Villiruusu

by Kate Douglas Smith Wiggin

"MEITÄ ON SEITSEMÄN"

Vanhat postivaunut vierivät rämähdellen tomuisella maantiellä, joka Maplewoodista johtaa Riverboroon. Sää oli helteinen kuin keskikesän aikaan, vaikka toukokuu oli vasta puolivälissä, ja Jeremias Cobb säästeli hevosiaan niin paljon kuin suinkin unohtamatta silti hetkeksikään, että oli kuljettamassa valtion postia. Tie oli mäkinen, ja herra Cobb hoiteli veltosti ohjaksia nojautuen ajopukillaan selkäkenoon ja riiputtaen toista säärtään mukavuuden vuoksi pyörän lokasuojuksen päällä. Hänen leveäreunainen nukkavieru huopahattunsa oli painettu syvään otsalle silmien suojaksi, ja hän pyöritteli vasemmassa poskessaan mehevää tupakkapurua.

Vaunuissa istui yksi ainoa matkustaja, pieni tummatukkainen olento, pukunaan säämiskänkeltainen, jäykäksi silitetty karttuunihame puseroliiveineen. Tyttö oli niin kevyen hento ja hänen pukunsa niin sileäksi kovotettu, että hän vaunun heilahdellessa aina liukui istuimen nahkapieluksella puolelta toiselle, vaikka hän ponnistikin jaloilleen tukea keskipenkistä ja ojensi pumpulisormikkaisiin verhotut kätensä sivuilleen pysytelläkseen jotenkuten tasapainossa. Milloin pyörät vajosivat raiteissa tavallista syvempään tahi hypähtivät äkisti pienen kiven yli, lennähti tyttö tahtomattaan ilmaan, putosi jälleen istumaan ja työnsi otsaltaan takaisin hupaisen näköisen hattunsa tai korjasi turvallisempaan asentoon pienen ruusunpunaisen päivänvarjonsa, jota hän näytti pitävän tärkeimpänä omaisuutenaan. Sen lisäksi hän piti erityistä huolta helmikuteisesta rahakukkarostaan, jonka suuta hän aukoi aina milloin tien laatu sen suinkin salli tyytyväisyydekseen huomaten, ettei kukkaron kallisarvoinen sisällys ollut kadonnut eikä vähentynyt. Herra Cobb ei aavistanutkaan näitä matkan vaivalloisia yksityiskohtia, hänen tehtävänään kun oli toimittaa ihmiset perille, mutta ei välttämättä huolehtia heidän mukavuudestaan matkan aikana. Sitä paitsi hän oli kokonaan unohtanut tämän merkityksettömän pikku matkaajan mukanaolon.

Kun hän tänä aamuna oli tehnyt lähtöä Maplewoodin postiasemalta, oli muuan nainen astunut maahan joistakin vuokravaunuista ja tullut kysymään häneltä, olivatko nämä ehkä Riverboron postivaunut ja oliko hän kenties herra Cobb. Saatuaan myöntävän vastauksen oli nainen nyökännyt mukanaan tulleelle tyttöselle, joka oli innokkaasti odotellut vastausta ja lensi nyt heidän luokseen ikään kuin peläten myöhästyvänsä. Tyttö oli ehkä kymmenen tai yhdentoista ikäinen, mutta laskipa hänen vuotensa kummaksi hyvänsä, niin hän näytti pieneltä ikäisekseen. Äiti auttoi tytön postivaunuihin, sijoitti pienen mytyn sekä kimpun sireenejä hänen viereensä, valvoi kuluneen matkalaukun köyttämistä vaunujen perälaudalle ja maksoi lopuksi kyydin laskien huolellisesti hopearahat, jotka hän työnsi ajajan kouraan.

"Pyydän teitä viemään hänet sisarieni luo Riverboroon", sanoi nainen.
"Tunnetteko Miranda ja Jane Sawyerin? He asuvat siellä kivitalossa."

Totisesti, herra Cobb tunsi heidät yhtä hyvin kuin jos hän olisi itse luonut heidät!

"Niin, heidän luokseen tyttö on vietävä, he odottavat häntä. Oletteko ystävällinen ja vartioitte häntä? Jos hän saa tilaisuuden eksyä jonnekin tai unohtua ihmisjoukkoon tai takertua jonkun seuraan, niin hän käyttää sitä hyväkseen. Voi hyvin, Rebekka; koeta välttää ikävyyksiä ja istu kauniisti paikallasi päästäksesi perille siistinä ja sievänä. Älä ole vastukseksi herra Cobbille. — Katsokaas, hän on hiukan kiihtynyt. Tulimme eilen junalla Temperancesta, nukuimme yön serkkuni luona ja ajoimme sieltä tänne — kahdeksan mailia — tänä aamuna."

"Hyvästi, äiti; älä ole huolissasi. Tiedäthän, etten minä nyt ole ensi kertaa matkalla."

