ILON RUUSUT
Päivää ennen etelään lähtöään Rebekka oli koulun kirjastossa Emma Janen ja Hulda Meserven seurassa etsimässä hakuteoksista tietoja tulevista kesänviettopaikoistaan. He kulkivat poistuessaan niiden lukittujen kaappien ohi, joissa säilytettiin kaunokirjallisuutta; sitä lainattiin vain opettajille ja kaupunkilaisille, mutta ei koulun oppilaille.
Tytöt katselivat kaivaten lasiovien taakse ja tavailivat jonkinlaista nautintoa tuntien kirjojen nimiä — aivan kuin nälkäiset lapset katselevat vesi suussa sokerileipurien ikkunoissa olevia leivoksia ja torttuja. Rebekan silmiin osui eräs kaapin nurkkauksessa oleva uusi sidos, ja hän luki ihastuneena ääneen sen nimen: "Ilon ruusu'. Kuulkaahan tytöt, eikö se ole mainio nimi! Ilon ruusu'. Se näyttää kauniilta painettuna, ja se myös kuuluu kauniilta. Mitähän sillä tarkoitetaan?"
"Luulen, että jokaiselle on oma ilon ruusunsa", sanoi Hulda ymmärtävästi. "Minäpä tiedän, millainen minun ruusuni olisi, enkä häpeä sitä tunnustaa. Minä haluaisin elää vuoden suurkaupungissa niin rikkaana, että voisin käyttää rahoja kuinka paljon vain haluaisin. Minulla olisi hevosia ja komeita pukuja, ja kaiket päivät minä vain huvittelisin, joka ainoa hetki! Ja ennen kaikkea haluaisin olla sellaisten ihmisten parissa, jotka käyttävät avokaulaisia pukuja." (Hulda raukka valitteli mielessään aina riisuutuessaan ja pukeutuessaan sitä seikkaa, että kohtalo oli määrännyt hänet syntymään ja elämään Riverborossa, jossa muoti ei sallinut hänen paljastaa kauniita valkoisia olkapäitään ihmisten katseltaviksi.)
"Olisihan siitä hauskuutta — ainakin vähäksi aikaa", myönsi Emma Jane.
"Mutta eikö se olisi pikemminkin huvittelua kuin iloa? Ah, minä keksin!"
"Älä huuda niin hirveästi!" sanoi säikähtynyt Hulda. "Luulin, että näit hiiren."
"Se ei ole minun tapaistani", sanoi Emma Jane puolustautuen, "keksiminen nimittäin; sen tähden tämä iskikin minuun kuin salama. Rebekka, eiköhän ilon ruusulla tarkoiteta menestymistä?"
"Hyvä niinkin", pohti Rebekka. "Toisaalta ymmärrän kyllä, että menestyminen on ilo, mutta ruusua se ei sentään muistuta. Mietin juuri, mahtaisikohan se tarkoittaa rakkautta?"
"Kunpa saisimme katsella kirjaa. Sen täytyy olla hurjan mielenkiintoinen", sanoi Emma Jane. "Mutta luulen kyllä, että sinun arvauksesi on paras tähänastisista."
Kirjan nimi soi kaiken päivää Rebekan korvissa. Kerran toisensa jälkeen tyttö toisteli sitä itsekseen. Olipa se vaikuttanut arkipäiväiseen Emma Janeenkin, sillä hän sanoi illalla:
"En vaadi sinua uskomaan, mutta totisesti olen keksinyt jälleen uuden ajatuksen — toisen samana päivänä! Keksin sen silloin, kun tiputtelin kölninvettä sinun tukkaasi. Ilon ruusu taitaa merkitä avuliaisuutta."
"Silloin se ruusu kukoistaa aina sinun herttaisessa pienessä sydämessäsi, rakas kunnon Emmie, joka niin huolellisesti hoivaat vaivalloista Pekkaasi!"
"Älä tohdikaan sanoa itseäsi vaivalloiseksi! Sinä — sinä olet — sinä olet minun ilon ruusuni, niinpä oletkin!" Ja tytöt syleilivät heltyneinä toisiaan.
Keskellä yötä Rebekka kosketti hiljaa Emma Janea olkapäähän. "Nukutko kovin sikeästi. Emmie?" kuiskasi hän.
"En vallan mahdottomasti", vastasi Emma Jane unisena.
"Minä olen ajatellut jälleen uutta. Jos osaisi laulaa tai maalata tai kirjoittaa — ei vain hiukan, ymmärräthän, mutta oikein kauniisti — niin etkö luule, että siitä saisi itselleen ilon ruusun?"
"Niin, jos olisi oikein hirveän lahjakas", vastasi Emma Jane. "Vaikka ei tämä mielestäni ole yhtä hyvä kuin rakkaus. Jos sinä keksit vielä jonkin uuden ajatuksen, niin pidä se omanasi aamuun saakka."
