MIRANDA TÄDIN ANTEEKSIPYYNTÖ
Kun Rebekka astui junasta Maplewoodissa ja kiiruhti postikonttoriin, jossa vaunut odottivat sekä postia että matkustajia, koki hän suuren ilon nähdessään Jerry sedän seisovan pihalla ja pidättelevän vaunuhevosia suupielestä.
"Vakinainen ajaja on sairaana", selitti herra Cobb, "ja kun minua käytiin pyytämässä hänen tilalleen, niin ajattelin: sinun ajoaikasi on jo päättynyt, mutta kun Rebekka saa Janen kirjeen, niin hänpä tuskin antaa ruohon kasvaa jalkainsa alla — ehkäpä saat hänet mukaasi jo tänään, tai jos häntä mikä viivyttäisi, ainakin huomenna. Ja siksi minä nyt olen täällä, kuten olin kerran seitsemättä vuotta sitten. Täytyykö sinun matkustaa oikein hienosti vai istutko jälleen ylhäällä pukilla minun vieressäni?"
Monenmoiset mielenliikutukset taistelivat ylivallasta ukon kasvoilla, ja pihalla seisovat pari kolme katselijaa ällistyivät, kun näkivät nuoren tytön heittäytyvän vasten ajurin tomuista olkapäätä ja itkevän siinä kuin pieni lapsi. "Voi, Jerry setä!" nyyhkytti tyttö, "rakas Jerry setä! Siitä on kulunut jo niin paljon aikaa, ja mitä kaikkea sen jälkeen onkaan tapahtunut! Ja me olemme jo niin vanhoja, ja minä olen niin peloissani, kun en tiedä, mitä vielä voikaan tapahtua!"
"Kas niin, kas niin, pikkuinen!" kuiskasi ukko lohduttaen. "Kun me matkalla harkitsemme asioita ja tapahtumia, niin ehkeivät ne sentään näytäkään niin järki pelottavilta."
Sekä Rebekka että Jerry setä tunsivat tien jokaisen kohdan, jokaisen kahlaamon ja rajakiven, punaiset ladot, tuulimyllyt, ankkalammikot ja hiekkapohjaiset purot. Ja Rebekalle muistutti jokainen paikka sitä päivää — hänen mielestään äärettömän kaukaista —, jolloin hän ensimmäisen kerran matkasi tätä samaa tietä, istuen ajopukilla jalat ilmassa heilahdellen. Hän saattoi yhä tuntea sireenivihkonsa lemun, nähdä punaisen, ripsureunaisen päivänvarjonsa, tuntea keltaisen karttuunipukunsa tärkätyn jäykkyyden ja metsäsianpiikkien kammotut pistokset.
He ajoivat vaieten melkein koko matkan, mutta sekä Jerry setä että tyttö tunsivat tämän äänettömyyden suloiseksi ja lohdulliseksi.
Sitten he näkivät Abias Flaggin, joka riipi herneitä ladossaan, ja sen jälkeen Perkinsien ullakonikkunat, joista eräässä liehui valkoinen huivi. Rebekka ymmärsi Emma Janen tervetulon toivotuksen ja se lämmitti hänen sydäntään.
Sitten tuli näkyviin kivitalo samanlaisena kuin ennenkin, vaikka Rebekasta tuntui, kuin kuoleman olisi pitänyt luoda jokin salaperäinen varjo sen ylle. Siinä olivat niityt, joiden ruoho häälyi tuulessa, uljaat jalavat, hehkuvat, värikkäät vaahterat ja villiruusuköynnökset, jotka kiipesivät korkealle vierashuoneen ikkunanpieliä myöten. Mutta näiden kukkivien, loistavain köynnösten vastakohtana näkyivät ikkunoissa mustat nauhat, joilla uutimet oli solmittu, ja samanlainen nauha oli kiinnitetty myöskin ruskeaksi maalatun portin kolkuttimeen.
"Seis, Jerry setä! Älkää ajako ovelle. Olkaa hyvä ja ojentakaa minulle matkalaukkuni; päästäkää minut tässä alas tielle ja antakaa minun yksinäni juosta polkua ylös."
