KOKKOSEN LUONA.
Laulainen ei ennättänyt vielä istua Kokkosen kammariin tultua, kun jo ukko alotti:
— Tulitpa hyvään aikaan. Täällä on tehtynä niin paljon vääryyttä salaisesti ja julkisesti, että sinun pitää siitä heti kohta kirjoittaa sanomalehteen.
— Mitä vääryyttä täällä on tehtynä? kysyi Laulainen.
— No, etkö sinä ole kuullut että tänne on päätettynä rakentaa se koulukartano?
— Kuulin minä siitä tuolla Alapihassa.
— Kysyt sitten vielä: mitä vääryyttä. Suoraa petostahan se on selittää, ett'ei rakennus maksa meille mitään, kun otetaan rakennuslaina.
— Kuka sitä on niin selittänyt?
— Se herran roikale. Etkö sinä ole sitä kuullut? kivahti ukko.
Tuhannen kattilastako tuo lienee tänne viskattukaan.
Laulainen katsoi vähän peläten, että jos ukko on kuullut herran tulon hänen ansioksensa, niin se pian aikaa heläyttää korvalle. Laulainen ei uskaltanut hiiskua minnekään päin herran "viskaamisesta", alkoi vaan selittää, että se näkyy olevan niin huono suomen puhuja, ett'eivät ole ehkä ymmärtäneet.
— Niinhän se oli, vahvisti Kokkonen. Mutta kyllä Niiranen ymmärsi, vaan se on aivan tahallaan selittänyt tuhmemmille että laina on sama kuin lahja, vaikka laina on sama kuin velka, ja velasta pitää maksaa sekä korko että viimein päävelka, joten rakennus tuleekin kalliimmaksi. Siitä sinun pitää kirjoittaa paikalla ja sanoa että se on suoraa petosta.
Laulaista epäilytti tämä kirjoituksen aine.
— Se on syytös törkeästä petoksesta ja jos sitä ei saa toteen, niin me molemmat joudutaan linnaan.
— Ei jouduta linnaan, väitti Kokkonen. Minä en sitä pelkää, mutta jos sinä pelkäät niin kirjoita nyt aluksi vähän varovammin, että täällä on kyläläisiä houkuteltu ja narrattu. Loppuun vaan panet uhkauksen, että jos eivät lopeta heti koko puuhaa, niin asia ei jää tähän.
Laulainen ajatteli vähän aikaa ja sanoi:
— Ei minua haluta kirjoittaa tälläkään tavalla.
— Miksei haluta, kivahti Kokkonen. Pelkäätkö vihoja, vai toivotko pääseväsi siihen kouluun opettajaksi? Pitkään saat odottaa. Ei ne sinua enään kaipaa, ei nyt eikä sittenkään, jos koulukin rakennettaisiin. Vai puhuiko Niiranen mitään näistä asioista, kun tullessasi kävit siinä?
Laulaisesta ei ollut asian todeksi tunnustaminen oikein mieleistä, vaikkakin se alkoi entistä enemmän harmittaa.
— Ei puhunut mitään, sanoi hän viimein hitaasti.
— Siitä nyt näet, ilkkui Kokkonen. Muistatko mitenkä laajana oli Niirasen suu keväällä huutaissa, että otetaan tämä Laulainen opettajaksi. Se oli vaan sitä varten, että ajaisit hänelle kiinni haluttua saalista, mutta kun se on saatu käsiin, niin saat, niinkuin koira, potkun kylkeesi.
Laulainen oli aikonut olla ilmaisematta sisällisiä mielialojaan ukolle, mutta nyt se sattui koskettelemaan juuri jännitetyimpiä kieliä, jotka väkisenkin äännähtivät.
— Niin, potkuja täällä näkyy saavan vähäoppinen joka puolelta, hän sanoi. Ei täällä tarvitse suutaan avata, eikä yrittää mitään, jolla ei ole arvonimenä joku vingervonger ja joka ei osaa mongertaa. Niitä kyllä kuunnellaan ja kumarretaan missä hyvänsä. Tämäkään kylä ei saanut kouluansa perustetuksi ilman tuota… miksi niinä sitä sanoisin.
— Sano roikaleeksi, kehoitti ukko. Siksi minä olen sanonut. Sen roikaleen ansiota tämä on. Piirustuksetkin oli muka tehnyt ja arkkitehtiksi oli sanonut saavan "karahtyörätä". Mahtaneeko olla kunniallinen mieskään, kirjaton roikale. Lähettää ruununkyydillä kotipuoleensa.
Laulaisen täytyi jo pysäyttää ukkoa.
— Kunniallinen mies tämä on, minä tiedän sen varmasti.