Nainen naurahti lyhyeen ja sanoi herra Cobbille selittäen:

"Hän on kerran ollut Warehamissa ja viipynyt siellä toiseen päivään saakka, siinäpä syytä matkatottumukseen!"

"Se oli matkustamista, äiti", sanoi tyttö innokkaasti ja päättävästi. "Me läksimme pois kotoa, otimme evästä mukaan, ajoimme hiukan hevosella ja hiukan raitiotiellä, ja meillä oli yöpaidat mukanamme."

"Vaikkapa olikin, niin älä nyt julista sitä koko kylälle", sanoi äiti, keskeyttäen kokeneen matkaajan muistelmat. "Olenhan jo ennen sanonut sinulle", jatkoi hän kuiskaten, koettaen vielä kerran taivuttaa tyttöä kuriin, "ettei sovi puhua ääneen yöpaidoista eikä sukista eikä — sellaisista, ei varsinkaan silloin, kun on miesväkeä kuulemassa."

"Tiedän, äiti, kyllä tiedän, enkä puhukaan. Aioin vain sanoa" — tällöin herra Cobb maiskautti huuliaan ja läjäytti ohjaksilla ja hevoset aloittivat hidastellen tutun päivämatkansa — "sen vain tahdoin sanoa" — vaunut vyöryivät nyt eteenpäin ja Rebekan täytyi työntää päänsä ulos ikkunasta voidakseen lopettaa lauseensa — "että silloin ollaan matkalla, kun otetaan mukaan yöpaitakin!"

Tämä loukkaava sana jäi kimakalla tytönäänellä julistettuna soimaan rouva Randallin arkaan korvaan hänen katsellessaan pois vierivien vaunujen jälkeen.

"Arvaan, että Miranda saa hänestä puuhaa", ajatteli rouva Randall itsekseen — "mutta eipä olisi ihme, vaikka se olisi Rebekalle onneksi."

Tämä oli tapahtunut puolisen tuntia sitten, ja tänä aikana olivat aurinko, kuumuus, tomuisuus ja monien suuressa Milltownin kaupungissa hoidettavien asioiden muisteleminen saaneet muutenkin raskasajatuksisen herra Cobbin tyyten unohtamaan, että hän oli luvannut matkalla huolehtia Rebekasta.

Odottamattaan hän kuuli ratasten räminän ja kirskunan sekä valjaiden natinan keskeltä hennon äännähdyksen. Ensin hän arveli sitä linnun, sirkan tai sammakon aikaansaamaksi, mutta onnistuttuaan päättelemään miltä taholta ääni kuului hän käännähtihe kurkistamaan olkansa ylitse ja huomasi tällöin pienen olennon kurottautuvan ulos vaununikkunasta niin kauas, että hänen turvallisuutensa näytti epäiltävältä. Pitkä musta hiuspalmikko häilähteli vaunun kupeella samassa tahdissa kuin ajopelien heilahdukset. Tyttö riiputti hattuaan toisessa kädessään, toisella hän yritti turhaan sohia ajajaa selkään pienoisella päivänvarjollaan.

"Olkaa hyvä ja kuunnelkaa minua!" huudahti hän.

Herra Cobb pysäytti tottelevana valjaikkonsa.

"Onko maksu kalliimpi, jos istun siellä ylhäällä pukilla teidän vieressänne?" kysyi tyttö. "Täällä sisällä on niin liukasta ja sileätä, ja vaunut ovat minulle niin avarat, että jos vielä vähän aikaa paiskiinnun täällä nurkasta nurkkaan, olen kohta kirjavana mustelmista. Ja ikkunat ovat niin pienet, että näen maailmasta aina vain palasia kerrallaan, ja olen jo melkein vääntänyt niskani sijoiltaan koettaessani kurkistella, vieläkö matkalaukkuni on tallella tuolla perälaudalla. Se on äidin laukku ja hän on siitä hyvin arka."

Herra Cobb odotti kunnes tämä sanavuolaus, tai oikeammin valittelun tulva oli ehtynyt, ja sitten hän vastasi myhähdellen:

"Voit kyllä istua täällä pukilla jos haluat; ei minun vieressäni ole sen kalliimpaa kuin sielläkään." Ja sitten hän auttoi tytön pois vaunuista, heilautti hänet ajopukille ja kipusi itsekin jälleen paikalleen.

Rebekka asettautui varovasti istumaan, oikoi hameensa huolellisesti ja sovitti päivänvarjonsa hameenlaskosten peittoon ajajan ja itsensä väliin. Tämän tehtyään hän työnsi hatun niskaansa, suoristi valkeat käsineensä ja sanoi tyytyväisenä:

"Hei, tämä on jo hauskempaa! Tämä se tuntuu matkustamiselta! Nyt minä olen oikea turisti, mutta tuolla sisässä tunsin olevani kuin meidän hautova kanamme, jonka aina väliin suljemme häkkiin. Kunhan matka kestäisi vielä pitkän, pitkän ajan!"

