LEPPÄMÄKEEN MENNESSÄ.
Kaksi miestä käveli keväisenä sunnuntai-iltana kapeata metsäpolkua, jossa oli lumen sulamisen jäleltä vesihautoja sekä toisin paikoin juoksevia vesinoroja. Edellä-kulkeva mies oli nuorempi ja harppaili hipristelemättä pahimpainkin paikkain ylitse, niin että kupeella riippuva, kulmikas kirjalaukku jyskähti aina hyppäyksen päässä kylkeä vasten.
— Kohta tästä päästäisiin kuivemmille maille, lohdutteli hän jälempänä tulevaa, joka varovaisin askelin kierteli mättäitä ja puiden juuria myöten.
Jälkimäistäkään ei olisi ikä eikä kuorma estänyt hyppäämästä, mutta tämä näkyi valinneen varovaisen matkankulkutavan.
— Joko me aletaan kylää lähestyä? kysyi hän vastaukseksi, päästyänsä tasaisemmalle maalle.
— Ei aivan heti, mutta kohta ollaan kirkkotiellä, vastasi toinen.
— Onko se oikea hiekotettu maantie?
— Ei täällä toki hiekotettuja teitä tunnetakaan, nauroi edellinen.
Onpahan vaan semmonen tie, jota pääsee reellä näin kesälläkin.
— Ajetaanko täällä sulaakin maata reellä kirkkoon?
— Ei toki sinne asti, vaan tuonne rantaan, josta sitten pääsee veneellä, selitti toinen ja kysyi: Eikö opettaja ole milloinkaan ennen käynyt täällä Leppämäen kylällä?
— En ole käynyt, vastasi opettajaksi nimitetty. Ensimäinen kerta tämä on.
— Niin, ensimäistä vuottahan te olettekin meidän pitäjässä, huomasi kysyjä ja alkoi kertoa: Tämä kylä on vielä enemmän sydänmaalla kuin meidän kylä. Yksi kyläkunta vaan on vielä etempänä kirkosta tällä puolella pitäjästä ja sitten tuolla toisella puolella pitäjästä tuo Rumpukan perukka.
— Matkaa on jo tännekin, sanoi opettaja. Ei suinkaan Samuli aikone tänä iltana takaisin palata.
— En toki näin myöhällä, vastasi Samuliksi nimitetty. Ei minulla ole mitään kiirettä kotiin. Hauskempihan kylässä on ollakin kuin kotona.
— Vai niin on Samulista, naurahti opettaja. Olisikohan sittenkin, jos täytyisi olla kuukausittain kylässä.
— En minä luulisi tulevan ikävän sittenkään, väitti Samuli.
— Samulinpa pitäisi käydä vielä vähän koulua ja ruveta tällaiseksi kiertäväksi opettajaksi, niin saisi käydä monessa kylässä, esitteli opettaja.
Samulista ei näyttänyt esitys olevan pahaan mieleen, vaan alkoi kuitenkin tehdä esteitä.
— Ei minusta tulisi opettajaa, hän sanoi. Siinä pitäisi osata puhua hyvin kauniisti ja pitkään, ett'en minä osaisi ollenkaan.
— Ei siinä tarvitse kovin pitkiä puheita pitää, sanoi toinen.
Luettaa vaan ja toisinansa vähän kyselee.
— Puhuittepahan tänäkin päivänä lähes tunnin ajan yhteen perään, huomautti Samuli.
— Tämä oli puhe lasten vanhemmille, selitti toinen. Ei nämä ole pakollisia pitää. Minä olen vaan omasta halustani muutamissa kylissä puhunut näin sunnuntaina.
— Sitäpä ne toivoisi jokaiselta, sanoi Samuli. Kaikki kiittelivät puhetta kauniiksi ja sanoivat, ett'ei entiseltä opettajalta olisi sillä lailla lähtenyt. Puhutteko ensi sunnuntainakin? Minä tulisin ehkä taas kuuntelemaan.
