ARPAJAISKENTÄLLÄ.
Virtasalmen juhlien tärkeimmät hetket lähestyivät. Toimikunnan jäsenet katsahtivat usein huolestuneina taivaalle, jossa koko päivän kuljeskeli mustia pilvenjänkäleitä. — Jos ne puhkeavat satamaan, niin silloin menee kaikki hullusti, sanoivat ne toisillensa. Tämä joukon paljous ei mahdu mihinkään huoneustoon. Rohkeimmat vakuuttivat, ett'ei tule sade, kun he uskovat ett'ei se tule, jota vastoin toiset huokailivat että sade juuri sen vuoksi tulee, kuin he kaikki toivoisivat poutaa. Nämä heikkouskoiset olivat hyvin tyytyväisiä, kun sisäänpääsypilettiä myömään ruvettaissa toiset saivat kerskailla, että näettekö miten luja usko auttaa: pilvet menevät pyyhkien pois.
Nyt pääsi kaikkien mieli iloiseksi. Nuoret näyttivät onnellisimmilta valituissa vaatteissaan, joita oli tähän hetkeen asti huolellisesti suojeltuna rutistumasta ja pölyttymästä, vaan jotka nyt saivat kestää tomut ja tungokset.
Karkea kyntömieskin katseli hymyillen kirjavapukuista kansan paljoutta, mutta ajatuksissaan tuumaili sitä, että jos onnen antajalla on jotain järjestystä, niin hän tänä iltana kävelee kotiinsa kääntöauran omistajana. Semmoinen kapine oli näet voittojen joukossa ja aivan sen toivossa täytyi ostaa yksi arpa, ehkä kaksikin.
Onnen koettamisella ei juhla kuitenkaan alkanut, vaan soitolla. Sitä kuulemaan keräytyi pienet pojat etumaisiksi ja heidän taaksensa muu maalaiskansa. Oppineempi väestö ei ollut kuulevinansakaan koko soittoa, käveli vaan ryhmissä ympäri kenttää.
Laulainen liittyi maalaistuttavainsa joukkoon ja sai niistä muutamia asettumaan rannalla kasvavien puiden juurelle, jossa oli rauhallinen paikka jotenkin lähellä laululavaa. Vanhin tuttavista oli Juutinen, jolle Laulainen ensimäiseksi selitti mitä milloinkin tulee.
— Nyt nousevat ylioppilaat laulamaan ja sitä meidän pitää oikein tarkasti kuunnella.
Kohta seisoikin lavalla uljas valkolakkisten joukko, katsellen huolettomina ympärillensä, aivan kuin ei heillä olisi ollutkaan sen tärkeämpätä toimitettavaa. Yksi ainoa oli vähän puuhassa.
— Mitä se tuo selin kääntynyt mies kurkistelee? kysyi Juutinen.
— Se antaa ääniä toisille, selitti Laulainen.
Nyt kohotti kurkistelija kätensä, jolloin kaikki kohahtivat suoremmiksi ja samassa jyrähti: "Kaikukohon laulu maamme, niinkuin ukko jyrisee".
Kävelijätkin tulivat laulun aikana lähemmäksi ja kun se loppui, alkoivat takimaiset paukutella käsiänsä, johon yhtyi yhä enemmän ja enemmän toisia. Poika viikarit paukuttivat yli oikean ajankin.
— Mitä se tuo on? ihmetteli Juutinen.
— Se on herrain tapa ilmoittaa, että laulu meni hyvin, selitti
Laulainen.
— Kaikki niillä on, naurahti Juutinen. Mitenkä ne sitten tekevät, jos ei mene hyvin?
— Silloin eivät paukuta, taikka lyövät pari kertaa tavan vuoksi.
Laulainen olisi muistanut toisenkin tyytymättömyyden ilmaisutavan, selin kääntymisen, mutta sitä hän ei tahtonut mainita kellekään.
Kohta alkoi toinen vienompi laulu, mutta käsien paukutukset olivat yhtä rajuja. Pojat katselivat jo kämmeniänsä, että kestääköhän ne koko illan.
— Taitaa tähän tottua, nauratteli Juutinen. Pitänee jo ennen iltaa minunkin lopsautella karkeita kämmeniäni.
— Paukutetaan seuraavan laulun perästä oikein miehissä.
Laulun loputtua pitivät muut puheensa, mutta ei Juutinen.
— En minä ymmärtänyt tuosta laulusta yhtään sanaa, sanoi hän.
— Mitäpä niistä laulun sanoista, kunhan on sävel kaunis.
— Sanoja minä kaipaisin, kun ihmiset laulavat, sanoi Juutinen.