"No, me olemme vasta alkupäässä", lohdutti herra Cobb ystävällisesti.
"Se kestää vielä ainakin kaksi tuntia."

"Vain kaksi tuntia!" huokasi tyttö. "Sitten kello on puoli kaksi, kun olemme perillä. Silloin äiti on ehtinyt Ann-serkun luo, lapset kotona ovat saaneet päivällisensä ja Hanna on korjannut ruoka-astiat pois. Minulla on hiukan evästä mukanani, sillä äiti sanoi, että alku tuntuisi huonolta, jos minä saapuisin kivitaloon nälkäisenä ja Miranda tädin täytyisi ensi työkseen antaa minulle syötävää. Tällaiset päivät ovat mainioita kasvullisuudelle, eikö totta?"

"Varmasti; ehkäpä nyt on sentään kuumuutta liiaksi. Miksipä et aukaise päivänvarjoa suojaksesi?"

Tyttö peitti puheenaolevan esineen vieläkin tarkemmin hameensa liepeisiin ja sanoi: "Varjelkoon! Minä en pidä sitä koskaan esillä auringon paisteessa. Tiedättehän, että tällainen vaaleanpunainen väri kauhtuu kamalasti; sen vuoksi käytän päivänvarjoani ainoastaan pilvisinä pyhäpäivinä käydessäni rukoushetkissä. Joskus putkahtaa aurinko äkisti esiin, ja silloin minulla on hirmuisesti huolta koettaessani suojella sitä auringonpaisteelta. Tämä varjo on minulle rakkainta maailmassa, mutta vastusta siitä on vallan kamalasti."

Tällöin syntyi Jeremias Cobbin raskaasti työskentelevissä aivoissa vähitellen aavistus siitä, että tämä lintunen, joka nyt oli lentänyt hänen vierelleen, mahtoi olla kokonaan toista maata kuin hänen tavalliset matkatuttavuutensa. Hän sovitti ruoskan tuppeen, siirsi jalkansa pois lokasuojukselta, työnsi hattunsa takaraivolleen, sylkäisi mällin poskestaan maantielle, ja kun hän näin oli valmistellut sielunkykyjään vakavaan toimintaan, katsahti hän nyt ensi kerran matkatoveriaan todella nähdäkseen hänet kiireestä kantapäähän. Tyttö puolestaan vastasi hänen silmäyksiinsä vakavan lapsellisin katsein, joissa kuvastui ystävällistä uteliaisuutta.

Pienen matkustajan keltainen karttuunipuku oli jo haalistunut, mutta se oli nuhteettoman puhdas ja kovaksi silitetty aina miehustaa myöten. Pienen, röyhelöisen pystykauluksen sisästä kohosi tytön kapea kaula ruskeana ja laihana; ja hänen päänsä näytti pieneltä kantamaan raskaita tummia kiharoita, jotka vankaksi palmikoksi kiedottuina valuivat hänen vyötäisilleen. Hänen päässään oli pieni, oudonnäköinen hattu, joka oli punottu valkeista höyhenistä; sen täytyi olla joko uusinta kuosia lajissaan, tai sitten se oli jokin menneen ajan korukalu, joka nyt oli muovailtu päähineeksi tätä matkaa varten. Siinä oli koristeena vahankeltainen nauha sekä töyhtönä kimppu mustia ja oranssinkeltaisia siilinpiikkejä, jotka milloin riippuivat, milloin jäykästi törröttivät toisella korvallisella; ne antoivat tytön ulkomuotoon mitä hupaisimman ja omituisimman lisäpiirteen. Hänen kasvonsa olivat värittömät ja särmikkäät. Nenä, otsa ja leuka hänellä lienee ollut kuten ihmisillä tavallisestikin, mutta herra Cobb ei kyennyt saamaan niitä selvästi tähtäimeensä, sillä tytön silmät vangitsivat kokonaan hänen katseensa, milloin hän kohdisti sen matkaajan kasvonpiirteisiin. Rebekan silmiä täytyi verrata uskoon, joka on "luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy". Hänen hienonmuotoisten silmäkulmiensa alla aivan kuin kimalteli kaksi tähteä, joiden välähtävä säihke puoleksi kätkeytyi hohtavaan tummuuteen. Tytön vilkkaat silmät tutkistelivat maailmaa innokkaasti ja hartaasti, ja kun hän kiinnitti loistavan ja salaperäisen katseensa johonkin pitemmäksi ajaksi, tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt kaiken — esineen, maiseman tai ihmisen — lävitse. Nuori taiteilijatar, joka keväällä oli tullut rouva Randallin luo maalatakseen punaisen ladon, rappeutuneen myllyn ja puron yli vievän sillan, oli hylännyt lopuksi nämä maiseman ihanuudet ja kohdistanut kaiken huomionsa pieniin tytönkasvoihin — tavallisiin, arkipäiväisiin kasvoihin, joita valaisi loistava silmäpari täynnä uinuvan lahjakkuuden ja älyn välähdyksiä.

