KOLMEN VUODEN KULUTTUA.
Niinkuin kylmä Lapinmaa on jaettuna neljän valtakunnan kesken, samoin Savon ja Karjalan rajamailla oleva kylmä ja karu Rumpukan perukkakin oli jaettuna neljän pitäjän kesken. Kolmen nurkkapisteet tulivat aivan yhteen neljännen pitäjän sivua vastaan. Pitäjästen keskustoihin oli täältä pitkä matka ja tänne olivat asettuneet vähävaraisimmat ja sitkeimmät köyhyyden kanssa taistelemaan. Moni heistä sortui, vaipui suurimpaan köyhyyteen, mutta aina tuli uusia onneansa koettamaan.
Täällä tapaamme taas muutaman ajan kuluttua Laulaisen.
On kevät-talvi. Lauha ilma on irroittanut lumen puiden oksilta ja pehmittänyt hangen pintaa, johon ilman kylmetessä on tullut kiiltävä kuori.
Laulainen on lopettanut viikon työnsä, laskenut lapset sunnuntai-päiväksi kotiinsa ja katselee ajatuksiinsa vaipuneena tuvan ikkunasta kiiltävälle hangelle. Paksu savu nousee läheisen saunan ovesta. Siellä huuhtelee illan tullen ihmiset itsensä viikon hiestä ja hautelevat väsyneitä jäseniänsä. Talon emäntä varustelee heille parhaallaan puhtaita vaatteita, vieläpä silittääkin niitä omalla tavallansa. Paksuja ne ovat ja paikatuita, eivätkä pitäisi mitään hienompien ihmisten silitysraudoista, mutta emännällä onkin silitysrautana kirves, jonka hamaralla lyöpi myttyyn käärittyä vaatetta, niin että tuvanlattia täräjää.
— Ei opettajakaan mene kammariin tätä jyskytystä kuulemasta, sanoo hän toista myttyä käteensä ottaissaan.
— En toki ole huomannut koko jyskytystä, vastasi tämä. Olen tässä katsellut miten mainio suksenkeli siellä nyt olisi.
— Vai ette ole huomannut, naurahti emäntä. Taitaapa olla opettajalla tosi ikävä joukkonsa luokse, koska suksenkeliäkin niin kiittelee.
— Kyllähän niitä kävisi katsomassa näin hyvällä kelillä, jos olisi puoltakaan lyhemmältä matkaa, myönnytti tämä.
— Eipä ihmekään, kun on niin nuori emäntä ja vielä pieni poika, sanoi vaatteiden silittäjä. Kaksi vuottako kuulutte vasta olleen yhdessä.
— Niin, vähän kolmatta.
— Joko olitte kihloissa tähän pitäjään tullessanne? uteli emäntä.
— Ei oltuna kihloissa.
— On se ollut valmiiksi katsottu, koska sitten sieltä asti piti käydä noutamassa, uskotteli emäntä.
— Tulihan se maantien vierustalossa nähdyksi useinkin, vastasi
Laulainen kääntyen taas katselemaan ulos.
— Majataloko kuuluu olevan emäntänne koti? Kertovat, että siinä on rahoja velkana.
— En tiedä ollenkaan, en ole vielä tarvinnut pyytää.
Hän katseli yhä ulos, mutta ennenkun emäntä ennätti jatkaa puhetta, kysyi:
— Onkohan se aivan varma, että tuolla Korven kylällä, rajan takana, on ollut kiertävä koulu?
— Niin ovat lapset kertoneet ja tiesivät että on vielä eteenkin päin, vastasi emäntä. Aikosiko opettaja siellä käydä?
— Niinpä ajattelin tässä, että jos saan sukset niin hiihdän sinne yöksi ja tulen huomenna takaisin.
— Jäätte kylpemättä, säälitteli emäntä. Sinne on matkaa vihanen peninkulma.
— Ei se mitään, siinäpähän virkistyy, lohdutteli Laulainen.
Haluaisin tavata sitä opettajaa ja tuttuja siellä ovat muutkin.
— Pitää toki antaa sukset, sanoi emäntä ja lähti itse toverina etsimään ja neuvoi tien suunnan.