"Minä sain vielä yhden välähdyksen", kertoi Rebekka aamulla heidän pukeutuessaan, "mutta en sentään herättänyt sinua. Eiköhän uhrautuvaisuus voisi olla ilon ruusu? Mutta luulen", lisäsi hän, "että se olisi pikemminkin lilja kuin ruusu, vai mitä arvelet?"
* * * * *
Matka etelään, ensimmäinen kokemus merestä, ihmeelliset uudet näköalat, hyvinvoinnin tunne, miellyttävä vapaus ja läheinen seurustelu neiti Maxwellin kanssa melkeinpä huumasivat Rebekan. Kolmessa päivässä hän kehittyi aivan kuin uudeksi olennoksi, joka säteili iloa ja ihastusta, toiveita ja elämänuskoa. Hän oli aina suorastaan nälkäisenä himonnut tietoa, rakkautta ja kauneutta. Hän oli aina pyrkinyt täyttämään ulkomaailman omilla unelmillaan — nyt häntä ympäröi todellisuus rikkaana ja avartavana.
Neiti Maxwell ja Rebekka viettivät enimmäkseen päivänsä kahden kesken lukien toisilleen ja keskustellen. Vastikään julistettu kirjoituskilpailu jännitti kovasti tytön mieltä. Rebekka pelkäsi salaa, ettei hän enää milloinkaan voisi olla iloinen, jollei hän nyt onnistuisi. Hän ei ajatellut niinkään itse palkinnon arvoa eikä tällä kertaa edes voiton kunniaa. Mutta hän halusi ilahduttaa Aladdinia ja osoittaa, ettei tämä ollut pettynyt luottaessaan Rebekan lahjoihin.
"Jos minä onnistun löytämään mieleiseni aiheen, on minun ensiksi kysyttävä teiltä, luuletteko minun pystyvän kirjoittamaan siitä. Ja sitten minun on luullakseni kirjoitettava aivan itsekseni ja äänetönnä, puhumatta teille siitä mitään tai lukematta edes teille kirjoitustani."
Neiti Maxwell ja Rebekka istuivat tänä aurinkoisena kevätpäivänä pienen puron partaalla. Aamiaisesta saakka he olivat majailleet pienessä metsikössä meren rannalla, käyneet aina toisinaan loikomassa lämpimällä, valkoisella hietikolla ja päivänpaahteeseen kyllästyttyään palanneet jälleen varjoisaan yksinäisyyteensä.
"Aiheen valinta merkitsee paljon", sanoi neiti Maxwell, "mutta minä en uskalla auttaa siinä sinua. Oletko jo päättänyt mitään?"
"En", vastasi Rebekka. "Joka yö suunnittelen uutta aihetta. Ensin ajattelin erästä, jonka nimeksi olisi tullut 'Mitä tappio on' ja sitten toista: 'Tyttö ja poika'. Siinä olisivat tyttö ja poika, jotka juuri ovat päättäneet koulunkäynnin, keskustelleet elämäntilanteistaan. Sitten kai muistatte, kuinka eräänä päivänä sanoitte minulle: 'Noudata kutsumustasi', siitäkin tunsin halua kirjoittaa. Warehamissa en saanut mieleeni ainoatakaan ajatusta, mutta täällä niitä vilahtelee päässäni joka minuutti. Sen tähden minun täytyy koettaa kirjoittaa aineeni täällä — tai ainakin ajatella se valmiiksi niin kauan kuin olen näin iloinen ja vapaa ja virkeä. Katsokaapa, neiti Maxwell, tuolla lammikon pohjassa olevia kiviä! Miten ne ovatkaan pyöreitä ja sileitä ja kimaltelevia!"
"Kyllä, mutta missä ne ovat hioutuneet noin siroiksi, kaunismuotoisiksi ja hienopintaisiksi, Rebekka? Eivät suinkaan tyynessä lammikossa, hiekalla viruessaan. Siellä eivät niiden särmät olisi tasoittuneet. Vieriessään virran mukana tänne tyveneen rauhaan ne ovat joutuneet iskemään toisiaan vastaan ja kolhiumaan koviin kaihoihin. Ja nyt me katselemme niitä ja sanomme niitä kauniiksi."
"Jos kohtalo ei opettajaks' häntä luonut oisi, niin saarnaaja, ah, verraton, hän varmaan olla voisi!"
riimitteli Rebekka. "Voi, kunpa osaisin ajatella ja puhua niinkuin te!" huokasi hän. "Pelkään kauheasti, etten koskaan saa tarpeeksi tietoja kehittyäkseni kirjailijaksi."