"Eräs maalaileva neiti Ross, antoi minulle päivänvarjon", kertoi Rebekka vaihdettuaan silmäyksiä herra Cobbin kanssa ja painettuaan muistiinsa hänen kasvonjuonteensa. "Oletteko huomannut tämän kaksinkertaisen ruusunpunaisen röyhelön sekä valkean varren ja kädensijan? Ne ovat norsunluuta. Kahvassa on arpi, niinkuin näette, sillä Fanny pääsi imeskelemään ja pureksimaan sitä kerran hartauskokouksessa, kun minä satuin katselemaan muualle. Sen jälkeen en minä ole koskaan oikein suostunut Fannyyn."

"Onko hän sinun sisaresi?"

"On, muuan heistä."

"Montako teitä sitten on?"

"Seitsemän. Tiedättehän, että seitsemästä sisaruksesta on kirjoitettu runojakin:

"'Ah, herra', vastas tyttönen —
'Meit' ompi seitsemän'.

"Minä opettelin tämän ja lausuin sen koulussa, mutta toiset olivat häijyjä ja nauroivat. Vanhin meistä on Hanna; seuraava olen minä, sitten John, sitten Jenny, sitten Mark, sitten Fanny ja seitsemäs on Mira."

"Vai niin, no onpahan siinä perhettä!"

"Aivan liiaksi, niin sanoo jokainen", vastasi Rebekka odottamatta läpeensä pikkuvanhalla avomielisyydellä, joka sai herra Cobbin mutisemaan: "Totisesti!" ja täyttämään vasemman poskensa jälleen tupakalla.

"Ovathan ne herttaisia, mutta vaivaa siitä on, ymmärrättehän, ja eläminen tulee niin kalliiksi", jatkoi tyttö edelleen samaan sävyyn. "Hanna ja minä emme ole vuosikausiin tehneet muuta kuin hoivanneet pienokaisia levolle illalla ja ottaneet ne taas aamuin vuoteesta käsiimme. Mutta nyt on kaikki lopussa, se on toki lohdutus; ja meille alkaa oikein ihana aika, kun me kaikki olemme täysikasvuisia ja kiinnityslaina on saatu maksetuksi."

"Kaikki lopussa? Niin, tarkoitat sillä, että lähdet nyt pois kotoa?"

"Ehkä, mutta nyt ei ole enää sellaisia pienokaisia, joita täytyisi alituisesti hoitaa — meidän perheemme on nyt valmis. Äiti sanoo niin, eikä hän ole koskaan pettänyt sanaansa. Miran jälkeen ei ole enää tullut uusia, ja hän on neljännellä. Hän syntyi samana päivänä kun isä kuoli. Miranda täti halusi luokseen Riverboroon Hannan eikä minua, mutta äiti ei tule aikoihin ilman häntä; hän hoitaa taloutta paljon paremmin kuin minä, Hanna nimittäin. Eilisiltana sanoin äidille, että jos minä näytän saavan uusia sisaruksia sinä aikana kun olen poissa, niin äidin pitää lähettää hakemaan minua, sillä silloin kun meillä on pikkulapsia, tarvitaan aina sekä Hannaa että minua kotona, koska äiti itse ei jouda muuhun kuin valmistamaan ruokaa ja hoitamaan taloa."

"Ahaa, te siis asutte maalaistalossa, niinkö? Missä päin se on? Lähellä
Maplewoodiako, jossa tulit vaunuihin?"

"Lähellä? Hoh, sinne on kai satoja peninkulmia! Me tulimme Temperancesta junalla. Sitten me ajoimme hevoskyydillä Ann-serkun luo ja nukuimme yötä siellä. Sitten me aamulla nousimme taas ja ajoimme hirmuisen pitkän matkan ennen kuin olimme Maplewoodissa, josta postivaunu lähtee. Meidän talomme on ihan yksinäisellä paikalla, mutta koulu ja rukoushuone ovat Temperancessa ja sinne on vain kaksi mailia. Täällä teidän vieressänne on melkein yhtä hauskaa kuin rukoushuoneen kellotapulissa. Minä tunnen erään pojan, joka kiipesi meidän tapuliimme. Hän sanoi, että ihmiset ja lehmät näyttivät sieltä katsoen vallan kärpäsiltä. Emme ole vielä kohdanneet ihmisiä, mutta minä olen hiukan tyytymätön siihen, miltä lehmät näyttävät. Ne eivät tunnu niin pieniltä kuin olin toivonut, mutta" — hän jatkoi ilostuen — "eiväthän ne sentään näytä täältä yhtä isoilta kuin aivan vierestä katsoen, eiväthän?"