Kohta katosi Laulainen korpeen. Sukset luistivat että korpikuuset vaan vilisivät ohitse mennessä. Tien pohjaa näkyi sen verran, ett'ei tarvinnut peljätä harhaan joutumista. Maata peittävä hanki antoi tälle kaukaiselle korvelle edes vähän viehätystä. Toisin oli sulan maan aikana. Silloin ei sinne äkkinäinen uskaltanut yrittääkään yksinänsä, jossa rämeitä kierrellessä olisi pian eksynyt. Ei siellä seutuja tuntevakaan huviksensa kuljeskellut. Mieltä ahdisti aina se tunne, että jos täällä kohtaa onnettomuus, eikä pääse omin voimin eteenpäin, niin avun huutaminen on turha.
Tien pohjalla pysyminen oli Laulaisella päähuolena. Sitä oli ajettuna ainoastaan muutamia kertoja vähän lumen aikana syksyllä, eikä entiset jäljet olisi ennen suvisäitä kuumottaneetkaan.
Sukset sujahtivat metsän halki hakatun aukon ylitse. Laulainen pysäytti kulkunsa ja peräytyi katsomaan. Siinä oli raja-aukko. Siitä alkaa varmana toinen pitäjä. Hän oli mielissään kun joutui ennen illan hämärtämistä toiselle puolelle ja lähti lepäämättä lykkimään eteenpäin. Hän toivoi maisemain kohta muuttuvan, alkavan kohota korkeammiksi, mutta joutuikin melkein aukealle suolle, jossa kasvoi tasalatvoja, vaivaisia mäntyjä. Sellaista oli silmän kantama, useita kilometrejä. Täällä hän olisi aivan varmaan hiihtänyt harhaan, ell'ei tien pohja näkynyt.
Mutta suon toiseen laitaan päästyä vilahti taas aukko. Laulainen ihmetteli, että mikä aukko tämä oli ja muisti vasta eteenpäin hiihtäissään, että hän onkin jo kolmannessa pitäjässä. — Nytpä minä saan kehua hiihtäneeni parissa tunnissa kokonaisen pitäjän ylitse ja vielä pitkän matkan toista ja kolmatta, ajatteli hän pyyhkien hikeä otsaltansa. Nyt oli jälellä tämä kolmas, mutta siinäpä olikin hiihtämistä. Emäntä ei nimittänyt suotta tätä peninkulmaa "vihaiseksi". Se oli kerrassaan suden mittaama.
Oli jo hyvin hämärä, kun Laulainen joutui asutuille seuduille Korvenkylään, jossa oli muutamia pieniä taloja hajallaan. Hän suuntasi kulkunsa sitä taloa kohti, jossa tiesi koulun sijaitsevan. Taloa lähestyessään hän kuuli että siellä kutsuttiin joukkoa kylpemään ja kutsuissa käytettiin vanhaa tapaa, huutamista. Hän oli asettelemassa suksiansa seinää vasten pystyyn, kun miehet tulivat tuvasta saunaan mennäkseen. Joku seisattui ja kysyi:
— Kuka näin myöhällä suksien kanssa romuaa?
— Onpahan mies, joka on tänä iltana hiihtänyt melkein kolmen pitäjän yli, vastasi Laulainen.
— Kuka se niin voimakas on, ihmetteli mies ja tuli lähempää katsomaan.
Toisetkin seisattuivat.
— Nyt minä kummissa käsin! huudahti mies. Meidän entinen opettajahan täällä on.
— Kuka, Laulainenko? kysyi toinen saunatielle seisattunut mies.
— Aivan Laulainen, vastasi tämä. Onko siellä Mantunen?
— On, on, vastasi Mantunen ja lähti harppaamaan suoraan hankea myöten tulijan luokse. — Tiesitkö sinä, että minä olen täällä?
— Tiesin. Tuskinpa olisin muuten tullutkaan.
— Sepä on hauska että tulit, ihasteli Mantunen pudistellen samalla tulijan kättä. Mutta sinun pitää joutua kylpemään. Menkää te muut miehet edeltä, me tullaan kohta perästä.
Toisetkin olisivat kääntyneet tupaan, mutta Mantunen ei mitenkään sallinut että heidän tautta talon joukon kylpy häiriytyy. Hän piti tätä virkaveljen tuloa niin suurena kunnianosoituksena itsellensä, ett'ei tietänyt, miten parhaiten palvelisi.
