessä hän oli elänyt ja kasvanut.
… Äkkiä kuului koputus ovelta.
Vaan ei huomannut sitä kirjoittaja, niin oli hän syvälle työhönsä vaipunut.
"Suokaa anteeksi, herra maisteri, että minä näin yösydännä…"
Ja sisään astui vanha vaimo, talon emäntä. "Suokaa anteeksi, mutta minä luulin valkean unohtuneen palamaan ja pelkäsin tulen ehkä sytyttävän kartiinin palamaan."
"Eee-i, kyllähän minä toki katson, ett'ei täällä vahinkoa tapahdu … olkaa huoletta vaan, emäntä."
"Niin, kyllähän minä sen tiedän, että maisteri, jos vain hereillä on … niin kyllähän maisteri aina itsensä hoitaa, enhän minä sitä … kunhan vain tiedän, ett'ei valkea ole palamaan jäänyt. Hyvää yötä, maisteri!"
Eukko yritti jo ovelle päin.
"Niin, sitähän minä olen aina ajatellut kysyä, että mitä se maisteri täällä yökaudet valvoo ja kirjoittaa niin ahkerasti … suokaa anteeksi, minä vain kysyn … kun täältä aina yösydännäkin tuli loistaa."
"Minä kirjoitan kirjaa, jossa kuvailen kansan elämää ja kurjuutta."
"Vai niin, vai kurjuutta … niin onhan sitä kurjuutta, Jumala paratkoon, onhan sitä, on sitä … vaan tokkopa ihmiset siitä juuri tahtonevat tietää … ennemmin kai ne toki lukevat muuta lystimpää … ja iloisempaa…?"
"No, saahan tuon nähdä sitten … mielestäni täytyy heissä koettaa herättää sääliä köyhempiä kohtaan!"
"Niinhän se kyllä myöskin on", tuumi eukko, "ja sanoohan Raamattu, että auttakaa köyhiä ja puutteenalaisia, vaan eivätpä ne siitä…"
Eukko pyyhki silmiänsä käsirystysillä. "Ja mitenkäs se maisteri jaksaakin valvoa yökaudet?… Ei suinkaan sen luulisi hyväksi olevan … tokkopa ne tuommoisesta edes maksavat mitään?"
"Ainahan siitä hiukkasen saisi, kun ihmisten mieliksi osaisi kirjoittaa… Tällähän minun pitäisi koettaa hankkia teillekin maksu viime kuukauden edestä, kun en ole voinut mistään saada rahoja … en vaikka kuinka olisin koettanut!…"
"Eihän sillä toki sellaista kiirettä … kunhan viikkokauden perästä saisin, niin … eihän sillä mitään erityistä kiirettä. No, jääkää sitten Herran halttuun, maisteri, antakaa vain anteeksi, että minä näin yösydännä tänne…"
Eukko meni.
Entiselle sijallensa istahti kalpea nuorukainen ja entistä vinhemmin rapisi kynä paperin pinnalla.
Vielä aamuyölläkin tuikki valonsäde yliskammarin ikkunasta … ja naapurin emäntä, joka varhain huomenen sarastaessa havahtumaan sattui, ihmetteli toisillekin, että "kovinpa se on aamuvirkku mies, tuo Levanderskan maisteri!"
… Jo oli Hannun kertomuskin vähitellen valmistunut… Vielä viimeisen kerran luki tekijä esikoisensa läpi … paikkaili ja korjaili sitä, kunnes se hänen mielestänsä oli ihan todenmukainen, ihan tosikurjuutta, tosielämää esittävä kuvaus kansanelämästä.
Toivosta sykähtelevin sydämmin kiiruhti hän kustantajan luo ja mielikuvituksessansa näki hän itsensä jo onnellisemmissa oloissa… Muuten toivoi hän teoksensa vaikuttavan kokonaisen kansankerroksen hyödyksi … toivoi niinkuin toivoo kokematon aloittelija, joka toveriensa hyväksyvistä arvostelmista on tullut siihen uskoon, että hänellä on kirjailijakykyä ja taipumuksia.