Herra Cobb pyyhkäisi suutaan kädenselällä ja haukkoi ilmaa. Hänestä tuntui samalta kuin jos häntä olisi lennätetty vuorenharjalla huipulta toiselle hänen saamatta aikaa henkäistä välillä.

"Minä en oikein pysty arvaamaan teidän talonne paikkaa", sanoi hän, "vaikka olen kyllä käynyt Temperancessa ja kulkenut niitä teitä. Mikä teidän perheenne nimi on?"

"Randall. Äidin nimi on Aurelia Randall, ja meidän Hanna Lucy Randall, Rebekka Rowena Randall, John Halifax Randall, Jenny Lind Randall, Markiisi Randall, Fanny Elsler Randall ja Miranda Randall. Äiti on antanut nimen toiselle puolelle meistä ja isä toiselle puolelle; mutta kun Mira syntyi, niin he kumpikin ajattelivat, että hänet on ristittävä Riverboron Miranda tädin kaimaksi. He toivoivat, että siitä olisi jotakin hyötyä; mutta kun ei siltä näyttänyt, niin me aloimme sanoa häntä vain Miraksi. Meidät on kaikki ristitty jonkun erityisen henkilön mukaisiksi. Hanna Lucy on se Hanna, joka istuu ikkunassa ja solmii kengännauhojaan, ja minä olen peräisin Scottin Ivanhoesta, John Halifax oli erään kirjan sankari; Mark sai nimen setänsä, Markiisi de Lafayetten mukaan, joka kuoli kaksosena. (Kaksoset kuolevat usein ennen kuin ehtivät täysikasvuisiksi, tiedättekö sen, herra Cobb?) Me emme kuitenkaan sano häntä Markiisiksi, vaan lyhyesti Markiksi. Jenny on erään laulajattaren ja Fanny erään ihanan tanssijattaren kaima; mutta äiti väittää, että ne nimet epäonnistuivat, sillä Jenny ei saa ainoatakaan säveltä kurkustaan ja Fanny on jokseenkin kankeakoipinen. Äiti tahtoisi sen vuoksi hylätä heidät keskimmäiset nimensä, mutta hän pelkää, että sellainen olisi vääryyttä isää kohtaan. Äiti sanoo, että meidän täytyy aina olla isän puolella, sillä hän sai kokea pelkkää vastoinkäymistä elämässä; eikä isä olisikaan kuollut, ellei hänellä olisi ollut kaikessa niin huono onni. Pelkään, että muuta ei meissä ole kertomista", päätti tyttö vakavissaan.

"Siunatkoon! Luulisin tämän jo riittävän!" huudahti herra Cobb. "Eipä ollut enää monta nimeä jäljellä, kun teidät kaikki oli ristitty. Sinullapa on vankka muisti! Sinun ei kai ole työläs oppia läksyjäsi, vai mitä?"

"No, ei pahasti. Vaikeinta on saada hankituksi kenkiä, joilla voisi käydä koulussa läksyjä saamassa. Nämä, mitkä minulla on jalassani, ovat upouudet, ja niiden täytyy kestää kuusi kuukautta. Äiti vaatii minua aina säästämään kenkiäni. Niitä ei voi säästää muulla tavoin kuin kiskomalla ne jalasta ja kävelemällä avojaloin; mutta Riverborossa minä en saa tehdä niin, sillä se olisi Miranda tädille häpeäksi. Nyt minä saan käydä koulua tarpeeksi asti, kun jään asumaan Miranda tädin luo, ja kahden vuoden kuluttua pääsen Warehamin opistoon. Äiti sanoo, että sen pitäisi olla minulle opiksi. Kun olen läpäissyt koulun, niin minusta tulee maalari, samanlainen kuin neiti Rosskin on. Siksi minä ainakin luulen tulevani. Äiti sanoo, että minun pitäisi ruveta opettajaksi."

"Eihän teidän kotinne liene sama talo, jonka Hobb ennen muinoin omisti, vai mitä?"

"Ei, tämä on pelkästään Randallin talo — siksi äiti ainakin sitä sanoo. Minä sanon sitä Hopeapuron taloksi."

"Luulen, että on samantekevää miksi sitä sanotaan, kunhan ihmiset vain tietävät missä se on", huomautti herra Cobb kuivanjärkevästi.

Rebekka tähtäsi nuhtelevana, melkeinpä ankarana silmiensä koko tulen herra Cobbiin samalla kun hän vastasi:

"Ohoh, johan te nyt puhutte yhtä joutavasti kuin kaikki muutkin! Nimillä on aina suuri ero. Kun minä sanon: 'Randallin talo', niin voitteko silloin arvata, miltä talo näyttää?"

"En, en voi väittää arvaavani", myönteli herra Cobb levottomana.

"Mutta kun minä sitten sanon: 'Hopeapuron talo', niin mitä te silloin siitä ajattelette?"

