KASVUAIKOJA
Päivät vaihtuivat lentäen; niinkuin kesä oli väistynyt syksyn tieltä, samoin syksy jätti nyt tilaa talvelle. Kivitalossa oli elämä viime aikoina kulunut rauhallisemmin, sillä Rebekka ponnisteli rehellisesti suorittaakseen askareensa ja velvollisuutensa yhä täsmällisemmin ja hillitäkseen leikkinsä yhä meluttomammiksi. Samalla hän oli vähitellen oppinut huomaamaan, kuinka lempeä ja sävyisä vastaus pystyy riistämään aseet suuttumukselta. Ja vaikka Miranda tädillä nyt ei enää ollutkaan syytä tyytymättömyyteen niin runsaasti kuin ennen, on tunnustettava, ettei hän myös enää ollut yhtä kärkäs käyttämään kaikkia vihastumisen tilaisuuksia hyväkseen.
Kaikesta huolimatta sattui kerran oikeamielinen suuttumuksen purkaus, joka aiheutui Rebekan liiallisesta vieraanvaraisuudesta.
Muutamana perjantai-iltapäivänä Rebekka kysyi Miranda tädiltään, saisiko hän viedä toisen puolen leipäänsä ja maitoaan ylös kamariinsa, jossa muuan ystävä häntä odotteli.
"Mikä ihmeen ystävä sinulla nyt siellä on?" kysyi Miranda täti.
"Simpsonien nuorin, joka viipyisi täällä sunnuntaipäivän yli ellei täti pane sitä pahakseen — rouva Simpson kyllä antoi luvan. Tuonko minä hänet tänne ja näytän hänet tädille? Hänellä on yllään muuan Emma Janen vanha leninki, ja hän näyttää oikein näpsältä."
"Alas sinä kyllä saat tuoda hänet, mutta ei minun katseltavakseni! On parasta, että toimitat hänet ulos samaa tietä kuin hänet toitkin. Mistä onnettomasta sinä keksitkään kaikki päähänpistosi! Jopa nyt ihmeitä — ottaa ja lainaa tänne lapsen sunnuntaiksi!"
"Täti on niin tottunut elämään ilman pientä lasta, ettei täti tiedäkään, kuinka yksitoikkoiselta se tuntuu", huokasi Rebekka alistuvasti mennessään ovea kohti. "Kotona Hopeapurolla meillä oli aina joku uusi hauska pienokainen, jonka kanssa sai leikkiä ja jota piti taputella. Siellä niitä kyllä oli liian useita, mutta se ei ole puoleksikaan niin surullista kuin jos ei ole yhtään. Niin, kyllä minä vien hänet kotiinsa. Hän on siitä hirveästi pahoillaan, ja rouva Simpson myöskin, sillä hän aikoi lähteä huomenna Milltowniin."
"Hän saa luopua aikeesta", huomautti Miranda.
"Mutta ehkäpä minä saan mennä heille hoitamaan pikkuista?" ehdotti Rebekka. "Minä otin hänet tänne vain sen vuoksi, että voisin sittenkin toimittaa lauantaiaskareeni."
"Sinulla on yllin kyllin puuhaa kotona, ei sinun tarvitse lainkaan ajatella lainattuja vekaroita ja ylimääräisiä juoksuja. Älä nyt enää vastustele, vaan anna tytölle hiukan ruokaa ja vie hänet sitten sinne, mistä hän on kotoisin."
"Eihän täti halua, että minä tuon hänet alas isoja portaita — eikö ole parempi, että tulen tätä tietä, niin tätikin saa nähdä lapsen? Sillä on vaaleat hiukset ja suuret siniset silmät! Herra Simpson sanoo, että hän on perinyt ne isältään."
Miranda neiti hymähti happamesti sanoessaan, että tyttö ei ollut voinut periä mitään isältään, koska tämä oli tuhlannut perinnöt loppuun jo aikoja ennen kuin lapsi syntyi maailmaan.
Jane täti oli yläkerroksessa ottamassa liinavaatekaapista esille puhtaita lakanoita ja tyynynpäällisiä lauantain varalle. Hänen luokseen Rebekka meni etsimään lohtua.
"Minä toin tänne nuorimman Simpsonin, Jane täti, jotta hän auttaisi meitä yli ikävän sunnuntaipäivän, mutta Miranda täti ei anna hänen jäädä tänne. Emma Jane on saanut luvan pitää tyttöä luonaan ensi sunnuntaina ja Alice Robinson sitä seuraavana. Rouva Simpson halusi, että minä ottaisin hänet ensiksi, kun olen niin tottunut pikkulapsiin. Tulkaa katsomaan, kun hän istuu täällä minun vuoteellani, Jane täti! Eikö hän ole soma? Hän on sellaista lihavaa, tyytyväistä lajia, ei laiha ja nyrpeä, niinkuin muutamat. Ja minä toivoin, että saisin pukea ja riisua hänet kahdesti päivässä. Voi, rakas täti! Toivoisin, että minulla olisi oikein painettu kirja, josta saisin katsoa mitä saan tehdä; sitten minä en kenties pettyisi niin usein!"
