ENSIMÄINEN VIIKKO LEPPÄMÄISSÄ.
Laulainen oli pitänyt muutamina päivinä koulua Hukkalassa, kun eräänä iltana valmistautui mennäkseen naapuritalossa käymään. Hän ilmoitti emännälle, ett'ei tarvitse odottaa illalliselle, jos ei ala hyvissä ajoin näkyä tulevaksi. Isäntäkin sattui kuulemaan heidän keskustelunsa ja kysyi:
— Mihinkä taloon opettaja aikoo mennä?
— Tähän Alapihaan, vastasi Laulainen.
— Onko Niiranen itse kutsunut käymään?
— Itse se kutsui täällä käydessään.
— Vai kutsui. Eipä se ole ennen kutsunut opettajaa kotonansa käymään. Se on vihannut tätä kiertävää koulua ja tahtonut että kansakoulu laitettaisiin. Joko olisi nyt leppynyt, koska on käynyt kuuntelemassa ja kutsunut opettajaa kotiinsa.
— Onhan se käynyt kaksi kertaa kuuntelemassa, vahvisti Laulainen tuntien mielihyvää. Ja olisiko tuo Niiranen ennenkään vihannut enemmän koulua kuin opettajaakaan, mutta ei ole muuten tullut käyneeksi, eikä kutsuneeksi.
— Vihannut on, aivan suoraan vihannut, väitti Hukkanen. Näkihän sen siitäkin kun ei enää viime eikä toisena vuotena lähettänyt lapsiaan tähän kouluun.
— Kylläpä sitten pitänee uskoa, myönnytti Laulainen.
Hänen olisi haluttanut selittää asiata siihen suuntaan, että on voinut silloin olla syytä koulussa, mutta omatunto ei oikein suosinut "rikkojen ruopimista" entisen virkaveljen päälle ja niin hän lähti keskustelua jatkamatta aikomaansa kyläpaikkaan.
Laulaiselle oli vieraisilla käynti niin totuttua, ettei hänellä ollut sinne mennessä suuria valmistuksia. Puhui mitä talon joukotkin ja oli iloinen taikka vakava, aina sen mukaan miltä ihmiset näyttivät. Tällä kertaa oli vähän toisin. Kuulopuheista päättäen ei Niiranen ollut noita tavallisia sydänmaan isäntiä, joille on samantekevää olipa opetusasiat miten hyvänsä. Tämä on puuhannut kansakoulua kyläänsä, eikä ole lähettänyt lapsiaan kiertävään kouluun viime vuosina. Sellaiselle isännälle pitäisi olla mieliksi, muuten siitä saapi vihamiehen.
Alapihaan tultua oli Laulainen tavallista varovaisempi puheissaan. Kohta hän kuitenkin näki ettei Niiranen ollut mikään peljättävä. Aivan ystävällisesti kyseli entisistä olopaikoista ja nykyisistä koulumatkoista. Vähän aikaa näistä tarinoitua tahtoi jo katselemaan rukiinlaihoja, sekä muita peltopuuhia, joka on maamiehen melkein luotettavin ystävyyden osoitus.
Laihon katseleminen kävi hyvin ohimennen. Niiranen kiirehti oriinsa luokse, jolla renki parhaallaan karhitsi ohramaata. Ori näytti olevan Niirasen ylpeys ja uhkea eläin se olikin. Musta karva kiilteli kuin sametti.
— Panin vetämään karhia, ettei aivan köntistyisi seisoissaan, puheli
Niiranen taputellen oriinsa selkää. So Poju, maitahan vähän levähtää.
On jo toista kuukautta ollut ajamatta.
— Taitaa olla hyvä hevonen, virkkoi Laulainen.
— Onhan tämä hyvä Poju, mutta siitä vaan on ikävä kun ei täällä ole kärrytietä.
— Eikö tänne saisi tehdyksi? kysyi Laulainen.