Lintujen laulua kuunnellessa on toisin.
— Kyllä täällä kuullaan kohta sanojakin, hyvitteli Laulainen.
Sanoilla hän tarkoitti puheita, joiden pitäjiä maisteri Eskola oli kehunut edeltäpäin.
Laulun perästä alkoikin avaus- ja juhlapuhe. Nyt oli Laulaisen silmät ja korvat auki näkemään ja kuulemaan, mitenkä oikein puhutaan. Hänellä ei ollut tarkoitus ottaa oppia vastaiseksi, ainoastaan päästä selville siitä, mitenkä olisi pitänyt puhua. — Niin, niin, aivan oikein: isänmaan onni ja tulevaisuus riippuu siitä ja siitä. Kauniita sanoja, vaikka ei mitään ihmeellisiä. Mutta siinähän se on pääasia, että on oppinut ja uskaltaa noin rohkeasti katsella kaikille suunnille ja viittailla käsillään, eikä puhu mitään — itsestänsä. — Niin, siinä se on koko juttu. Paremmin ne oppineet ymmärtävät kaikki asiat, yksin sekin juoppo kandidaatti.
Arpojen ostotouhun aikana hupenivat Laulaisen toverit niin, että hän jäi Juutisen kanssa kahden. Sattumalta he tapasivat Kierremäen majatalon Viliinan, joka pysähtyi tervehtimään ja virkkoi:
— Minun täytyy vielä kiittää opettajaa siitä huvimatkalipusta. Luulin sitä laivalipuksi, mutta sillä syötettiin ja juotettiin ilman eri maksua. Olisin jo tulomatkalla kiittänyt, vaan en tavannut mistään.
— Ei tuo yksi ruoka-ateria ansaitse monesti kiittää, vastasi Laulainen. Niitä on tullut harvoin tarjotuksi kellekään, vaikka olen itse elänyt vuosittain suurilla kiitoksilla. Tälle isäntä Juutiselle siitä saisi kiittää, se kun oli häntä varten varattu.
— Ei minulle, nauroi Juutinen. Se on minusta mieleen, että lippu on joutunut Viliinalle. Nyt saan kertoa, että näitä meidän pitäjän tyttäriä se vielä käyttelee huvimatkoilla, vaikka pelkäsin, että jos on sieltä toisesta pitäjästä löytänyt.
Viliina punastui korvalehtiä myöten ja kääntyen poispäin virkkoi:
— Nyt tuon isännän.
Laulainen kiirehti estämään näin hätäistä eroamista ja sanoi:
— Ei toki pidä niin pahastua, että hyvästittä erotaan. Saattaa sattua, ett'ei tänä iltana enään tavata.
Viliina kääntyi hyvästiä heittämään ja puolusteli:
— Enhän minä pahastunut, mutta hävettää, kun isäntä sillä lailla sanoi.
— Ei niistä vanhain miesten leikkipuheista pidä olla millänsäkään, lohdutteli Laulainen. Minuun saisi Viliina pahastua, kun olin kovin huoleton huvimatkatoveri.
— Minäkö nyt siitä, ihmetteli Viliina. Olihan opettajalla parempaakin huolehtimista sillä matkalla.
Kahden jäätyä näytti Juutinen saaneen hauskan ajatuksen ja vetäen
Laulaista syrjempään joukosta alkoi iloisesti:
— Sinä et katuisi, jos nyt tuolla lailla alkuun päästyä vähän pitemmältäkin seuraisit tuota Viliinata.
Laulainen ei hämmästynyt ollenkaan, vaan ajatellen laskea leikkiä ystävänsä mieliksi virkkoi:
— Johan minä katsoin sillä silmällä silloin teille tullessa.
— Joko! ihastui Juutinen. Kyllä sitä ansaitseekin katsoa. Se on järkevä ja siveäkäytöksinen tytär, ei ollenkaan isäntää.
— Taitaa olla, myönteli Laulainen. Ja jospa hänessä pieniä puutteita olisikin, niin peittyyhän ne niillä isän pyörittämillä penneillä.
Juutinen katsahti tämän kuultua terävästi ja virkkoi:
— Ivallahan sinä veitikka taidat puhuakin koko asiasta, mutta siinä et ajattele oikein. Ei ne isän pyörittelemät pennit tyttären arvoa alenna. Mutta jos sinä luulet niistä arvosi alenevan, niin anna pennien jäädä, jos saisitkin tyttären.
— Siinäpä se vielä on, virkkoi Laulainen koettaen olla vakavana.
Eihän tuota ole muutkaan saaneet.