— En osaa vielä sanoa, vastasi opettaja. Minkälaisia mahtanevat olla ihmiset tällä kylällä. Jos ovat haluttomia, niin eihän niille väkisin. Olisiko talotkaan niin lähekkäin että voisi vaivata näin vähäistä puhetta kuulemaan.
— Ei tämä ollut niin vähäinen, hyvitteli Samuli. Mökin Ananiaksen Ulla näkyi ihan itkevän kuunnellessaan. Kyllä ihmiset tulisivat täälläkin. On siinä yksillä pelloilla neljä taloa, eikä ne ole toisetkaan monen kilometrin päässä. Hukkala ja Alapiha ovat aivan lähekkäin, Kokkola ja Karhula vähän tuonnempana.
— Samuli on varmaan käynyt täällä usein, koska tietää niin tarkkaan talojen nimet, arveli opettaja.
— Olen minä toki käynyt, kun äitini on siitä Alapihasta kotoisin, sanoi Samuli. Kuulinhan minä Kokkolan vanhalta isännältä, miten se kylä on syntynytkin. Isonvihan aikana sanoi tulleen ensimäisten asukasten ja niiden elämästä se kertoi kaikellaisia kummia, mitenkä karhut ovat repineet lehmiä ja ahmat kantaneet lihat aitasta.
— Sen vuoksi siellä mahtaakin olla talot petoeläinten nimillä, arveli opettaja.
— Ei ne sen vuoksi, tiesi Samuli, vaan kun siellä ovat asukkaat Hukkasia ja Kokkosia enimmäkseen. Eno on vaan yksinään Niirasia ja enon isä on mennyt sinne paljon myöhemmin kuin muut suvut.
— Vai niin, sanoi opettaja. Pitääpä niistä asioista siellä ollessaan kysellä. Ne ovat hyvin hupaisia kuulla nuo kertomukset vanhoista asukkaista. Mielellään niitä sanomalehtikin ottaisi, jos tulisi kirjoitetuksi ja sinne lähetetyksi.
— Opettaja taitaa aina välistä kirjoittaa sanomalehteen, sanoi Samuli mielistellen. Teidän kirjoittamaksi arvelivat talvella sitä, jossa sanottiin että "Kivimäen kylän nuoret miehet ovat tulleet niin ahkeroiksi neljänkuninkaan kirjojen lukijoiksi, että tuskin yhtenäkään yönä sammuu näiden lukusankarien tulet talojen saunoista".
Opettajan kasvoista näkyi että huomaavaisuus miellytti ja hän vastasi:
— Kirjoitinhan minä, kun ne sunnuntaipäivinäkin löivät korttia, vieläpä veivät keskenkasvusia, koulussa käypiä poikiakin mukaansa. Enkä sitä salaa kirjoittanutkaan; minä uhkasin kaikkien kuullen.
— Ei sinne meidän kylälle uhkausta kuulunut, vaan siitä ne arvasivat, kun oli lopussa, kahden viivan välissä, sana —laine—.
— Sitähän minä olen käyttänyt nimimerkkinä, jos on sattunut jotain pitempätä asiata, myönsi opettaja.
He olivat jo joutuneet tuolle ennen mainitulle kirkkotielle, jossa aukean ahon keskellä näkyi pieni, vanha mökki.
— Onkohan tuossa mökissä lehmiä? kysyi opettaja kohdalle tultua.
— On siinä lehmä, tiesi Samuli. Mitä opettaja siitä kysyy?
— Niin kysyn, että jos siitä saisi piimällä sekoitettua vettä juodakseen. Janottaa niin armottomasti ja paljaalla vedellä se vaan kiihtyy.
— Kyllä siitä saapi, uskoi Samuli. Mielellään se Julja antaa juomista. Tämä on enon maalla oleva mökki.
— Vai niin. Mennään sitten yhdessä.
