V.
Potaatilla eläminen.
Onkima-ajan loputtua loittoni Anaski rantamailta vähän ulommaksi. Siellä harvemmin käydyillä seuduilla oli tulopuoli vähän runsaampata. Tuon tuostakin sieltä pyörähti tyttäriltä kymmenpenninen, kun niille osasi hyviä naimaonnia ennustella ja pistivätpä poikaisetkin lantin, kun saivat kuulla säveliä Anaskin komopuusta. Vanhempata väkeä huvitteli hän lasauttelemalla niille oikein kouraan tuntuvia valeita ja muita makuisia puheita. Anaski otti edeltäpäin tarkan selon siitä, mikä se missäkin kelpaa ja asettui aina sen mukaan.
Vähän syrjässä muista taloista oli Rautiaisen mökki. Sinne meni Anaski ja ilmoitti mökin miehelle kahden kesken että häneltä niitä saisi potaattia, eivätkä maksaisi sen enempää, kuin että elättäisivät häntä jonkun aikaa. Mökin mies oli tuumaan taipuvainen, vaikka tiesi hyvin ettei Anaskilla ollut omistaan niinkään monta potaattia, kuin varpaita jaloissaan.
Jo ensimäisenä yönä tulla pötkähti kannannainen potaattisäkki mökin kotaan. Päivät makaili Anaski uunilla, eikä ollut huolta syömisestä, sillä ruoka tuli talosta. Potaattia keitettiin kolmasti päivässä, niitä kun oli niin runsaasti, sillä Anaski kävi joka yö kantamassa uusia.
— Saatte niitä syöttää eläimilläkin, kehoitti hän, kun ei säkki tahtonut aina iltasilla joutua tyhjäksi.
Nyt lyötiin muuripata täyteen kiehumaan, survottiin ja annettiin kaikille eläimille. Sitä tekoa kesti useita viikkoja. Niin ihmiset kuin eläimetkin tulivat jaksavaan potaattikuntoon, Anaski itsekin lihoi helpoilla töillä kuin eläkemies ainakin.
Viimein kylmenivät ilmat ja alkoi vihmoa lunta.
— Taitaa olla terveellisintä, että minä muutan majaa, sanoi nyt Anaski ja mökin joukot arvelivat samaa.
Hän siirtyi kesäisille laitamilleen, povaillen ja komopuuta kitkutellen nuoren väen syysiltojen ratoksi ja oman suun hoitamiseksi. Tulipa muutamain päiväin perästä joku tuolta Anaskin kyläilyseuduilta ja kertoi että siellä on potaatin varkaita liikkunut.
— Mistä ne ovat varastaneet? kyseli Anaski.
— Ei tuolla muut sano huomanneensa varkaan jälkiä, kertoi vieras, vaan
Rautiaiselta kuuluvat syöneen pellon aidan takaa kuopan aivan tyhjäksi.
— Lieneekö noita hyvin kaukalaiset syöneet, sanoi Anaski.
— Ehkä tämä Anaski tietääkin niistä jotain, tämähän vasta liikkui sielläpäin, arvelivat muut.
— Miksikä minä en tietäisi, myönti Anaski. Nyt kun menet sinne päin, niin sano sille Rautiaiselle, ettei hätäile mitään niistä potaateistaan, itsehän se ne söi, minä vaan kannoin valmiiksi.
— Semmoistako se olikin, rupesivat toiset nauramaan. No löytää se tuo
Anaski ne elatuskeinonsa ja elättäjänsä.
— Mitäs hän rupesi niin mielellään elättämään, eikä neuvonut missä hänen oma potaattikuoppansa on. Tottahan minä otin missä lähinnä oli.
— Niin, vaan saisit nyt käydä ereyksesi korjaamassa, nauroivat toiset.
— Mitenkäpä se korjautunee, syöty ei palaudu. Enkä minä joudakaan, pitää tästä lähteä järvien jäähän mentyä katsomaan rautatietyötä, että millä tavalla se sujuu, kun ne kuuluvat sitä parhaallaan tekevän.