"Sellaista kirjaa, joka soveltuisi sinulle, Rebekka, ei koskaan voitaisi painattaa", vastasi Jane täti, "sillä kukaan ei voi etukäteen arvata, mitä kaikkea sinun päähäsi pälkähtää. Aiotko kantaa tuon painavan tyttösen kotiin sylissäsi?"
"En, minä vedän häntä pienissä saippuarattaissa. Kas niin, piskuinen! Ota peukalo suustasi, niin saat ajella Pekan mukana vaunuissasi." Hän ojensi vahvat nuoret käsivartensa jokeltavaa tyttöä kohden, istui tuolille lapsi polvellaan ja käänsi hänet muitta mutkitta ylösalaisin; otti hänen vyötäisiltään vääntyneen nuppineulan ja viskasi sen halveksuen pois, käveli (tyttö käsivarrellaan yhä edelleenkin melkein pää alaspäin) kaapin luo, valitsi kätköistään ison lukkoneulan ja alkoi sillä kiinnittää pienokaisen lyhyttä punaista alushametta jonkinlaiseen paidantapaiseen, mikä lapsella oli yllään. Ja lojuipa tyttönen sitten suullaan tai selällään tahi sätkytteli pää alaspäin pieniä jalkojaan ilmassa, niin kaiken aikaa se jatkoi tyynenä jokelteluaan tuntien olevansa varmoissa käsissä. Jane täti katseli kuvaelmaa hätääntyneen hämmästyksen mykistämänä.
"Siunatkoon, Rebekka!" puhkesi hän vihdoin ääneen. "Osaatpa sinä käsitellä pikkulapsia!"
"Pitäisihän minun osata. Minä olen kasvattanut kolme ja puoli pientä vesaa", vastasi Rebekka hilpeänä ja oikoi nuoren Simpsonin sukat.
Jane neiti ojensi lasta kohti laihan kätensä, jonka nimettömässä oli kapea, kulunut ja sileä kultasormus, ja pienokainen koukisti typykkäiset sormensa ja tarrasi kiinni kimaltavaan koruun.
"Teillä on sormus kihlasormessanne, eikö niin, Jane täti? Onko täti joskus aikonut mennä naimisiin?"
"Kyllä, rakkaani, kauan sitten."
"Mitä sitten tuli tielle, Jane täti?"
"Hän kuoli — vähän ennen."
"Ah!" Rebekan silmät kostuivat.
"Hän oli sotilas ja kuoli haavoihinsa eräässä sairaalassa kaukana
Etelässä."
"Voi, Jane täti!" sanoi Rebekka hiljaisesti. "Eikä täti ollut edes näkemässä?"
"Kyllä; olin hänen luonaan, kun hän kuoli."
"Oliko hän nuori?"
"Oli, nuori ja urhea ja kaunis, Rebekka. Hän oli herra Carterin veli,
Tom."
"Oh, se on minusta iloista, että täti sentään oli hänen luonaan! Sehän ilahdutti häntäkin, eikö niin, Jane täti?"
Jane neiti ikään kuin katsahti puoleksi unohdettujen vuosien taakse, ja hänen mieleensä nousi muisto Tomin ilosta: miehen heikko hymy, kyynelet hänen väsyneissä silmissään, hänen hiljainen äänensä. Muisto järkytti Jane tätiä. Hän ei koskaan ollut kertonut siitä ainoallekaan ihmisolennolle, sillä kukaan hänen läheisistään ei olisi ymmärtänyt häntä. Nyt hän ujoudesta punastellen nojasi päätään nuoren tytön olkaan kätkeäkseen kyynelten täyttämät silmänsä hänen näkyvistään ja sanoi: "Se oli julmaa, Rebekka!"
Pieni Simpson oli vaipunut unisena kokoon Rebekan polvella; hänen päänsä oli retkahtanut taaksepäin, ja nyt hän imeskeli hiljaisena peukaloaan. Rebekka taivutti päätään, kunnes hänen poskensa kosketti tädin harmaisiin hiuksiin; hän hyväili tätiä arasti ja sanoi: "Olen niin suruissani puolestanne, Jane täti!" Tytön silmät olivat lempeät ja hellät, ja hänen sydämensä ikään kuin liikahti ja kasvoi rinnassa, kasvoi ymmärtämyksestä ja syvästä osanotosta.