Mutta ihminen pettyy niin usein toiveissansa… Usein särkyvät ihanimmatkin unelmamme kovaa todellisuutta vastaan… Ja mitäpä elämä onkaan muuta kuin toivoja ja pettymyksiä kehdosta hautaan saakka!
Hannu juoksutti käsikirjoituksensa kustantajalle.
Kustantaja myönsi kyllä, että teos osoitti luonnonlahjoja ja kertoilijakykyä, mutta … mutta seikka oli nykyään se, ett'ei yleisö tahtonut tietää mitään tuollaisista pimeyden ja kurjuuden kuvauksista, Kirjallishistoriassa kutsuttiin sitä pessimismiksi eikä semmoinen kirjallisuus saavuta meillä menekkiä, sanoi hän… Arvostelijat ovat kohta teidän kimpussanne ja haukkuvat lisäksi siitäkin, että mokomia roskakirjoja ollenkaan kustannetaan, joista ei yksikään ihmissielu kostu eikä jalostu. Niin, semmoinen se yleinen mielipide on, herraseni … ja kustantaja on yleisön palvelija hänkin, näettekös … sillä … yleisöstähän hänenkin toimeentulonsa riippuu!…
Mutta koska teillä on kertoilijankykyä, niin voittehan helposti kirjoittaa toisen, jossa kuvaatte elämän valoisempia puolia … tuollaiset idyllintapaiset novellit ovat paremmin ostohaluisen yleisön mieleen, näettekös. Niin, koettakaapas jotakin semmoista, nuori mies, ja minä takaan, että te onnistutte!…
Rauenneet olivat siis taas Hannun toiveet … typötyhjiin rauenneet! Ja hämärältä näytti tulevaisuus tuosta laihan kalvakasta nuorukaisesta, kun hän käsikirjoitus kainalossa takaisin kylmään yliskammariinsa kiipesi…
Entistä kolkommilta tuntuivat koleat seinät ja väsyttävä velttous herpaisi koko olennon. Koko hänen työnsä, kaikki nuo monet valvotut yöt olivat siis turhaan menneet!…
Yleisö ei pitänyt varjopuolten kuvauksista… Se tahtoi rauhassa nauttia unelmistansa ja luulotella itsellensä, että kaikki ympäröivässä maailmassa oli niin hyvin, sanomattoman hyvin … kun kerran heillä itsellänsä ei hätää ollut, niin tottapahan muutkin toimeen tulivat. Nuo meluavat yltiöpäät ne ovat aina turhanpäiväisesti räyhäämässä ja huutamassa … sen vuoksi vain, kun eivät muuhun kykene, raukat! Ollaan muka vanhempiansa viisaammat ja sekaudutaan asioihin, joita kuitenkaan ei tunneta eikä älytä!
Katkeralta tuntui elämä Hannusta!
Mutta eihän kukaan ole elämästänsä vastuunalainen … täytyihän koettaa pysyä pystyssä niin kauvan kuin suinkin kestää … täytyi mukautua maailman mukaan ja ostokykyisen yleisön mukaan, kun muullakaan ei voinut elatustansa ansaita!
Ja niin istahti hän jälleen työpöytänsä ääreen. Mutta katkeralta, särkevältä ivalta tuntuivat hänestä ne onnen ja ilon kuvaelmat, joita hänen pakosta täytyi kertoella…
Yhä selvemmäksi selkesi hänelle oma kohtalonsa, yhä tuntuvammiksi kävivät hänelle omat kärsimyksensä ja surunsa, mitä elävämmin hän elämän hymyilevän onnea, onnellisten herttaista iloa ja ihania, mutkikkaita lempijuttuja kuvailla koetti. Erotus hänen oman lemmettömän elämänsä ja tuon paperille kuvatun, luullotellun onnellisuuden välillä kävi sitä suuremmaksi, mitä enemmän hän ainettansa ajatteli. Ja kaikista kipeimmin koski sydämmeen se tunne, joka tästä syntyi, vertailusta todellisuuden ja kuvitellun elämän välillä. Ja kun tuuli nurkissa vinkui ja savutorvessa tohisi, niin tuntuipa kuin olisi sekin ollut ilkkuvain peikkojen ivanaurua hänen ihanille idylleillensä.