— Miksei saisi, vaan eihän nämä kyläläiset rupea tekemään, valitti
Niiranen.
— Pitäisi pyytää koko kuntaa tekemään, neuvoi Laulainen.
— Jo olen koettanut sitäkin, vaan kun nämä kyläläiset eivät ole yksimielisiä pyytämään, niin eihän se asia pääse alkuunkaan, selitti Niiranen.
— Siitä pitäisi kirjoittaa sanomalehteen.
— Kukapa täällä osannee niin hyvästi kirjoittaa, että se jotain auttaisi, epäili Niiranen.
— Jos minä koettaisin kirjoittaa, tarjoutui Laulainen. Isäntä osannee selittää tien suunnan ja pituuden, sekä kuinka monelle kyläkunnalle siitä on hyötyä.
— Kyllä minä osaan selittää, sanoi Niiranen. Mutta mennään huoneeseen siitä tuumimaan. Antaa oriin kävellä.
He alkoivat astella pihaan. Laulainen oli mielissään, kun sattui sopiva tilaisuus tarjota apuansa näin mahtityössä, johon ei jokainen pystynytkään.
Niiranen alkoi jo pihaan mennessä kertoa tien suunnasta, mutta se keskeytyi vähäksi aikaa, kun hänelle johtui maitohuoneen ohitse mennessä mieleen näyttää huoneen sisusta. Tytär Anna oli siellä parhaallaan puhdistelemassa maitoastioita. Tämä ei ollut oikein mielissään tulijoista ja virkkoi moittivasti:
— Kun isä toi tänne vieraan juuri huonoimman järjestyksen aikana.
— Ei me sinua häiritä, tee vaan työtäsi, sanoi Niiranen.
Hän tahtoi vaan näyttää vieraalle uutta voin vaivauspöytää ja suurta jäähdytysammetta, jossa maitoastiat seisoivat jäiden ja veden ympäröimänä. Laulainen ei nähnyt näissä mitään erityisempää ja katselikin enemmän Annaa, joka pyörähteli notkeana ja tottuneen tavalla suurten sinkkisten astiain ympärillä, jotka pienimmästäkin jysähdyksestä antoivat kumajavan äänen. Annakin huomasi vieraan tarkastelun ja virkkoi:
— Meillä on nämä kermanerotuskapineet aivan vanhan aikaisia, vaikka johan niitä on tuolla suuremmissa taloissa oikeita separaattoria.
— On se ensi kevännä meilläkin, sanoi siihen Niiranen. Olen päättänyt ostaa heti, kun myön tuon oriin.
— Ja myötte noin kauniin oriin, sanoi Laulainen.
— Joutuu minulle toinen ja vielä kauniimpi, kehui Niiranen. Pidän minä toki ajohevosen, vaikk'ei kesällä pääsekään ajamaan.
— Mutta jospa muutamien vuosien perästä pääseekin, kun ruvetaan miehin puuhaan, hyvitteli Laulainen.
— Jospa näkisi vielä sen ilopäivän, ihasteli Niiranen. Ehkä tämä lehteen kirjoittamiskeino on hyvinkin hyvä.
He menivät kammariin, jossa Niiranen jatkoi kertomusta tien suunnasta oikein perinpohjin. Siinä ei unohtunut mainitsematta vähäisinkään notkelma eikä mäki. Kaikki puut ja suurimmat kivetkin tulivat askel askeleelta huomioon otetuksi.
— Ei niitä kaikkia tarvitse noin kovin tarkkaan kertoa, huomautti
Laulainen kun alkoi käydä pitkäksi kuunnella.
— Minäpä kerron vähän lyhemmin, sanoi Niiranen, mutta alkoi aivan entiseen tapaansa.
Kertomus keskeytyi kun renki tuli ilmoittamaan isännälle, että pelto on karhittu ja kysyi uitetaanko oritta.
— Liika kylmää nyt on vielä vesi hevosellekin, arveli Niiranen.
