KIRKKO JA VIRKAVELI.
Kirkon kellojen soidessa sunnuntaiaamuna lähti Laulainen liikkeelle entisestä majapaikastaan. Hänen alkuperäinen ajatuksensa oli kävellä aamupäivä katselemassa tuttuja paikkoja, mutta nyt vetikin kirkko enimmän puoleensa. Täällä, rauhallisessa paikassa, saattoi parhaiten unohtua maalliset asiat, sillä siellä oli vaan niitä ihmisiä, joiden näkeminen ei herättänyt harmillisia muistoja.
Kirkon sisään astuessa kajahtikin kaikki tutulta, ovien narinasta alkaen. Kaikki tuttuja kasvoja, vaikkakin hiukan vanhentuneita. Monet istuivat entisillä, tunnetuilla paikoillaan ja asettelivat entiseen tapaansa silmälaseja silmilleen samalla aikaa kun kirkonpalvelija sovitteli virsien numeroita taululle.
Laulainen oli istunut sellaiselle paikalle penkkien risteykseen, josta näki suurimman osan kansasta. Laulun alkaissa hän vasta huomasi virkaveljensäkin Mantusen syrjemmästä. Hän lauloi tällä vaatimattomalla paikallaan niin hartaana, että rokonarpien runtelemat kasvot näyttivät aivan kauniilta, melkeinpä kirkastuneilta. Laulaisella ei ollut edes kirjaakaan ja hän tunsi tunnossaan soimauksen siitä että oli halveksien surkutellut virkaveljeänsä sen jäädessä lapsinensa laiturille seisomaan. Tämä taisi sittenkin olla viisaampi häntä, huvin ja maineen hapuilijaa. Laulaisen teki mieli mennä virkaveljensä rinnalle istumaan, mutta kun tunkeileminen olisi herättänyt huomiota, jäi hän paikalleen.
Kohta nousi vanha rovasti saarnatuoliin. Hän oli tuhansia kertoja puhunut tästä samasta paikasta, mutta kuulijat eivät siihen kyllästyneet. Aina oli heillä jotain uutta kuultavaa. Oli joukossa sellaisiakin, jotka eivät koskaan olleet kuulleet hänen saarnaansa, vaikka kävivät ahkerasti kirkossa. Nytkin ne nukkuivat kaikessa rauhassa, vaikka rovasti selitti Natanaelin ja hänen Mestarinsa ensimmäistä kohtausta niin liikuttavasti, että valveilla olevain, asiata ymmärtäväin silmät kiilsivät kyyneleistä. Tässä olikin rovastilla hyvä aine antaa kuva kahdesta vilpittömästä, mutta kuitenkin niin eri suuruisesta persoonasta. Kumpikin he etsivät hyvää ja tahtoivat tehdä kaikki hyväksi. Mutta kun Mestari loistaa suurena ja kaikki valaisevana kuten aurinko, tuikahtaa toinen pienenä kuin kipinä, eikä hänestä tiedetä juuri muuta kuin tuo ainoa lause: tuleeko Natsaretista jotain hyvää? Tälle pienelle oli suuri Mestari kuitenkin sanonut: katso oikea israeliitta, jossa ei vilppiä ole. Rovastin saarna kohdistuikin pienuuteen tyytymiseen ja jos tämä olisi ollut jossain maallisessa juhlassa pidetty puhe, niin ei kukaan olisi voinut erehtyä lopettajaislaulua valitessaan, vaan olisi se itsestään ollut: "Oi Herra kuule meitä myös… suuruutta emme rukoile, me pienuuteemme tyydymme".
Laulainen jäi istumaan paikallensa kunnes suurin osa joukosta poistui kirkosta ja pistäytyi sitten sakastiin tervehtimään vanhaa rovastia. Siellä hän tapasi Mantusenkin jakelemassa pitäjän isännille tilaamiansa Suomen lähetyssanomia. Jakamisen päätyttyä hän kysyi:
— Onko aikaa käydä minun asunnollani?
— Ei minulla ole minnekään kiirettä, vastasi Laulainen.