Herra Cobb huomasi olevansa samassa asemassa kuin oikeasta elementistään kiskaistu, hiekalla sätkyttelevä kala. Hän tunsi, ettei maksanut vaivaa kieltäytyä vastaamasta, sillä Rebekan katse tunkeutui kuin valonheittäjä hänen aivoihinsa ja paljasti niiden tyhjät ontelot.

"Kaiketi siellä on puro jossakin lähettyvillä", sanoi hän arastellen.

Rebekka näytti pettyneeltä, mutta ei kokonaan toivottomalta. "Ei hullummastikaan", sanoi hän rohkaisten. "Te pyyhkäisitte liepeitä, mutta ette saanut niitä kouraanne. Onhan siellä puro, mutta se ei olekaan mikään tavallinen puro. Sen vierillä on nuoria puita ja pensaslapsukaisia; se on sellainen matala, soliseva pikku puro, ja sen pohja on valkoista hiekkaa, jossa kimaltelee lukemattomia pieniä kiviä. Milloin hyvänsä aurinko vähänkin pilkistää esiin, sieppaa puro heti päivänsäteet mukaansa ja sitten se säkenöi niin pitkälti kuin päivää riittää. Eikö teidän mahanne tunnu tyhjältä? Minun kumminkin tuntuu. Minä pelkäsin, että myöhästyisimme postivaunuista, enkä sen vuoksi voinut syödä aamiaista."

"Sitten on viisainta, että nyt syöt evääsi. Minä en saa mitään ennen kuin saavun Milltowniin, jossa saan palasen kaakkua ja kupin kahvia."

"Kunpa minäkin saisin nähdä Milltownin kaupungin! Se taitaa olla vielä suurempi ja isoisempi kuin Wareham — enemmän Pariisin tapainen? Neiti Ross kertoi minulle Pariisista; hän osti sieltä minun punaisen päivänvarjoni ja helmikukkaroni. Kuulettehan, kuinka vieteri napsahtaa, kun tämän aukaisee. Minulla on täällä kaksikymmentä senttiä rahaa, ja sen pitää riittää kolmeksi kuukaudeksi postimerkkeihin, paperiin ja musteeseen. Äiti sanoi, ettei Miranda täti mielellään anna minulle rahaa enää sellaisiin, kun hänen kuitenkin täytyy ruokkia ja vaatettaa minut ja maksaa minun koulukirjani."

"Pariisi ei kylläkään ole mikään iso kaupunki", tuumi herra Cobb vastahakoisesti. "Se on ikävin paikka koko Mainen valtiossa. Minä olen ajellut siellä aina toisinaan."

Rebekan oli jälleen pakko nuhdella herra Cobbia. Se tapahtui tyynesti ja hiljaisesti, mutta ei suinkaan tehottomasti, vaikka moite sisältyikin vain yhteen ainoaan silmäykseen, joka pikaisesti välähti ohitse.

"Pariisi on Ranskan pääkaupunki, ja sinne on mentävä laivalla", sanoi hän opettavasti. "Pariisista puhutaan minun maantieteessäni, joka sanoo näin: 'Ranskalaiset ovat iloista ja kohteliasta kansaa, mieltyneitä tanssiin ja mietoihin viineihin'. Minä kysyin opettajalta mitä ne miedot viinit ovat, ja hän sanoi arvelevansa, että sillä tarkoitetaan nuorta hedelmämehua tai kenties inkiväärijuomaa. Minä näen Pariisin yhtä selvästi kuin tämän päivän, kun vain suljen silmäni. Kauniit naiset tanssivat alati iloisina käsissään ruusuiset päivänvarjot ja helmikukkarot, ja hienot herrat myöskin tanssivat kohteliaina ja maistavat aina välillä inkiväärijuomaa. Mutta te saatte nähdä Milltowin joka ikinen päivä, vaikka pidätte silmänne auki," lisäsi Rebekka kaipaavana.

"Milltown ei ole mikään suurkaupunki sekään", lohdutti herra Cobb sen näköisenä kuin hän olisi katsellut kaikki maailman kaupungit ja havainnut ne järjestään mitättömiksi. "Katsohan nyt, kun minä nakkaan tämän lehtipinkan suoraan neiti Brownin kynnykselle."

Puks! Sanomalehtikäärö putosi juuri siihen, mihin oli tarkoitettukin, ulko-oven sisäpuolella olevalle maissinruokoiselle matolle.

"Oh, sehän kävi loistavasti!" huudahti Rebekka innostuneena. "Te olette niinkuin veitsenheittäjä, jonka Mark näki sirkuksessa. Kunpa olisi oikein pitkä, pitkä rivi taloja, ja jokaisen oven sisäpuolella olisi maissimatto, jolle teidän pitäisi heittää sanomalehtiä!"

"Voisinhan joskus viskata harhaankin sentään", sanoi herra Cobb, sädehtien vaatimatonta ylpeyttä. "Jos Miranda tätisi sallii, niin minä voin kyyditä sinut Milltowniin jonakin kesäpäivänä, kun vaunuissa ei satu olemaan väkeä liikaa."

