REBEKKA PERHEEN EDUSTAJANA
Oli vielä muuan virstanpatsas — niin, kokonainen "tapahtuma", jonka vaikutus eri tahoilla oli varsin merkittävä ja joka aiheutti sitä paitsi kelpo liudan muita vähäisempiä tapahtumia. Se sattui silloin, kun Syyriasta palaavat lähetyssaarnaajat pastori Amos Burch ja hänen puolisonsa käväisivät Riverborossa.
Lähetysyhdistys oli kutsuttu kokoukseen eräänä maaliskuun keskiviikkona samana vuonna, jolloin Rebekka päätti koulunkäyntinsä Riverborossa ja aloitti opiskelunsa Warehamissa. Päivä oli harmaa ja kolea; lunta oli maassa vahvalti ja pilvet lupasivat sitä lisätä. Sekä Miranda että Jane olivat vilustuneet eivätkä sen tähden mielestään voineet lähteä ulos tällaisessa säässä, vaikkakin tämä velvollisuuden polulta poikkeaminen suretti ankarasti Mirandaa, joka oli yhdistyksen johtokunnan jäsen. Hänen vuokseen muodostui aamiainen kovin ikäväksi, ja sitten hän pitkitti yhä voivotuksiaan valittaen, että Jane välttämättä halusi aina kääntyä sairaaksi yhtä haavaa hänen kanssaan. Lopulta hän päätti, että Rebekan on lähdettävä kokoukseen heidän asemestaan, ja sanoi tytölle:
"Sinä olet siellä toki tyhjää parempi, Rebekka; Jane täti kirjoittaa opettajalle ja pyytää sinulle lomaa koulusta iltapäiväksi. Sinä voit panna päällyskengät jalkaasi ja palata kotiin rukoushuoneen kautta. Tämä herra Burch, ellen väärin muista, oli sinun äitisi isän tuttava ja kävi täällä kerran nuorena lähetyskokelaana. Ehkäpä hän kyselee meitä kokouksessa, ja silloin sinun täytyy edustaa perhettämme ja kertoa hänelle meidän terveisemme. Älä nyt käyttäydy sopimattomasti. Taivuta pääsi kumaraan rukousten aikana ja laula toisten mukana kaikki virret, mutta älä huuda liian äänekkäästi ja rajusti laulaessasi. Kysy ihmisiltä, kuinka rouva Stroutin poika voi, ja kerro kaikille, kuinka hirveästi me olemme vilustuneet. Jos sattuu tilaisuutta, niin tomuta harmonia nenäliinallasi ennen kuin kokous alkaa; ja muista nyt ottaa mukaasi vierashuoneen tulitikkurasiasta kaksikymmentäviisi senttiä sen varalle, että kokouksessa kerätään kolehtia."
Rebekka myöntyi halukkaasti kaikkeen. Hänen mieltään kiinnitti mikä hyvänsä, myöskin tällainen lähetyskokous; ja tyttö suorastaan hurmaantui, kun hänet näin lähetettiin perheen edustajaksi.
Hartaushetki oli järjestetty pyhäkoulun luokkasaliin, ja vaikka herra Burch jo oli asettunut korokkeelle, kun Rebekka ehti sisään, oli kokouksessa vain tusinan verran osanottajia koolla. Rebekka tunsi itsensä ujostuttavan nuoreksi ja vähäiseksi tässä seurassa, ja sen tähden hän etsi silmillään joitakin ystävällisiä kasvoja, joiden turviin hän saattaisi hiipiä. Nähdessään Alicen äidin istuvan eräällä sivupenkillä huoneen yläpäässä tyttö käveli arastellen käytävää ylöspäin ja istui sinne rouva Robinsonin viereen.
"Molemmat tädit ovat pahoin kylmettyneet", kuiskasi hän hiljaisesti, "ja he lähettivät sen vuoksi minut edustamaan perhettämme."
