PRINSSI ALADDIN
Tunnin kokemukset liikeuran vaivalloisuudesta masensivat tyttöjen rohkeutta hyvän joukon. He eivät menneet yhdessä kolkuttamaan valitsemiensa uhrien oville, koska he arvasivat, että silloin he tuskin pystyisivät edes aloittamaan neuvotteluja vakavina. He erosivat aina portilla, ja toinen jäi pitelemään hevosta sillä aikaa, kun toinen saippuanäytteet kainalossaan yritti houkutella kauppoihin jokaista, jonka mielentila näytti hiukankin otolliselta. Emma Jane oli saanut myydyksi vain kolme ainokaista saippuapalasta, Rebekka sen sijaan toki kolme pientä rasiallista. Emännät katsahtivat Emma Janeen ja sanoivat, että he eivät ole saippuan tarpeessa. He kuuntelivat, kun tyttö lateli ulkoläksynsä tavaran loistavista ominaisuuksista, mutta eivät silti myöntäneet tarvitsevansa sitä. Rebekan käyntejä ohjasivat toiset tähdet. Ne henkilöt, joille hän kaupitteli, muistivat, että he saattoivat tarvita saippuaa joko parhaillaan tai ainakin lähitulevaisuudessa; ja ihmeellisintä oli, että Rebekan kohdalla asiat sujuivat melkein itsestään, kun taas Emma Jane yritti tunnontarkasti onnistumatta.
"Nyt on sinun vuorosi, Rebekka, ja siitä minä olen iloinen", sanoi Emma Jane pysäyttäen hevosen eräällä portilla ja osoittaen rakennusta, joka oli hyvän matkan syrjässä tieltä. "Minä en ole vielä tointunut viimeisestä säikähdyksestäni." (Muuan nainen oli pistänyt päänsä toisen kerroksen ikkunasta ja huutanut: "Tiehesi sieltä, tyttö! Olipa laatikossasi mitä hyvänsä, emme tarvitse sitä.") "En tiedä, kuka tuolla mahtanee asua; kaihtimet ovat kokonaan alhaalla näissä päätyikkunoissa. Ellei siellä ole ketään kotona, niin sinun täytyy koettaa taas seuraavassa talossa."
Rebekka kulki pensasaitauksen välistä kapeata kujaa ja pysähtyi talon sivuoven luona. Siinä istui kiikkutuolissa kuistikolla maissia perkaamassa miellyttävän näköinen nuori mies — tai olisiko hän ollut keski-ikäinen; siitä Rebekka ei ollut aivan selvillä. Joka tapauksessa hän näytti kaupunkilaiselta: huolellisesti ajellut kasvot ja kauniisti sopivat vaatteet. Rebekkaa tämä kohtaaminen hiukan ujostutti, mutta hänen ei auttanut muu kuin ryhtyä selittämään, millä asioilla hän liikkui. Siksipä hän kysyi: "Onko talon rouva kotona?"
"Minä olen nykyisin rouvana tässä talossa", sanoi vieras hymyn häivettä kasvoillaan. "Miten voin teitä palvella?"
"Oletteko kuullut puhuttavan — haluaisitteko, tai minä tarkoitan — oletteko saippuan tarpeessa?" kysyi Rebekka.
"Näytänkö minä siltä?" kysyi toinen odottamatta.
Rebekka hymyili. "Se ei ollut minun ajatukseni. Minulla on hiukan saippuaa myytävänä; tarkoitan, että haluaisin tutustuttaa teidät hyvin huomattavaan saippualajiin, parhaaseen, mitä markkinat voivat tarjota. Sen nimi on —"
"Oh, sen saippuan minä luulen hyvin tuntevani", sanoi herra ystävällisesti. "Valmistettu puhtaasta kasvirasvasta, eikö niin?"
"Kaikkein puhtaimmasta", vahvisti Rebekka.
"Siinä ei ole syövyttäviä happoja?"
"Ei jälkeäkään niistä."
"Ja sentään voisi lapsikin pestä sillä koko perheen viikkopesun aivan vaivattomasti?"
"Sylilapsikin", oikaisi Rebekka.
"Ohoh, sylilapsikin, niinkö? Se lapsi näkyy käyvän vuosi vuodelta yhä nuoremmaksi, vaikka sen luulisi vanhenevan. Viisas lapsukainen!"