Tällaiset sisäiset kokemukset loivat eloa arkielämän hiljaisuuteen, jota näinä aikoina yhä enensi se, että Dick Carter, Living Perkins ja Hulda Meserve olivat lähteneet jatkamaan koulunkäyntiään Warehamiin. Rebekan laatuiselle luonteelle elämä kuitenkaan ei voinut käydä kokonaan yksitoikkoiseksi ja seikkailuttomaksi. Hänen mielensä oli taipuisa ja vaikutelmille altis. Hän rakenteli tuttavuuksia joka nurkassa ja kolossa.
Rebekka piti Emma Janesta, mutta tämän ystävyyssuhteen olivat kuitenkin aiheuttaneet naapuruus- ja tilapäiset olosuhteet eikä sielujen sukulaisuus. Rebekkaa miellytti pienen naapurittaren rakastettavuus, uskollisuus ja alttius, mutta samalla hän etsi alituisesti niiden takaa henkisiä aarteita; etsi, mutta ei löytänyt milloinkaan, sillä vaikka Emma Jane oli häntä vanhempi, oli tyttö kuitenkin vielä aivan kypsymätön. Hulda Meserven maailmantuntemus oli suorastaan hurmaava, sillä hän oli oleskellut naimisissa olevien sisariensa luona Milltowissa ja Portlandissa. Mutta Hulda oli purevakielinen eikä hänessä voinut juuri huomata taipumusta myötätuntoisuuteen, ja nämä seikat vieroittivat Rebekkaa hänestä. Dick Carterin kanssa Rebekka toki saattoi keskustella järkevästi opinnoista ja läksyistä. Dick oli sangen kunnianhimoinen poika, täynnään tulevaisuuden suunnitelmia, joita hän avomielisesti pohti Rebekan kanssa; mutta kun Rebekka alkoi viittailla omiin tulevaisuudentoiveisiinsa, laimeni pojan harrastus tuntuvasti.
Jerry sedän ja Sara tädin ystävyys oli kokonaan toista laatua — se oli hyvin miellyttävää, mutta kenties hiukan vaarallista lajia. Rebekan käynti heidän majassaan sai vanhukset aina visertelemään ihastuksesta. Tytön iloinen laverrus ja hänen hullunkuriset huomautuksensa elämästä ylimalkaan suorastaan häikäisivät näitä sydämellisiä ihmisiä, jotka tarkkasivat hänen jokaista sanaansa aivan kuin lapsi olisi ollut profeetta. Ja Rebekka arvelikin joskus itsekseen, vaikkeivät mitkään edelliset kokemukset olleet häntä tähän kasvattaneet, että oli toisinaan arveluttavaa iloita edes tällaisen vanhan, arkipäiväisen pariskunnan sokeasta ihastuksesta. Hyvällä syyllä voi sanoa, että Jerry setä oli Rebekan ainoa todellinen uskottu koko kylässä, ainoa olento, jolle hän saattoi täydelleen avata sydämensä. Kivitalossa tyttö harjoitteli soittimen ääressä asteikkoja ja juoksutuksia, mutta Cobbin pienen harmonin luona hän lauleli kuin lintu ja improvisoi lauluilleen yksinkertaisia säestyksiä, joita hänen kuulijansa pitivät suorastaan ihmeellisinä. Täällä hän oli iloinen ja rakastettu. Mutta, tyttö ajatteli, ollapa edes joku ihminen, joka ei olisi yksin pitänyt hänestä, vaan olisi myös ymmärtänyt häntä — ihminen, joka puhuisi hänen kieltään, käsittäisi hänen toiveensa ja tyydyttäisi hänen salaperäisen kaipauksensa! Olisiko kenties Warehamissa, suuressa maailmassa, ihmisiä, jotka ajattelisivat, unelmoisivat ja ihmettelisivät elämää kuten hän!
Itse asiassa Jane Sawyer tuskin ymmärsi sisarentyttöään paljon paremmin kuin Mirandakaan. Mutta heidän suhteissaan Rebekkaan oli se suunnaton ero, että Jane silloinkin, kun tyttö sai hänet ymmälle, tunsi pitävänsä hänestä ja uskoi hänestä parhainta, vaikka kuuntelikin ihan neuvotonna selitystä vaikuttimista, jotka olivat aiheuttaneet tuon tai tämän ällistyttävän teon. Janessa oli tapahtunut suuri sisäinen muutos sinä aikana, minkä Rebekka oli asunut kivitalossa. Hänen elämällään oli nyt tarkoitus, jota hän ennen ei ollut siinä tuntenut. Aamupuhdetta elostutti Rebekan kouluunlähtö kaikkine pikku puuhineen — tytön kouluaamiainen oli järjestettävä kääreisiin ja rasioihin, oli tarkattava, ettei Rebekka unohtaisi kalossejaan tai sadetakkiaan ja sateensuojaansa, sitten tuli jäähyväisten vuoro, ja sen jälkeen Jane vielä tiedottomasti viivähti ikkunanpielessä tavoittaakseen tytön kädenhuiskutuksen.