"Tuolla istuu rouva Burch miehensä vieressä korokkeella", kuiskutteli rouva Robinson. "Kauheasti päivänpaahtamana, eikö olekin? Jos ihminen tahtoo pelastaa pakanasieluja, täytyy hänen uhrata näköjään hieno hipiänsä. Eudoxia Mortonia odotetaan vielä. Minä toivon kaikesta sydämestäni hänen tulevan, sillä muuten diakoni Millikenin vaimo aloittaa virren niin korkealta, että me emme ylety siihen edes tikapuillakaan. Etkö sinä voisi aloittaa, ennen kuin hän saa kakistelluksi kurkkunsa puhtaaksi?"
Rouva Burch, johon Rebekan koko mielenkiinto oli tällä hetkellä kohdistunut, oli hento ja heikko pieni nainen. Hänen tukkansa oli tumma, otsansa leveä ja matala ja suunsa kärsivällinen. Yllään hänellä oli musta lopen kulunut silkkileninki, ja hän näytti kaiken kaikkiaan niin väsyneeltä, että Rebekan sydämen täytti harras ja syvä osanotto.
"He ovat köyhiä kuin kirkonrotat", kuiskasi rouva Robinson, "mutta jos heille antaa jotakin, niin he oitis jakavat sen pakanoille. Pastorin parsonsfieldiläinen seurakunta lahjoitti hänelle kultakellon, joka nyt on hänen kädessään. Luultavasti hän olisi antanut senkin pakanoille, jos he olisivat kellojen tarpeessa eivätkä katselisi aikaa vain auringosta. Eudoxia ei näy tulevan. Luojan tähden, Rebekka, pidä nyt varasi ja aloita veisuu hyvin matalalta, ennen kuin Millikenin rouva saa ääntä kurkustaan."
Kokous aloitettiin rukouksella, ja sitten pastori Burch ehdotti, että laulettaisiin virsi.
"Haluaisiko kukaan läsnäolevista avustaa soittamalla harmonia?" kysyi pastori odottamatta.
Ihmiset katsahtivat toisiinsa, mutta kukaan ei liikahtanut. Silloin kuului eräästä syrjäisestä nurkasta ujostelematon kysymys:
"Miksi sinä et soita, Rebekka?"
Tämän sanoi rouva Cobb. Rebekka olisi voinut soittaa ehdotetun tutun sävelen pimeässäkin; sen vuoksi hän meni kursailematta harmonin luo, koska tädit eivät olleet läsnä häntä ujostuttamassa.
Puhe, joka sitten saatiin kuulla, oli lähimain sellaista tavallista laatua. Herra Burch kehotti lämpimästi kuulijoitaan osallistumaan evankeliumin levittämistyöhön: jokainen, joka ei itse voinut persoonallisesti viedä valoa pimeydessä vaeltaville kansoille, oli velvollinen avustamaan niitä, jotka uhrasivat elämänsä pakanoiden hyväksi, sanoi hän. Pastori oli miellyttävä, vakava puhuja, ja hän liitti saarnaansa kertomuksia pakanain elämästä, tavoista, elämänkäsityksestä sekä puhetavoista. Hän kuvasi myös oman perheensä elämää kaukaisella lähetystyömaalla, kertoi heidän työstään, alttiin ja uhrautuvan puolisonsa toiminnasta sekä heidän pienestä lapsijoukostaan, joka oli syntynyt kaukana täältä, Syyrian taivaan alla.