Mantusen asunto oli lähellä kirkkoa. Ei se ollut hänen omansa, ainoastaan vuokrattu pieni huone, jossa vaimo asui lapsien kanssa ja Mantunen silloin kun ei ollut pitäjällä opettamassa. Vaikk'ei Laulainenkaan paljon ymmärtänyt mukavuudesta ja elämän nautinnoista, niin kyllä hänen täytyi huomata, ett'ei ne enään sen pienemmiksi voine supistua kuin ne tässä asunnossa oli supistettu. Mutta asukkaat eivät näyttäneet näitä ajattelevan. Kun lapset neuvottiin istumaan lattialle niin vieraalle ja talon väelle jäi tuoli kullekin. Olipa pieni pöytäkin, johon voi nojata kättänsä ja joka aterian aikana kantoi perheen pääravinto-aineet: leipäkannikan ja perunavadin. Löytyi pieni kahvipannukin, jolla taloudellisesti onnellisimpien päivien aamuina lämmitettiin suunavausta. Kaikkia päiviä he eivät voineet tällä nautinnolla alottaa, sillä heidän täytyi säästää tätä ylellisyysjuomaa niille vieraille, joille olivat kiitollisuuden velassa. Ja kellepä he eivät olisikaan olleet kiitollisuuden velassa, sillä koko pitäjä maksoi palkan, kaksi litraa jyviä savulta, toisen rukiita, toisen ohria. Olipa vielä muitakin, joille oli kiitollisuuden velkaa, kuten tällä kertaa Laulainen, joka oli heille viran luovuttanut.
Mantusen vaimo jo hoitelikin kahvipannua kammarin uunissa, jossa oli heidän keittopaikkansa. Hän näytti kaikessa köyhyydessään toimeliaalta ja kuunteli tarkkaavaisena miesten puheita. Mantunen oli heittänyt pöydälle tähteeksi jääneet Lähetyssanomat ja niitä käännellessään haasteli:
— Toivoin saavani jaetuksi kaikki lehdet, kun on noiden juhlien tautta tavallista enemmän joukkoa, mutta eivät ne muista ottaa, aina niitä jääpi tänne seisomaan.
— Kylläpä ne tavallisesti muistavat tilaamansa sanomalehden, sanoi
Laulainen.
— Niin tuon luulisi, vaan on niitä muistamattomiakin.
— Minäpä tietäisin neuvoa keinon, sanoi Laulainen. Rupea sinä asiamieheksi jollekin arvokkaammalle aikakauslehdelle.
Mantunen katsahti kummastellen ja kysyi:
— Mitenkä arvokkaammalle?
— Niin arvokkaammalle, toisti Laulainen. Jollekin kuvalehdelle, eikä noille Lähetyssanomille, jotka puhuvat vaan yhdestä ainoasta asiasta, pakanain kääntämisestä.
Mantunen ei vastannut vähään aikaan, katseli vaan allapäin pöytään. Laulainen huomasi sanoneensa vähän ajattelemattomasti ja aikoi ruveta selittelemään, kun Mantunen aivan nöyränä kysyi:
— Eikö sinusta pakanain kääntäminen olekaan kyllin arvokasta?
— Kyllähän asia asiakseen on arvokasta, sovitteli Laulainen sanojansa. Niillä lehdillä on vaan se puute, että puhuvat yhdestä asiasta. Jos mikä sanomalehti puhuu yhdestä asiasta, niin lukijat väsyvät, eivätkä välitä koko lehdestä.
— Eiköhän siihen väsymiseen ole syvemmät syyt, arveli Mantunen.
— Saattaa olla, en ymmärrä, myönnytteli Laulainen.
Hän pelkäsi pitemmässä väittelyssä uudestaan pahoittavansa virkaveljen mielen ja kääntyi puhumaan päivän asioista.
— Oletko käynyt katselemassa juhlakentällä juhlavalmistuksia?
— Katselin minä veneestä jaloin, kun palasin illalla verkon heitosta, vaan ei tullut maalle noustuksi.
— Vai niin vähällä katselulla on vielä, ihmetteli Laulainen.
Tottahan tänä iltana tulette koko joukolla.
— Miten tätä keittäjää haluttanee, vastasi Mantunen katsahtaen vaimoonsa. Minun täytyy mennä verkkoja haraamaan. Laskin illalla neljä verkkoa Lehtosaaren rannalta selälle päin, vaan tänä aamuna en löytänytkään.