Iloisen liikutuksen värähdys hulvahti läpi Rebekan koko olemuksen. Se kierähti uusista kengistä ylöspäin aina höyhenhattuun saakka ja valahti jälleen alaspäin pitkin tytön selässä olevaa mustaa palmikkoa. Hän puristi kiihkeästi herra Cobbin polvea ja huudahti itkuisella, ilon ja hämmästyksen sekaisella äänellä: "Voi, se ei käy toteen, — ei saata käydä toteen! Minäkö saisin nähdä Milltownin! Sehän on ihan niinkuin saduissa, kun haltijattaret ovat lasten kummeina ja kysyvät sitten mitä he toivovat ja antavat sen kaiken tapahtua. Oletteko koskaan lukenut 'Tuhkimoa' tai 'Keltaista kääpiötä' tai 'Loihdittua sammakkoa' tai 'Kultakutria'?"

"En", vastasi herra Cobb varovasti mietittyään ensin hetkisen. "En muista lukeneeni juuri tuon nimisiä. Missä olet saanut tilaisuutta noin paljoon lueskelemiseen?"

"Oh, minä olen lukenut aika liudan kirjoja", sanoi Rebekka huolettomasti. "Kaikki isän kirjat ja neiti Rossin kirjat ja kaikkien eri opettajien kirjat ja pyhäkoulun kirjaston kaikki kirjat. Minä olen lukenut 'Lampunsytyttäjän' ja 'Skottilaisia päälliköitä' ja Ivanhoen' ja 'Redclyffen perillisen' ja 'Coran eli Tohtorin vaimon' ja 'David Copperfieldin' ja 'Chickareen kullat' ja Plutarkhoon elämäkerrat ja 'Warsovan Taddeuksen' ja 'Kristityn vaelluksen' ja paljon muita. Mitä te olette lukenut?"

"En ole sattunut koskaan lukemaan juuri noita kirjoja, joita sinä luettelit, mutta hoh hoi! olen minäkin lukenut aika tavalla eläissäni. Nykyisin, kun minulla on niin paljon ajoa, tyydyn almanakkaan, viikkolehteeni ja Mainen valtion maamieslehteen. Katsopas, tuossa on virta jälleen kupeellamme; tässä alkaa viimeinen ylämäki, ja kun olemme päässeet sen laelle, niin näemme etäältä jo Riverboron savupiiput. Sinulla ei ole enää pitkältikään perille. Minä puolestani asun itsekin siellä lähellä, vajaan kilometrin päässä kivitalosta."

Rebekan käsi liikahti hermostuneesti hänen polvellaan ja tyttö hytkähti istuimellaan. "En olisi uskonut, että minua alkaa pelottaa", sanoi hän melkein kuiskaten, "mutta olen hiukan, hiukan vain rauhaton, kun te sanoitte, että kohta ollaan — siellä."

"Tahtoisitko pyörtää takaisin?" kysyi herra Cobb uteliaana.

Tyttö katsahti häneen ylpeästi ja sanoi sitten ääni lujana: "En koskaan kääntyisi takaisin — vaikka pelkäänkin, niin minua hävettäisi lähteä karkuun. Mutta Miranda tädin luo meneminen on samaa kuin jos pitäisi lähteä alas kellariin pimeässä. Siellä voi portaiden päässä olla petoja tai jättiläisiä, mutta siellä voi, niinkuin minä Hannalle sanoin, olla myös keijukaisia ja haltijattaria ja loihdittuja sammakoita! Onko Riverborossakin pääkatu, sellainen kuin Warehamissa?"

"Luullakseni sanoisit sitä pääkaduksi, ja sen varrella juuri tätisi asuvatkin; mutta siellä ei ole mitään kauppoja eikä myllyjä niillä main, ja koko kylä on sietämätön pesä! Sinun täytyy kulkea virran poikki meidän puolellemme, ennen kuin löydät jotakin nähtävää ja kuultavaa."

"Olen siitä melkein suruissani", sanoi Rebekka huoaten. "Olisi ollut niin ylevää ajaa suuren kylän halki istuen näin korkealla kahden komean hevosen vetämänä ja punainen päivänvarjo levällään, niin että kaikki olisivat ihmetelleet, kenelle sireenivihko ja karvainen matkalaukku oikein kuuluvatkaan. Se olisi ollut samanlaista kuin sen kauniin naisen kulku sirkusparaatissa. Viime kesänä tuli sirkus Temperanceen, ja aamulla niillä oli juhlakulkue, jota katsomaan äiti laski meidät kaikki. Kun meillä ei ollut varaa mennä iltapäivällä sirkukseen, niin Mira sai ajaa lastenvaunuissa, joita äiti itse työnsi. Ja siellä kun oli ihania hevosia ja eläimiä häkeissä ja ratsastavia klovneja; ja lopuksi tulivat pienet punaiset ja kultaiset vaunut, joita kaksi ponihevosta veti, ja niissä istui samettityynyllä käärmeenlumooja, silkkiin ja pitseihin puettuna. Hän oli niin verrattoman ihana, herra Cobb, että häntä katsellessaan täytyi yhtämittaa nieleskellä, ihan kuin kurkussa olisi ollut jotakin paksua, ja kylmät väreet vain kierivät ylös ja alas pitkin selkää. Ymmärrättehän, minkälaista se oli? Oletteko te koskaan nähnyt sellaista, mikä on saanut teidät tuntemaan samanlaista kurkussanne ja selässänne?"