Mutta minä tulen toveriksi, niin pestään siellä lammin rannalla.
Olkoon vieras yksinään sen aikaa. Ja tulipa tuo Anna…
Tämä oli juuri tullut huoneeseen ja ymmärtäen isänsä viittauksen istui pöydän luokse.
Laulaisesta oli mieleen puhetoverin vaihtuminen ja oli alkamaisillaan keskustelun lehmien lypsystä ja voin valmistamisesta, kun Anna ennätti sanoa:
— Opettajalla oli ollut viime viikolla paljon lapsia, enemmän kuin nyt.
— Enemmän siellä oli. Samuliko teille sanoi? kysyi Laulainen.
— Niin, Samuli. Se kertoi lasten olleen hyvin mieltyneitä teidän kouluun. Lapset olivat oppineet paljon lauluja.
— Lauluihinko Samuli arveli lasten parhaiten mieltyneen?
— Ei Samuli ole niin sanonut, oikasi Anna kiireesti. Se vaan kertoi kaikesta ja sanoi teidän pitäneen lopussa hyvin pitkän ja kauniin puheen.
Laulainen uskoi kyllä puheensa kauniiksi, mutta ymmärsi kuitenkin että Anna kiittelee sitä aivan aikomuksesta, häntä miellyttääkseen ja se vähän nauratti. Hänenkin täytyi löytää jotain kiitettävää ja hän virkkoi:
— Se Samuli on hyvin älykäs ja kunnon poika.
— Onhan se, myönnytti Anna. Me oltiin yhtä aikaa kansakoulussa.
— Samaa kertoi Samuli tänne tullessa, sanoi Laulainen naurahtaen. Teitä taitaa nuo koulumuistot vetää vieläkin toistenne seuraan. Siihen huomioon minä Samulista tulin, vaikka sieltä lähtiessä luulin, että minun seuraani se on niin mieltynyt että lähti raskasta kirjalaukkua kantamaan.
— Onko se mikä ihme, sanoi Anna terävästi ja kysyi: Vai tarkoittaako opettaja muuta? Onko teille jo puhuttuna juoruja minusta ja Samulista?
— Ei sanaakaan ole puhuneet sen syrjäisemmät kuin Samuli itse, vakuutti Laulainen. Eikä sekään sen enempää, kuin että mainitsi Julianan tuppautuvan hänelle puhemieheksi, milloin vaan täällä päin käypi ja sattuu näkemään.
— Sanoiko senkin että kenelle? kysyi Anna terävästi.
— Ei sanonut, vakuutan sen.
— Sitä minä, virkkoi Anna. Mutta siihen Julianaan minä suutun, kun on saanut opettajan tuollaista uskomaan. Minä kuulin että olitte käynyt Julianan mökissä tullessanne. Se on puoli hupsu se Juliana, jolle olen nauranut tähän asti, vaan nyt minä suutun.
— Ei toki pidä suuttua, kielteli Laulainen nauraen Annan uhkauksille. Ei Juliana pahaa tarkoita. Hyväähän se on harrastavinaan.
— Niinhän se on harrastavinaan, sanoi Anna loukkaantuneen äänellä. Hyvin tietää että me ollaan serkukset ja yhtä kaikki luulee meitä niin jumalattomiksi. Opettaja ei mahda sitä tietää.
— Kyllä minä tiesin, tunnusti Laulainen vähän häpeissään.
— Ja yhtä hyvin puhutte samalla lailla, sanoi Anna katsoen moittivasti.
— En tullut ajatelleeksi, kun joskus sattuu, että menevät…
— Menkäät, vaan ei me olla pakanoita, vaikka asutaan näin sydänmaalla…
Annan puhe keskeytyi, kun isäntä palasi orittaan huuhtelemasta. Laulaisen mieltä jäi vaivaamaan epäonnistunut leikkipuheensa. Olisi ollut jollain tavalla pyydettävä anteeksi, mutta isäntä ennätti tulla ja nyt ei ehkä Anna antaudu hänen puheellensa ollenkaan.