Täti hämmästyi huomatessaan ylpeilevänsä siitä, että Rebekka näytti viikko viikolta kauniimmalta, että tytön kaula ja posket pyöristyivät ja hänen kasvojensa väri kävi raikkaammaksi. Ei kukaan olisi osannut aavistaa, mikä hiljainen ilo täytti hänen sydämensä, kun hän katseli Rebekan tummaa päätä sen kumartuessa kirjan ylle. Janen rajoitettu, arkinen elämä alkoi versoa siitä katseesta, joka pirahteli tästä nuoresta, raikkaasta kukasta.
Vähitellen tytön mielestä alkoi hälvetä ajatus pyrkiä taiteilijaksi vanhan ystävänsä neiti Rossin tapaan; hän alistui ymmärtämään, kuinka vaikeata olisi ollut hankkia hänelle asiaankuuluvaa opetusta. Miranda täti ei ymmärtänyt sellaisen taipumuksen kehittämisessä olevan mitään järkeä eikä hän myöskään sanonut käsittävänsä, kuinka taiteella milloinkaan voitaisiin ansaita rahaa. Oli toiveita, hyvin häälyviä toiveita, että neiti Morton, joka soitti kirkon harmonia jumalanpalveluksissa, antaisi Rebekalle muutamia musiikkitunteja; mutta näiden toiveiden toteuttaminen riippui kokonaan siitä, suostuisiko rouva Morton ottamaan häkillisen heiniä palkkioksi tyttärensä suomasta opetuksesta. Soitto oli Miranda tädin mielestä yhtä arvotonta, tarpeetonta ja tyhmää huvia kuin maalailu tai tanssiminenkin, mutta hän salli kuitenkin Rebekan harjoitella tunnin verran päivittäin talon vanhalla pianolla ja lupasi sisarensa pyynnöstä myöntää hiukan ylimääräistäkin aikaa musiikkiopetukseen, jos Jane voisi taivuttaa jonkun antamaan Rebekalle tunteja suuremmitta palkkioitta.
Hopeapurolta kuuluvat uutiset olivat ylipäänsä paremminkin toiveikkaita kuin hälyttäviä. Ann-serkun mies oli kuollut, ja Rebekan vanhin ja rakastetuin veli John oli mennyt leskeksi jääneen serkun luo oppiakseen hoitamaan maataloutta. Korvaukseksi vaivoistaan hän saisi hyvän alkeiskoulukasvatuksen. Kaikki Johnin pyrkimykset tähtäsivät siihen, että hänestä oli tuleva lääkäri ja Rebekka saisi hoitaa hänen talouttaan. Tämän unelman toteutuminen näytti nyt niin varmalta ja läheiseltä, että John jo saattoi kuvitella näkevänsä, kuinka hevonen kahlaa lumikinosten halki, kun hän, tohtori Randall, istuu reessä, lääkearkku jalkojensa välissä, matkalla huojentamaan jonkun sairaan kärsimyksiä, ja neiti Rebekka Randall istuu mustaan silkkiin pukeutuneena hänen vieressään.
Hanna solmi nyt hiuksensa nutturalle niskaan ja käytti hameita, jotka ylettyivät nilkkoihin saakka. Mark oli taittanut solisluunsa, mutta se näkyi jo paranevan erinomaisesti. Pikku Mira oli kasvamassa ihmeen kauniiksi tyttöseksi. Ja nykyisin huhuiltiin, että suunniteltu Temperancen ja Plumvillen välinen rata tulisi johdettavaksi kylän ohitse aivan Randallin talon läheisyydestä, joten maan arvo kohoaisi jonkinlaiseen hintaan, sen sijaan että se nykyisin oli melkein olematon. Rouva Randall kuitenkin kieltäytyi uskomasta perheen taloudellisen aseman paranemiseen. Hän tyytyi ahkerasti puuhailemaan aamusta iltaan vain hankkiakseen lapsilleen elämisen mahdollisuudet ja hänen kaikki toiveensa perustuivat yksinomaan lasten tulevaisuuteen eikä hänen omaan elämäänsä.