— Kyllä sinä olet saanut hiihtää kovasti, hän säälitteli tunnustellen hartioita. Vaatteet aivan kosteina. Nyt et saa antaa itsesi kylmettyä. Minä annan turkin, joka kääritään ympärille saunaan mennessä.
Laulainen ei vastustellut, sillä hän tiesi kokemuksesta että tällaisen matkan tehtyä oli kylpy ja suojeleminen hyvin tarpeen.
Ennenkun he joutuivat saunaan, tulivat jo toiset miehet sieltä pois.
— Ei meidän tautta olisi tarvinnut kiirehtiä, sanoi Mantunen.
— Ei ole kiirehdittykään, vastasivat miehet. Selkä sai jo aivan kyllikseen lyöntejä.
— Jopa nyt ollaan joutavissa, ihmetteli Mantunen nähdessään saunanlattialle levitetyn olkia. Meitä aijotaan kylvettää oikein herroiksi. Kyllä ne olisi otettavat pois, vaan olkoothan tämän vieraan aikana. — Mutta mitenkä, kun sinulla ei ole kuivaa paitaa. Minä annan oman puhtaan paitani.
— Ei mitenkään, kielsi Laulainen. Kelpaa tämä omani huomeniltaan asti, kunhan kylpyaikana vähän kuivahtaa.
— Minä niin mielelläni antaisin.
— En sitä epäilekään, nauroi Laulainen. Mutta tiedäthän, ett'ei meitä ole asetettu valaistuille aivinoille eikä höyhenpatjoille.
— Mitäpä me niillä patjoilla tehtaisiinkaan, vaan kuiva paita kuuluisi tarpeellisiin, puheli Mantunen.
He nousivat lauteelle, jossa täytyi istua kumarissaan, sillä sauna oli matala ja pieni.
— Nyt me kylvetään oikein pitkään, sanoi Mantunen. Mutta Silja raukalle tulee siellä alhaalla kovin pitkäksi aika meitä palvella. Mene tupaan, kyllä me osataan heittää löylyä ja ottaa vettä jos tarvitaan.
Silja koki estellä, vaan Mantunen ei helpottanut, ennenkun sai menemään tupaan.
— Nyt meillä ei ole kiirettä. Hiottele sinä itseäsi, minä ajan partani. Veitsi on kulunut niin vahvaksi, ett'ei sillä kärsi kylmässä ajaa. Kyllä tämä täällä ottaa, jos sinäkin tarvitset. — Minä ajoin jo tänä aamuna, sanoi Laulainen.
— Onhan tuossa ylähuulessa oikein nähtävästi.
— Se on siihen jätettynä tahallaan, naurahti Laulainen.
— Ajaisit siitäkin pois, houkutteli Mantunen niin ystävällisellä äänellä kuin äiti houkuttelee lastansa tulemaan pois sellaisesta paikasta, josta ei voi mennä käsin ottamaan. Monelle ovat nuo viikset niin alituisena ylpeyden esineenä, että sukivat niitä lakkaamatta kuin kukko pyrstösulkiansa, ja ruokakin niihin tahrautuu.
— En minä ole osannut heillä ylpeillä, vastasi Laulainen hiljaa.
Mantunen oli ryhtynyt partaansa ajelemaan ja Laulaiselle jäi painostava tunne, kun se ei hänen puolustukseensa vastannut. Olisiko ajatellut, ett'ei vastaus ollut aivan totta. Ottaneeko sitten puheeksi kun pääsee partaansa ajelemasta. Mutta ei ottanut. Alkoi vaan iloisesti kysellä löylynlyönnistä ja muista kylpyyn kuuluvista asioista.
Saunasta palattua tulivat talon joukot yksiin puheisiin ja näiden kysellessä toisen pitäjän asioista meni aika pitkältä iltasen syönnin jälkeen. Viimein menivät talon joukot nukkumaan ja he jäivät kahden.
Mantusesta oli yhäkin ihme, että he täällä salon perukalla ovat yhteen joutuneet ja kysyi:
— Aivanko minua tavataksesi hiihdit tämän pitkän matkan?