— Niin se tieasia, virkkoi Niiranen. Mutta tuolla ulkona käydessä minä ajattelin että jos jätetään siitä asiasta kirjoittaminen tuonnemmaksi.
— Mitä varten tuonnemmaksi? kysyi Laulainen ajatellen että jos isäntä epäilee hänen kirjoituskykyänsä.
Niiranen alkoi selittää:
— Siinä tieasiassa on se paha vastus, että nämä muut pelkäävät sen tulevan liika kalliiksi ja väittävät minun tahtovan yksin sen vuoksi, kun on hyviä oriita, jotta saisin niillä ajaa. Mutta jos saataisiin eräs toinen asia ensin päätetyksi, niin kyllä sitten tulisi tiekin. Niin ovat kaikki ymmärtävät miehet sanoneet. Tänne pitäisi saada ensin kansakoulu.
— Vai niin, vai kansakoulu, virkkoi Laulainen pettyneen äänellä.
— Niin, olisihan täällä lapsia siihenkin kouluun, mutta kukapa täältä asti jaksaa käyttää nykyisessä koulussa, selitti Niiranen. Olen jo pari kertaa puhunut oman koulun rakentamisesta, vaan ei näitä saa minun puheella mihinkään taipumaan. Nyt sunnuntai-iltana kuulin, että opettaja on siellä lankomiehen talossa puhunut siihen tapaan ettei ihminen ole oppinsa puolesta sillä valmis, jos osaa lukea ja vähän kirjoittaa, vaan että oppimista pitää jatkaa nuoruuden aika kokonaan ja vielä vanhanakin. Silloin ajattelin että meidän kylällä pitäisi pitää samanlainen puhe ja heti sen perästä ottaa keskusteltavaksi ja päätettäväksi kansakoulun perustaminen.
Isännän esityksessä epäili Laulainen piilevän kiertävän koulun halveksimista ja hän virkkoi:
— En luule samanlaisen puheen paljon auttavan, sillä en minä maininnut kansakoulun käynnistä mitään, sitä vaan teroitin että jos ihminen jättää lukemisen, joka on sielun ruokkimista, niin sielulle käypi aivan samoin kuin ruumiille: se kuihtuu vähitellen ja viimein kuolee hengellisesti, vaikka ruumis vielä elää.
— Täällä on puhuttava vähän toisella tavalla, niin kyllä se auttaa, neuvoi Niiranen. Pitää lisätä, että jos lapset saisivat käydä koulua yhteen jaksoon pitemmän aikaa, niin ei lukeminen jäisi vanhanakaan.
— Voisi sitten vähän paremmin auttaa, myötteli Laulainen. Mutta mies- vai naisopettajako siihen on ajateltu ottaa.
— Ei siitä ole mitään ajateltu. Ennättää sen asian sittenkin päättää, kun on koulu perustettu.
— Vaan jos ei tule päätöksestä pitävä, ellei samalla sovita opettajasta ja sen palkasta.
— Tuumitaan sitten siellä, kunhan ensin alkuun päästäisiin, kierteli Niiranen… Mutta se puhe pitää olla niin luita myöten menevä, että tuokin vanha Kokkonen pehmiäisi. Sehän se on aina etumaisena vastustamassa kaikkea, joka vähänkin maksaa.
— Enhän minä niin mahtavia puheita osaa pitää, kuin paljo oppineet, vaan jos nyt koettaisin jotain sanoa, virkkoi Laulainen merkitsevällä äänenpainolla.
Niiranen sen ymmärsi, koska joutui hyvittelemään:
— Kyllä minä luulen, ett'ei siihen sen oppineempia tarvita. Minä näin viime maanantaina että Kokkonen kuunteli hyvin mielissään sitä puhetta koulua alottaissa.
