NIIRANEN OLI YSTÄVÄLLINEN.
Alapihaan meno ei maistunut enään niin suloiselta kuin keväällä, mutta täytyi nähdä omilla silmillä. Hän antoi kirjapakan heilua huolettomasti kädessään, että huomaisivat ja ymmärtäisivät hänen kulkevan kirjaston perustuspuuhissa. Ja ainakin hänen tulonsa oli huomattuna, sillä Niiranen tuli rappusille vastaanottamaan ja vei suoraan kammariin.
— Meillä asuu täällä nurkkakammarissa se herra Finberg, jota opettaja oli neuvonut tulemaan tänne meidän kylälle, kertoi Niiranen huoneeseen astuessa. Nyt näkyy menneen lammille soutelemaan.
— Niin, näinhän minä sen herran pari kolme viikkoa takaperin, sanoi
Laulainen suopeana ystävällisestä vastaanotosta.
— Se oli oikein hyvä asia että neuvoitte, kiitteli Niiranen mielissään. Tämän herran avulla minä sain sen kouluasian menemään aivan niinkuin ajattelin. Käytiin vaan selittämässä, että otetaan rakennuslaina ja näytettiin koulun piirustus, niin melkein kaikki muut paitsi Kokkonen antoivat nimensä suostumuksen alle ja silloin siinä ei ollut kokoontultua mitään kiistelemistä. Nyt ei ole enää muuta pelkoa kuin että Anna onnistuisi seminaarin tutkinnossa.
— Kyllä Anna onnistuu, sanoi Laulainen ajatuksissaan.
— Niinhän sitä on herra Finbergikin vakuuttanut ja se on jo opettanut Annalle ruotsinkieltä.
— Kyllä se sitten.
— Siinä toivossahan tässä ollaan. Mutta nyt pitää opettajan ruveta kirjoittamaan lehteen siitä tieasiasta, josta keväällä puhuttiin.
— Isäntä muistaa vielä sen.
— Jo toki muistan, vaan jos opettajalta on unohtunut, niin minä selitän uudestaan ne matkat.
— Kyllä minä muistan, ei tarvitse, epäsi Laulainen. Hänellä ei ollut tällä kertaa kärsivällisyyttä kuunnella uudestaan tuota pitkää selitystä. Toista oli keväällä, jolloin toinen ihanampi ajatus teki Niirasen pitkätkin selitykset mieluisiksi. Silloin toki tuli Anna istumaan toiselle puolelle pöytää isän poissa ollessa, mutta nyt oli epätietoista näyttäytyikö ollenkaan.
Niiranen alkoi kaipailla, että miksei tuotuna vieraalle kahvia ja meni kiirehtimään. Takaisin tultuansa hän selitti, että kuuluivat odottaneen sitä herraa tulevaksi yhtäaikaa kahville. Laulainen ajatteli, että tietääpä tuon, sehän täällä näkyy olevan kaikki kaikessa.
Herran odottamisesta oli nähtävästi luovuttu, sillä Anna tuli kohta tuomaan kahvia. Hyvän päivän vastaus ja tarjoaminen oli niin kiireellistä, kuin jos toisessa huoneessa olisi ollut pata kuohumassa. Iloisesta katseesta ei näkynyt jälkeäkään. Laulainen näki että hän tekisi mieliksi, jos tempaisi tarjottimelta kupit yhtä kiireesti kuin seppä tempaa pihdistä pudonneen kuuman raudan pajan lattialta. Mutta hänessä heräsi vastustamishalu, ja liikkuikin tavallista hitaammin ja alkoi puhella niinkuin ei mitään ymmärtäisi.
— Nyt minä toin lisää kirjoja siihen perustettavaan kirjastoon.
Niitä on toistakymmentä kappaletta.
Annaa ei näyttänyt asia yhtään innostuttavan. Aivan välinpitämättömästi hän vastasi:
— Vai niin monta.