— Onko tämä mikään kumma matka näin hyvällä kelillä, sanoi Laulainen. Läksin vaan, kun aika kävi kovin pitkäksi istua yhdessä paikassa. Tahtoo toisinaan ikävä vaivata täällä pitkillä perukoilla, joista ei pääse moniin viikkoihin katsomaan joukkoansa, ovatko ne terveinä vaiko sairaina. Olen tänä talvena ajatellut monta kertaa, että kyllä nämä ammatit saisivat olla nuorilla, yksinäisillä ihmisillä, joilla ei ole kotijoukoista huolta.
— Elä puhu niin, pyyteli Mantunen. Meidän täytyy uskoa joukkomme Jumalan varjelukseen. Ja mitä taas siihen tulee, että nämä virat olisivat yksistään nuorilla, niin ei sekään ole oikein. Nuoret ovat heikkoja lankeamaan, sillä täällä löytyy, kuten katekismuksessa sanotaan, "monta kiusausta ja synnin tilaisuutta". Siitä seuraa sitten sellaisen opettajan ylönkatsominen ja heidän oppinsa halveksiminen.
— Onhan se niinkin, myönnytti Laulainen. Mutta en minä luule opetustani pahasti halveksitun yksinäisenäkään ollessani.
— Eihän tässä olekaan sinusta puhe, huomautti Mantunen. Niitä on monta muuta heikompata ja kurjempata, joiden opetusta halveksitaan käytöksen tautta ja jos näiden varaan jätetään, niin ne saattavat nämä koulut vihatuiksi, niinkuin jo on käynyt muutamissa paikoissa.
— Ne ovat tekosyitä, sanoi Laulainen. Muista syistä ne vihaavat jos vihaavat. Niin luulen, ett'et sinäkään olisi koulun mainetta turmellut nuorenakaan ollessasi.
— Voi, hyvä ystävä, huokasi Mantunen. Sinä et tunne minun nuoruuteni aikaa. Minä olin niin maailmanmielinen, että kyllä minä olisin turmellut pahemmin kuin kukaan toinen.
— Ilman luulottelet, naurahti Laulainen. Sinun maailmanmielisyytesi ei ole mahtanut mennä mainioihin.
— Minun täytyy kertoa nuoruudenaikainen elämäni, koska sinä noin sanot, päätti Mantunen. Sanot minun luulottelevan itseäni pahemmaksi kuin olen, mutta kyllähän kuulet. Olen syntyisin pienen talon poika, vaan kun isä kuoli, ja äiti meni toiselle miehelle, myötiin talo ja niin jäin vähän jälkeen rippikoulun käytyä omaksi herrakseni. Ja nytkö maailma otti minut hartioillensa oikein lempilapsenaan. Ei pidetty niissä kuuluvin yhtään nuorten kokousta, ei pienintäkään kihausta, jossa en olisi ollut mukana ja jossa ei olisi minua kaivattu. Olin taituri kaikissa tansseissa, kaikissa tanssisävelissä, kaikissa lauluissa ja loruissa, tarvittiinpa niitä missä tiloissa hyvänsä. Herjauslaulujen sepittämisessäkin olin sellainen mestari, että oikein palkan edestä niihin pyydettiin, niinkuin hyvääkin virkamiestä. Tämä retkuminen oli minun ainoa työni. Perintöni oli kyllä holhoojan takana, mutta söin ja tuhlasin velkarahoja, olihan niitä, jotka antoivat, kun tiesivät kohta saavansa takaisin ja juottelin hyväntekijäisistä.
— Eipä uskoisi todeksi, jos toinen kertoisi sinusta samaa, ihmetteli jo Laulainen.