Rebekka oli hurmaantunut; hänelle oli avattu ovi uuteen maailmaan. Riverboro oli häipynyt kaukaisuuteen, kokoussali hävisi näkyvistä — hän ei enää huomannut rouva Robinsonin suurta, punaista vaippaa, diakoni Millikenin irtotukkaa, joka oli vinosti omistajansa päässä, tyhjiä penkkirivejä, kuluneita virsikirjoja tai seinille naulattuja raamatunlauseita ja karttoja — hän näki vain sinisen taivaan, jolla loimuavat tähdet välkkyivät, hän katseli valkeita turbaaneja ja hehkuvia itämaisia värejä. Ehkäpä siellä oli myöskin moskeijoja ja temppeleitä, minareetteja ja taatelipalmuja, vaikka herra Burch ei ollut niistä mitään maininnut. Mitä ihmeellisyyksiä ne voisivatkaan kertoa, nämä lapset, jotka olivat syntyneet Syyrian taivaan alla! Samassa tyttöä pyydettiin säestämään laulua: "Missä vainen päivä paistaa, siellä Jeesus hallitsee."
Kolehtihaavi kiersi pienen seurakunnan piirissä ja herra Burch vaipui rukoukseen. Kun hän jälleen kohotti päänsä ja määräsi loppuvirren, katseli hän vähälukuista kuulijakuntaansa ja pieniä kolikoita, jotka kilahtelivat keräyshaaviin. Hän mietti, ettei hänen tehtäviinsä kuulunut yksistään varojen hankkiminen, vaan myös harrastuksen herättäminen lähetystyöhön näillä syrjäisillä ja yksinäisillä seuduilla.
"Jos läsnäolevista sisarista joku haluaisi tarjoutua majoittamaan perheemme," sanoi hän, "niin vaimoni ja minä viipyisimme luonanne vielä illan sekä huomisen päivän. Silloin voisimme järjestää yksityisen kokouksen jonkun lähetyksenystävän kotiin. Vaimoni ja joku lapsistamme voisivat esiintyä työalamme alkuasukkaiden puvuissa, me esittäisimme näytteitä syyrialaisesta käsiteollisuudesta ja selittäisimme minkä metodin mukaan me kasvatamme pakanalapsia kristityiksi. Jos seurakunnan jäsenistä siis joku toivoo tätä ja tarjoaa meille vierasvaraisuuttaan, niin me ilomielin viivymme teidän parissanne huomisiltaan ja kerromme teille lisää Herran teoista."
Hiljaisuuden vaippa levittäytyi seurakunnan ylle. Jokaisella sisarella näytti olevan pakottavia syitä, jotka estivät heitä ottamasta vieraita vastaan. Rouva Burchin laihat sormet hypistelivät hermostuneesti hänen mustaa silkkipukuaan. Eikö nyt kukaan puhu? ajatteli Rebekka, jonka sydän läpätti täynnä myötätuntoa lähetysperhettä kohtaan. Rouva Robinson kumartui ja kuiski hänen korvaansa merkitsevästi:
"Tavallisesti lähetyssaarnaajat ovat majailleet täällä ollessaan kivitalossa. Niin kauan kun isoisäsi eli, hän ei olisi sallinut heidän mennä mihinkään muualle."
Tämä oli tarkoitettu pistokseksi Mirandan saituudesta, hänellä kun oli asunnossaan neljä tyhjää huonetta, joita ei ensinkään käytetty tammikuusta joulukuuhun, mutta Rebekka ymmärsi nämä sanat opastukseksi itselleen. Jos kerta tapa ennen oli ollut sellainen, niin varmaankin tädit nyt toivoisivat hänen toimivan niinkuin Sawyerien odotettiin toimivan — miksi hän muuten edustaisi täällä perhettä? Ihastuneena havaiten, että hänen velvollisuutensa osoittautui niin mieleiseksi, Rebekka kohottausi penkiltään ja puhui kauniilla äänellään siihen hiukan omituiseen tapaan, joka erotti hänet kylän muista nuorista:
"Minun tätini, neiti Miranda ja neiti Jane Sawyer, olisivat iloisia, jos te tahtoisitte käydä tervehtimässä heitä kivitalossa, niinkuin saarnaajilla oli tapana isoisän eläessä. Tädit pyysivät minua ilmoittamaan tervehdyksensä."