Sattuipa onni tavata tällainen ostaja, joka etukäteen jo tiesi tavaran kaikki verrattomat ominaisuudet. Rebekka alkoi sädehtiä yhä enemmän, ja hän istahti uuden ystävänsä kehotuksesta tuolille hänen lähettyvilleen. Purppurasaippuaa sisältävän rasian kauneus paljastettiin ja samalla sovittiin sen sekä Lumivalkoisen hinnasta. Ennen pitkää Rebekka oli kokonaan unohtanut portille jättämänsä hiljaisen toverin tarinoidessaan tämän miehen kanssa niin tuttavallisesti kuin olisi tuntenut hänet elämänsä alusta saakka.
"Minä hoidan taloa tänään, mutta en asu täällä", selitti tämä miellyttävän hauska herrasmies Rebekalle. "Minä tulin vain vieraisille tätini luo, joka nyt on pistäytynyt Portlandiin. Minä asuin täällä pikku poikana ja pidän tästä talosta."
"Luulen, ettei mikään vedä vertoja meidän lapsuutemme kodille", huomautti Rebekka, halkeamaisillaan ylpeydestä, kun havaitsi käyttäneensä tavallisessa keskustelussa monikkomuotoa yksikön asemesta.
Nuori mies katsahti häneen pikaisesti ja laski maissintähkän käsistään. "Te siis pidätte lapsuuttanne jo menneisyyteen kuuluvana, vai miten, nuori neiti?"
"Minä kyllä muistan sen vielä", vastasi Rebekka vakavana, "vaikka se tuntuukin minusta jo niin tavattoman kaukaiselta."
"Minä muistan oman lapsuuteni sangen hyvin, ja se oli onnettoman tukalaa aikaa", sanoi vieras.
"Niin oli minunkin", huokasi Rebekka. "Mikä oli teidän lapsuutenne pahin huoli?"
"Pääasiassa ruoan ja vaatteiden puute."
"Voi!" huudahti Rebekka osaaottavasti. "Minulla taas ei ollut kenkiä eikä kirjoja, ja pikkusiskoksia oli liian paljon. Mutta nythän teidän on hyvä elää ja olette tyytyväinen, vai mitä?" hän kysyi hiukan epäröiden, sillä vaikka mies näyttikin hyvinvoivalta, saattoi kuka tahansa nähdä, että hänen katseensa pohjalla pilkisteli väsymys ja että hänen suunsa oli alakuloinen, milloin hän ei puhellut.
"Kiitos, ei minulla nyt ole syytä valittaa", sanoi mies lohduttavasti hymyillen. "No niin, sanokaahan, paljonko minun nyt sitten on ostettava saippuaa?".
"Paljonkohan teidän tädillänne mahtaa olla sitä tällä haavaa? Ja kuinkahan paljon hän tarvinnee?" kysyi vaatimaton ja perin kokematon asiamies.
"No, sitä minä en tiedä tarkoin. Saippuahan ei pilaannu säilytettäessä, vai kuinka?"
"Siitä minä en ole varma", sanoi Rebekka rehellisesti, "mutta minä katson kiertokirjeestä — siinä varmasti puhutaan asiasta." Ja hän otti asiapaperit taskustaan.
"Mitä te aiotte tehdä niillä suurenmoisilla rahoilla, jotka kauppatoiminnallanne ansaitsette?"
"Me emme myy omaan laskuumme", sanoi Rebekka luottamuksellisesti. "Ystäväni, joka pidättelee hevosta portilla, on rikkaan seppämestarin tytär, eikä hän tarvitse rahaa. Minä olen kyllä köyhä, mutta minä asun kivitalossa tätieni luona, eivätkä he sallisi minun kierrellä maailmalla rahaa ansaitsemassa. Me koetamme saada palkinnon eräille ystävillemme."
Aikaisemmissa paikoissa ei Rebekan mieleenkään ollut juolahtanut kertoa asian oikeata laitaa, mutta nyt hän odottamattomaksi hämmästyksekseen huomasi äkkiä parhaillaan kuvailevansa herra ja rouva Simpsonia, heidän lapsilaumaansa, köyhyyttään ja ilotonta elämäänsä ja sitä, miten suuresti he tarvitsivat vierashuoneen lamppua, joka tekisi heidän olemassaolonsa hiukan valoisammaksi.