— Menkäähän yksinänne, sanoi Samuli. Minä istun ja odotan täällä.
— Mitä varten täällä istua, jos ei janotakaan. Samuli virkkoi naurahtaen:
— Sen Juljan pakinoista ei tahdo päästä erilleen, jos sinne menee.
— Onko mökissä niin puhelias Juliana.
— Kyllä sen kuulette.
— Minäpä menen yksinäni, sanoi opettaja. Ei se minua tuntematonta saane pitkältä viivytellyksi.
Juliana oli huomannut matkamiehet ja tullut ulos, mutta nähtyään toisen kääntyvän heille, hyökkäsi takaisin tupaansa. Opettaja ilmoitti heti ovesta astuttua asian. Juliana tarttui tuopin korvaan, mutta uteliaisuus esti liikkeelle lähtemästä ennen kuin kysyi:
— Mistä tämä vieras on, kun minä en tunne?
Hänen päänsä tutisi uteliaisuudesta ja pienten vilkkuvain silmäin luomet tempoilivat lakkaamatta, saadakseen näköaukot mitä suurimmiksi.
— Minä olen tämän pitäjän lasten opettaja, vastasi vieras.
— Vai se opettaja, huudahti Juliana ja meni tökkäämään tervettä oikein lujalla kädellä. Minä kun en tuntenut. Nytkö te tulette meidän kylälle?
— Nythän minä tulen, vastasi opettaja. Mutta saisinko sitä juomista.
— Ja toki!
Nyt lähti Juliana pyrynä liikkeelle, eikä viipynytkään kauan.
— Istukaa toki lepuuttamaan jalkaanne, houkutteli hän ennen kun antoi juoma-astian.
Kun vieras oli seurannut kehoitusta, alkoi Juliana innoissaan puhella:
— Olenhan minä kuullut paljonkin opettajasta, vaikka en ennen ole nähnyt. Viime lukukinkerin lopussa oli aivan kilvan kahakka, että kuka saapi koulun kotiinsa, kuin tiesivät että on uusi opettaja. Entisen opettajan ollessa ne jukkaroivat koulua vastaan ottaissaan. Tunsitteko entisen opettajan?
— En tuntenut, vastasi vieras laskien tuopin pöydälle. Kyllä nyt jano erosi. Kiitoksia paljon.
Juliana ei joutanut kiitoksia kuuntelemaan, vaan jatkoi:
— Vai ette tuntenut entistä opettajaa! Se oli poikamies, ja siitähän se jupakka taisi tullakin. Joko teillä on emäntä, tai rouva?
— Eipä ole vielä kumpaakaan.
— Vai ei. Joko olette miten iällä?
— Johan se on kolmaskymmen loppupuolillaan.
— Loppupuolillaan! huudahti Juliana. Minä sanoin, kun ne isännät ja emännät sysivät sitä entistä opettajaa, että jos vaan sattuisin puheikkain, niin sanoisin että pitäisi ottaa rouva, niin loppuisi se jupakka. Tokko teillä on vielä katsottuakaan?
— Eipä ole katsottuakaan, vastasi toinen yhtä totisena kuin jos olisi ollut kysymys ohran siemenen ostosta.
— Niinkö on, surkutteli Juliana. Ja kuinka monta vuotta olette ollut opettajana?
— Valehtelijan määrän.
Julianata ei pysäyttänyt näinkään hämärä vastaus.
— Vai seitsemän vuotta, sanoi hän. Yhdessäkö pitäjässä?
— Kolmas tämä jo on käveltävänä.
— Kolmas, eikä vieläkään ole löytynyt. Miten suuri teillä on palkka?
— Onhan sitä kolmisenkymmentä hehtoa jyviä ja vähän rahaakin.
— Niinkö suuri! ihmetteli Juliana. Sillähän eläisi jos kuinka hyvästi kaksi henkeä. Eihän minun miehellä ollut jyvääkään yhteen mennessä ja eletty on. Pitää nyt tästä meidän pitäjästä katsella rouva.