Kun "tervehdys" esitettiin näin juhlalliseen tapaan, olisi luullut sen käsittävän tarjouksen jonkun kaupungin kunniaporvarin nimitykseen tai muistopatsaslahjoitukseen. Tädit olisivatkin epäilemättä värisseet kauhusta, jos he olisivat aavistaneet, millä tavoin heidän terveisensä toimitettiin perille; mutta joka tapauksessa tämä lyhyt puheenvuoro teki erinomaisen vaikutuksen kuulijoihin, jotka otaksuivat, että Miranda Sawyerin täytyi olla muuttamaisillaan uuteen, taivaalliseen elämään — mistäpä tämä äkillinen sydämenvaihdos muuten olisi johtunut?
Herra Burch kumarsi ja suostui tarjoukseen "samassa hengessä kuin se tehtiinkin". Kokouksen päättyessä, kun Rebekka hartaana ja liikuttuneena nosti päänsä, pastori katseli häntä suoraan silmiin ja sanoi:
"Tahtoisiko nuori sisaremme nyt päättää hartaushetken johtamalla seurakuntaa rukoukseen?"
Rebekan olemuksessa tuntui jokainen veripisara pysähtyneen liikkeessään ja hänen sydämensä melkein taukosi sykkimästä. Äänettömyydessä kuultiin selvästi rouva Cobbin kiihtynyt hengitys. Herra Burch ei tajunnut ehdotuksessaan olevan mitään tavatonta. Matkoillaan maalaisseurakuntien keskessä hän oli usein tavannut nuoria jäseniä, joilla oli "uskonkokemuksia" ja jotka oli hyväksytty kirkollisiin yhdyskuntiin jo yhdeksän ja kymmenen vuotiaina. Rebekka oli nyt kolmentoista ikäinen; hän oli soittanut harmonia, johtanut laulua, esittänyt tätiensä tervehdyksen tavalla, joka tuntui edellyttävän suurta maallista ymmärrystä. Tästä kaikesta pastori arveli voivansa päätellä, että tyttö oli kirkon nuoria tukipylväitä, ja hän esitti kehoituksensa sen vuoksi aivan epäröimättä ja mitä parhaimmassa tarkoituksessa.
Rebekka tunsi tilanteen kiusalliseksi. Kuinka hän voisi kieltäytyä? Ja kuinka hän voisi rukoilla kaikkien näiden vanhempien naisten kuullen? Hänen mielessään välähteli huimana pyörteenä kuvia, joita pastori Burchin sanat olivat nostattaneet. Hän luonnollisesti tunsi rukousten tavanomaisen sanamuodon — kukapa uusenglantilainen lapsi, joka on tottunut keskiviikkoina pidettäviin hartausiltoihin, ei sitä tuntisi? Mutta Rebekan omat kotirukoukset olivat toisenlaatuisia. Kuitenkin, hän aloitti hitaasti ja väristen: "Isä meidän, joka olet taivaassa… Sinä olet Jumala Syyriassa, samoin kuin täällä meidän Mainessammekin… Siellä kaukana on tänään sininen taivas ja kultaiset tähdet ja polttava aurinko… suuret puut huojuvat siellä lämpimässä tuulessa, vaikka täällä paksu hanki peittää maan jalkojemme alla… Mutta Jumalalle ei mikään matka ole liian pitkä kuljettavaksi, ja siksi Hän on täällä meidän keskellämme samoin kuin Hän on siellä heidän kanssaan… ja meidän ajatuksemme kohoavat Hänen luokseen 'kuin kyyhkysparvi pesällen'"…
"Me emme voi kaikki ruveta lähetyssaarnaajiksi ja ryhtyä opettamaan ihmisiä hyviksi… muutamat meistä eivät ole vielä itsekään oppineet olemaan hyviä; mutta jos Sinun valtakuntasi on lähestyvä ja Sinun tahtosi tapahtuva niin maassa kuin taivaissa, niin jokaisen täytyy koettaa ja auttaa puolestaan… sekä niiden, jotka ovat vanhoja ja väsyneitä että niiden, jotka ovat nuoria ja voimakkaita… Ne pienet lapset, joista me kuulimme, ja jotka ovat syntyneet Syyrian taivaan alla, suorittavat Sinun kunniaksesi ihmeellisiä ja outoja tekoja, ja muutamat meistä haluaisivat mielellään matkustaa kaukaisiin maihin ja tehdä suuria ja urheita palveluksia pakanoille ja ottaa lempeydellä heiltä pois heidän puiset ja kiviset epäjumalansa. Mutta meidän kenties täytyy jäädä kotiin ja suorittaa täällä, mitä osaksemme on määrätty… väliin sellaistakin, mikä ei ole meille mieleen… mutta sen juuri, täytyy olla sitä, mistä äskeisessä virressä puhutaan, kun siinä sanottiin, että suloiset tuoksut kohoavat taivaisiin jokaisen aamu-uhrin mukana… Näin kasvattaa Jumala meitä nöyryyteen ja kärsivällisyyteen ja olkoon elämämme raskas taikka kevyt nyt, on lohtunamme ajatus että näin on Luoja säätänyt. Amen."
