LEHMUSSATU
Sinä muistatko vanhaa puutarhaa, missä lumottu prinsessa vaeltaa? Tule, etsimme sen! Yli korkean muurin niinipuu satavuotisin oksin kaareutuu. Suhu lehmusten soi niinkuin nyyhkytys kaukainen.
Kas, nuorin prinsessa Unten Maan
hän sadusta satuun haaveissaan
eli leikkien.
Niin kerran keskellä karkelon
Tosi tielleen sai — satu lopussa on.
Suhu lehmusten
soi niinkuin nyyhkytys kaukainen.
Kuin kastehen aurinko haihduttaa, unet prinsessan sielusta karkoittaa valo totuuden. Hän herää ja outona itselleen ja muille hän pyrkii selvyyteen. Suhu lehmusten soi niinkuin nyyhkytys kaukainen.
Sukupolvet syntyy ja harmaantuu, ja linna ja puutarha sammaltuu, jää unheesen. Tuhatvuotias varmaan prinsessa lie, ohi portin on kulkenut kaikkien tie. Suhu lehmusten soi niinkuin nyyhkytys kaukainen.
— — —
Käsivarsiin kätken polttavan pään, kuin unessa Ihmisen ongelman nään ja arvaan sen: kukin meistä sisinnä sielussaan on etsivä lapsonen Unten Maan. Suku ihmisten ohi varjoina käy läpi vuosien.
Sinä muistatko vanhaa puutarhaa,
missä lumottu prinsessa vaeltaa?
Ah, löysimme sen:
sydän jokainen, joka rakkauteen
ja hyvään uskoo ja kauneuteen
ja ikuisen
sai synnyinlahjaksi Kaipauksen,
jok' ei sammua voi, ei raueta saa.
Vuosmiljoonat etsien hän vaeltaa
kunis kerran, oi,
käsi voimakas portit auki lyö,
toden-etsijän päättyy pitkä yö
ja koittaa koi.
Avaruuksien harput riemua soi.
Joka ihminen lumottu puutarha on, paras hänessä pyrkii valohon — hän kätkee sen. Yli hautojen pian niinipuu satavuotisin oksin kaareutuu. Suhu lehmusten soi niinkuin nyyhkytys kaukainen.