Tänä hetkenä herra Cobb tunsi olonsa oudommaksi kuin kertaakaan ennen samana tapahtumarikkaana aamuna, mutta hän kiersi kysymyksen taitavasti sanomalla: "Mikäpä meitä estää saapumasta kylään niin komeasti kuin näissä oloissa on mahdollista. Minä irrotan ruoskan, suoristan selkäni ja ajan hyvää vauhtia; sinä pidät kukkavihkon näkyvissä polvillasi ja levität auki punaisen päivänsuojasi, ja totisesti kyläläiset tirkistelevät meitä!"

Tytön kasvoilla sädehti ilo silmänräpäyksen, mutta samassa se sammui hänen virkkaessaan: "Minä unohdin — äiti työnsi minut lähdettäessä sisään vaunuihin, ja hän kai soisi minun olevan siellä, kun tullaan Miranda tädin luo. Ehkäpä se näyttää sopivammalta, kun minua ei silloin tarvitse kenenkään nostaa alas, niin että hameet liehuvat ympärilläni, vaan voin avata oven ja tulla esiin niinkuin oikeat rouvasmatkustajat. Oletteko kiltti ja pysäytätte vähän, että minä pääsen muuttamaan paikkaa?"

Ajaja pysäytti hyvänsävyisesti hevosensa, nosti alas pukilta pienen kiihottuneen olennon, aukaisi vaununoven ja auttoi tytön sisälle laskien sireenikimpun ja päivänvarjon hänen viereensä.

"Meillä on ollut kaunis matka", sanoi hän, "ja olemme tutustuneet toisiimme koko lailla, vai mitä? Ethän unohda Milltowniin lähtöä?"

"En koskaan!" huudahti tyttö kiihkeästi. "Oletteko varma, että tekin pidätte sen mielessänne?"

"Aina! Niin totta kuin elän!" vakuutti herra Cobb juhlallisesti kavutessaan jälleen istuimelleen. Ja kun vaunut sitten vierivät edelleen pitkin kyläkatua, jota vihreät vaahterat reunustivat, näkivät ne, jotka sattuivat kurkistamaan ikkunoistaan, pienen ruskean olennon istuvan keltaiseen karttuuniin pukeutuneena vaunun takaistuimella arvokkaan suorana, valtava kukkavihko toisessa kädessään ja toisessa hohtava päivänvarjo. Jos he olisivat olleet tarkkanäköisiä, he olisivat kenties huomanneet, että vaunujen kääntyessä kivitalon ovelle karttuuninen rintaröyhelö kohosi ja laski nopeasti pienen sykkivän sydämen yllä, punastus vuoroin lehahti ja haihtui kalpeilla poskilla ja kyynelet sumensivat kahta loistavaa tummaa silmää. — Rebekan matka oli päättynyt.

"Siinähän postivaunut kääntyivät Sawyerin tyttöjen pihamaalle", sanoi rouva Perkins miehelleen. "Nyt se kai tuli se sisarentytär sieltä Temperancen puolesta. He taisivat kirjoittaa Aurelia sisarelleen pyytäen tätä lähettämään Hannansa heidän luokseen, mutta Aurelia vastasi, että hän voi paremminkin tulla aikoihin ilman Rebekkaa, jos Mirandalle ja Janelle kelpaisi toinen yhtä hyvin kuin toinenkin. Niinpä sieltä siis taisi tulla nyt Rebekka. Hänestä meidän Emma Janemme saa sopivan kumppanin, mutta en usko, että tädit pitävät häntä luonaan kolmeakaan kuukautta! Tyttöhän näyttää mustalta kuin intiaani, elleivät silmäni valehtele — mustalta ja hurjapäiseltä. Sanotaan, että joku Randall nai kerran espanjattaren — nainen oli ollut musiikin ja kielten opettajana jossakin yksityiskoulussa. Lorenzo olikin hyvin mustapintainen, niinkuin muistat; ja tämä tytönrääpäle niinikään. No, en sentään tahdo väittää, että espanjalainen veri olisi suvulle ihan häpeäksi, varsinkaan, jos siitä jo on kulunut aikaa ja jos nainen sattui olemaan kunniallinen."