— Niin, ja ikävin puoli on vielä kertomatta, huokasi Mantunen. Ymmärtänet, ett'ei sellaiselta vimmatulta puutu naisystäviäkään. Mutta enhän minä toki joutanut pitkään katsomaan samoihin. Kaikki ne olivat muka halpoja minulle. Toiset olivat rumia, toiset köyhiä, ja muutamat eivät osanneet mieleisesti tanssia. Tämä nykyinen vaimoni oli sitten myöhempinä vuosina olevinaan kaunein ja mieleisin, vaan se herra, jota palvelin, ei hyväksynyt sellaista pysähdystä että ottaisin hänet vaimokseni, vaan alkoi kuiskutella että annan jäädä tuonkin ja rupean pyrkimään joksikin herraksi. Ja sitten minä lähdin perintörahojeni tähteillä oppia hakemaan, enkä tiedä mitä tuhlaajapojan teitä olisin vielä harhaillut, mutta sairastuin isoonrokkoon, niinkuin näet näistä kasvoista. Minua lyötiin silloin kovasti sen isän vitsalla, joka ei anna itseänsä iankaikkisesti pilkata.
— Eihän tuo loppu ollut niinkään surkeata, huomautti Laulainen.
— Kyllä tuo oli tarpeeksi surkeata, sanoi Mantunen. Mutta oliko se sekään vielä loppu. Ei vihollinen heitä niin hevillä. Se pukeutuu valkeuden enkeliksi, jos ei muu auta. Nytkin se, kun ei enää voinut mairitella rikkaaksi ja kauniiksi, alkoi uskotella hurskaaksi, jolle entinen tanssitoveri ei enää kelpaa vaimoksi. Olin näet päättänyt vähänkin korjata entisiä huonoja jälkiäni. Hävettää sanoa, mutta eipä omatunto tahtonut jaksaa pitää puoliansa tässä taistelussa. Ja uskotko sinä: tuo sama vihollinen hiipii vielä nytkin syyttämään vaimoani suruttomaksi ja imartelemaan minua, ikäänkuin olisin jotain. Ymmärrätkö, että tämä on ollut surkeata.
Laulaiselle tämä oli jotenkin syvällistä käsittää ja hän vaan yhähteli vastaukseksi. Sen ymmärsi Mantunen ja virkkoi:
— Saat olla iloinen ja kiittää Luojaasi, ett'et ole nuoruudessasi joutunut sellaisille teille kuin minä raukka.
— Elä nyt niin sano, virkkoi Laulainen. On meillä kaikilla syytä pysyä puplikaanin paikalla. Sinua ovat kyllä heitelleet nuo ulkonaiset synnit, mutta johan huomasit tuolla saunassa, että minussa on kiinni sisällinen ylpeyden synti ja onko se sen parempi.
— Nuoko viikset, hymähti Mantunen. Se nyt on tyhjän arvoinen asia minun harhailuihini verrattuna. Minua kiusaa sama ylpeyden synti. Monta kertaa on kuiskutellut, että anna parran kasvaa, jotta nuo rokonarvet peittyisivät. Mutta minä olen sanonut vastaan, että anna niiden olla peittelemättä, ne ovat minun rakkaimmat muistomerkkini, jotka tahdon kantaa kaikkien näkyvissä. Ne ovat isän vitsan jälkiä, armonosoitusmerkkiä, joista olen elämäni loppuun asti kiitollinen.
— Siinäpä se on, että sinä osaat olla kiitollinen kaikesta, sanoi Laulainen. Toisin on minun laita. Minä nurisen kovasti, jos ylpeyteni pyrstöä vähänkin katkaistaan. Voi, miten monta aikaa harmittelin siitäkin, kun ensin ylpeydessäni menin puhumaan siellä Virtasalmelaisten huviretkellä oppineille herroille ja ne sitten nauraen käänsivät selkänsä!
— Niinkö ne tekivät. Sepä oli hyvä opetus, virkkoi Mantunen iloisesti.
— Oli se hyvä opetus, myönnytti Laulainen. Ja silloin minä ymmärsin lopettaa nimenmuutto-aikeenikin.
— Sinä olet kuin helläsuinen varsa, joka pienestä nykäyksestä pysähtyy, iloitsi Mantunen ystävänsä puolesta. Minua on täytynyt hallita pakko-kuolaimilla.
Laulainen olisi halulla maininnut Leppämäen koulujupakan, miten siinä hänen ylpeytensä pyrstö katkaistiin melkeinpä kokonaan, mutta tässä oli tuo Annaa koskeva kohta ja sitä hän ei suonut kenenkään tietävän, sillä siitä olisi voinut hänen hyvä ja uskollinen vaimonsa pahastua.