Taitamaton, haaveellinen tyttöraukka! Hänen rukouksensa yksinkertaisesti oli täynnään virrensäkeitä ja puhujan saarnassaan käyttämiä kuvia, mutta hän yhdisteli ja ilmaisi niitä omaan tapaansa ja siten ne vaikuttivat hänen omilta sanoiltaan ja ajatuksiltaan. Muutamien ihmisten sanoihin voisi aina liittää miinus-merkin loppuun, ja se merkitsisi silloin, että sanojen merkityksestä olisi pikemminkin vähennettävä kuin niihin lisättävä puhujan oman persoonallisuuden vaikutus; mutta Rebekan sanoihin olisi siinä tapauksessa aina ollut lisättävä plus-merkki.
Kun tyttö oli sanonut "amen", istuutui hän tai ainakin kuvitteli istuutuvansa jollekin, minkä hän otaksui penkiksi, ja sitten luettiin siunaus. Minuutin tai parin kuluttua, kun huone ei enää tuntunut pyörivän hänen silmissään, Rebekka meni rouva Burchin luo, joka suuteli häntä ystävällisesti ja sanoi:
"Rakas lapsi, kuinka olenkaan iloinen siitä, että saamme olla teidän luonanne. Onko liian myöhäistä, jos saavumme puoli kuudelta? Kello on nyt kolme, ja meidän täytyy vielä käydä asemalla noutamassa matkatavaramme ja lapsemme. Me jätimme ne sinne, kun emme tienneet, lähtisimmekö heti takaisin vai viipyisimmekö täällä."
Rebekka sanoi, että puoli kuudelta heillä oli tapana aterioida, joten se aika soveltui hyvin; ja sitten hän myöntyi rouva Cobbin tarjoukseen ja lähti ajamaan kotiin Sara tädin vaunuissa. Tytön kasvot hehkuivat ja hänen huulensa värähtelivät tavalla, jonka Sara täti oli oppinut ennestään tuntemaan; eikä rouva Cobb sen vuoksi ryhtynyt tyttöä puhuttelemaan. Mutta kolea viima ja vanhan ystävän tyynnyttävä läsnäolo auttoivat Rebekkaa saavuttamaan jälleen tasapainonsa, ja kun hän sitten saapui kivitaloon, oli hänen mielensä hilpeä ja vapaa. Tytöllä oli liian paljon uutisia sydämellään hänen voidakseen pysähtyä eteiseen riisumaan päällyskenkiään; sen vuoksi hän nosti ovensuusta maton arkihuoneeseen, astui sen päälle ja ryhtyi purkamaan tietojaan.
"Sinun kenkäsi ovat tuossa lämpiämässä tulennoksen vieressä", sanoi
Jane täti. "Vedä ne jalkaasi puhuessasi."