— Jo niistä nyt kykenee kyläläisillekin lainaamaan, lisäsi
Laulainen. Tottahan neiti Anna ottaa kirjaston hoitaakseen?
— En minä mitenkään jouda. Ottakoon isä jos tahtoo.
Anna meni kiireesti pois ja Laulainen oli pannut merkille, ett'ei tämä katsonut kertaakaan silmiin niinkuin keväämmällä. Tämä kaikki oli luultavasti kiitos kirjeestä, ajatteli Laulainen, taikka katumuksen osoitus siitä kun oli muutamia viikkoja takaperin erehtynyt puhelemaan mitä ystävällisimmin näin halpa-arvoisen henkilön kanssa.
Hän päätti jatkaa kiusantekoa ja alkoi toista kertaa kahvia antaessa kysellä, että milloinkahan se iltama pidettäisiin lainakirjaston hyväksi. Anna ei kuulunut joutavan sitäkään ajattelemaan.
Nyt oli Laulainen nähnyt ja kuullut tarpeekseen ja ilmoitti lähtevänsä matkaa jatkamaan.
— Pitää toki olla talossa yötä, kun on kerran tänne asti tullut, esteli Niiranen. Onhan meillä se herra, vaan sopii tässä siltä olemaan.
— Kiitän paljon, vaan en nyt malta viipyä, sanoi Laulainen.
Ennen lähtöä palasi herra soutelemasta ja yrkäiltyänsä vähän että tunteeko eli ei, tuli tervehtimään.
— Miten ne matka, kuin myöskin juhlalla onnistuivatden? kysyi
Finberg kääntyen vastausta odottamatta kammariinsa.
Herran tulo oli pidetty silmällä. Anna vei sille kohta kahvia ja
Laulainen huomasi harmilla, että herran kammarista palatessa näkyi
Annan kasvoilla samallainen iloisuus kuin keväällä.
Nyt hän ei enään kuunnellut isännän estelyjä, vaan heitti hyvästi ja meni katselemaan muita joukkoja. Emäntäkin kummasteli näin kiireistä käyntiä, mutta Anna ei puhunut mitään sinne päin, pisti vaan kättä kylmästi, ja antaen samassa keväälliset kirjat, "Neuvonantajan" ja "Tintta-Jaakon", virkkoi:
— Tässä ovat nämä. Kiitoksia lainan edestä.
Laulaiselta pääsi kirjoja ottaissa kummastuksen hymähdys, joka sanoiksi sovitettuna merkitsi, että olisinpa minä jo ymmärtänyt asian ilman tätäkin tekoa. Hän vei kirjat toisten luokse ja kehoitti isäntää pitämään huolen niistä.
— Kylläpähän, kylläpähän, myönteli Niiranen ja muistutti sitten erotessa, että siitä tie-asiasta pitäisi kirjoittaa lehteen.
— Pitänee ajatella, vastasi Laulainen ja alkoi kävellä Kokkosen taloon päin.
Hän katsahti ympärillensä, mutta maisemilta oli keväällinen viehätys kadonnut, vaikka olivat kauniimpia kuin silloin. — Kyllä se on totta, että äänetön on hulluista viisain, ajatteli hän. Olisinpa osannut pitää suuni kiini ja ollut ylistelemättä tätä kylää tuon mokoman "arkkitähen" kuullen, niin ei se olisi täällä rehentelemässä. Nyt se on jokaisen mielestä niin ihmeellinen olento ja hyvä, että kylläpäs Annakin… Hm. Jospa aavistaisi, kuinka makeasti se jälestäpäin nauraa näillä "moukilla", kunhan pääsee sellaisten seuraan, joiden kanssa puhuessa ei kieli kammertele. Kokkonen on luultavasti ainoa, joka ei ihaile tätä ja hän ehkä muistaa, mitä keväällä puhuttiin kouluasioista. Siinä ukossa on paljon samaa kuin Juutisessa. Kohta sen näki.