II
Ennättääkseen ensimäisenä lääkärin vastaanottotunnille, astui Kusto niin kaiken voimansa perästä, että hiki kohosi hattuun. Melkein ensimäiseksi hän joutuikin.
Lääkäri näkyi tuntevan Kuston erittäin hyvin, koska vuoron tultua ensi sanakseen kysäsi: "Mikäs Kustoa vaivaa?"
Kusto alkoi selittää juurta jaksain, kuten kylänmies oli neuvonut.
Lääkäri ei jaksanut kuunnella loppuun, vaan sanoi:
"Heitähän vaatteita vähemmäksi." Sitten hän alkoi kuunnella ja kysellä joka puolelta. Kustosta eivät kaikki taudin tutkimustavat olleet oikein mieleisiäkään, mutta täytyi niihin taipua, kun lääkäri varoitteli, ettei täällä saa jupistella. Tähän kaikkeen kului aikaa pitkäkin puolituntinen. Kusto tuli vakuutetuksi siitä, että kyllä hän nyt saapi tuon kunnollisen "rohtosatsin", vaikkapa ei erityisesti pyytäisikään.
Sitä enemmän hän hämmästyi eikä tahtonut uskoa omia korviansa, kun lääkäri antoi tällaisen määräyksen:
"Kusto ei tarvitse mitään lääkettä, kun vaan lopettaa väkijuomain nauttimisen."
"Silläkö se sitten", virkkoi Kusto nyreänä.
"Sillä se on autettu", vahvisti lääkäri.
"Mutta mikä tästäkään tulee, kun minä en kykene työhön!"
"Kohta kykenet, kun vaan et juo ja hankit sen verran vaatetta päällesi, ettet vilustu."
"En minä nyt oikein sitä usko", alkoi Kusto väitellä vastaan. "Olisi nähnyt parantua. Olen ollut jo parisen viikkoa aivan maistamatta."
"Aivanko maistamatta?"
"Yksi vaivainen olutpullo taisi tulla ostetuksi ja siihen sekaan vähän hokmannia."
"Siinä nyt oli se maistamattomuus. Vieläpä parasta herkkua, kun olutta ja hokmannia."
"Sehän on rohtoa", puolusteli Kusto.
"On se sitä Kuston rohtoa. — Mutta muista nyt se, että varsinkaan olutta et saa maistaa moneen kuukauteen tippaakaan, ja sen parempi terveydellesi, jos et maista milloinkaan."
Kusto halusi lopettaa tällaiset joutavat puheet ja virkkoi:
"Mitäpä me noista. Antakaahan sitä oikeata rohtoa ja parasta lajia.
Jospa se kuitenkin…"
"Etkö usko minua?" kysyi lääkäri.
"Uskon minä sitten, kun saan sitä rohtoa."
Lääkäriltä alkoi loppua kärsivällisyys.
"Nyt on Kuston mentävä ulos. En minä jouda tässä väittelemään."
Ei Kustokaan ollut oikein tyytyväinen, vaan jupisi:
"Silläkö koputtelemisella ja kuuntelemisella minä paranen. Vai semmoistako se kunnan rohto on kaikille muillekin."
"Nyt on Kuston mentävä ulos", sanoi lääkäri päättävästi ja työnsi työntämällä ulko-ovelle asti.
Mutta kun jonkun tunnin kuluttua viimeinen sairas oli tutkittavana, työntäytyi sieltä taas Kusto. Lääkäri katsoi jo lujemmin ja kysyi:
"Sitäkö samaa asiata Kusto tuli vielä jankuttamaan?"
"Niinhän minä tulin, kun minulla on tämä kunnan rohtolippu."
"Sekö se säälittää. Työnnä uuniin, joten pääset tuosta vaivasta."
"Enkä työnnä. Kävelemistäpä sitä hankkiessa oli."
"Ei sinun tautisi ole kävelemisestä pahentunut."
"Paheni tai parani, mutta on tässä vaan ollut sen verran vaivaa, että täytyy tällä saada edes yksi satsi koetteeksi."
"Eikö Kusto usko muuten?"
"Enpä osaa uskoa."
"Sitten tulet saamaan."
Samassa oli lääkärin käsi Kuston tukassa ja pyöritti sitä niin, ettei äitivainajakaan liene antanut parempaa tukkapöllyä.
"Mitä tämä! Mitä tämä!" ökisi Kusto.
"Tämä on nyt se 'rohtosatsi'", sanoi lääkäri pidellen vielä tukasta kiinni. "Joko nyt uskot, vai tahdotko toisen?"
"Jo tuota taisi tullakin täksi kerraksi", sanoi Kusto.
"Niin minäkin luulen", virkkoi lääkäri irrottaen kätensä. "Ja nyt ala mennä hakemaan työtä äläkä juo."
"Pitää lähteä."
Kusto osasi taluttamatta ovelle. Ulkona hän painoi hatun päähänsä ja alkoi kupeilleen katselematta astua kotikylää kohti.
Alkumatkalla tahtoi suuttumus pullistella mokomata rohtosatsin antajata vastaan. Mutta kun tukan juurruksia herkesi kirvelemästä, leppyi Kustokin vähitellen ja ajatteli, että olihan siihen hänenkin syytänsä.
Asuntotaloon päästyä hän kysyi ensimäiseksi työtä ja turkkia.
"Ettäkö työhön kykenet", ihmetteli isäntä.
"Täytyy tässä yrittää", sanoi Kusto.
"Taisipa sattua hyvät lääkkeet", arveli isäntä. "Antoiko miten monta lajia?"
"Yhtä lajia tuo antoi."
"Onpa se sattunut hyvää, kun niin heti tehosi. Näytäpä tuota minullekin."
"Ei sitä tullut mukaan. Se otettiin siellä", selitti Kusto.
"On se ollut ainetta", päätteli isäntä. "Siinä on mahtanut olla myrkkyä lujasti, koska ei ole uskaltanut antaa mukaan. Maistoiko tuo pahalle?"
"Pahalle pakana maistoi."
"Ei se mitään, kun apu tulee", lohdutteli isäntä. "Oli meillä sentään hyvä onni kunnan lääkäriä valitessa. Siinä on mies omalla paikallaan. Uskot sen nyt Kustokin, että lääkäristä on apua, vaikka ennen lähtöä epäilit, ettei sieltä mitään tule. Vai etkö usko vieläkään?"
"Kyllä minä nyt uskon", tunnusti Kusto.
Seuraavina päivinä oli isännästä erityisen haluista kertoa naapurien isännille, että Kusto on melkein terve ja että se parani kunnan lääkärin yhdestä lääke- annoksesta. Sattuipa sitten kylänmieskin käymään ja kun tämä sai tietää asian, innostui hän siitä vielä enemmän kuin muut. Hän oli vakuutettu, että tämä erinomainen tulos on ainakin puoleksi hänen ansionsa. Eikä hän tätä ajatustansa salannutkaan.