"Monia muita seikkoja sinun pitäisi pelätä paljon suuremmalla syyllä", sanoi neiti Maxwell. "Esimerkiksi ettet opi ymmärtämään ihmisluonnetta tai oivaltamaan maailman kauneutta, tai ettet pysty kylliksi syvään myötätuntoon kyetäksesi näkemään ihmismielen syvyyksiin, tai ettei ilmaisukykysi riitä tulkitsemaan ajatuksiasi. On olemassa tuhansia seikkoja, jotka ovat kirjailijalle merkitsevämpiä kuin ne tiedot, joita kirjoista saadaan. Aisopos oli kreikkalainen orja eikä hän pystynyt kirjoittamaan edes muistiin ihmeellisiä satujaan, ja kuitenkin niitä lukee nyt koko maailma."
"Oletteko koskaan kuullut 'Ilon ruususta'?" kysyi Rebekka pitkän äänettömyyden jälkeen.
"Kyllä, tietysti; missä sinä olet nähnyt sen nimen?"
"Erään kirjan kannessa, koulun kirjastossa."
"Minä näin sen erään kirjan sisässä samassa kirjastossa", sanoi neiti Maxwell hymyillen. "Se on Emersonin kirjoittama, mutta pelkään, ettet sinä ole vielä kypsä käsittämään sitä, ja sen sisältöä on mahdotonta selittää toiselle."
"Voi, pankaa minut kokeeseen, neiti Maxwell!" pyysi Rebekka innokkaasti. "Jos panen ajatukseni oikein tiukalle, voin kenties saada siitä jonkinlaisen aavistuksen."
"'Todellisuudessa — ajan ja vaihtelujen tuskaisessa valtakunnassa — on huolia, paheita ja surua; ajatusten ja ihanteen maailmassa vallitsee katoamaton riemu — siellä kukkii ilon ruusu; ja sen ympärillä kaikki runottaret laulavat'", luki neiti Maxwell ulkomuistista.
Rebekka toisti sen kerran toisensa jälkeen, kunnes jokainen sana oli syöpynyt hänen mieleensä. Sitten hän sanoi: "En tahtoisi olla itserakas, mutta luulen melkein ymmärtäväni sen, neiti Maxwell. En kokonaan, sillä se on hämmästyttävää ja vaikeatajuista, mutta hiukan, niin paljon, että saan siitä aavistuksen. Se tuntuu aivan samalta kuin jos jokin loistava näky humahtaisi sivuitse — katse liikkuu niin hitaasti, että se ehtii nähdä kaiken vain puolittain; mutta kuitenkin aivoihin jää siitä pieni välähdys, ja silloin aavistaa, kuinka kaunista se oli. Nyt minä tiedän! Minun aineeni nimeksi tulee 'Ilon ruusu'. Sillä ei ole alkua eikä keskikohtaa, mutta loppu tulee olemaan hurmaava — tähän tapaan, odottakaas! 'Kukkios sa syömmessäin', — päin, jäin, näin:
"'Ja vaikka maailman murheet näin
kaikk' tulis osaksein,
ain' kukkios sä syömmessäin
mun ilon ruususein!'
"Nyt minä kiedon teidät vaippaan ja annan tyynyn päänne alle, ja sillä välin kun nukutte, menen rantaan ja kirjoitan teille sadun. Se on sellainen satu, jossa 'oletetaan' asioita; se jatkuu kauas, kauas tulevaisuuteen ja kertoo ihmeellisistä tapahtumista, joita ei ehkä koskaan satu todellisuudessa. Mutta jotkin niistä käyvät toteen, saattepa nähdä, ja silloin te otatte pienen sadun esiin laatikostanne ja muistatte Rebekkaa."
"Miksi ihmeessä nämä nuoret ihmiset aina valitsevat aiheita, jotka tarjoaisivat suurellekin kirjailijalle kovan pähkinän!" mietti neiti Maxwell koettaen päästä uneen. "Häikäiseekö aiheen suuruus heidät? Pienet tietämättömät lapsiraukat, jotka valjastavat nukenvaununsa tähtien eteen! Kuinka somalta tuo minun lapsiraukkani näyttääkään istuessaan uuden päivänvarjonsa suojassa!"
Adam Ladd oli ajellut Bostonin kaduilla eräänä koleana päivänä, jolloin näytti siltä, että sekä kevät että muotikauppiaat olivat pettämäisillään lupauksensa. Äkisti hänen katseensa oli kiintynyt ruusunpunaiseen päivänvarjoon, joka auki levitettynä loisti erään kaupan näyteikkunassa. Herra Ladd oli äkkiä muistanut Rebekan ensi rakkauden — pienen rusottavan päivänvarjon, joka edusti tytön lapsuuspäivinä hänen ainoata suhdettaan muodin kirjavaan maailmaan. Hän oli mennyt kauppaan, ostanut tämän ihmeellisen leikkikalun ja lähettänyt sen oitis Warehamiin. Tuntia myöhemmin hän oli palannut myymälään ostaakseen sinisen päivänvarjon Emma Jane Perkinsille. Mitä enemmän vuosia kului, sitä vaikeampaa hänen oli muistaa Rebekan toverin olemassaoloa näin tärkeissäkään tilanteissa.