— Mikäs verkot vei, virkkoi Laulainen niin välinpitämättömänä kuin asia ei olisi ollut juuri minkään arvoinen.
— En ymmärrä oikein, sanoi Mantunen. En usko kenenkään vieneen, vaikka kyllähän muutamat kuuluvat pitävän puhetta minun, maattoman, kalanpyynnistä.
Laulaisen välinpitämättömyys vaihtui harmiksi ja hän kysyi:
— Jottako ilkeävät oikein puhetta pitää siitä, että sinä saat joukollesi muutamia sinttiä?
— On siitä muutamat puhuneet, vahvisti Mantunen harmittelematta. En usko verkkoja ottaneen. Luulen että ne ovat tarttuneet laivan potkuriin. Joku kalamies kertoi herrain ajelleen iltamyöhällä hupia siellä Lehtosaaren rannoilla.
— Silloin ovat verkkosi teillä tietymättömillä, sanoi Laulainen. Laivan potkuri on voinut vetää ne perässään keskelle selkää, josta niitä et löydäkään.
— Sepä olisi vahinko, sanoi Mantunen huolestuneena. Niissä oli kaksi aivan uutta verkkoa, viime talvena pitäjällä kutomia.
— Sinun varmaan pitää ahertaa kalastusta elinkeinoksesi, arveli
Laulainen.
— Arvaathan tuon, hyvä ystävä, joka tiedät nämä tulot.
— Kyllä tiedän, mutta olen ajatellut, että jos sinulle maksavat paremmin, kun näkevät että on joukko elätettävänä.
— Eivät näy kaikki ymmärtävän toisen tarpeita. Vielä on kymmenittäin taloja, jotka eivät ole maksaneet kertaakaan.
— Miten sinä raukka tulet joukkoinesi toimeen varsinkin huonojen vuosien aikana? ihmetteli Laulainen.
— Minä toivon Herran pitävän meistäkin huolen, vastasi Mantunen.
— Siinähän se on köyhän lohdutus, mutta eipä se toivo näy aina toteutuvan elämän aikana.
Mantusen vaimokin puuttui jo puheeseen ja sanoi iloisesti:
— Onpa meillä nyt toivo paremmasta.
— No minkälainen? kysyi Laulainen. Mantunen katsahti vaimoonsa ja virkkoi:
— Niin, onhan meillä. Sitä ei ole vielä sanottuna kellekään, vaan joko me tälle Vilhelmille sanottaisiin?
— Sano vaan, kehoitti Mantusen vaimo hymyillen. Lupasihan rovasti niin varmaan, ett'ei siinä ole epäilemistä.
Nyt luuli jo Laulainen tietävänsä. Rovasti on luvannut heille asunnoksi osattoman mökin.
— No minä sanon nyt, vaan ei puhuta vielä muille, alotti Mantunen.
Asia on sellainen, että täällä kuoli toisella viikolla haudankaivaja.
Sille paikalle on ollut paljon pyrkijöitä, vaan rovasti on luvannut
puolustaa minua.
Laulainen aivan hämmästyi eikä osannut sanoa mitään. Hän ei mitenkään aavistanut perheen salaista toivoa tuoksi. Olisi kuitenkin ollut loukkaus puhua asiasta kovin halveksivasti ja hän kysyikin:
— Aivanko halulla rupeat haudankaivajaksi, niin ett'ei mielesi kaipaa opettamaan?
Mantusen pää painui alas, kun hän vastasi: — Kaipaan paljonkin, vaan kun ajattelee, että tässä virassa ollessa joukon toimeentulo vuosi vuodelta huononee, niin täytyy jättää kaipuu mielestään.
— Miten se huononeisi? kysyi Laulainen koettaen pitää opettaja-ammatin puolta. Ei sinun palkkaasi kykene kukaan pienentelemään.
— Ei siitä ole pelkoa, mutta kun menot suurenevat, selitti Mantunen. Kansakouluja alkaa olla joka toisessa kylässä ja koulumaksujen kalleutta valitellen ottavat jo monessa talossa kiertävältä opettajalta ruokarahan, joten ei jää joukolle mitään.
— Ovatpa löytäneet tulolähteen, virkkoi Laulainen katkerasti naurahtaen. Minun ollessa eivät vielä tuota ymmärtäneet.
