IV.
Anaski jauhopuuhassa.
Viimeisiä kertoja oli Anaski sinä kesänä uskottelemassa ahvenien ruokahalua, kun muutamana iltana jauhovene tulla töllötti etelästä päin. Purjeen avulla sitä kaksi miestä kuljetti muutamalle maakauppiaalle. Illan hämärässä ankkuroivat miehet veneensä vähän ulommaksi maasta ja menivät taloon yöksi.
Anaskipa ei joutanut sinä iltana nukkumaan. Hän hiipi yön tultua veneeseensä ja sillä jauholotjan luokse, hiilasi ankkurin ylös pohjasta ja alkoi mennä lekutella myötätuulen mukana. Pitkän matkaa hän jo ennätti kulkea, kun vene tarttui selälle kiviseen luotoon kiinni. Anaski koetti sauvomella saada venettä irti luodosta, mutta tuuli sen aina uudestaan lykkäsi kiinni toiseen paikkaan, sillä luoto oli pitkä. Viimein laskeutui pohjasta jaloin työntämään, mutta mitkään keinot eivät auttaneet. Kärsivällisesti teki Anaski työtä aamuhämärään asti, jolloin varsinaiset kuljettajat tulivat kiireesti irtipäässyttä venettään katselemaan.
— Mitä sinä ukko vuohkaat meidän veneen kanssa, sanoivat miehet vihaisesti Anaskille.
— Mitä? tarristautui Anaski puolestaan vihaiseksi miehille. Kaikellaisia tallukoita niitä pannaan jauholastia kulettamaan, kun panevat niin löyhästi kiinni, että pääsee irti. Jos en minä olisi sattunut tähän tulemaan ja suurella vaivalla pidellyt ulompana kivistä, niin kappaleina olisi koko veneenne ja jauhot järven hyvinä.
Miehet muuttuivat Anaskille kiitollisiksi, antoivatpa vielä markan siitä hyvästä, kun on heidän veneitään varjellut.
Järvessä polskuroimisen perästä tuli Anaskille kiire lähteä etsimään lämmintä uunin päällystä. Rantalassa olivat parhaiksi nousseet yöuneltaan, kun hän tallusteli tupaan märkine nousuineen.
— Nuotallakos Anaski on ollut? kysyi isäntä.
— Enpähän niin nuotallakaan, jupisi Anaski kiivetessään uunille. Jauhoja olisin saalistanut tämän kylän köyhille pitkän talven varaksi, vaan eihän tuosta yksinään tullut mitään.
— Mitenkä sinä niitä jauhoja puuhasit?
Anaski kertoi yönsä vieton alusta loppuun aivan rehellisesti kuin tavallisen asian ja harmissaan jatkoi:
— Kyllä ne taas tämänkin kylän kasakkaukot talven tultua kytkäsevät pussin kanssa talosta taloon jauhokopran perässä, vaan ei ne ole silloin ottamassa, kun saisi ilman rukoilematta, ei niin paljon että avuksi tulisivat.
— Mistäpä ne ovat sen tietäneet ja jos olisivat tietäneetkin, niin eipä se semmoiseen toimeen suu syyhy, siitä ei päätä silitetä.
— Mikä siitä tulee, vastusti Anaski. Ei tuosta ole seurannut tämän enempää, vaikka huolettomain tavaran korjuulla olen elänyt suurimman osan ikääni.
— Minkä hyödyn siitä nytkin sait, muuta kuin että housusi ovat märkänä, nauroi isäntä.
— Harvoin minä aivan hyödytöntä työtä olen tehnyt, eikä se tämäkään yritys mennyt aivan mitättömiin. Tuossa on markka, joka on tämän yön tienestiä.
Samassa heläytti hän rahan uunin hyllylle.
— No mitenkä veneellinen jauhoja muuttui markaksi?
— Täytyy ottaa häntäkin, kun ei koko härkää saa käsissään pysymään… Sain tämän markan siitä hyvästä, kun en vienyt sitä venettä sen etemmäksi kuin tuonne luotoon asti.
— Mihinkäs se oli aikomus viedä?
— Tuonne toiselle rannalle, kosken alle.
— Entäs siitä?
— Sinne koskeen olisin kantanut joka säkin, niin jopa olisi kelvannut lähteä tämän kylän köyhäin talvea viettämään. Nyt ne jäivät kuppien pohjia nuoleksimaan, vaan en minäkään heitä säälittele, mitäs eivät tulleet avuksi.
— Taisi olla viisainta, etteivät tulleet ja se se olisi ollut viimeinen paha teko Anaskillekin. Sen tekosen tehtyä ne olisivat vieneet "vanhaan taloon" povariksi, puheli isäntä.
— Jopa täältä olisi joutanutkin, sanoi Anaski köllähtäen kiukaalle lepäämään yötyön perästä. Ahvenetkin ovat herenneet ottamasta onkea ja milläpä täällä enään povannee, sietäisi saada uudet kortit.