"Sitä seikkaa teidän ei tarvitse todistella", nauroi mies ja kohottautui katselemaan portilla odottavaa "rikkaan seppämestarin tytärtä". "Käsitän, että heidän on saatava lamppu jos he sitä toivovat, ja etenkin jos te toivotte sitä. Minä tiedän kyllä kokemuksestani, miltä elämä tuntuu ilman vierashuoneenlamppua. Antakaahan nyt kiertokirje tänne, niin teemme pienen laskelman. Paljonko Simpsonien myynnistä vielä puuttuu tällä hetkellä?"
"Jos he myyvät vielä kaksisataa saippuaa tässä kuussa ja samoin seuraavassa, niin he voivat saada lampun jouluksi ja varjostimen sitten keväämmällä. Mutta pelkään, etten minä voi auttaa heitä juuri muulloin kuin tänään, sillä Miranda täti ei kai salli sitä."
"Ymmärrän. No, sittenhän kaikki on hyvin. Minä otan kolmesataa saippuaa; silloin he saavat varjostimenkin samalla kertaa."
Rebekka oli istunut hyvin lähellä kuistikon ulkoreunaa, ja kuullessaan nämä sanat hän liikahti äkkiä, kaatui taaksepäin ja hävisi tuuheaan sireenipensaikkoon. Onneksi kuistikko ei ollut korkealla maasta, ja huvittunut pohatta onki tytön käsiinsä ja harjasi hänen pukunsa.
"Teidän ei pidä milloinkaan ilmaista hämmästystänne, kun saatte suuren ostomääräyksen. Sen sijaan, että kaaduitte selällenne noin kehnoon liikemiestapaan teidän olisi pitänyt vastata: Ehkäpä sopisimme yksin tein kolmesta ja puolesta sadasta?"
"Oi, minä en koskaan olisi saanut niitä sanoja suustani!" vastasi
Rebekka, joka kasvoiltaan tulipunaisena häpesi kömpelöä putoamistaan.
"Mutta minusta tuntuu, että ette menettele järkevästi ostaessanne niin
paljon. Tiedättekö varmaan, että teillä on siihen varaa?"
"Ellei ole, niin minun täytyy tietysti säästää jossakin muussa", vastasi kujeellinen ihmisystävä.
"Ajatelkaahan! Ellei tätinne pitäisikään tästä saippualajista?" huudahti Rebekka hermostuneesti.
"Minun tätini pitää aina kaikesta mistä minäkin", vakuutti mies.
"Minun tädistäni olisi synti sanoa samaa!" huudahti Rebekka.
"Silloin teidän tädissänne on jotakin vikaa."
"Tai minussa", nauroi Rebekka.
"Mikä teidän nimenne on, nuori neiti?"
"Rebekka Rowena Randall."
"Mitä?" — mies hymyili huvittuneena. "'Ivanhoen' molempien sankarittarien nimet? Teidän äitinne oli antelias."
"Hän ei voinut luopua kummastakaan, sanoo hän."
"Haluatteko tietää minun nimeni?"
"Luulen jo tietäväni sen", vastasi Rebekka iloinen välähdys silmissään. "Uskon varmaan, että te olette prinssi Aladdin 'Tuhannen ja yhden yön' saduista. Sanokaa, saanko juosta kertomaan tästä Emma Janelle? Hän on väsynyt odottamaan ja tulee kovin iloiseksi, kun saa kuulla."
Kun nuori mies nyökkäsi myöntäen, kiiruhti Rebekka kujaa alas portille ja huudahti tahtomattaankin jo matkan päästä: "Voi, Emma Jane! Emma Jane! Me olemme myyneet loppuun!"
Herra Aladdin seurasi hyväntuulisena jäljessä ja saapui parhaiksi vahvistaakseen tämän uskomattoman, hämmästyttävän uutisen. Hän nosti vaunuista tyttöjen saippualaatikot, otti kiertokirjeen ja lupasi vielä samana iltana kirjoittaa Excelsior-yhtiölle palkinnosta.
"Jos voisitte säilyttää salaisuuden — te pikku tytöt —, niin Simpsonit kokisivat miellyttävän yllätyksen, saadessaan lampun juuri korjuujuhlan päivänä, eikö niin?" kysyi hän samalla, sovitellen vanhaa jalkapeitettä heidän ympärilleen.
Tytöt myönsivät ihastuneina ja puhkesivat suoranaiseen liikuttuneiden kiitossanojen tulvaan, ilonkyynelien välkkyessä Rebekan silmäripsissä.