Hän halusi vaihtaa puheenainetta ja kysyi:
— Mitenkä se sinun haudankaivajaksi rupeaminen oikeastaan päättyi? Kysyinhän minä jo silloin samana kesänä sitä asiata, mutta vastasit vaan, että Jumala on auttanut toisella tavalla, vaikka ensin koetteli.
— Niinhän minä vastasin ja oikein se oli vastattuna, vaikk'ei sitä sellaisenaan selvästi ymmärrä, enkä ruvennut silloin pitemmältä selittämään, kun oli muita kuulemassa, alkoi Mantunen. Nyt ollaan kahden kesken ja nyt minä kerron sekä alun että lopun. — Muistatko kun valitin verkkojeni hävinneen?
— Muistan, vastasi Laulainen. Näinpä senkin, miten niitä harasit vielä puolenyön aikana.
— Niin harasin, enkä löytänyt, vahvisti Mantunen. Pidin sitä Jumalan viittauksena lopettaa sellainen elinkeino, joka ei ollut minulle, maattomalle, luvallista, ainakaan ihmisten silmillä katsoen. Muutaman päivän perästä otin vastaan haudankaivajan toimen ja samana iltana aloin kaivaa erikoishautaa sinne kiviaidan kupeelle, pihlaikon varjoon. Kaivaissa nousivat kyyneleet silmiin. Niin, minä kaunistelematta sanoen kaivoin ja itkin, ja aina välillä istuin haudanpartaalla. En itkenyt työn vaikeutta, vaan sitä, että näinkö joka päivä silmin nähtävän muistutuksen minä syntisraukka tarvitsen vielä nytkin kuolemasta. Varmaan on Jumala nähnyt, että unhotan sen usein ja asetti tähän. En ollutkaan kelvollinen Hänen lunastettuja lapsiansa opettamaan. — Näitä asioita minä siinä haudan reunalla istuissani ajattelin, kun sitten vavahdin takanani kuulemasta liikkeestä. Käännyin katsomaan ja siinä seisoi meidän vanha rovasti. Hän oli kävelymatkallaan poikennut katsomaan uuden haudankaivajan työtä. Vaikka koetin pyyhkiä salaa silmiäni, näki hän kumminkin, miten asia oli. Hän istuutui läheisen hautakummun laidalle ja alkoi puhella siihen suuntaan, että kunhan ei vaan tulisi tämä työ liika rasittavaksi minun terveydelleni. Vakuutin, että kyllä minun terveyteni kestää, vaikkapa työ olisikin alussa vähän vaikeata. Hän huomautti että taitaa olla paljon vaikeata, eikä vaan vähän, josta ymmärsin, että hän oli käsittänyt minun sen vuoksi itkeneeni. Silloin selitin hänelle rehellisesti itkuni syyn, jotenkin samoilla sanoilla kuin nyt sinulle. Rovasti istui vähän aikaa äänetönnä, tökittäen kepillään multakasaa ja kysäsi sitten, osaanko hoitaa kirjanpitoa. Vastasin, että kovin vähän minulla on taitoa siihenkin, ja kysyin, missä mielessä rovasti tätä kysyi. Hän alkoi selittää, että minä mahdollisesti voisin saada kirkko-isännän toimen opettaja-ammattini lisätuloksi, jos osaisin hoitaa kirjanpitoa ja jos onnistuisin saamaan takausmiehet kymmenentuhannen markan summalle. Sanoin, ett'ei tuo kirjanpidon oppiminen ole mikään mahdottomuus, mutta saada näin suurelle summalle takausmiehet, siitä ei ehkä tule mitään. Ja niillä puheilla me erottiin sillä kerralla.
Mutta uskotko, se ei ollut rovasti, joka tämän asian sai alkuun, vaan Jumala. Pari päivää myöhemmin tuli käymään Pajumäen Juutinen ja kun mainitsin hänelle tuosta mahdottomaksi arvaamastani takausasiasta, niin hän tarjoutui yhdeksi aivan pyytämättä ja lupasi hommata muitakin, vaikkapa miehen jokaista tuhatta kohti. Ja kuulehan vielä toista kummaa: sinun appisi, Vanninen, jota moni luulee aivan sydämettömäksi, oli ensimäisiä Juutisen perästä.