— Ivalla sinä senkin sanot, varoitti Juutinen. Sinä luulet, ett'ei Viliina isänsä huonon maineen tautta kelpaa kellekään, mutta siinä sinä taas erehdyt. Sitä saat paremminkin ajatella, että kuka Viliinalle kelpaa, sillä kyllä hän tietää, mikä hän on ja mitä hänellä on.
— Sittenpä se näin kodittomalle kosijalle kääntäisi…
— Selkänsäkö? kysyi Juutinen.
— Aivan niin.
— Eikö mitä. Onhan sinulla virka ja vielä suuremmassa pitäjässä kuin tämä. Olethan sinä kuullut että nykyajan tyttäret ovat hulluja menemään pienellekin virkamiehelle.
— Hulluja kyllä ovat, vahvisti Laulainen, alkaen tulla vakaviin ajatuksiin. Häntä halutti jo vaihtaa puheenainetta ja lisäsi:
— Mutta joka näkee tuonkin Mantusen perheen köyhyyden, niin eipä siihen iloon hyvin riennä. Nyt se polonen rupeaa köyhyyden pakoituksesta haudankaivajaksi.
— Niinkö, ihmetteli Juutinen.
— Niin, se on aivan totta, vaikka salassa ne vielä pitävät. Mutta etteköhän te pitäjän isännät löytäisi sille jotain sopivampaa sivutuloa, että tuo raukka saisi pitää virkansa. Hänen todistuksillaan ei ole toivoa paremmista opettajan paikoista. Puuhaisitte hänelle joko rokottajan taikka lainajyvästönhoitajan ammatin, tai mitä hyvänsä, jota voisi väliaikoina toimittaa. Mantunen on minun ymmärtääkseni rehellinen mies, ahkera ja hiljainen opettaja.
— Hyvä ja rehellinen mieshän Mantunen on, kyllä sitä pitäisi auttaa, myönteli Juutinen melkein heltyneenä. Mutta miksi et koskaan puhunut omasta puolestasi näistä viroista?
— Oma puhe ei auta, eikä siihen ole aina luottamistakaan, vastasi
Laulainen.
— Kyllä sinuun olisi luotettu, sanoi Juutinen. Mantusta ehkä epäilevät hitaiseksi ja taitamattomaksi kirjanpitoon, ja saisiko jyvästön hoitajana takausmiehiäkään. Mutta jotain sille olisi hommattava. Jos jäisit tänne, niin käytäisiin yhtenä puhumassa Mantusen puolesta näille pitäjän merkkimiehille. Minä puhuisin sitten sinunkin puolestasi, ei kunnan miehille, vaan tälle, joka äsken tässä kävi ja sitten siellä kotona olevalle.
— Ei tällä viimeisellä asialla ole kiirettä, naurahti Laulainen ajatellen samalla aivan toista tyttöä. Mutta tuo Mantusen asia koskee niin ikävästi mieleen, että jos siitä lasten opettamisesta Leppämäellä ei tule mitään, niin minä tulen aivan tuon asian tautta uudestaan.
— Jospa nyt poikaviikarit arvaisivat olla niin pahankurisia, että jättäisit heidät kesäksi rauhaan, toivotti Juutinen.
He lähtivät katselemaan ja kuuntelemaan lopputoimituksia. Laulainen esitteli, että jos menisivät yhtenä puhuttelemaan maisteri Eskolata.
— Ei mennä, kun on toisten tuntemattomain herrain seurassa, epäsi
Juutinen. Se on toista jos olisi yksinänsä taikka tulisi kotiin.
Juutinen lähtikin kohta pois, ennättääkseen ennen aamua kotiinsa. Laulainen jäi vielä juhlakentälle ja piti silmällä, milloin laulajat aikoivat lähteä pois ja meni silloin heittämään maisteri Eskolalle hyvästiä ja kysyi samalla oliko tällä enää mitään sanomista.
— Ei minulla enää mitään erityistä sanottavaa ole, vastasi maisteri. Kehotan vaan siellä kotipitäjässä antamaan samoja neuvoja kuin täälläkin kulkiessa annettiin. Milloinka opettaja menee sinne?
— En ole vielä päättänyt. Ehkä huomenna, vastasi Laulainen.
— Tänäkin iltana lähtee laiva yötä myöten sinne, huomautti maisteri. Minä jään tänne vähäksi aikaa kalastelemaan, sillä tänään ilmoitti herra Finberg kirjeessä, ett'ei hän tule enään sinne entiseen paikkaan ruokatoveriksi.
— Vai niin, vai tänne te jäätte, virkkoi Laulainen. Maisterilla oli kiire toisten laulajain mukaan ja hän heitti vielä kerran hyvästi.