"Oh, eihän siitä maksa puhua!" epäsi herra Aladdin nauraen ja kohotti hattuaan. "Minä olen itsekin kerran ollut eräänlainen kauppamatkustaja — siitä on jo monta vuotta — ja näen mielelläni, että tällaiset asiat tulevat perin pohjin suoritetuiksi. Hyvästi, neiti Rebekka Rowena! Antakaa vain minulle tieto, milloin teillä on jotakin myytävää; olen jo etukäteen varma, että voin käyttää teidän tavaraanne."
"Hyvästi, herra Aladdin! Sen teen varmasti!" huudahti Rebekka työntäen tieltään mustat palmikkonsa ja huiskuttaen ihastuneena kättään.
"Voi, Rebekka!" sanoi Emma Jane pelokkaasti kuiskaten. "Hän nosti meille hattuaan, ja me emme vielä ole täyttäneet kolmeatoistakaan! Kestää viisi vuotta, ennen kuin meistä tulee nuoria neitejä."
"Mitä siitä", vastasi Rebekka. "Me olemme jo nyt nuorten neitien alkuja."
"Hän kiinnitti myös meidän jalkapeitteemme", jatkoi Emma Jane muiston hurmaamana. "Voi, eikö hän ollut kohtelias! Ja kuinka suurenmoista, että hän osti meiltä koko varaston! Ajattele, sekä lamppu että varjostin vain yhden päivän työllä! Etkö olekin iloissasi, kun sinulla oli nyt punainen puuvillaleninkisi yllä, vaikka äiti pakottikin sinut pukemaan villaista sen alle? Sinä näytät niin kauniilta, kun sinulla on heleä tai punainen puku, Rebekka; ja niin mitättömältä harmaassa tahi ruskeassa puvussa."
"Tiedän sen", huokasi Rebekka. "Toivoisin, että olisin samanlainen kuin sinä — aina viehättävä!" Ja Rebekka katseli melkeinpä kadehtien Emma Janen täyteläisiä, rusottavia poskia, hänen sinisiä silmiään ja punaisia huuliaan, joilta ei vielä ollut kuultu ainoatakaan sanaa, minkä unohtumista tarvitsisi surkutella.
"Älä ole pahoillasi!" sanoi Emma Jane lohduttaen. "Kaikki ihmiset sanovat, että sinä olet kauhean älykäs ja sukkela, ja äiti uskoo, että sinä näytät yhä kauniimmalta, mitä vanhemmaksi tulet. Et uskoisi, kuinka hirveän ruma penikka minä olin vielä pari vuotta sitten, ennen kuin punaiset hiukseni alkoivat tummeta. Mikä tämän hienon herran nimi oli?"
"En edes ajatellutkaan kysyä sitä!" huudahti Rebekka. "Miranda täti sanoisi, että se oli ihan minun tapaistani; ja niin se olikin. Mutta minä puhuttelin häntä herra Aladdiniksi, koska hän antoi meille lampun. Tunnetko sinä kertomuksen Aladdinista ja hänen ihmeellisestä lampustaan!"
"Voi, Rebekka, kuinka sinä saatoitkaan nimitellä häntä heti, kun ensi kerran näit hänet?"
"Ei se oikeastaan ollut nimittelemistä — ainakin hän nauroi ja näytti tyytyväiseltä, kun minä sanoin häntä prinssi Aladdiniksi."
Uskomattomin ponnistuksin tyttöjen onnistui säilyttää ihmeellinen salaisuus omana tietonaan, vaikka tosin jokainen saattoi heidät nähdessään huomata, että he elivät aivan tavattomassa ja luonnottomassa mielentilassa.
Korjuujuhlan päivänä saapui lamppu suureen laatikkoon pakattuna, ja Heiluri Simpson, joka otti sen esille, alkoi äkillisesti ihailla ja kunnioittaa siskojensa liikenerokkuutta. Rebekka oli kuullut uutisen lampun saapumisesta, mutta hän jaksoi odottaa, kunnes ilta oli hämärtynyt jo melkein pimeäksi. Silloin hän pyysi päästä Simpsoneille nähdäkseen verrattoman voitonmerkkinsä sytytettynä säteilemään ihanaa ruusuista valoaan punaisen kreppipaperivarjostimen lävitse.