— Olkoon sitten kunniallinen, kivahti ukko. Mutta olisi ollut sotkematta meidän asioita. Niiraseltahan siihen on kuteet ja loimet. Sehän sitä talutti talosta taloon ja kuuluu nyt elättävän kuin parasta pappia. Eikö tuo toivone vävykseenkin. Menisi kaiketi se tyttö kelle hyvänsä, joka vähänkin haiskahtaa herralle, johan se oli lähellä, ett'ei se sinun edellä oleva koulumestari kötkylä sitä siepannut. Halpa se oli Niirasen mielestä, koska nousi toraan. Et sinä ennättänyt vielä sotkeutua. Sinulla saattaa olla vähän enemmän järkeä… Mutta niin minä olen siihen Niiraseen suutuksissani, että sanoisin kutti parhaiksi, jos saisi siitä roikaleestaan sellaisen kesävävyn, kuin joskus ennenkin kuuluvat saaneen.
Laulainen olisi varmaan kiivastunut kovasti, jos muutamia tuntia ennen sattui kuulemaan näin Annan kunniata loukkaavia sanoja. Nyt ne eivät koskeneet niin kipeästi, mutta kumminkin siksi, ett'ei voinut jättää puolustamatta.
— En minä usko niin pahaa Annasta, hän sanoi mitä sekavimpain ajatusten risteillessä. Sillähän on aikomus tulla opettajattareksi ja on jo hakenut seminaariin, ja sitten tulee tähän kouluun.
— Menköön ja tulkoon vaikka miksi "jattareksi", mutta syön vanhat viertovirsuni, jos se tänne tulee ja minä vielä elän, jyrisi ukko.
Laulainen tunsi omankin arvonsa alenevan, jos antaa ukon näin solvata
Annaa ja kysyi lujemmalla äänellä:
— Minkä nojalla isäntä voipi Annaa arvostella näin huonoksi?
— Minä vähät hänen hyvyydestään ja huonoudestaan, kivahti Kokkonen. Tänne se ei tule, saat uskoa. On sillä siksi näköä ja kokoa, että kyllä sille koulunkäyneenä parempikin herra tarjoutuu ja silloin se ei katso tänne Leppämäelle päinkään. Sanopa onko väärin arvattu.
Laulainen meni aivan noloksi ja yhähteli että saattaisipa niinkin käydä.
— Niin se käypi, vahvisti Kokkonen. Rupea vaan viivyttelemättä kirjoittamaan. En minä sinua kiirehdi, vaan että kirjoitus joutuu lehteen.
— Taitaa olla turha vaiva siitä kirjoittaa, esteli Laulainen.
Viisainta, jos ollaan yrittämättä.
— Sinä olet yhäkin sen Niirasen puolella, epäili ukko.
— En ole erityisesti kenenkään puolella, mutta asia on suoraan sanoin niin, että kaikki sanomalehdet suosivat kansakouluja, eivätkä painata niitä vastustavia kirjoituksia.
— Etköhän vaan petä minua sillä lailla?
— En petä, vakuutti Laulainen. Minä tunnen sen asian. Mieluummin ne ottavat sellaisia kirjoituksia, joissa moititaan kiertäviä kouluja.
— Nytpä kummissa ollaan, jahkaili ukko. Sitten tässä ei auta muu kuin täytyy ruveta käräjänkäyntiin.
— Ei ruveta käräjöimään, houkutteli Laulainen. Jos se on korkeimman tahto, että ne koulut ovat tulevat, niin annetaan tulla.
— Ei Jumala suosi petosta, eikä petoskuiskutuksia, jyrisi ukko.
— Ei suosi, eikä tarvitse meidänkään suosia, myönteli Laulainen. Mutta tietäähän isäntä että suurimmat asiat ovat saaneet alkunsa petoskuiskutuksista, kuten Kristuksen kärsiminen.
— Niin sai se asia, mutta sanopa, missä näitä kuiskutusten suosijoita kiitellään?
— Ei kiitellä, ei kiitellä, lepytteli Laulainen, vaan eipä käsketä käräjöimäänkään, eikä miekkaan tarttumaan, senkin te vanha mies tiedätte paremmin kuin minä.
— Oikeassa sinä olet siinä, jos tässä olisi yksistään oma etu kysymyksessä, mutta muiden puolestahan minä etupäässä riitelen, jos riitelen.
He väittelivät tästä asiasta vielä pitkän aikaa ja Kokkosen kiivaus vähitellen tyyntyi. Laulainen ei halunnut riitaan yllyttäjän mainetta päällensä, sillä hänessä oli herännyt uusi tuuma, jonka toteuttamiseksi tarvitsi muidenkin kuin Kokkosen suosion. Hän oli päättänyt ryhtyä kilpailuun, ja myöhemmällä, rauhallisten puheiden lomassa otti jo asian varovasti esille.
