LAULAINEN LUULI JULJANAN TULLEEN HULLUKSI.
Annalle lähetetyssä kirjeessä mainittu viipymisaika ei ollut vielä ohitse, kun jo Laulainen lähti Leppämäen kylälle. Asian nimenä oli nuo lainakirjastoon saadut kirjat, jos ei lasten opetusta heti alkaisikaan. Kirjoilla oli olevinaan kiirein, vaikka suurin kiireen syy asui syvemmällä ja ilmeni yksinäisyyden hetkinä hyräilyssä: "tuonne taakse metsämaan sydämmeni halaa". Matkalle lähdettyä hän olisi toivonut itsellensä linnun siipiä, että olisi voinut lentää metsämaan kivisten ja kaitain polkujen ylitse muutamissa minuuteissa.
Mutta samoin kuin lintu hiljentää lentoaan valitun pesäpaikkansa lähestyessä, istahtaapa usein viereiseen puuhunkin kuullakseen onko kaikki ennallaan ja rauhallista, samoin Laulainenkin asteli miettiväisempänä kylän lähestyessä ja poikkesi taas janon nimellä Juljanan mökkiin. Hänestä ei Juljana ollut mikään ihailtava ihminen, mutta tuollaisena kyläkuntansa asiain ylivalvojana sai siltä kuulla turhan tarinan seasta joko varoittavan taikka ilahuttavan sanan. Hänpä se oli ensimmäisenä huomauttanut Annastakin.
Vieraan tupaan astuessa kilistyivät Julianan pienet silmät ihastuksesta. Mutta kun hän oli nyt arkivaatteissaan, toimitti vasen käsi tervehtimisaikana vaateharjan virkaa.
— Eipä ollut opettaja ylpeä, kun tuli toisenkin kerran meillä käymään, alkoi Juljana kiitellä. Nyt on aikaa istua, nyt ei ole ilta myöhä niinkuin keväällä. Ja nyt minulla on paljon kertomista, vaikka kyllähän siellä kylälläkin kuulette.
Laulaista jo salaa nauratti tämä esipuhe, vaan ett'ei näyttäisi kuulemista varten tulleen, hän pyysi juomista. Juljana lähti heti, vaan viipyi ihmeellisen pitkän aikaa edelliseen verraten. Jo tuli, mutta — parhaissa pyhävaatteissaan. Laulainen jo ihmetteli tätä kunnianosoitusta ja vielä enemmän kun Juljana alkoi puhua.
— Ette usko mitä ne ovat puuhanneet sillä aikana siellä kylällä, kun sinne rakennetaan kansakoulu siihen Alapihan ja Yläpihan rajalle. Ja kun siinä katolla on sellainen kuin kirkon torni, vaikka vähä pienempi ja siinä tornin nenässä suuri huivi, vai lakanakohan lienee.
Laulaista ei enää naurattanut. Hän oli aivan varmassa vakuutuksessa, että Juljana on tullut mielivikaiseksi. Hän ajatteli pötkiä pakoon, mutta kun näki Juljanankin ihmettelevän hänen hämmästystään, niin jäi kuulemaan lisää.
— Se on ihan totta, vakuutti Juljana. Minä katsoin aivan omilla silmilläni, kun Anna näytti sitä koulun kuvaa minulle. Siihen tulee näet Anna opettajaksi, kun käypi ensin sen seramiinin koulun.
Nämä olivat jo enemmän täysijärkisen sanoja, niin että Laulainen kysyi:
— Kuka tulee opettajaksi?
— Anna, Alapihan Anna, tolkkusi Juljana. Sille on jo viime viikolla käytynä kysymässä paikkaa sinne seramiinin kouluun ja nyt se lukee ruotsia aivan niinkuin herrasryökkynät, eikä se enään jouda maitohuoneessa olemaan, käypi vaan kiireellä piikoja neuvomassa.
Laulainen oli vieläkin aivan ällistyneenä ja kysyi ihmetellen:
— Kuka siellä on sellaiset puuhat saanut aikaan?