— Minun täytyi jo uskoa, että Jumala johtaa tätä asiata ja aloin kysellä neuvojata kirjanpitoon. Sekin löytyi aivan kuin sallimuksesta. Sama maisteri Eskola, jonka mukana kuulut kulkeneen luennoilla, oli jäänyt juhlatieltään tänne kesää viettämään, ja tulee muutamana päivänä pyytämään toveriksensa ongelle. Joku oli kertonut, että minä tiedän ahventen syöntipaikkoja. Menin ongelle ja siellä tuli puheeksi tuo kirjanpito-asia. Hän sanoi olevansa kyllin taitava sitä neuvomaan, jos vaan minulla on aikaa käydä tunti tai kaksi hänen luonansa iltapäivällä. Sanoin, että minulla on aikaa vaikka koko päivä, ja samana iltana kävin ilmoittamassa, että ottavat toisen haudankaivajan. Sitten hän opetti kuukauden ajan sillä palkalla kun olin aina väliajoilla hänellä soutamassa ja onkimassa.
— Aivan merkillisellä tavalla se asia on mennytkin, ihmetteli
Laulainen. Sinulla ei ole nyt suuria puutteita.
— Ei ole, Jumalan kiitos, vastasi Mantunen. En lausu tätä kiitosta ajattelematta, sillä Hän se on, joka saapi ihmiset rakastamaan ja luottamaan näin paljon, kuin nämä takausmiehet ovat minuun, aivan köyhään, luottaneet.
Laulainen olisi voinut virkaveljensä asian hyvästä menestyksestä lukea jonkun osan itsensäkin ansioksi, mutta ilman mielenvaivaa hän jaksoi sen nyt pitää omana tietonaan ja virkkoi:
— Minäpä sain sellaisen sivutoimen, jota voin toimittaa koulumatkoillani ja jossa ei tarvitse takauksia.
— Mikä se niin mukava toimi oli? kysyi Mantunen mielihyvällä.
— Tulisijain tarkastajan toimi, ilmoitti Laulainen. Siitä on sievä lisätulo, niin ett'ei minullakaan ole puutetta.
— Niin, kyllä se Luoja pitää huolen, huokasi Mantunen ja lisäsi hellävaroen: — Et katsonut halpa-arvoiseksi sitä.
Laulainen naurahti.
— Olen toki siitä kiusauksesta päässyt. En tunne arvoni alenevan, vaikka välistä nousen katollekin, neuvomaan ja auttamaan karstan laskemisessa. Uunien kelvottomaksi merkitseminen on vaikeampata. Mutta kyllä tuollainen uuni kuin tässä huoneessa ei saa enää armoa. Sehän on kuin hyvin vanha vasu. Eikö sinua peloita, että jos tuli kytee yöllä uunin takaa seinään ja palat vuoteeseesi?
— En minä Jumalan sallimatta pala, vastasi Mantunen.
— Niin, kyllä se on totta, sanoi Laulainen. Mutta väärin on talon haltijalta pitää tuollaista uunia. Eihän se anna lämmintäkään. Minulla on jo vähän kylmä.
— Aijai! Onko kylmä? alkoi Mantunen hätäillä. En ole tässä yhtään muistanut levolle rupeamista, vaikka sinua mahtaa väsyttääkin. Nyt heti peitteen alle, ja minä annan kuivat sukat jalkaan ja levitän turkkini lisä-peitoksi. Niin, niin, ei tässä nyt auta vastaväitteet. Jos vielä minun huolimattomuuden tautta saat taudin.
Kohta oli Laulainen niin hyvästi peitteihin käärittynä, ett'ei oma äiti olisi sitä sen paremmin tehnyt. Mantunen itse meni vielä pöydän ääreen.
— Etkö sinäkin käy nukkumaan? kysyi Laulainen peiton alta.
— Kyllä kohta, kunhan hyräjän lyhyen virren, vastasi toinen.
— Minkä?
— "Jeesus, elämän Herra".
Hän alkoi kohta hyristä hyvin hiljaa, ett'ei siitä seinän takana nukkuvat havahtuisi.
Laulainen asetti kätensä rinnan päälle ja seurasi ajatuksillaan mukana.