Opettajaa tavallaan huvittikin Julianan harrastus, mutta hän muisti aikomuksensa olla viipymättä ja virkkoi vakavana:
— Täytyy jättää puheet toiseen kertaan, matkatoveri odottaa.
— Nytkö jo, pahoitteli Juliana. Eihän tässä ole ennätetty mitään puhua. Pitää minun vielä kysyä mitä opettaja on sukuisin, kun on aivan unohtunut.
— Laulainen minä olen, Vilhelm Laulainen.
— Nyt se ei enää unehdu, vakuutti Juliana. Niin lauhkea nimi… Kuka teillä on toverina?… Vai Samuli. Minäpä tulen saattamaan, että sanon Samulille…
Laulainen jo naurahti salaa, kun kuuli ettei Samuliakaan sovi jättää aivan puhuttelematta. Juliana meni juoksun hytäkässä sen luokse ja alkoi torua:
— Kun et tullut huoneeseen, että opettaja olisi voinut viipyä pitemmältä. Mutta käytä jo koulupaikkaan mennessäsi opettajaa Alapihassa. Anna on kotona. Minä kävin siellä päivällä.
— Eikö eno olekaan kotona? kysyi Samuli.
— Kotona oli ja kyllähän se enosikin pitää tästä opettajasta, vaikka ei se siitä entisestä…
— Mitä se Julja nyt hölpättää, keskeytti Samuli vihaisesti ja alkoi hyvästiä sanomatta astua kylään päin.
Juliana jäi tielle ihmettelemään.
Laulainen asteli jonkun aikaa äänetönnä oppaansa perässä ja ajatteli että onpa hyvä tietää mikä on ollut edellisen virkaveljen kompastuskivi. Julianan puheista se kävi kyllin selville ja näyttää olevan tottakin, koska Samuli keskeytti puheen niin kovin tuikeasti.
— Taitaapa olla oivallinen kielikello tuo eukko, virkkoi Laulainen vähän matkaa kuljettua.
— Onhan se semmoinen, että syntyy siltä mikä juttu hyvänsä, vastasi
Samuli ja kysyi: Mitä se ennätti opettajalle lasketella?
— Kyselihän se jotenkin tarkkaan minun elämäkertani, naurahti
Laulainen.
— Eikö tuo muuta puhunut? uteli Samuli.
— Jopa siinä sivussa esitteli emäntääkin.
— Ketä tuo esitteli?
— Ei ennättänyt nimeä mainita.
— Sitä samaa se hupattaa jokaiselle poikamiehelle.
— Onko Samulillekin?
— Joka näkemässä toki. Ja harvoinhan se muualla näkeekään kuin täällä enolassa käydessä.
— Ketä se Samulille?
— Se esittelee niin sopimattomia, etten minä viitsi mainitakaan, sanoi Samuli.
Laulainen katsoi opettaja-arvoaan alentavaksi udella kovin tarkkaan nuorten asioita, eikä jatkanut enään.
Kohta loppui metsä ja kylä tuli näkyviin. Se oli jotenkin korkean ja kaarevan mäen läntisellä ja eteläisellä rinteellä. Matkamiesten tullessa lännestä päin oli läntinen rinne aivan edessä ja sinne ylhäälle, puiden latvoihin paistoi vielä laskeva aurinko. Alhaalla oikealla näkyi soikea lampi, jonka tyyneen pintaan kuvastui rannalla kasvavien koivujen puoliksi lehdittyneet varjot.
Kylässä vallitsi sunnuntai-illan hiljaisuus. Mäeltä juokseva pieni puro teki jossain kiven kolossa pienen hyppäyksen ja sieltä kuului hiljainen kohina.
— Tämäpä kylä näyttää olevan hyvässä suojassa taivaan tuulilta ja myrskyiltä, ihaili Laulainen.