Entistänsä laihemmaksi ja kalpeammaksi oli nuori ylioppilas käynyt uutta teosta kirjoittaessansa. Silmien alle oli ilmaantunut mustia juovia, jotka hänen ulkomuotonsa vielä surkeammaksi tekivät. Kohta alkoi kertomus sentään jo valmiina olla ja entistänsä kiihkoisemmasti riensi kynä ja ajatus, vaikka aivoja poltti ja rintaa ahdisti…
Mutta toivo oli syttynyt hänessä … että nyt … nyt se vihdoinkin onnen päivä valkeni … ja toiveet täyttyivät… Ei puuttunut enää paljoa … viimeinen luku vain ja lopullinen sievistely…
Suonenvedon tapaisesti rientää kynä tulkiten kauniita aatteita … lemmen tunteita … elämän onnea… Mutta juuri silloin nostaa luonto kapinan … uhkaa murtaa nuorukaisen, ruhjoa toivovan, siveellisen, rikasaatteisen ja runsaslahjaisen taiteilijan maahan … katkaista hänen ohuen elämänlankansa ennen kuin hän vielä on elämästänsä hetkeäkään kerinnyt nauttia, itsetietoiseksi tultuansa…
Siihen jäivät nyt keskitekoiset idyllimäiset kuvaukset, siihen ihanneltu elämä … ja kuviteltu onni…
Vuoteelle lasketaan kalpea, veretön nuorukainen … outojen ihmisten hoitoon… Lääkärin lausunnon mukaan on synnynnäinen heikkous, rasittava aivotyö ja alituinen istuminen … ynnä huono ruoka syynä sairastumiseen…
Kumma vain, että hän näinkin kauvan oli pystyssä pysynyt!
* * * * *
Keväinen aurinko paistaa hellittelee taas niin lämpimästi eikä malta olla katsahtamatta tuonne Levanderskankin yliskammariin, missä kalpeaposkinen nuorukainen ennen istui köykkyselkänä työpöytänsä ääressä.
Mutta poissa oli nyt entinen tuttava… Autiona oli nyt kammari eikä näkynyt tuota likaisen valkeata lyyrylakkiakaan ovensuu-naulassa. Levanderskan vanha muori kertoi muuten mielellänsä "tuosta hiljaisesta, laihasta maisterista, joka yökaudet valvoi ja kirjoja kirjoitti, kunnes voimat loppuivat ja Herran käsi hänet tavoitti…"
Mutta sitä se muori varsinkin ihmetteli, ett'ei Jumala huonompiin tyytynyt, vaan juuri parhaat ja siivoimmat luoksensa otti!
Kun Hannu-maisterin kuolemasta sitten sanomalehdissä ilmoitettiin ja melkein samaan aikaan hänen kirjansa painosta julkaistiin, että hautajaiskulut, vuokrat ja muut vähemmät velat maksetuiksi saataisiin, niin kirjoitettiin hänestä kylläkin kauniisti.
"Tässä katkaisi Tuoni taas lahjakkaan nuorukaisen, jolla oli katse avoin elämän ihanuuksille ja joka älysi etsiä maailmasta sen, mikä jaloa on ja mieltä ylentävää, sillä hän ei toki tahtonut — muutamien pessimististen ulkomaankirjailijain tavalla — elämän kurjuudesta ja saastaisuudesta nauttia!"
"Onni todellakin, että nuori kirjallisuutemme on moisilta rumakirjallisuuteen kuuluvilta kuvauksilta vielä saastumaton, mutta onnettomuus, että näin lupaava kyky ennen aikaansa pois temmattiin!"
Näin kiiteltiin vainajaa sanomalehdissä … sitten kun häntä ei enää olemassa ollut. Ja viikon päästä koko tapausta tuskin enää muistettiinkaan.
Mutta tuo vanha, rappeutunut yliskammari se odotteli vaan eikö seuraava syksy toisi jo toista "hiljaista ja siivoa maisteria", joka kevään kanssa täältä pois muuttaisi!
1885.