— Mitäs isäntä sanoisi siihen, alotti hän, jos minä siltä varalta, että jos nämä koulun puuhaajat voittavat, kävisin tuon seminaarin ja hakisin sitten tänne opettajaksi?
— Niin mitenkä? kysyi Kokkonen.
Laulainen selitti ajatuksen uudestaan ja selvemmin.
— Vai niin, hymähti ukko. Luuletko siihen sitten pääseväsi?
— Miks'en pääsisi, jos vaan se isännän sana toteutuu, ett'ei Anna tule näin sydänmaalle. Helposti se muuttuu miesopettajan paikaksi.
— Kävipä miten hyvänsä, niin tyhjän siitä nuolaset, päätteli ukko.
Kuulin, että Niirasen sisarenpoika menee samaan kouluun.
— Sekö Samuli niminen poika? kysyi Laulainen ihmetellen.
— Se Samuli, vahvisti ukko. Mahtaa olla yhteinen tuuma, ja kyllä
Niiranen pitää huolen että vennonvieraat syrjään työnnetään.
Laulaisen ajatuksissa yhtyivät vanhat epäilykset ja nykyiset vastoinkäymiset, ja se sai tuskalliselle tuulelle. Hän ei pysynyt enää istuillaan, vaan nousi seisaalleen ja alkoi kiivastella:
— Ei minua sitten enää aivan omin valtoinsa työnnetä syrjään. Täytyy silloin katsoa sitäkin, kellä on entistä kokemusta opettajana ja parhaat todistukset.
Nyt oli Kokkosen vuoro olla rauhallisena ja hän alkoi isällisesti surkutellen puhella:
— Minä olen pitänyt sinua vakavana miehenä, mutta samanlainen hapuilija taidat olla kuin kaikki muutkin nykyajan nuoret miehet. Ei niille kelpaa enään esi-isäin ammatit eikä elantotavat. Pitäisi päästä johonkin, muka paremmille päiville, aivan kuin tuhlaajapoika.
— En minä pyri näiltä mailta pois, enkä paremmille päiville, vaan että osaisin paremmin opettaa, puolusteli Laulainen.
— Mene muille puhumaan sellaista, epäsi Kokkonen. Et vähällä pakollakaan lähtisi koulupoikana istumaan neljää vuotta, jos sanottaisiin, ett'ei palkkasi sieltä tultua parane. Onko väärin?
Vastaukseksi kysyi Laulainen:
— Millä ne kouluvelat maksaisi, jos yhtä huonolle palkalle pitäisi tulla?
— Löytyy niitä puolustuksia, kun ylpeys ajaa maailman kunnian perään juoksemaan, jyrisi Kokkonen. Sinä valitat oppisi vähyyttä, vaan Paavali valittaa oppinsa paljoutta ja sanoo sen vieneen hänet harhaan. Kumpikohan teistä on oikeassa. Sinäkään et tarvitseisi muuta kuin entistä oppiasi vähän karsisit ja pönkittäisit.
— Mitähän siitä pitäisi karsia ja mitä pönkittää? kysyi Laulainen.
— Jos et suutu niin sanon suoraan.
— Sanokaa vaan.
— Ulkokultaisuutta siitä saisi karsia, sanoi ukko.
Opettaissasi ja puhuissasi tavoittelet ihmisten kiitosta, vaikka sanotaan että "voi teitä joita ihmiset kiittävät".
— Vai niin, yhähteli Laulainen.
— Ja sitten sinä uskot hyvin löyhästi siihen Jumalaan, josta opetat lapsille ja puhut muillekin, jatkoi ukko.
— Mitenkä löyhästi?
— Niin löyhästi, ett'et usko Jumalan elättävän sinua nykyisessä toimessa ollessasi, vaikka et tiedä kenenkään siinä kuolleen nälkään.
Kokkosen muistutukset sattuivat arkaan paikkaan ja koskivat kipeästi, mutta niistä ei sopinut suuttua. Laulainen alkoi puolustuksekseen kertoa virkaveljestänsä, Mantusesta, miten sillä on huono toimeentulo ja mihin ammattiin se nyt hädässään ryhtyy. Ja ett'ei Kokkonen voisi sanoa hänen aina omaa etuansa ajattelevan, kertoi senkin mitä oli virkaveljensä puolesta puhunut ja mitä aikoivat hänen hyväksensä tehdä.
— Minä kuulen että siellä on mies, jossa ei ole kunnianhimoa, virkkoi Kokkonen kuunneltuansa loppuun. Sen auttaminen olisi toista kuin lähteä tuon Annan taikka Samulin kanssa kilvanjuoksuun. Mutta jos siihen rupeat, niin kohta unohtuu köyhä virkaveli.
Laulainen istui vähän aikaa ajatuksissansa ja virkkoi:
— Menipähän omat hommat minne päin hyvänsä, niin ei virkaveljen asia saa kokonansa unohtua.