Vaununpyörien ratinan loitotessa avautui portti samassa kun Rebekka ehti aidan luo. Jane täti tuli häntä vastaan — kokonaan toinen olento kuin ennen; heikko, murtunut ja kalvakka. Rebekka levitti käsivartensa, ja täti hiipi uupuneena hänen syliinsä. Ja jälleen virtasi vanhaan sydämeen lämpöä ja elämää tästä nuoresta olennosta.
"Rebekka", sanoi hän kohottaen päätään. "Ennen kuin menet sisään ja katselet häntä, kysyn, tunnetko katkeruutta mistään, mitä hän on sinulle sanonut?"
Rebekan silmät leimahtivat moittivina, kun hän vastasi tukahtuneesti: "Oh, Jane täti, uskotko minusta sellaista? Minä olen menossa hänen luokseen sydän kiitollisuutta tulvillaan!"
"Hän oli hyvä nainen, Rebekka. Hänellä oli pikainen luonne ja terävä kieli, mutta hän halusi tehdä aina oikein ja tekikin, milloin taisi. Hän ei koskaan puhunut siitä, mutta minä olen varma, että hän katui jokaista tylyä sanaa minkä oli sinulle sanonut. Hän ei peruuttanut niitä eläessään, mutta hän toimi siten, että sinä ymmärtäisit ja tuntisit hänen mielensä, kun hän on poissa."
"Minä sanoin hänelle ennen kuin lähdin täältä, että hän on luonut minun tulevaisuuteni, kuten äiti ennustikin", nyyhkytti Rebekka.
"Se ei ole hänen työtään", sanoi Jane. "Mutta Miranda antoi sinulle aseet työtäsi varten, eikä se ole mitään halveksittavaa, varsinkaan kun toinen luopuu omista mukavuuksistaan ja iloistaan voidakseen näin tehdä. Nyt minun täytyy kertoa jotakin sinulle, Rebekka. Miranda tätisi on testamentannut tämän kaiken sinulle — kivitalon sisustuksineen ja ulkosuojineen ja maan talon ympäriltä, niin pitkälle kuin voit nähdä."
Rebekka heitti hattunsa syrjään ja painoi kätensä sydämelleen, kuten hän aina teki voimakkaan mielenliikutuksen hetkinä. Kotvasen äänettömyyden jälkeen hän pyysi:
"Salli minun mennä sisälle yksinäni. Minä tahdon puhua hänelle. Haluan kiittää häntä; minusta tuntuu, kuin saisin hänet kuulemaan, tuntemaan ja ymmärtämään."
Kymmentä minuuttia myöhemmin Rebekka palasi kuoleman majesteetin luota kalpeana ja voimattomana, mutta kasvoillaan puhdistunut ja kirkastunut välke. Hän istahti rauhalliseen oviaukkoon, jota suuret jalavat varjostivat Riverboron pienen maailman katseilta. Hänet täytti voimakas kiitollisuuden ja rauhan tunne, kun hän katseli syksyistä maailmaa ympärillään, kuunteli vaunujen ratinaa, kun ne ajoivat sillan yli, ja tarkkasi virran pauhua, kun vedet kohahtelivat matkallaan mereen. Hän ojensi hiljaa kättään ja kosketti ensin kiiltävää portinkolkutinta ja sitten seinän punaisia tiiliä, jotka hehkuivat lokakuun auringossa.
Tämä oli koti: hänen talonsa, hänen puutarhansa, hänen vihreät niittynsä, hänen rakkaat puunsa. Tässä oli Hopeapuron pienelle perheelle asuinsija; vielä kerran saisi hänen äitinsä elää sisarensa parissa ja lapsuudenystäviensä ympäröimänä. Siskot saisivat leikkitovereita ja opettajia.
Ja hän itse? Hänen oma tulevaisuutensa oli vielä tietämättömissä — sen kätkivät kauniit usvat näkyvistä. Mutta Rebekka nojasi päätään auringon lämmittämään oveen ja sulki silmänsä kuiskaten, ikään kuin hän olisi ollut rukoustaan sopertava lapsi: "Jumala siunatkoon Miranda tätiä! Jumala siunatkoon kivitaloa joka oli, ja kivitaloa joka on tuleva!"