Laulainen tuli aivan hyvitetyksi ja virkkoi:
— Jospa minä kirjoitan sen puheen valmiiksi. Ehkä täältä saapi paperia, niin alotan jo tänä iltana.
— Niin, kirjoittaa vaan, kehoitti Niiranen. On täällä Annalla paperia, kunhan tulee.
Hän kertoi sitten vanhasta Kokkosesta ja muista vastustajistaan nähtävästi siinä toivossa, että Laulainen osaisi paremmin valmistaa puheensa.
Kohta tuli Anna laittamaan illallista pöytään.
— Opettaja aikoo tänä iltana kirjoittaa, niin anna sinä muutamia arkkia paperia, sanoi Niiranen.
— Postipaperiako vai muuta? kysyi Anna.
— Mitä hyvänsä, sanoi Laulainen. Ei se tule mihinkään tärkeään tarpeeseen.
— Vai ei tärkeään, vaikka niistä paperista lähtee alku kansakoulun perustamiseen, sanoi Niiranen. Älä sinä Anna kerro muille. Meillä on sellainen puuha, että opettaja valmistaa ensi sunnuntaiksi puheen, jossa kehoittaa koulua perustamaan. Sitten siinä samassa koetetaan saada asia päätetyksi.
— Vai niin, virkkoi Anna asiaan innostuen. Tämäkö opettaja siihen tulisi opettajaksi?
Laulainen ei ollut huomaavinaan Annan kysymystä, vaikka se oli niin mieleinen, ettei tiennyt miten palkitseisi kysyjää. Niiranenkaan ei ollut oikein kiireellinen vastaamaan. Viimein hän sanoi:
— Eihän tämä opettaja jätä vakinaista virkaansa sen tautta.
— Niin kyllä, huomasi Anna. Siihen kansakouluun ei taitaisi päästä vakinaiseksi.
Laulainen ei puhunut vieläkään. Hän oli jo opettajan sukupuolta kysyissään ajatellut, että jos pääsisi väliaikaiseksi opettajaksi tämän kylän kouluun. Annastakin se oli alussa mahdollista, koska kysyi sitä aivan ensimäiseksi. Täytyikö hänen itsensä pyrkiä, kun eivät ymmärtäneet asiata. Lyhyen vaitiolon perästä hän jo julkaisi ajatuksensa.
— Onhan tämä vakinainen virka, mutta kyllä minä voisin tästä luopua jos saisin muutamiakaan vuosia olla väliaikaisena opettajana kansakoulussa.
— Sitähän minäkin ajattelin, tarttui taas Anna puheeseen. Parempihan yhdessä paikassa on olla, kuin kiertää ympäri pitäjää.
— No jos sillä lailla tekee, myötteli Niiranen. Mutta mikä sitten tulisi turvaksi, jos täytyisi ottaa vakinainen opettaja?
— Jospa minä siihen mennessä saisin luetuksi niin paljon että voisin parissa vuodessa suorittaa täydelliset tutkinnot, selitti Laulainen aikomuksensa.
— Eikö tässä nykyisessä virassa ollessa voi lukea?
— Huonosti se käypi, sillä loma-ajat menevät hyväin kylänmiesten kanssa jutellessa, ja näin ikään vieraissa istuissa.
— Olisi pitänyt ennen tähän toimeen ryhtymistä lukea enempi.
— Niinpä olisi pitänyt, mutta kukkaro sanoi että ei.
— Velallahan monet muutkin kuuluvat koulunsa käyvän.
— En löytänyt silloin niin hyviä ihmisiä.
— Kyllä niitä olisi kyselemällä löytynyt, ainakin, takausmiehiä.
— En löytänyt halukkaita siihenkään.
— Liika vähä on tullut kysellyksi.
Laulaisella oli mielessä arvella että olisiko isäntä Niiranen halukas auttamaan, jos tulisi avun tarvis, mutta jätti kuitenkin sanomatta.