— Ei nytkään kaikissa taloissa oteta, piti Mantunen hyväin pitäjäläistensä puolta. Erota minun kuitenkin pitänee ja kun tämä vaimoni on kehoittanut tuohon haudankaivajaksi, niin kyllä minä rupean. Siinä tulee keskimäärin kolme vanhaa kappaa päivälle ympäri vuoden ja kuolo-vuosina yli. Tässä saapi toki olla joukkonsa luona ja muutamain vuosien kuluttua joutuu poika auttamaan.
Ei ole suuret toiveet, ajatteli Laulainen ja hänen kurkussansa kynnäröitsi jotain sellaista tunnetta kuin itkun edellä. Ajatella virkaveljen poikinensa penkomassa kuolleiden luita kolmen kyynärän syvyydessä, ei kuvastunut juuri sen ihanammalta, kuin jos olisivat jo siellä sitä varten että pappi heittäisi multaa päälle ja lausuisi: maasta olette tulleet.
Mantusen vaimo näkyi ymmärtävän, ett'ei Laulainen ihaillut heidän toivottua virkaansa ja kävi kahvia juodessa kertomaan, millaista puutetta ja ikävää hän on saanut nähdä aina talvella lasten kanssa yksin ollessa. Vaan jos isä on haudankaivajana, niin hänkin lasten kanssa ansaitsee kymmeniä markkoja koristelemalla rikasten hautakumpuja. Laulaisen täytyi myöntää, että hautojen kaunistaminen oli hyödyn lisäksi hupaisaakin. Hän pakoitti itsensä puhumaan myötätuntoisesti hautojen kaivamisestakin, mainiten että se on tavallansa tärkeä virka ja sanoi leikillä, että virkaveli kaivaisi hänelle syvän haudan, jos sattuisi kuolemaan samassa pitäjässä ja virkaveli jäisi jälemmäksi. Palkka sai jäädä muiden maksettavaksi, lapset vaan saivat kukin pienen hopean, että ne istuttaisivat haudalle tuuhean katajan.
* * * * *
Matalalla kulkivat Laulaisen ajatukset virkaveljen luota palatessa. Muu yleisö riensi iloisena toisiin laulajaisiin, jotka olivat ennen arpajaisten alkamista. Hänen oli jätettävä tämä ennen ihailtu ilo eilisenkin tapahtuman vuoksi ja nyt virkaveljen luona käytyä ei tappio tuntunutkaan kovin katkeralta. Täällä maailmassa näkyy pitävän tyytyä vähempäänkin kuin hänellä on.
Laulainen suuntasi askeleensa majapaikalleen päivällistä saamaan ja ajatuksissa oli vaan toivo päästä mitä pikemmin tuonne Leppämäen rauhalliselle kylälle… Mutta mikäs häntä sinne veti… Hän aivan säikähti kun tuli ajatelleeksi päätarkoitustansa ja siinä samassa muistui mieleen Mantusen köyhä koti, vaimo ja lapset. Tällaistako se kuviteltu onni tulisi olemaan. Sehän olisi surkeutta, eikä mitään muuta. Mutta ei toki tuollaiseksi pidä laskea. Laulainen haki vielä tuulta siipiensä alle. Onko pakko antaa mennä toimeentulonsa noin kurjaksi, ajatteli hän. Tuo Mantunen on nahjus, olkoon muuten vaikka kuinka kunnon mies. Lähetyssanomat ja verkot ovat ainoana sivuhankkeena. Löytäähän terve mies tuottavampaakin tointa, jos ei muuta min maanviljelystä. Jospa hän yrittäisi sitä juoppo-kanditaadin kehoittamaa pitäjänkertomusta. Ei tietäisi jos sattuisi onnistumaan.
Huvimatkalta tultua oli Laulainen saanut lukea lehdestä esitelmänsä ja Kokkoselta kuullun kertomuksen, mutta ruokapaikkaan mentyä täytyi taas lukea ja yhä mainiommilta ne maistuivat. Jospa ei olisi ollut edellisen päivän esitelmä mieltä karvastelemassa. Mikä hänet hurjasikaan! Hävetä nyt koko arpajaisten aika, jättää laulajaiset ja ravintola käymättä, joissa olisi nähnyt ja kuullut niin paljon. Säilyneekö juhlakentälläkään osoitteluilta?