— Se herrahan se on puuhannut kaikki, se Helsingin herra, se arkintähti. Se käveli viime viikon alussa talosta taloon Alapihan isännän kanssa ja sitten ne isännät tulivat sinne Alapihaan ja siellähän ne päättivät sen koulun ja siellähän se Anna näytti sitä arkintähen tekemää koulun kuvaa ja kyllä se näyttää sitä opettajallekin, kunhan menette sinne.
Laulainen alkoi jo vähän käsittää asiata ja kysyi:
— Mikä se on se herra? Onko se nimeltään Finberg?
— Niin se on, Vimperi se on, muisti Juljana. Se on semmoinen pystytukkanen ja puhuu hyvin somasti semmoisella herrain kielellä. Se piti viime sunnuntai-iltana luennon, samalla lailla kun opettaja tässä keväällä. Vaan se oli paljon somempi ja se nauratti, kun se mongerti runolinjasta ja ruunan peristä, niin ett'en minä ymmärtänyt ihan mitään, katsoin vaan ja nauroin kun se herra mallasi käsillään, mitenkä Lotta Säärtti seisoi sodassa.
Laulainen jo ymmärsi. Finberg on pitänyt tuon haluamansa luennon
Runebergistä. Mutta puhe Annasta oli vielä hämärätä ja hän kysyi:
— Mitä Juljana sanoi, että Anna lukee ruotsia kuin kaupungin ryökkynät?
— Niin se lukee, todisti Juljana. Siellä seramiinin koulussa kuului pitävän osata ruotsia. Ja nyt se herra sitä opettaa. Oli kirjoittanut pitkän paperin täyteen niitä sanoja ja minä kuulin omilla korvillani, kun Anna luki, että jakkara tallar ja hammasrattaat ja siinä nyt oli jos mitä.
— Vai niin, hymähti Laulainen päätänsä pyöräyttäen. Siinäkö
Alapihassa se herra asuu?
— Siinähän se asuu ja sehän se oli Annan puolesta kirjoittanut sinne ja katsellut Annan todistuksen ja sanonut, että kyllä se pääsee sinne seramiinin kouluun. Ja pääseehän se ihan varmasti, kun Putkinotkon emäntä oli jo keväällä nähnyt unen, että Annasta tulee opettajatar ja että se menee lukemaan.
— Jopa sitten on varma, hymähti Laulainen. Häntä olisi naurattanut, mutta harmitti kuitenkin enemmän. Tuo sama uni oli keväällä merkinnyt aivan toista, vaan nyt se on sovellutettuna tähän asiaan. Tämä selitys mahtaakin olla mieleisempi molemmille.
Hän ajatteli, että olisi ehkä viisainta kääntyä tästä takaisin, mutta silloin tulisi liika paljon luottaneeksi Juljanan puheisiin. Hän päätti heti käydä ottamassa tarkemman selvän asioista. Juljana ei olisi näin pian päästänyt, vaan kun ei saanut viipymään niin lähti mukaan. Sanoi olevan asiata isäntätaloonsa, jossa on miehensä työssä. Laulainen ei ollut mielissään matkatoveristansa, mutta eihän sitä sopinut kieltääkään. Nyt se kulki aivan rinnalla ja parpatti lakkaamatta tuosta herrasta ja Annasta, mutta ei sanallakaan viitannut sinnepäin, että se olisi Laulaiselle sopiva.
Kylän lähelle tultua Laulainen poikkesi toiselle tielle.
— Eikö opettaja tulekaan Alapihaan? kysyi Juljana jääden tielle katsomaan.
— Kyllä tulen, vaan käyn ensin täällä Yläpihassa, vastasi Laulainen mennessään.
— Minäpä kerron että tulette, huusi Juljana jälkeen.
Kertokoon vaan, ajatteli Laulainen. Yhä enemmin alkoi vaivata se paha aavistus, että jos Juljanalta saadut tiedot ovat tosia, niin hän ei kenties olekaan odotettu vieras missään suhteessa, tuskin opettajanakaan.