Kohta illallisen syötyä neuvoi isäntä erityisen kammarin Laulaiselle, jossa sai nukkua ja valmistaa rauhassa tuota tärkeätä puhetta. Kammari oli nähtävästi talontyttären, sillä jokainen esine oli asetettu paikalleen erityisellä huolella, eikä missään näkynyt likapilkkua. Laulainen tunsi olevansa täällä kuin jossain pyhässä paikassa ja heitti kohta kenkänsä, ettei niillä nuhraisi mitään kohtaa.
Valkoisella liinalla peitetyllä pöydällä oli valmiina mustepullo ja paperia. Mutta eihän siinä uskaltanut pullon korkkiakaan avata, vielä vähemmin mustetta muuten liikutella. Tipahtaisi liinalle ja sen nähtyä Anna varmaan ajattelisi että onpa aika töhrys sekin. Hän toimitti varovasti liinan pois pöydältä ja nyt vasta uskalsi ottaa kynän käteensä.
Mutta millä sanoilla se puhe piti alottaakaan. Tämä oli tuiki tärkeä asia. Jos eivät alkusanat miellytä kuulijoita, niin silloin saattaa mennä hyvä asia pilalle. Koulu jääpi perustamatta ja opettajaksi pääsyn toivo raukeaa samalla. Kiertele vaan kuten tähänkin asti ympäri pitäjää ja elä ihmisten armopaloista. Mutta jos puhe miellyttäisi alusta loppuun, niin sitten saattaisi seurata vaikka mitkä muut onnet sen mukana.
Laulaisen aivoissa alkoi leijailla niin kauniita tulevaisuuden kuvia, että täytyi laskea kynä pöydälle ja nousta sukkasillaan kävelemään.
Niin, hän opettaisi ja lukisi ja kun sillä keinoin olisi saanut karttumaan tietoja ja koulunkäyntiin varoja, niin sitten suorittaisi seminaarikurssin ja tulisi tänne takaisin.
Tätäkin ihanampi ajatus syntyi edellisen johdosta, mutta sitä ei uskaltanut vapaasti ajatellakaan ennen kuin tietäisi kuinka tämä kouluhomma päättyy. Mutta jos se päättyisi hyvin, niin silloin hänen tiensä kulkisi usein tämän talon kautta. Sillä vaikka hän oli kävellyt kolmessa pitäjässä ja nähnyt nuoria naisia viehättäviä ja enemmän viehättäviä, niin ei yksikään ollut katsonut häneen niin rehellisen kauniisti kuin Anna. Olipa vielä tänä iltana ilmaissut osanottonsa hänen tulevaisuudestaan. Se voisi merkitä jotain, mutta ainoastaan sitten. Siihen asti täytyy olla aivan hiljaa, sillä eipä tällaisesta kodista mahtane tehdä mieli pitäjään niukoille eväille. Vaan jos tämä asia onnistuisi, niin kyllä sitten. Hän istui, päästäkseen kirjoittamisen alkuun, mutta innostui uudestaan kuvittelemaan, että miten ihanata olisikaan olla kihloissa. Saisi kävellä julkisesti käsikädessä ja jos joutuisi ulommaksi opintomatkalle, niin sieltä aina kirjoittaisi joka viikko pitkiä kirjeitä. Ei silloin tarvitseisi hakea sanoja, niitä tulisi runomitassakin ja miten pitkältä hyvänsä.
Vaikka nämä toiveet olivat vielä näin hämäriä, täytyi hänen jo nyt paikalla, kesken kiireen koetella kuinka kauniisti kirjoitus sujuisi silloin. Runoa se lähti ja kuului:
Äl armas Annani ikävöi,
Jos kaukana täytyy olla.
Sua muistan päivin, muistan öin,
Oot aina muistossa mulla.
Jos unohtuiskin taivas, maa,
Et unohdu sinä milloinkaan.
Kuinka ihanata! ihaili hän moneen kertaan sepittämäänsä värssyä…
Mutta se puhe ja ne alkusanat…