— Onhan tämä, myönnytti Samuli. Ei tänne tule hallakaan ensimäiseksi. Marjojakin tänne tulee aina ja niitä syömässä minä käyn täällä joka kesä. Tämä ensimäinen suurin talo, lähinnä lampia, on enola; tämä ylempänä vasemmalla on se Hukkala. Sinne menisi tie tästä suoraankin, vaan ei meille tule suurta mutkaa jos mennään tästä Alapihan kautta.
— Ei meillä ole enään aikaa talossa käydä, huomautti Laulainen.
Hän oli Julianan kesken jääneestä lauseesta ymmärtänyt, ett'ei siinä talossa oltuna suopeita opettajille, ei ainakaan entiselle.
— Ei käydä talossa, vaan mennäänhän siitä kautta, vastasi Samuli ja käveli aikomaansa tietä.
— Aikooko Samuli tulla tänne enolaansa yöksi? kysyi Laulainen.
— Tänne minä tulen, jos vaan eivät ennätä ruveta nukkumaan.
— Ei nuo niin aikaiseen ruvenne.
— Aikaiseen ne näin sunnuntai-iltana rupeavat, jos ei ole ketään odotettavaa, tiesi Samuli.
Kartanolle tultua ilmeni ett'ei ainakaan vielä ollut pelkoa nukkumisesta. Tuvan ikkunasta näkyi miesten olkapäitä. Samuli hidastutti askeleitaan, että heidät ennätettäisiin huomata. Jo kääntyikin yhden kasvot ikkunaan päin, kohta toisen ja kolmannen.
Erillään olevan maitohuoneen ovi aukeni ja sieltä tuli nuori nainen, valkoinen esiliina edessä. Se näkyi ihastuvan nähdessään Samulin ja tuli sitä naurussa suin tervehtimään.
— Tämä on lasten opettaja Laulainen, huomautti Samuli matkatoveristaan.
Nainen kääntyi nyt tätä tervehtimään ja oli vielä iloisemman näköinen kuin tavallisesti ollaan tuntematonta tervehtiessä.
— Eikö vieraat tule huoneeseen, huomautti hän.
— Ei nyt enää jouda, on niin kovin myöhä, kiitoksia paljon, vastasi
Laulainen ja alkoi siirrellä jalkojansa matkan mukaan.
Nainen kääntyi Samuliin päin ja sanoi hiljempaa:
— Tulethan sinä tänne yöksi. Tule aivan heti. Samuli nyökäytti päätänsä merkiksi ja jouduttautui matkatoverilleen tietä neuvomaan.
Kartanon taakse tultua kysyi Laulainen:
— Oliko tämä se Anna, josta Juliana mainitsi.
— Oli, vastasi Samuli lyhyesti.
— Näyttää virkeältä ihmiseltä.
— Onhan se. Me oltiin yhtä aikaa kansakoulussa.
— Vai niin, vai käytetään täällä näinkin kaukaa kansakoulussa, ihmetteli Laulainen.
— Ei täällä ole muita käytettynä, virkkoi Samuli.
Nämä Samulin puheet menivät siihen suuntaan että Anna oli poikkeus muista ja Laulainen johtui ajattelemaan että tämä saattaa olla sama, jota Juliana esitteleekin enolassa käydessä hänelle. Ja jospa siinä on, vähästä sukulaisuudesta huolimatta, perääkin. Kovin mieleistä oli Samulista kirjalaukun kantaminen, vaikka isäntä oli siihen rengin määrännyt. Marjat eivät olleet näin keväällä houkuttelemassa. Muu siinä saattoi olla, eikä ollut ihmekään, sillä tyttö näytti jotenkin kauniilta.
He olivat jo tulleet Hukkalan kartanolle. Täällä ei heitä kukaan huomannut ennen tupaan menoa, jossa joukot istuivat illallispöydässä. Isäntä Hukkanen, jörön ja karkean näköinen mies, istui pöydän päässä ja muutamia suupaloja puraistuansa tuli tervehtimään ja pyytämään kammariin.
— Minä en enää malta, sanoi Samuli ja nousi jättämään hyvästit opettajalle.
— Yönselkäänkö aijot? kysyi Hukkanen.
— En sen etemmäksi kuin tähän enolaan, selitti Samuli.
— On meilläkin unta ja leipää yhden yön ajaksi, kehui isäntä.
— En minä sitä pelkää, vaan kun on enola näin lähellä, niin menen sinne, selitti Samuli myöntymättä.
— Kyllähän minä sen arvasin, että sinne sinä menet.
Ja Samuli lähti.
Isäntä ja Laulainen menivät kammariin. Vastatulleesta oli huone outo ja kolea. Kitkerä tupakan haju pisti nenään. Ei ollut ihmisissäkään lämpöä. Hukkanen puhui vaan ilmoista, mutta sekin puhe tuli katkonaiseksi, kun hänellä oli alituinen työ piipussaan, jota piti kohennella ja vetää niin lakkaamatta, että savu nousi kuin kytevästä suosta.
Yhtä vähän miellyttävä oli emäntäkin. Se kävellä tassutteli äänetönnä kuin kone, eikä näyttänyt tietävän mistään muusta kuin kupistaan ja kannikoistaan, joita kanteli kammarin pöydälle niin tavattomat tarakat, että olisi luullut vähintään kymmenen henkeä olevan ruokittavana. Isännän mielestä siinä oli sittenkin vähä, koska ruvetessaan vieraan toverina keskeytynyttä syöntiänsä lopettelemaan kutsui vielä tuopillisen piimää itsensä varalle.
Laulainen oli jo oppinut ymmärtämään, että missä ruumiin ravitseminen on näin runsasta, siellä on turha ottaa puheeksikaan henkisempiä asioita. Siksipä he söivät melkein äänettöminä ja kun isäntä oli jälkiruuaksi tupruttanut paksun pilven savua, erkani kukin nukkumapaikalleen.
— Ohhoh, huokasi Laulainen yksin jäätyänsä. Taisinpa taas sattua ikävään paikkaan. Ei sekään Samuli jäänyt yöksi. Sen kanssa osasi puhella.
Hän katsoi ikkunasta naapuritaloon päin. Yhdestä huoneesta näkyi tuli, vaikka oli vielä jotenkin valoisa. — Siellä aijotaan valvoa vieraan kanssa pitemmän aikaa, ajatteli Laulainen. Varmaan ne kyselevät minusta ja mitähän Samuli sanonee. Muistaneeko oikein kertoa siitä päivällä pidetystä puheesta. Näkee sen siitä jos tulevat aamulla katsomaan koulun alottamista… Pitääpä niille ajatella vähän kuulemista, että jos hyvinkin tulevat.
Hän otti laukustaan Uuden testamentin, jota selaili hämärän valossa. Pian löytyi sopivat tekstin sanat. Mutta kun hän rupesi niistä puheen sisältöä suunnittelemaan, niin ajatukset vierähtivätkin aivan muille aloille. Ensin tuli mieleen kysymys oliko synti, jos niin sukulaiset, kuin Anna ja Samuli, menisivät keskenänsä naimisiin. Se jäi kesken ratkaisun, kun muistui mieleen Julianan kyselyt ja kehoitukset, sekä lausunnot entisestä opettajasta. Täytyi aivan naurahtaa niitä ajatellessa, varsinkin kun muisti miten kiire Julianalla oli ja miten sen pienet silmät tempoilivat.
Ei nyt tullut mitään, tuskaili hän huomatessaan joutuneensa pois alkuperäisestä ajatuksesta. Kaikista se vastuksen heittää. Jääköön aamuun.
Hän pani kirjan pöydälle ja rupesi nukkumaan.